Tänään oli politapaaminen. Seuraava kolmen viikon päähän. Hip hei, oon hiton väsynyt ja hyvä että jaksan hoitaa ne asiat mitä pitää. Ei noi polikäynnit riitä. Niitä on niin harvoin että en jaksa yrittää käydä hyödyllisiä keskusteluja, vaan kaikki aika menee akuuttien juttujen puhumiseen. Hoitaja ehdottelee nyt jotain ryhmää, joka keskittyisi tarvittavien taitojen opetteluun. Se ois kerran viikossa ja lisäksi ois omat käynnit päälle kerran viikossa. Ja kokonaan menis siihen, että opetellaan käsittelemään omia tunteita ja jaada jaada. Just nyt se ei ainakaan sovi mun työtunteihin. Ja se pitäis kuitenkin "pitää mielessä".
Pää heittää vaan epäilyksiä: Se hoitaja ihan tahallaan antaa vaan harvoja aikoja, yrittää pakottaa mut siihen ryhmään, ku sillä saisin enemmän aikoja. Ketään ei kiinnosta enää mun asiat, ne haluaa vaan tolla "tehokkaalla" ryhmällä mut siihen kuntoon, että voidaan potkia ulos. Mitään muuta ei kuitenkaan tipu ennen kuin saan ton ryhmän sopimaan aikatauluuni. Mä oon vaan itsekäs kakara ja tahallani vedän itteni aina alas tähän paskaan, että saisin huomiota. Oikeesti, en usko että voin parantua. Tuntuu että ainut tapa selvitä on se, että on jatkuvia tapaamisia ja niiden avulla pitää itsensä jotenkin kasassa.
Ihmiset puhuu kuinka mä olen vahva. Kuinka on hienoa että olen pystynyt opiskelemaan ja käymään töissä. Mä en jaksa, en jaksa. Haluun hajota. Mutta en voi. Töissä ei voi tunnustaa mitään. En mä saa enää mistään töitä, jos annan tämän näkyä. Mun täytyy tehdä töitä siihen pisteeseen, että haluan tappaa itseni. Tai sen yli.
Mä en jaksa herätä aamuisin, mä en jaksa käydä suihkussa kuin pari kertaa viikossa, en jaksa harjata hampaita. Just nyt haluaisin vaan murtua ja itkeä. Haluan nukkua, haluan törkätä tupakan käsivarteen, viillellä, raivota hoitajalle, hypätä sillalta, jäädä kotiin, saada jollain pään sekaisin, ottaa ketipinoreja levyllisen, ihan mitä vaan että ei tarttis koko ajan jaksaa kaikkea. Ei aina tarttis olla se samperin kuori. "Joo, kolmen viikon päästä on ok." Vittu ei ole ja näet sen kyllä, kun en voi olla itkemättä.
Mä en jaksa yrittää. En jaksa väittää vastaan, kun mieli sanoo mun olevan turha ja paska jos en suorita ja tee kaikkea täydellisesti ja vittu ole joku yli-ihminen. En vaan jaksa. Olen sitten paskin ja epäonnistunein ja se surkea ali-ihminen, joka vaan tuhlaa toisten aikaa. Pitäis vaan kuolla pois viemästä kaikkea. En mä anna tälle maailmalle mitään.
Ja vaikka mä nyt puhun, että pitäis kuolla, niin en mä tapa itseäni. Kunhan kerjään huomiota ja olen ylidramaattinen.
