Nyt menee huonosti. On paha olla enkä jaksa tehdä oikein mitään. Tänään olen ollut poissa sängystä peräti kolme tuntia. Olen maksanut yhden laskun ja keittänyt pastaa välipalaksi. Kauppaan en jaksanut lähteä. Mikään ei kiinnosta.
Tarvisin jostain apua, tukea, kuuntelijaa. Mutta kaikki tukiverkostot on nyt lomalla tai muuten vaan tavoittamattomissa. Ystäviä ei oikein ole, koska en ole vuosiin jaksanut pitää kunnolla yhteyttä. En haluaisi pyytää ketään seuraksi vain itkeäkseni. Ei se olisi reilua.
Syksyllä saan kunnalliselta puolelta jotain apua. Nyt sieltä ei kuitenkaan ole kuukauteen tapaamista, koska on lomat. Enkä viitsi mennä päivystykseen, koska en aio tappaa itseäni, vaikka ajatuksella leikinkin. Mulla ei ole nyt töitä, mutta miehellä on, joten päivät menee yksin. En tiedä mikä auttaisi. Jotain järjellistä tekemistä tarvitsisin, etten tuntisi itseäni niin turhaksi ja saamattomaksi. Ainoa vaihtoehto juuri nyt olisi kotityöt, mutta en jaksa.
Miehen kesälomaan asti pitää vaan jaksaa. Mutta mitä jaksamista siinä edes on, että makaa sängyssä ja välillä katsoo Youtubea? Tänään harkitsin ottavani päiväksikin Ketipinoreja, että saisin nukuttua ajan pois. Ehkä huomenna jaksan jotain, kun tänään en tehnyt mitään.
Ihan sama. Suurten velvollisuuksien poistuminen kesän ajaksi ei ole parantanut oloani. Sinänsä kiva tekeminen ei ole muuttanut mitään. Seura ei ole auttanut. Uskon syksyn tuovan parempaa, mutta juuri nyt on kovin vaikea jaksaa. Toisaalta pelkään, etten syksylläkään jaksa. Pelkään myös parantumista, koska uusi romahdus saattaa silti tulla.
Koko tilanteeni ahdistaa. Näen jatkuvasti unia, joissa epäonnistun ja hankaloitan muiden elämää. Minua ärsyttää, etten koe mielihyvää niistä asioista, joista ennen nautin eniten. Tiedän tämän kaiken olevan masennusta. Mutta miksi en ole kymmenen vuoden hoidolla muuttunut? Milloin minun suhteeni annetaan periksi? Pelkään toivoa ja pyytää apua, koska luulen, että minut heitetään ulos joka tapauksessa. Jos alan parantua, joudun omilleni liian aikaisin. Jos tilanteeni ei muutu, minua on turha yrittää auttaa. Miksi veisin tilaa ihmisiltä, jotka voivat muuttua? En minä pysty koskaan terveen aikuisen elämään. Joudun aina kohtaamaan väheksyviä katseita, kun sanon etten halua tai jaksa kokopäivätyötä. Pelkään että tämä taloustilanne johtaa siihen, ettei minun kaltaisiani puolikkaaseen elämään jotenkin kykeneviä enää auteta.
Tämä tuntuu olevan uusi pohja. En pysty tekemään mitään, mistä saisin edes jonkinlaisen tunteen onnistumisesta ja siitä, että minulla on väliä. En osaa arvostaa itseäni ilman arvostettavia tekoja.
Paljolti samanlaisia tuntoja on ollut itselläkin viime aikoina...Jaksamisia sinne <3
VastaaPoistaMorjens, googlasinpa omaa tautiluokitustani ja eksyin tähän blogiin. Mielenkiintoista tekstiä ja aika paljon yhteneväisiä mietintöjä/pelkoja sulla voinnista ja taudin jatkosta, toivottavasti jaksat kirjoittaa lisää. Itsellä takana tätä harmaassa muhjussa kulkemista jo yli 10v, lääkkeitä kokeiltu ilman tehoja, nyt kokeillaan luomuna terapiaa. Toisinaan kuvittelen, että olen keksinyt koko tämän sairauden ja että olen oikeasti vain näin aikaansaamaton ja "huono" ihminen, nyt onneksi löysin blogisi ja tajuan taas ainakin hetken että nämä vihaamani ominaisuudet taitavat sittenkin olla osa sairautta eikä persoonaani. :)
VastaaPoistaTervetuloa puolikuntoisten kerhoon. Tässä masista ja epävakaata pers.häröä 20 vuotta sairastaneena lievänä perfektionistina tunnen käyneeni läpi jonkin verran samaa kanssasi. Tällä hetkellä liian työkykyinen saadakseni sairaslomaa ja liian työkyvytön voidakseni hakea/tehdä täyspäiväistä työtä (työtön olen). Itselläni terapia päällä ja sen lisäksi käyn psyk.polin liikunta ryhmässä.
VastaaPoistaLääkerintamalla on yli 15 lääkettä ja lääkeyhdistelmään viimeisen 20 vuoden aikana kokeiltu. Mm. kaikki masennuslääketyypit kokeiltu, joko toimimattomina tai liiallisilla sivuoireilla. Nyt menee Ketipinor nukkumista varten ja Absenor tasaa pahimpia ahdistuneisuuksia. Tosin hiljaa hivuttavaan ahdistukseen sekään ei toimi. Aamuahdistus on kans syvältä. Siksi nyt aamulla taas tietsikan ääressä surffaamassa ja löysin sun blogin hakusanalla "aamuahdistus". Tietsikka auttaa sietämään ahdistusta, mutta oikeasti se on pitemmän päälle huono vaihtoehto. Ainakin itsellä muutaman tunnin session jälkeen on ns. tyhjä olo, mikään ei tunnu miltään. Tiedät ehkä mitä tarkoitan.
Täytyy keksiä aina jokin syy että saa itsensä ulos. Milloin lähden kirjastoon, toisinaan kahvilaan ja tänään ehkä saan itseni paikalliselle löytöeläintalolle kissoja rapsuttelemaan. Siinä kun jutustelee 80 katin kanssa, joista osa on erittäin arkoja eikä luota ihmisiin, tietää tekevänsä jotain hyvää. Itse saa tassuterapiaa ja omille tarinoille kuulijan, ilman että tartee pelätä jonkun juoruavan. Samalla voi saada onnistumisen iloa kun vähitellen joku arka katti alkaa sietää sinua ja lopulta jopa tulee pyytämään itse silityksiä. Silloin on hetken sellainen voittaja fiilis. Harmi vaan et se voittaja fiilis ei kestä montaa tuntia. Kissoista onkin muodostunut minulle jonkinlainen harrastus.
Toinen mikä itsellä auttais, jos vain saisin aikaiseksi on kirjoittaminen. Sitähän sinä toisin harrastatkin ainakin blogin muodossa. Seuraava aihekin pyörii päässäni. Nimittäin mitä minä haluan elämältäni? Mistä minä pidän? Mistä minä nautin? Mitä asioita itse arvostan? Mitkä ovat omat arvoni? Kummallista etten ole näitä asioita koskaan oiken kysynyt itseltäni (ikää 43v). Aina on vaan yrittänyt sopeutua siihen mitä muut haluavat. Eli teenkö sitä mitä itse arvostan, vai yritänkö saavuttaa sitä mitä muut tuntuvat arvostavan ja odottavan?
Tsemppiä sinullekin ja koko blogin lukijakunnalle. Me olemme vajaita, mutta emme arvottomia.
Hei!
VastaaPoistaRyhdyin lukijaksesi. Yritän etsiä vertaistukea, koska itselläni juuri epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin varmistus menossa ja elämä totaalisen solmussa. Masennusdiagnoosilla menty nyt 10v. vaikka vakavia oireita ollut jo teini-iästä. Vahingossa törmäsin tuohon epävakaaseen kesällä ja se kolahti täysin. Googlailemalla ei tahdo näitä blogejakaan löytyä, eksyin tänne Hulluuden anatomia-blogista. Itsekin aloin kirjoittamaan täällä: http://pilkunviilajakorento.blogspot.fi/.
Silloin kun itse luulee olevansa täysin epäkelpo ihminen, yhteiskunnallisesta näkökulmasta hylkiö ja turha, niin mua ainakin auttaa lukea muiden blogeja. Se, että joku toinen osaa täysin sanasta sanaan kuvata miltä susta tuntuu vaikket olet henkilöä koskaan edes nähnyt, on uskomatonta. Se kertoo siitä, että emme ole yksin. Kun joku toinen on selvinnyt vaikeasta tilanteesta, tiedät että sinäkin voit selvitä. Tsemppiä sulle ja toivon että jatkat tätä blogin pitämistä edelleen!