Nyt menee huonosti. On paha olla enkä jaksa tehdä oikein mitään. Tänään olen ollut poissa sängystä peräti kolme tuntia. Olen maksanut yhden laskun ja keittänyt pastaa välipalaksi. Kauppaan en jaksanut lähteä. Mikään ei kiinnosta.
Tarvisin jostain apua, tukea, kuuntelijaa. Mutta kaikki tukiverkostot on nyt lomalla tai muuten vaan tavoittamattomissa. Ystäviä ei oikein ole, koska en ole vuosiin jaksanut pitää kunnolla yhteyttä. En haluaisi pyytää ketään seuraksi vain itkeäkseni. Ei se olisi reilua.
Syksyllä saan kunnalliselta puolelta jotain apua. Nyt sieltä ei kuitenkaan ole kuukauteen tapaamista, koska on lomat. Enkä viitsi mennä päivystykseen, koska en aio tappaa itseäni, vaikka ajatuksella leikinkin. Mulla ei ole nyt töitä, mutta miehellä on, joten päivät menee yksin. En tiedä mikä auttaisi. Jotain järjellistä tekemistä tarvitsisin, etten tuntisi itseäni niin turhaksi ja saamattomaksi. Ainoa vaihtoehto juuri nyt olisi kotityöt, mutta en jaksa.
Miehen kesälomaan asti pitää vaan jaksaa. Mutta mitä jaksamista siinä edes on, että makaa sängyssä ja välillä katsoo Youtubea? Tänään harkitsin ottavani päiväksikin Ketipinoreja, että saisin nukuttua ajan pois. Ehkä huomenna jaksan jotain, kun tänään en tehnyt mitään.
Ihan sama. Suurten velvollisuuksien poistuminen kesän ajaksi ei ole parantanut oloani. Sinänsä kiva tekeminen ei ole muuttanut mitään. Seura ei ole auttanut. Uskon syksyn tuovan parempaa, mutta juuri nyt on kovin vaikea jaksaa. Toisaalta pelkään, etten syksylläkään jaksa. Pelkään myös parantumista, koska uusi romahdus saattaa silti tulla.
Koko tilanteeni ahdistaa. Näen jatkuvasti unia, joissa epäonnistun ja hankaloitan muiden elämää. Minua ärsyttää, etten koe mielihyvää niistä asioista, joista ennen nautin eniten. Tiedän tämän kaiken olevan masennusta. Mutta miksi en ole kymmenen vuoden hoidolla muuttunut? Milloin minun suhteeni annetaan periksi? Pelkään toivoa ja pyytää apua, koska luulen, että minut heitetään ulos joka tapauksessa. Jos alan parantua, joudun omilleni liian aikaisin. Jos tilanteeni ei muutu, minua on turha yrittää auttaa. Miksi veisin tilaa ihmisiltä, jotka voivat muuttua? En minä pysty koskaan terveen aikuisen elämään. Joudun aina kohtaamaan väheksyviä katseita, kun sanon etten halua tai jaksa kokopäivätyötä. Pelkään että tämä taloustilanne johtaa siihen, ettei minun kaltaisiani puolikkaaseen elämään jotenkin kykeneviä enää auteta.
Tämä tuntuu olevan uusi pohja. En pysty tekemään mitään, mistä saisin edes jonkinlaisen tunteen onnistumisesta ja siitä, että minulla on väliä. En osaa arvostaa itseäni ilman arvostettavia tekoja.
