Vieläkö siellä on joku?

Melkein vuosi on kulunut viimeisimmästä blogitekstistä. Se oli viime vuoden kesäkuussa. Vieläkö teitä lukijoita on siellä ruudun toisella puolella?

Vuosi on mennyt sekalaisissa meiningeissä. Viime vuoden kesäkuu oli raskas, ainakin viimeisimmästä tekstistä päätellen. En muista tehneeni mitään erityistä. Heinäkuun olin saikulla (achievement unlocked: mt-saikku ja sairaspäivärahat). Syksyllä vointi oli parempi ja elo sujui kohtuullisen hyvin. Marraskuun paikkeilla alkoi pikkuhiljaa mennä alamäkeen. Marras-joulukuun vaihteessa lähete kunnalliselle puolelle, opiskelijaterveydenhuolto kun ei minua enää pitkään koske.

Alkuvuodesta vointi paheni. Helmikuun lopussa kun kunnallisella puolella alkoi vihdoin tutkimus-/mikäliejakso, olin jo siinä pisteessä, että viiltely oli karannut täysin käsistä ja jaksoin hoitaa vain aivan pakolliset jutut. Nyt tuo kunnallisen alkujakso on ohi ja odottelen kirjettä siltä työryhmältä, johon minut siirretään. Kovin vakaasti eivät tuntuneet olevan sitä mieltä, että tarvitsisin heidän apuaan, joten edelleenkin pelkään ettei minulle tarjota sieltä oikein mitään. Pahin olisi, jos nakattaisiin vain lisää lääkkeitä kouraan ja käskettäisiin etsiä apua jostain muulta. Lisää lääkkeitä sainkin kevään aluksi ja nyt menee venlafaxin+ketipinor+voxra+kalaöljy+vitamiinit. Ainakin lääkkeiden kanssa tarvitsen lääkäriä, jos ei muuten niin venlojen alasajoa varten, niissä kun on niin saatanalliset viekkarit. Eli jos kunnallinen ei muuta tarjoa, niin toivottavasti antaa edes lääkkeet ja uusii tarvittaessa reseptit.

En uskalla toivoa mitään. Tiedän etten ensimmäistä kertaa uuden ihmisen tavatessani näytä juurikaan tunteitani. Varsinkaan, jos se vieras on yhtään uhkaavan oloinen. Toimintakykynikin näyttää ulospäin ihan kohtuulliselta. Mutta tämä on ties kuinka mones masennusjakso elämässäni. En osaa sanoa onko tämä samaa vai eri kuin viime kevään. Ehkä eri. Jos tämä ja viime kevät lasketaan eri jaksoiksi, on tämä ainakin kolmas masennusjakso. Ensimmäisen ja viime kevään väliseltä ajalta en osaa erotella selkeitä kausia, vaikka vuosia siinä on väliä. On siinä ja siinä tarvitsisinko pitkää ylläpitolääkitystä. Ensin pitäisi löytää toimivat lääkkeet. Nykyiset on joko liian pienellä annoksella tai ei vaan tehoa. Olen väsynyt yli puolet ajasta, pienetkin askareet uuvuttavat. Rintaa kiristää ja jatkuvasti on univelkainen olo.

En jaksa toivoa parempaa. Vuosikymmen on mennyt tämän kanssa. Lääkeitä on kokeiltu kolmet tai neljät, masennusjaksoja ihan tarpeeksi monta eikä niiden välillä ole ollut kunnollista paranemista. Tiedän, että todennäköisyydet eivät enää ole puolellani. Todennäköisyys uuteen masennusjaksoon alkaa olla jo 90 % luokkaa ja todennäköisyys että toimiva lääke löytyy ei ole kovin suuri. Olen kuitenkin käyttänyt kai kolmea-neljää eri lääkettä ja tiedän, että mitä useampi lääke on todettu tehottomaksi, sitä todennäköisemmin seuraavakaan ei toimi. Pelkään, että minut todetaan toivottomaksi, mutta tarpeeksi toimintakykyiseksi tapaukseksi ja apua ei tule, ellen itse maksa sitä. Pelkään, että minua ei haluta auttaa, koska en itse jaksa uskoa paranemiseen. Miten minä voisin parantua, jos en edes usko sen olevan mahdollista?

Pistivät kyllä minut jonoon kuvataideterapiaryhmään, ja olisihan se hienoa, jos sinne pääsisi. Mutta mitä jos paikkoja ei vapaudu? Mitä jos jonossa on sellaisia, jotka hyötyisivät siitä minua enemmän? Mitä jos pääsen ja en osaakaan hyötyä siitä ja tuhlaan vaan yhteiskunnan varoja?

Mitä jos tämä ei koskaan lopu? Olen väsynyt. Mutta koska en halua tappaa itseäni ja todellisuudentajuni on kunnossa, ei minun auttamisellani ole mikään kiire. (Luoja mikä marttyyri.) Alisuoriudun, koska en jaksa tehdä parastani. Olen fiksu, hyvin koulutettu, positiivinen ja muista välittävä, lahjakaskin ihminen, mutta en pysty hyödyntämään todella sitä, mitä osaan, koska olen aivan liian väsynyt siihen. Teen siis vain vähimmäismäärän, mutta haluaisin pystyä parempaan. Haluaisin olla parempi puoliso, parempi työntekijä, parempi ystävä, mutta en jaksa. Jaksaisko joku kuitenkin mua?