Henkisesti hengästynyt

Olen tehnyt tänään enemmän opiskelujen eteen kuin yleensä, veikkaan noin kolmea-neljää tuntia. Kuitenkaan siitä ei ole jäänyt mitään näkyvää todistetta, joten tuntuu etten ole tehnyt juuri mitään. Olen kamalan väsynyt ja pitäisi lähteä kotiin, mutten jaksaisi. Olisi myös nälkä, mutta mistään kohtuullisen läheltä ei saa ruokaa. Kotiin pääsemisessä menee sen verran myöhään, etten juurikaan ehdi istua rauhassa sohvalla ennen kuin pitää käydä nukkumaan. Omaa rentoutumisaikaa ei tule tarpeeksi, koska vaikka olen päättänyt ettei tänään tarvitse opiskella enempää, ei muualla kuin kotona osaa oikein rahoittua. En vaan jaksa lähteä.

Huominen hirvittää, koska olen tämän päivän hommista niin uupunut, etten usko vielä aamullakaan olevani kunnolla levännyt. Ja tällä tahdilla jo moneen kertaan lykkäämäni tavoitteet siirtyvät entistä pidemmälle. Rahaakaan ei juuri ole, ja töitä pitäisi siksi tehdä, mutten vaan jaksa. Minun pitäisi selittää itseäni enemmän miehelleni, mutta pelkään ettei hän ymmärrä. Enhän minä hänen kanssaan hajoile, ei hän näe pahimpia hetkiäni. Ei näe oikein kukaan. Päästän kyyneleet vasta, kun olen rauhassa yksin.

Miten ihminen voi väsyä näin vähästä? Miten voi olla, että muutaman tunnin ahkera työskentely vie voimat tehdä yhtään mitään? Voisin vain jäädä tähän istumaan ja nukahtaa.

Äitikin ahdistaa, se ei ole pitkään aikaan kysellyt opintojeni etenemisestä, joten eiköhän se lähiaikoina kysy. Mitä mä voin sille sanoa? Miten mä voin kertoa, että joo taas olen antanut periksi ja hidastanut tahtia, taas kerran minua ahdistaa, vaikkei olisi mitään syytä? Ei, mun täytyy keksiä jotain muuta, koska en jaksa äidin huolta, joka näkyy vain vihana ja turhautumisena, neuvoina siitä kuinka voisin pärjätä paremmin, eli haukkuina siitä mitä olen tehnyt huonosti. Mitä voin tehdä, kun jokainen kysely opinnoistani nostaa palan kurkkuun ja puristaa rintaa, kun ulkoisesti on pakko hymyillä ja kehittää jotain puolitosia syitä sille, miksi en ole pärjännyt niin kuin olen suunnitellut?

Minä en osaa ajatella oikein: en osaa jakaa tehtäviäni pieniin osiin, en osaa päättää tehneeni tarpeeksi ja unohtaa sen päivän osalta velvollisuuteni, en osaa ottaa vastaan kritiikkiä, en osaa pitää yllä rutiineja. Tämä on siis minun vikani, masennukseni johtuu vain siitä, että ajattelen väärin, ja koska tunnistan nämä väärät ajatukset, minun pitäisi vain luopua niistä. Olen vain taas hirveän väsynyt, en jaksa yrittää voida paremmin. Tiedättehän, kuinka vaikka jossain liikuntaharrastuksessa osaa tehdä joitain asioita oikein niin kauan, kun ei ole kovin väsynyt, mutta liikkumisen loppupuolella hetkelliset voimat hiipuvat, ja tulee tehtyä virheitä ja vääriä liikeratoja silkasta väsymyksestä? Siltä minusta tuntuu mieleni osalta, paitsi ettei minulla ole oikein palautumiskykyä. Olen jo aloittaessani väsynyt.

Taidan tehdä hieman pidemmän kävelyosuuden kotimatkalla yhden pienen metsän läpi. Ehkä kävely helpottaa. Ehkä itken, ehkä sekin auttaa. Minulla on yksinäinen olo, ja tunnen siitä syyllisyyttä. Miksi en ota kehenkään yhteyttä? Minulla on ystäviä. En vaan halua mahdollisesti pettyä. En halua soittaa kenellekään, koska jossain vaiheessa puhelu pitää lopetta, ja se on pieni hylkääminen minulle. Helpompi kestää yksinäisyyttä alunperinkin kuin yksinäisyyttä hetken seuran jälkeen. Enkä jaksa selittää asioita, en halua itkeä niin ettei minusta saa mitään selvää, en pettyä, kun toinen ei osaakaan sanoa juuri oikeita sanoja. Eikä niitä oikeita sanoja edes ole. Kunpa osaisin ajatella tämän muunakin kuin vain omana heikkoutenani, josta minun kuuluukin kärsiä. Tämä väsymys on käsittämätön.