Pysähtyneisyys

En ole tehnyt viikonloppuna oikein mitään. Eilen makasin sohvalla ja selasin nettiä. En käynyt suihkussa, mutta kävin sentään kaupassa. Tänään olen maannut sohvalla ja tehnyt hetken aikaa ruokaa. Mitään ei tosin huvittaisi tehdä. Sinne suihkuun pitäisi raahautua, mutta pelkään jääväni vain istumaan ja tuhlaamaan vettä. Voisin piirtää, jos mielessäni olisi yhtään ideaa, mutta ei ole. Voisin katsoa jonkun leffan, jos jaksaisin valita. Ajattelin nyt edes kirjoittaa tänne, koska perjantaina sain valmiiksi yhden uuden piirrustuksen.

Uloskin voisin lähteä, mutta minusta tuntuu etten jaksa kävellä. Enkä oikein halua nähdä yhtään ihmistä, sillä toisten normaali elämä saa minut vain katkeraksi. Olen nähnyt pari kertaa saman miehen tamppaamassa mattoja ja patjoja ulkona, ja hänen näkemisensä raivostuttaa minua. Ei ole reilua mielessänsä vihata toista vain siksi, että hän jaksaa tehdä asioita, joita minä en, mutta minua ärsyttää kun näen muiden huolehtivan itsestään ja kodistaan, kun itse en jaksa.

Oman vointini parantuminen tuntuu pysähtyneen. Jaksan nousta sängystä, ja satunnaisina päivinä tehdä useampaakin asiaa, mutta ankeus tuntuu koko ajan taustalla. Väsyn pelkästä asioiden ajattelusta, ja ahdistun kaikesta mitä pitäisi oikeasti saada tehtyä. En tiedä johtuuko tämä minusta vai siitä että hoitoni ei nyt ole riittävää. Ehkä en vain yritä tarpeeksi. Luulen, että minun pitäisi itse olla jotenkin aktiivisempi, oli se sitten jotain mindfullness-harjoittelua, ulkoilua, parempaa syömistä tai mitä tahansa. Nyt tuntuu, että makaan kuopassa enkä edes yritä nousta pois, en edes huuda apua. Odotan vain, että joku huomaisi ja nostaisi pois. En halua yrittää, en jaksa. Pelkään putoavani vain uudestaan, jos yrittäisin kiivetä pois, ja olisin vain entistä väsyneempänä takaisin pohjalla.

(Myöhemmin lisätty: Jaksoin lähteä kävelylle. Jee.)

Tässä joka tapauksessa uusi piirrustus. Minua ajavia asioita ja asioita jotka menetän. En ole pitkään aikaan oksentanut, mutta minulla sattui olemaan luonnos aiheesta, ja halusin tehdä siitä jotain. Piirrustuksessa sanat ovat kiinni lakalla, ja yllä olevista sanoista valuu kuvan tytön ympärille kiertyviä näkymättömia (lakalla tehtyjä) lonkeroita/köysiä/mitä lie. Myös koko putkisto on lakattu, mutta se ei tässä näy, kuten ei kaikki lakka muutenkaan. Yksi kuva on ilman salamaa, jotta kuva näkyisi, toinen salamalla, että lakasta saisi jonkinlaisen käsityksen. Mielestäni tässä on jotain teennäistä ja epäoriginaalia (okei, huonot sanat, mutten keksinyt parempiakaan).

Tämän teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 3.0 Muokkaamaton -lisenssi. Mikäli kuvaa käytetään, tekijänä on mainittava minut ja linkki/osoite alkuperäiseen kuvaan eli tähän postaukseen. Arvostaisin myös, että kuvan käytöstä mainittaisiin minulle.

Jälleen pari kuvaa

Tämä viikko on ollut raskas. Olen itkenyt ja kaikki on tuntunut menevän vain alaspäin. Ehkä se maanantain opiskelupätkä oli tosiaan liikaa. Turhauttavaa. En millään pysty tekemään tarpeeksi hommia, että pysyisin hyväksyttävässä vauhdissa. Ja silti pelkään olevani vain laiska, vältteleväni opiskelua silkasta mukavuudenhalusta.

Tiistaina itkin bussissa, kadulla, vessassa. Olo oli hirveän yksinäinen ja epäonnistunut. Jokainen mahdollisuus kuolla hyppäsi silmilleni, kaikki kodin puhdistusaineet, ohi ajavat autot, verisuonet ranteissa. Tappelin vastaan ja huusin sisäisesti, etten halua kuolla, että minulla on hyviäkin asioita tulossa, että syksyllä kaikki on taas paremmin. Ajattelin kuinka olen juuri mielestäni parantunut piirtämisessä, ja kuinka voisin tulla vielä paremmaksi. Ajattelin kuinka ongelmani, joista ahdistun, ovat suuria vain koska mieleni tekee niistä suuria. Ajattelin, että menettäisin aivan liian paljon, jos kuolisin. Ja pelkäsin kuolemaa. Minä en todella halua tappaa itseäni, mutta en voi sille mitään, että ensimmäinen ajatus nähdessäni viemärinavausaineen on, että kuolisinko, jos joisin sen. Maistusiko se pahalta? Oksentaisinko? Millaista olisi kuolla? Mutta ei, oikeasti minä haluan vain levätä ja olla turvassa ja hyväksytty, en kuolla. En haluaisi ajatella näitä asioita.

Ajattelemisen olen korvannut piirtämisellä ja Youtuben katsomisella. En ole edes viillellyt sitten viime viikon. (No, ainakin viikon verran ilman. Hyvä?) Mutta tässä pari kuvaa taas. Ensimmäinen on tiistailta, jälkimmäinen tältä päivältä. Jälkimmäisestä tykkään ideana, mutta toteutus on vähän niin ja näin. Ensimmäisestä pidän, erityisesti olen tyytyväinen siihen, kuinka tuo kuvakulma onnistui, vaikken koskaan ole tuollaista piirtänyt. Ja jee, tajusin penkoa laatikkoni, ja löysin mustan tussin. Enää ei tarvitse värittää isoja alueita ohuella kynällä.

Tämän teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 3.0 Muokkaamaton -lisenssi. Mikäli kuvaa käytetään, tekijänä on mainittava minut ja linkki/osoite alkuperäiseen kuvaan eli tähän postaukseen. Arvostaisin myös, että kuvan käytöstä mainittaisiin minulle.

Todisteita

Pankkitilin saldo pari viikkoa ennen kuin tulee rahaa: 19,72 Paska ihminen.

Bussin kello kun olen viimein saanut itseni kotoa liikkeelle: 13:33 Laiska paska ihminen.

Peilikuva: väsynyt ihminen silmät punaisina itkusta Laiska paska turha ihminen.

Henkisesti hengästynyt

Olen tehnyt tänään enemmän opiskelujen eteen kuin yleensä, veikkaan noin kolmea-neljää tuntia. Kuitenkaan siitä ei ole jäänyt mitään näkyvää todistetta, joten tuntuu etten ole tehnyt juuri mitään. Olen kamalan väsynyt ja pitäisi lähteä kotiin, mutten jaksaisi. Olisi myös nälkä, mutta mistään kohtuullisen läheltä ei saa ruokaa. Kotiin pääsemisessä menee sen verran myöhään, etten juurikaan ehdi istua rauhassa sohvalla ennen kuin pitää käydä nukkumaan. Omaa rentoutumisaikaa ei tule tarpeeksi, koska vaikka olen päättänyt ettei tänään tarvitse opiskella enempää, ei muualla kuin kotona osaa oikein rahoittua. En vaan jaksa lähteä.

Huominen hirvittää, koska olen tämän päivän hommista niin uupunut, etten usko vielä aamullakaan olevani kunnolla levännyt. Ja tällä tahdilla jo moneen kertaan lykkäämäni tavoitteet siirtyvät entistä pidemmälle. Rahaakaan ei juuri ole, ja töitä pitäisi siksi tehdä, mutten vaan jaksa. Minun pitäisi selittää itseäni enemmän miehelleni, mutta pelkään ettei hän ymmärrä. Enhän minä hänen kanssaan hajoile, ei hän näe pahimpia hetkiäni. Ei näe oikein kukaan. Päästän kyyneleet vasta, kun olen rauhassa yksin.

Miten ihminen voi väsyä näin vähästä? Miten voi olla, että muutaman tunnin ahkera työskentely vie voimat tehdä yhtään mitään? Voisin vain jäädä tähän istumaan ja nukahtaa.

Äitikin ahdistaa, se ei ole pitkään aikaan kysellyt opintojeni etenemisestä, joten eiköhän se lähiaikoina kysy. Mitä mä voin sille sanoa? Miten mä voin kertoa, että joo taas olen antanut periksi ja hidastanut tahtia, taas kerran minua ahdistaa, vaikkei olisi mitään syytä? Ei, mun täytyy keksiä jotain muuta, koska en jaksa äidin huolta, joka näkyy vain vihana ja turhautumisena, neuvoina siitä kuinka voisin pärjätä paremmin, eli haukkuina siitä mitä olen tehnyt huonosti. Mitä voin tehdä, kun jokainen kysely opinnoistani nostaa palan kurkkuun ja puristaa rintaa, kun ulkoisesti on pakko hymyillä ja kehittää jotain puolitosia syitä sille, miksi en ole pärjännyt niin kuin olen suunnitellut?

Minä en osaa ajatella oikein: en osaa jakaa tehtäviäni pieniin osiin, en osaa päättää tehneeni tarpeeksi ja unohtaa sen päivän osalta velvollisuuteni, en osaa ottaa vastaan kritiikkiä, en osaa pitää yllä rutiineja. Tämä on siis minun vikani, masennukseni johtuu vain siitä, että ajattelen väärin, ja koska tunnistan nämä väärät ajatukset, minun pitäisi vain luopua niistä. Olen vain taas hirveän väsynyt, en jaksa yrittää voida paremmin. Tiedättehän, kuinka vaikka jossain liikuntaharrastuksessa osaa tehdä joitain asioita oikein niin kauan, kun ei ole kovin väsynyt, mutta liikkumisen loppupuolella hetkelliset voimat hiipuvat, ja tulee tehtyä virheitä ja vääriä liikeratoja silkasta väsymyksestä? Siltä minusta tuntuu mieleni osalta, paitsi ettei minulla ole oikein palautumiskykyä. Olen jo aloittaessani väsynyt.

Taidan tehdä hieman pidemmän kävelyosuuden kotimatkalla yhden pienen metsän läpi. Ehkä kävely helpottaa. Ehkä itken, ehkä sekin auttaa. Minulla on yksinäinen olo, ja tunnen siitä syyllisyyttä. Miksi en ota kehenkään yhteyttä? Minulla on ystäviä. En vaan halua mahdollisesti pettyä. En halua soittaa kenellekään, koska jossain vaiheessa puhelu pitää lopetta, ja se on pieni hylkääminen minulle. Helpompi kestää yksinäisyyttä alunperinkin kuin yksinäisyyttä hetken seuran jälkeen. Enkä jaksa selittää asioita, en halua itkeä niin ettei minusta saa mitään selvää, en pettyä, kun toinen ei osaakaan sanoa juuri oikeita sanoja. Eikä niitä oikeita sanoja edes ole. Kunpa osaisin ajatella tämän muunakin kuin vain omana heikkoutenani, josta minun kuuluukin kärsiä. Tämä väsymys on käsittämätön.