Masennuksen kuvia

Joskus sanojen lisäksi tarvitaan kuvia, joten olen taas piirtänyt. Haluaisin kovasti piirtää kokonaisen sarjakuvan, mutta en ole ainakaan vielä keksinyt tarpeeksi ehyttä juonta sellaiseen, joten yksittäisten kuvien piirtäminen saa nyt kelvata. Enkä oikein osaa piirtää tietoisesti samannäköisiä ihmisiä, joten sarjakuvassa hahmojen pitäminen tunnistettavina olisi vaikeaa. Tässä joka tapauksessa muutama kuva ja hieman selitystäkin niistä.

Ensinnäkin anteeksi tämän kuvan suttuisuus. Olen piirtänyt tämän jo jokin aika sitten, ja piirrutuslehtiö kulkee aina mukanani - lyijykynä on siis levinnyt ja sotkeutunut. Kuva ehkä kertoo itsessään riittävästi. Hyvää tarkoittavat neuvot ja satunnaiset ajattelemattomat lauseet itselleni tai jollekin muulle masentuneelle tuntuvat pahoilta ja turhauttavilta.

Väsymystä, tukahdutettua vihaa, itseinhoa, aamujen vaikeutta.

Kuva siitä, miltä tuntuu kun ei näe kuin epäonnistumisensa. Vaikka elämässä olisi hyviä asioita ja menestystä, masennus estää näkemästä niitä, kätkee ne sumunsa taakse ja vähättelee. Mistään ei voi ottaa kunniaa tai tuntea onnistuneensa, sillä onnistumisia ei näe. Lisäksi kaikki keskeneräinen ja epäonnistut näkyy ylikorostetusti. Yksinäisyys ja väsymys painavat, eikä pieniäkään asioita jaksa hoitaa. Nämä pienet epäonnistumisen merkit näkyvät niin paljon paremmin kuin mitkään hyvät asiat, että ihminen kokee olevansa huonoin koko maailmassa.

Ja kuten aina, kuviani koskee seuraava lisenssi (mikäli joku nyt sattuu haluamaan käyttää näitä, kuvauslaatu kun ei ole kovin huippu).

Tämän teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 3.0 Muokkaamaton -lisenssi. Mikäli kuvaa käytetään, tekijänä on mainittava minut ja linkki/osoite alkuperäiseen kuvaan eli tähän postaukseen. Arvostaisin myös, että kuvan käytöstä mainittaisiin minulle.

Sarjakuvien piirtämisestä tuli mieleen, että voisin linkittää muutaman sarjiksen, joista itse pidän. Teemat ovat tämän blogin mukaisia, sarjakuvat englanniksi.

I do not have an eating disorder
Omaelämänkerrallinen sarjakuva piirtäjän syömishäiriöstä, masennuksesta ja ahdistuksesta. Kertoo mielestäni hienosti miltä nämä asiat tuntuvat. Päivittyy yhä.

Depression comix
Masennuksesta kertovia pystystrippejä. Ei yhtenäistä tarinaa, vaan jokainen strippi toimii erikseenkin. Pidän kovasti tekijän piirustustyylistä. Tämäkin päivittyy yhä.

Hyperbole and a half: Adventures in depression sekä Depression part two
Masennuksen todellisuus, kuinka mikään ei tunnu miltään. Mutta silti, ehkä kaikki ei kuitenkaan ole toivotonta paskaa.

Kertokaa, jos teillä on jotain suosikkinettisarjiksia, lukisin mielelläni. Erityisesti mielenterveysteemaiset olisivat mielenkiintoisia.

Hallintavaikeuksia

Yritän saada opiskeluhommia tehdyksi, mutta ahdistus häiritsee. Keskittyminen mihinkään älylliseen tuntuu vaikealta, ja keho ahdistusoireilee niin, että se vähäinenkin keskittyminen menee näiden somaattisten oireiden hallintaan. Oireiden hillitseminen kyllä onnistuu joten kuten, mutta jos keskittyminen herpaantuu edes puolen minuutin ajaksi, ovat kaikki oireet taas päällä. Hengitys on pinnallista ja jännittynyttä, hampaat pureutuvat yhteen, hartiat nousevat, koko keho tuntuu painuvan kasaan ja jalat eivät malta pysyä paikoillaan. Tiedän fyysisten oireiden ruokkivan ahdistusta entisestään, ja siksi yritän hallita niitä. Tämä ei kuitenkaan onnistu yhdessä muun kognitiivisen toiminnan kanssa, en tätäkään tekstiä kirjoittaessani osaa rauhoittua. Miten ihmeessä voisin keskittyä vain opiskeluun? Tunnen itseni epäonnistuneeksi ja syylliseksi, ja se vain pahentaa oloani. Noidankehässä, taas kerran.

Punaiset sivut

Ahdistus ja masennus tekevät vuoronperään toiselleen tilaa. Rukoilen apua, mutta kuka minua voi auttaa, kun piilotan kipuni suljettujen ovien taakse, päiväkirjan väliin ja anonyymiin blogiin. En usko itseeni, ainoat tunteeni itseäni kohtaan ovat itseviha ja -sääli, joita vain lietson suuremmiksi. En osaa kuvata tätä, päässäni ei liiku lauseita, vain tunteita ja yksittäisiä sanoja. Päiväkirjani on viimekuukausina täyttynyt verellä, ja koska ne hetket ovat olleet niitä joissa lauseet eivät tule, ajattelin lisätä joitakin sivuja, tosin kirjoittamalla, en valokuvaamalla tai kopioimalla. Nämä ovat sivuja, jotka olen kirjoittanut omalla verelläni, yksinäisinä ja epätoivoisina hetkinä. Yritän kirjoittaa jossain määrin vastaavalla fonttikoolla ynnä muulla. Eri sivut/aukeamat erotettu tähdillä. Ehkä teitä kiinnostaa tämä, ehkä ei, mutta minulla on tarve jakaa, tarve olla hiukan vähemmän yksin. Ei ole kivaa luettavaa, ja paikoin ehkä turhan graafista.


***

FAILURE      LOST
  FAT      Alone
Hate     STUPID
               Fear
                          NEVER
HOPELESS         GOOD
                                   ENOUGH

***

        I     C  A  N     N  O  T     R  U  N

         

S O  M Y  B L O O D  R U N S  F O R  M E

***

KIPU 
RAASTAA               YKSIN
RINTAA                    Yksin
ENKÄ                YKSIN
JAKSA              
HUUTAA 

***

MINUSSA
     ON
 KIPU
 JOKA EI LOPU

(taustalla sydän verellä, itse kirjoitus punaisella kynällä)

***

CUT
TO BE
FREE

***

  I    AM

 A   BAD

PERSON

(taustalla ohut kerros verta, teksti tummemmalla)

***

I     AM

WASTE

***

  D O    Y O U
S T I L L  S E E
GOOD IN ME?

(veren värjäämässä haavataitoksessa)

***

DO YOU                     DO YOU
STILL                           STILL
THINK I'M                  LOVE
WORTH                        ME
YOUR                                ?
TIME?

(veren värjäämässä haavataitoksessa)

***

            HOW                                ANYTHING
     CAN 
THESE    
    HANDS
         EVER                        
               GIVE                                  GOOD?

(sivulla myös kädenjälkiä)

***

Yksinäinen ahdistus

Ahdistaa. Vihaan itseäni, ja sitä miten kerjään apua ja huomiota ja viiltelen ja sitten käyttäydyn ikään kuin olisin joku uhri, ihan kuin ansaitsisin jotain sääliä ja huolenpitoa siksi, että itse revin ihoni rikki. Minun pitäis pysyä tuosta ja kaikesta muustakin ihan hiljaa, pitäisi luopua avusta, pitäisi opetella, että miehen huomio ja satunnaiset muut kohtaamiset ihmisten kanssa riittää. Olen paha, paha ihminen, eikä minun pitäisi antaa kenenkään kärsiä seurastani. En saisi edes kirjoittaa tätä, en saa hakea tällä huomiota, kun kaikki kärsimykseni on itseaiheutettua ja voisin valita voida paremmin.

Itkettää, ahdistaa, on yksinäistä. Haluaisin vain voida olla lapsi, juosta kotiin äidin syliin ja itkeä pahan oloni pois tarvitsematta selittää mikä on. Haluaisin vain tuntea, että jos en jaksa, minua kannetaan. Haluaisin uskoa, että joku muu jaksaa kantaa sen, minkä alle itse väsyn. Mutta ei minulla ole enää mahdollisuutta lapsen heikkouteen, olen aikuinen enkä voi laskea huoliani toisen kannettavaksi. Enkä minä ole koskaan voinut, ei minua ole koskaan jaksettu kantaa puolestani, ei edes silloin kun olin pieni ja taakkanikin pienempiä, vaikkakin lapselle raskaita. Ehkä kukaan ei silloin edes tajunnut, että vaikka lapsen harmit ovat pienen näköisiä, niitä kantava ihminenkin on pieni.

Tuntuu, että on kaksi vaihtoehtoa. Joko toiset ajattelevat, että minun taakkani ovat minun, ja aivan naurettavia, joten minun pitää tajuta luopua niistä tai kantaa niitä sitten yksin. Tai sitten he pelästyvät mukanani kuljettamaani kuormaa, pelkäävät itsekin jäävänsä sen alle ja pakenevat.

En jaksa ajatella, en jaksa miettiä mitä kirjoittaa. Koska tiedän sylin ja hetken kannettavana olemisen mahdottomiksi vaihtoehdoiksi, siirryn haluamaan sellaista, joka lohduttaa ja vie minut pois, joka ei jätä minua. Haluan viillellä, ja yhden haavan olen avannut uudestaan. Mutta haluan enemmän, haluan viiltää käsivarret ja jalat täyteen, haluan unohtaa varovaisuuden ja mahdollisimman lyhyiden haavojen tekemisen. Haluan lyödä itseäni terä kädessä, tehdä vain täysin ajattelematonta väkivaltaa ja purkaa ahdistuksen, vihan, turhautumisen ja yksinäisyyden itseeni. En tee noin, mutta haluaisin. Se vain näyttäisi kaikille, että kannan jotain raskasta, se saisi osan raivoisiksi, huutamaan minulle kuinka minuun ei voi luottaa ja kuinka olen itsekäs. Toiset näkisivät kuljettamani liian raskaan taakan, joka horjuu kannettavanani niin pahasti, että se voi murskata kenet tahansa, joka tulee liian lähelle. Revitty iho jättäisi minut vielä enemmän yksin kuin olen nyt, mutta mitään muutakaan lohduttajaa tai pakokeinoa en keksi. Olen taas umpikujassa, väsynyt, peloissani ja yksin.

Kevättä sielussa

Tänään on ollut tunteita joka suuntaan, ja olen ajatellut ja miettinyt suhteellisen paljon omia ajatusmallejani ja sitä kuinka olen ollut mielenterveyteni kanssa jumissa samassa tilanteessa muutaman vuoden. Fiiliksiä on tosiaan ollut kaikenlaisia: olen itkenyt, tuntenut itseni huonoksi ihmiseksi, ahdistunut, viihtynyt, ollut yksinäinen, nauttinut seurasta.

Nyt halusin kuitenkin kertoa, että hetken aikaa tunsin pystyväni tämänhetkisiin velvollisuuksiini, ja että asiat menevät ihan hyvin, vaikkeivät ne alkuperäisten suunnitelmien mukaan menisikään. Ehkä minun pitääkin uskaltaa epäonnistua. Aion silti pärjätä. Joskus saan lukot vielä auki, eikä vähemmän syvissä vesissä uiminen tee minusta eri ihmistä.

Edessä on kuitenkin paljon töitä itseni kanssa, eikä siitä tule kevyttä. Tarvitsen sopivasti haasteita, tarpeeksi rakkautta ja hyväksyntää muilta, sekä armollisuutta itseltäni. Lisäksi pitäisi muistaa, ettei toipuminen ole suoraviivaista. Takapakkien osuessa kohdalle pitäisi löytää viisautta nähdä, mistä ne tulevat, mutta myös olla syyttämättä itseään liikaa. Joskus näen, mikä kaiken tarkoitus on ollut, siihen asti yritän vain luottaa parempaan päivään.

Väsynyt ihminen

Päivät ovat olleet pitkiä, olen keskittynyt edellisiä viikkoja pidempiä aikoja opiskeluun. Neljä tuntia on ollut pisin pätkä. Tämä on jo tämänhetkisen jaksamisen äärirajoilla, mutta ei kuitenkaan ole riittävästi. Ahdistus ja negatiivinen sisäinen puhe puskevat päälle pienimmästäkin asiasta. Tänään oma ylikriittisyys, ahdistus siitä kuinka paljon pitäisi tehdä lyhyessä ajassa ja raskaat päivät ottivat omansa takaisin. Pari tuntia meni yhteensä viiltelysessioissa, ja olisin itkenyt, mutta kyyneleet eivät tulleet.

En osaa käsitellä negatiivisia tunteita. Jos ne pääsevät päälle, suorituskykyni putoaa. En pysty keskittymään ja pää tuntuu joko tyhjältä tai sitten siellä kaikuvat vain kaikki ne sanat, joilla itseäni haukun. Olen turhautunut, kun en pysty sellaiseen älylliseen toimintaan, johon tiedän kykeneväni. Olen ihan fiksu, ymmärrän asiatekstejä, osaan kirjoittaa, tulkita, nähdä yhteyksiä ja tehdä päätelmiä. Silti mieleni tyhjenee, kun yritän opiskella, tai olen liian uupunut. Pelkään teeskenteleväni tämän kaiken vain laiskuuttani. Entä jos itsekkäästi vain haluan itselleni helpotuksia ja etuoikeuksia, joita en todellisuudessa ansaitse tai tarvitse? Huijaan sitten itseänikin olemalla "sairas".

Olen hirveän väsynyt. Kaipaan vapautta, hiljaisuutta ja omaa aikaa.

Syvään päähän

Kroppaan sattuu, mieleen sattuu, väsyttää. Päänsärky on jyllännyt toissaillasta asti. Särkylääkkeet auttavat hiukan, mutta eivät vie kipua pois. Makaan sängyssä ja kerään voimia. Pitäisi pukeutua. Olen sentään jaksanut käydä suihkussa ja syönyt aamupalaa, mutta väsymys otti vallan. En jaksa ajatella. Deadline lähestyy ja ahdistus kasvaa, kiertyy kaulan ympärilleen ja asettuu rinnan päälle makaamaan. Muistuttaa kuinka en osaa mitään ja olen epäonnistunut kaikessa. Se vakuuttaa olevansa oikeassa, ja masennus tukee sitä julistamalla epätoivon sanomaa. Kroppa on jännittynyt ja varuillaan, pelkää kaikkea. Terät ja veri lupailevat valheellista rauhaa, joka kestää vain niin kauan kuin veri virtaa. Minä olen liian pieni selviämään tästä, mutta silti minun pitää. Muut vakuuttavat, että en ole syyllinen ja että minun ei pidä vaatia itseltäni liikaa, mutta he valehtelevat. Todellisuudessa kukaan ei arvosta tekemisiäni, mutta he eivät sitä sano, sillä niin ei sanota tuntematta huonoa oloa. Ihmiset vain suojelevat itseään näiltä samoilta tunteilta, tekevät niin kuin tietävät oikeaksi, jotteivät tuntisi itseään pahaksi. Oikeasti kaikki ovat turhautuneita. Minun pitäisi tajuta päästää heidät pois tästä, ja eristäytyä ja perua kaikki tapaamiset. Olen paha, manipuloiva ja itsekäs, enkä ansaitse apua tai hyviä asioita.

Kehää

Hetki on vierähtänyt kirjoittamatta, koska enimmäkseen on mennyt hyvin. Vapun tienoilla oli mukavaa ohjelmaa ja viime perjantaina ja maanantaina sain kohtuullisesti opiskeltuakin. Väsymys vaan painaa, ja olisin milloin tahansa valmis nukkumaan. Nyt on kuitenkin taas ollut alamäkeä. Pitäisi tehdä opiskelutyötä, ja sain siitä alustavaa palautetta tiistaina. Palaute tuli kirjallisena, ja siinä on se ongelma, ettei äänensävyä voi lukea. Lisäksi sen kirjoittaja oli lukenut työni vain pikaisesti ja kirjoittanut palautteensakin ilmeisen nopeasti. Lopputuloksena siis muutama lause, jotka oli varmaan tarkoitettu ohjaavaan ja kyselevään sävyyn, mutta jotka minä tulkitsin vähättelyksi ja pettymykseksi. Tästä ja siitä, että palaute muistutti kuinka paljon työtä on vielä tehtävänä, seurasi se, etten pystynyt enää ajattelemaan työtäni loogisesti ja pala kerrallaan tai uskomaan osaamiseeni. Tiistai ja keskiviikko menivät enimmäkseen ahdistuneissa ja keskittymiskyvyttömissä tunnelmissa. Tänään olen ollut vain väsynyt ja pakoillut omia ajatuksiani.

Väsymys on ollut viimeaikoina turhankin tuttua. Nukun kyllä tarpeeksi, mutta se on ketiapiinin ansiota - toisaalta on kai osittain ketiapiinin syytä, että olen päivisin tokkurainen. (Ja joku kohta kommentoi jotain neuroleptien pahuudesta.) Voi tämä kyllä olla masennuksen jälkimaininkeja ja ihan vaan jatkuvasta stressistä johtuvaa. Ilman ketiapiinia nukahtamiseni olisi surkeaa ja heräilisin öisin enemmän, joten olisin päivisin siksi väsynyt. Nyt saan sentään tarpeeksi unta, ja se auttaa pitämään ahdistusta edes vähän kurissa. Ei tosin kai tarpeeksi, sillä itselääkintä viiltelyn muodossa on kovasti kuvioissa mukana. Käytän aivan liikaa aikaa siihen, vähintään tunnin ja enimmillään kaksi kerralla. Pahimpana päivänä on mennyt kokonaisuudessaan kolme tuntia. Mutta ainoa hetken seesteinen olo viime päivinä on ollut hetki vessassa, kun nojaan seinää ja tunnen veren valuvan jalkaani pitkin.

Tuosta yhdestä saadusta palautteesta lähti liikkeelle nyt pari päivää kestänyt ajatusketju, joka vain ruokkii itseään. Tunsin syyllisyyttä, kun en ollut jo tehnyt kaikkia niitä asioita, joista palautteessa mainittiin tai en ollut tajunnut kertoa työtäni lähettäessä mitä vielä siihen tekisin. Tämä muistutti siitä, kuinka paljon pitäisi vielä tehdä. Seurasi ahdistus, ja siitä keskittymiskyvyttömyys ja ajatusblokki niin, etten saanut mitään tehtyä. Tekemättömyydeestä tulee taas stressiä ja ahdistusta, ja niistä taas lisää vaikeuksia saada aikaan. Tämä pitäisi saada katkeamaan, joko työskentelemällä ahdistuksesta huolimatta tai saamalla syyllisyyden tunne loppumaan siitä huolimatta, etten ole tehnyt sitä, mitä pitäisi. Jos osaisinkin olla tyytyväinen jonkin pienen asian tekemiseen. Silloin voisin ottaa pienen tavoitteen, jonka pystyisin toteuttamaan ahdistuneenakin, ja siten saada syyllisyyttä vähennettyä sillä, että olisin tehnyt jotain. Pienen jutun tekeminen ei vaan riitä tuohon. En oikein tiedä mitä tässä tekisin, ja ajattelukin on neuroleptitokkurassa tavallista vaikeampaa. Toivoton olo meinaa taas hiipiä niskaan.

Kaikki menee pieleen minun takiani, ja minulla on siitä syyllinen ja ahdistunut olo, enkä silloin pysty tekemään mitään oikein ja kaikki menee taas pieleen. En saa nukuttua, joten olen väsynyt, jolloin on parempi turruttaa mieli kemikaaleilla, että saa edes tarpeeksi unta, mutta silloin ajattelu on yhtä umpihangessa kulkemista. Ja lopulta uskon vain keksiväni tekosyitä saadakseni vain olla tekemättä mitään, mikään lääkkeen sivuvaikutus tai sairauteni tai yhtään mikään muu kuin oma laiskuuteni ja lapsellinen kyvyttömyyteni ottaa kritiikkiä ja ohjausta vastaan tekee elämästäni vaikeaa. Vain koska itsepäisesti kieltäydyn muuttamasta ajattelua, koska se vaatisi työtä ja minähän olen liian laiska sellaista tekemään. Paska, paska ihminen, en minä mitään muuta voi tästä päätellä. Kaikki todistaa minut syylliseksi kaikkeen. Huono puoliso, huono opiskelija, huono työntekijä, huono ihminen.

(Kuva)