Masennus tuntuu lieventyneen, tilalle on tullut levottoman ahdistunut olo. Ei erityisen paha, mutta toisaalta en ole oikeastaan edes yrittänyt tehdä koulujuttuja. Eilen oli jopa ihan hyvä olla. En tiedä mitä ajattelisin tästä. Pelkään muutosta, pelkään uuden putoamisen mahdollisuutta. Pohjalla oleminen on turvallisempaa kuin pohjan yllä leijuminen. Enkä ansaitse apua, jos voin yhtään paremmin. Pelkään, että jään yksin heti, kun vähänkin paranen. En minä jaksa yksin. Minä tarvitsen ihmisiä, joille voin kertoa ihan mitä vaan, pelkäämättä arvostelua tai sitä, etteivät nämä ihmiset kestäisi kuulla asioitani tai osaisi kuunnella minua. Valitettavasti minulla ei ole kavereissani sellaista ihmistä, jonka voisin aina luottaa täyttävän nämä ehdot. Enkä minä voi valittaa heille niin usein ja paljon kuin haluaisin. Tarvitsen ihmisiä, joiden työtä on kuunnella. Aikuisia, vanhempia kuin minä. Voin luottaa siihen, että he jaksavat kuunnella - tai ainakin osaavat asettaa rajat niin, etten pääse rasittamaan liikaa. Tiedän myös, että he osaavat kuunnella, eivätkä arvostele (jos minun satunnaisia ylinegatiivisia tulkintojani heidän sanoistaan ei lasketa). En vaan ansaitse näitä ihmisiä, jos voin hyvin, tai edes jos en voi kovin huonosti. Silloin kavereiden pitäisi riittää.
Minä tunnen olevani nuorempi kuin olen. Minä tarvitsen vielä aikuisia ihmisiä tuekseni, vaikka olen itsekin aikuinen. Minä tarvitsen itseäni vanhempia ihmisiä itseni ikäisten lisäksi. Tarvitsen kannustusta ja ihmisiä, joiden voin luottaa auttavan minua silloin, kun en itse pysty johonkin. Minun täytyy jotenkin korvata se, etten voinut luottaa äitiin niin, että olisin voinut puhua hänelle mitä tahansa (enkä vieläkään voi) ja se, etten voinut koskaan puhua isäni kanssa mistään vakavasta (enkä vieläkään voi). Siksi kaverit eivät riitä, he eivät ole lähelläkään äidin tai isän asemaa. Tarvitsen sitä, että joku, joka osaa hoitaa asiat paremmin tai sujuvammin kuin minä (=ahdistumatta, väsymättä ylettömästi, panikoimatta jne.) luottaa minuun, ja uskoo, että minänkin pystyn siitä huolimatta, etten ole ihan yhtä hyvä. Tarvitsen ihmisiä, joille minä riitän. Tarvitsen arvostusta ja ulkopuolista tukea, sillä en vielä osaa arvostaa itseäni ilman, että joku ulkopuolellani arvostaa minua. Kai lapsen itsetunto ja itsearvostus tulee siitä, että lapsi näkee vanhempiensa arvostavan häntä? Kai ihminen kokee itsensä arvokkaaksi, kun hän on kokenut tarpeeksi ehdotonta rakkautta?
Pelkään siis parantua, koska oikeuteni kaiken tuon tuen saamiseen häviäisi samalla. Minun tukemiseeni käytettävä aika pitäisi käyttää johonkuhun toiseen, sillä minähän selviytyisin ja pärjäisin edes jotenkuten yksin. Tiedän kyllä, että jos jäisin heti vähänkin parempivointisena yksin, olisi hyvin todennäköistä, että vointi romahtaisi pian. Silti en usko, että ansaitsisin ennaltaehkäisevää apua - voisihan olla, että pärjäisin kuitenkin. Ja olen minä paljon jaksanutkin kantaa itse. Minun pitäisi pärjätä yksin. Minä en saisi masentuneenakaan pyytää apua, koska voi olla, että jollain tasolla teen itseni tahallani masentuneeksi, koska en muuten koe ansaitsevani apua. Minua ei siis pitäisi auttaa koskaan. Ei missään olosuhteissa. Huono vointi on aina huomionkerjäämistä ja hyvävointisena pitäisi pärjätä yksin.
Minulla on samanlaisia ajatuksia ja puhuin aiheesta juuri tänään hoitajani kanssa. Minustakin tuntuu, etten ansaitse apua, kun vointi on vähän parempi. Pelkään, että minut potkaistaan pihalle hoitopaikasta. Se olisi kauheinta, mitä voisi tapahtua. Palaisin saman tien vanhoihin tapoihin (itsetuhoon), koska sitten saisin taas huomiota. Onneksi hoitajani vakuutti, että heillä on tiedossa, että juuri noin voi käydä. Sen takia hoitoa ei lopeteta liian aikaisin. Toivon todella, että sinäkin saat apua ja tukea, vaikka menisi paremmin :) On todella väärin, jos avun antaminen lopetetaan kesken.
VastaaPoistaEn minä varsinaisesti usko, että kukaan olisi minua heti pikkuisen paremman olon tullessa hylkäämässä - sehä on vain minun päässäni, että en silloin ansaitsisi apua. Kuitenkin pelkään tuota, sillä minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan muukaan ajattelisi minun ansaitsevan apua. Kyllä muut mielestäni sitä ansaitsevat, mutta muut eivät olekaan yhtä pahoja ja huomionhakuisia turhakkeita kuin minä.
PoistaTäälä myös Samanlaisia ajatuksia. koen olevani tyhjä kuori, jonka repussa ja taskuissa on painavia murheita; surua ja masennusta. En ole arvokas enkä Kelpaa itselleni. Joka kuukausi kohtu huutaa tyhjyyttään, minusta halkeaa pala ja rikkinäinen, yksinäinen sisin sulkeutuu yhä tiukemmin. En halua elää, koska en Kenellekään oo niin tärkiä kun äiti on vauvalle. Mie haluan olla tärkein. Tarpeellinen, korvaamaton, rakkain. Haluan antaa kaiken rakkauden, mutta ei oo sitä nyytiä kenelle antaisin...
VastaaPoistaItsekin haluaisin olla tärkein, mutta kaipaan enemmän lapsen kuin äidin osaa.
PoistaOlipa taas hyvä kirjoitus, osaat kertoa tuntemuksistasi niin tarkasti ja koskettavasti. Toivottavasti saat avun myös parempina aikoina :) masennusta pitäisi hoitaa silloinkin kun ei ole mitään hoidettavaa.
VastaaPoistaTuskin minua auttavat tahot ovat hylkäämässä minua. Enemmän olisin huolissani siitä, että jos jossain vaiheessa, kun kaikki hoidot on lopetettu (oletettavasti tarpeeksi pitkän hyvän jakson jälkeen), en osaisi hakea itselleni apua, jos vointi huononisikin. Niin kauan kuin minulla on suora yhteys ja jatkuva hoitokontakti, ei varsinaista vaaraa hoitamatta jäämiseen ole.
PoistaSamaa mieltä Tiitun kanssa, että sanoitat todella hyvin tuntemuksiasi. Ja on hienoa kuulla, että voit hieman paremmin.
VastaaPoista