Apatiaa ja kaiken tarkoituksen pohdintaa

Makaan sängyssä ja koetan keksiä asiaa, jonka vuoksi nousta. Takana on yhdeksän tunnin yöunet ja kolmen tunnin katkonaiset päiväunet. Normiseuraus iltalääkkeen tupla-annoksesta (halusin nukkua kunnolla). Ei tämä ankeus ja tyhjyys voi kuitenkaan siitä johtua. Tätä oloa on vähän vaikea kuvailla. Ei ole hyvä olla, muttei oikeastaan huono eikä neutraalikaan. On tyhjää ja merkityksetöntä. Muutama juttu olisi tänään hoidettavana. Osa helppoja ja stressaavia, osa työläitä mutta sinänsä henkisesti helppoja. Molempien ajattelu aiheuttaa lievää ahdistuksen tunteen kasvua, mutta työnnän sen syrjään ajattelemalla "joo, joo, kohta".

Ei tee mieli tehdä mitään. Paitsi ehkä nukkua lisää ja pysyä piilossa todellisuudelta. Ruokaa pitäisi jossain vaiheessa laittaa, mutta ruokahalua ei oikeastaan ole. Karkkia voisin syödä ja sen vuoksi jopa nousta sängystä, mutta meillä ei ole karkkia. Pitäisi lähteä kauppaan asti, ja se ei kyllä huvita.

On tässä ollut aikaisempina päivinä ihan hyviäkin hetkiä, ja olen jopa saanut asioita tehtyä. Perusvire tuntuu kuitenkin taas hieman alentuneen. Tai mistä minä tiedän. Mitä väliä sillä on? Mitä väliä on elämällä, maailmalla, millään? Teen asioita, koska kuvittelen niillä olevan jotain merkitystä. Vaikuttaa siltä, että elän täällä muiden tuntevien ja todellisten ihmisten kanssa, mutta en minä voi olla varma. Ja jos kaikki onkin todellista, ei se oikeastaan lohduta. Ihmiset tekevät niin paljon pahoja ja tuhoavia asioita, vaikka se mitenkään ole välttämätöntä. Minäkin teen. Ja vaikka kaikki ihmiset toimisivat hyvin ja oikein, maailma ja jokainen elämä tuhoutuu joskus. Tästä on vaikea löytää järkeä ja merkitystä.

Minä uskon Jumalaan, mutta sekään ei oikein auta tässä. Miksi Jumala loi maailman? Joskus ajattelin, että kaikki on Jumalan luomana pyhää ja siten merkityksellistä. Mutta jos kaikki on pyhää, onko mikään? Jos Jumala loi kaiken, ei mikään ole toista tärkeämpää ja silloin ei mikään oikeastaan ole tärkeää. On turhaa määritellä kauneutta ilman rumuutta, hyvää ilman pahaa ja merkityksellistä ilman turhaa. Jos luomistyö tekee kaikesta tasaisesti tärkeää, niin loppujen lopuksi kaikki vain on. Niin olisi myös ilman Jumalaa.

Asioiden (näennäisen) merkityksen pitää kai syntyä jostain. Minä keksin kaksi syytä. Merkitys voi olla ihmisten mielissä syntyvä illuusio. Ilman ihmistä tai vastaavaa ei olisi ketään arvottamassa asioita. Tämä ei riipu siitä, onko Jumalaa vai ei. Jos Jumala on, ja Jumala on hyvä, ainoa mikä voi tehdä joistain asioista parempia kuin toisista, on Saatana tai vastaava Jumalan paha vastavoima. Jos Saatana on se, joka saa ihmisen toimimaan väärin, on ihmisten teoilla merkityseroja. Mutta vaikuttaako pahuus muuhun? Ovatko maanjäristykset pahoja? Voiko Saatana luoda jotain? Jos ei, ovat ihmisen teot edelleen ainoa asia, jolla on väliä. Vai vaikuttaako Saatana kaiken elollisen toimintaan? Kuinka eläimet voivat vaikuttaa toimintaansa? Jos ne eivät voi, niin miksi Jumala olisi luonut olion, jolla on vapaa tahto ja vara valita muutakin kuin vaistojensa mukaan toimiminen? Miksi Jumala loi Saatanan vaikutukselle alttiin ihmisen. Kuvakseen? Mihin Jumala tarvitsi kaltaistaan? Miten Jumalan kaltainen, Jumalan kuva, edes suostuu kuuntelemaan Luojansa vastustajaa?

Todellista merkitystä en löydä ilman Jumalaa, mutta uskossanikin tuntuu olevan ongelmia. Jos Jumalaa ei ole, mitä väliä ihmisellä? Paitsi että on aika ihmeellistä, että me ja maailmankaikkeus olemme täällä. Siitä ehkä voisi löytää merkityksen, kaiken epätodennäköisyydestä. Mutta miksi silläkään olisi väliä? Harvinainen ja epätodennäköinen on merkityksellistä vain mielessämme, mutta oikeasti kaikki vain on.

Olenko minä Jumalan kuva? Jos olen, niin kovin rikkinäinen, tuhottu ja epämääräinen kuva. Tuskin alunperinkään kovin Jumalaksi tunnistettava. Oma merkityksenikin tuntuu pieneltä, koska elämässäni ehdin vaikuttaa niin harvaan ihmiseen. Olen hyvin pieni osa maailmaa, niin ajassa kuin kaiken mittakaavassakin. Jättämäni jälki on olemattoman pieni.

turhalaiskapaska

Tänään oli seitsemän tuntia mahdollista opiskeluaikaa, eli siitä kun saavuin perille oppilaitokseeni kului seitsemän tuntia siihen kun lähdin. Varsinaiseen opiskeluun käytin aikaa ehkä puolitoista tuntia, vaikea sanoa tarkkaa aikaa. Aamu alkoi masentavalla ololla. Olisin voinut istua suihkussa vaikka kuinka pitkään. Pääsin kuitenkin ovesta ulos, tosin vasta oltuani hereillä pari-kolme tuntia. Bussimatkalla olo laski entisestään ja alkoi tuntua puristuksena rinnassa.

(Skippaa tämä kappale, jos et halua lukea viiltelystä.) Olin jo eilen katsellut ihon läpi näkyviä verisuonia miettien, mikä niistä olisi tarpeeksi helppo saada rikki, helposti piilotettavissa ja kohtuullisen turvallisen pieni. Olin päätynyt yhteen, jonka halusin rikkoa, ja tänään päästyäni perille kävelin ensimmäisenä vessaan. Hetken aikaa vain istuin kuunnellen oloani ja tuntien painon rinnassa. Kaivoin kuitenkin terät ja kulutin pari tuntia tehden haavaa ja vuodattaen siitä verta. Vuodon tyrehdyttyä viilsin aina uudestaan terällä. Sain haluamani suonen rikki. Jotenkin iholla kasvavan veriläikän katsominen on rauhoittavaa, erityisesti se hetki, kun veri alkaa vuotaa reippaammin suonen rikkoutuessa. Valutin verta paperille ja päiväkirjaan, piirsin ja kirjoitin sillä. Onnistuin myös tiputtamaan verta vessan lattialle. Täytyy myöntää, että tulee aika alhainen olo, kun joutuu pyyhkimään julkisen vessan lattialta omaa vertaan (tai oksennustaan, niin kuin muutama viikko sitten - se oli tosin vain yksi pisara). Tässä kaikessa kului pari tuntia. Säälittävää.

Seuraava tunti kului siirtyessä kaupan kautta sellaiseen paikkaan, jossa pystyisin keskittymään opiskeluun. Tähän kului tunnin verran. Lopustakin ajasta käytin liikaa vain eteeni tuijottamiseen, internetyhteyden kanssa tappelemiseen (enkä edes tarvitse yhteyttä opiskeluuni) sekä netissä pyörimiseen. Sain kyllä aikaan enemmän nähtävissä olevaa tulosta opiskeluihini kuin pitkään aikaan, mutta silti en ole tyytyväinen. Heitin aivan liikaa aikaa hukkaan. Olen varma, että voisin muuttaa mieleni paremmaksi, jos vain haluaisin. Haluan vain huomiota, minä en oikeasti voi huonosti. Ei minua ahdista eikä masenna, olen vain laiska kakara, joka ei tahdo hoitaa velvollisuuksiaan ja siitä huolimatta kuulla kuinka erinomainen ja ihana ihminen on. Kaikkien pitäisi vain jättää minut yksin, en ole kenenkään huomion arvoinen. Kuitenkin käytän ihmisiä hyväkseni, enkä itse jättäydy avun ulkopuolelle, vaikka en uskokaan olevani sen arvoinen. Miksi? Koska huomio ja tuki tuntuu ihanalta. Jos muut vain näkisivät, kuinka paha oikeasti olen, ei ketään kiinnostaisi auttaa minua. Hekin tajuaisivat kuinka vain manipuloin ja teeskentelen, kuinka teen kaikkeni saadakseni huomiota. Pahimmillani uskon itsekin voivani huonosti.

Loppuun vielä satunnainen ajatus, joka on pyörinyt aina välillä mielessäni, mutta joka ei ole oikein sopinut mihinkään postaukseen tai ollut kirjoitushetkellä mielessä. Epävakaan persoonallisuuden kriteereihin kuuluu epätoivoiset yritykset välttää hylätyksi tulemista. Olen ajatellut, ettei tämä koske minua, koska en tee tätä epävakaalle stereotyyppisellä tavalla: en uhkaile tappavani tai vahingoittavani itseäni, jos joku vaikuttaa hylkäävän minut jollakin tavalla. (Tai ainakaan en uhkaile ääneen, vaikka asia kävisikin mielessäni.) Olen kuitenkin tullut ajatelleeksi, että perfektionismini on oikeastaan tämän oireen ilmentymä. Haluan olla täydellinen, koska haluan kelvata kaikille. Haluan, ettei kenelläkään ole mitään valittamista, eli ettei kenelläkään ole mitään syytä hylätä minua. Tarvitsisin kokemuksia siitä, että minua ei hylätä, vaikka olisinkin epätäydellinen. Olen vain erittäin haluton tekemään mitään, missä on virheen mahdollisuus. Pidän sosiaaliset kontaktini minimissä. Kenelläkään ei ole mahdollisuutta näyttää, että kelpaan vaikka tekisin virheitä. Kenelläkään ei ole mahdollisuutta todistaa, että minua ei hylätä.

Ajatuksia aurinkoisella penkillä

Viime viikolla oli muutama ihan hyvä päivä, viikonloppukin oli kohtuullinen. Nyt tuntuu, että ankeus ja kaiken turhuus alkaa tehdä paluuta. Lähdin kauniin päivän kunniaksi ulkoilemaan, mutta yksinään käveleminen tuntuu vain korostavan yksinäistä oloa. Yksikään ihminen ei tunnu tarpeeksi läheiseltä, ei tunnu olevan ketään, jota voisin pyytää vaikka kävelyseuraksi milloin tahansa. Ja toisaalta ei oikein jaksaisikaan ketään. Tunnun oikeasti jaksavan vain niitä ihmisiä, jotka työnsä puolesta joutuvat olemaan kanssani tekemisissä. Ei oikein ole ketään, jonka olisi ok nähdä minua vapaa-aikanaan ja jonka seuraa itse kaipaisin. Elämäni tuntuu tyhjältä, yksinäiseltä, merkityksettömältä ja irralliselta toisten elämästä. Miten toiset kestävät sen, että olemme toisistamme erillisiä sieluja ja voimme oikeasti olla lähellä toista vain fyysisesti? Miten ihmiset voivat olla onnellisia, kun ei voi tietää onko toisen sisällä todella tiedostava persoona? Miksi minä olen aina tuntenut olevani irrallinen ja yksinäinen? Miksi minulla ei koskaan ole ollut (paljoa) ystäviä?

Paranemisen pelko

Masennus tuntuu lieventyneen, tilalle on tullut levottoman ahdistunut olo. Ei erityisen paha, mutta toisaalta en ole oikeastaan edes yrittänyt tehdä koulujuttuja. Eilen oli jopa ihan hyvä olla. En tiedä mitä ajattelisin tästä. Pelkään muutosta, pelkään uuden putoamisen mahdollisuutta. Pohjalla oleminen on turvallisempaa kuin pohjan yllä leijuminen. Enkä ansaitse apua, jos voin yhtään paremmin. Pelkään, että jään yksin heti, kun vähänkin paranen. En minä jaksa yksin. Minä tarvitsen ihmisiä, joille voin kertoa ihan mitä vaan, pelkäämättä arvostelua tai sitä, etteivät nämä ihmiset kestäisi kuulla asioitani tai osaisi kuunnella minua. Valitettavasti minulla ei ole kavereissani sellaista ihmistä, jonka voisin aina luottaa täyttävän nämä ehdot. Enkä minä voi valittaa heille niin usein ja paljon kuin haluaisin. Tarvitsen ihmisiä, joiden työtä on kuunnella. Aikuisia, vanhempia kuin minä. Voin luottaa siihen, että he jaksavat kuunnella - tai ainakin osaavat asettaa rajat niin, etten pääse rasittamaan liikaa. Tiedän myös, että he osaavat kuunnella, eivätkä arvostele (jos minun satunnaisia ylinegatiivisia tulkintojani heidän sanoistaan ei lasketa). En vaan ansaitse näitä ihmisiä, jos voin hyvin, tai edes jos en voi kovin huonosti. Silloin kavereiden pitäisi riittää.

Minä tunnen olevani nuorempi kuin olen. Minä tarvitsen vielä aikuisia ihmisiä tuekseni, vaikka olen itsekin aikuinen. Minä tarvitsen itseäni vanhempia ihmisiä itseni ikäisten lisäksi. Tarvitsen kannustusta ja ihmisiä, joiden voin luottaa auttavan minua silloin, kun en itse pysty johonkin. Minun täytyy jotenkin korvata se, etten voinut luottaa äitiin niin, että olisin voinut puhua hänelle mitä tahansa (enkä vieläkään voi) ja se, etten voinut koskaan puhua isäni kanssa mistään vakavasta (enkä vieläkään voi). Siksi kaverit eivät riitä, he eivät ole lähelläkään äidin tai isän asemaa. Tarvitsen sitä, että joku, joka osaa hoitaa asiat paremmin tai sujuvammin kuin minä (=ahdistumatta, väsymättä ylettömästi, panikoimatta jne.) luottaa minuun, ja uskoo, että minänkin pystyn siitä huolimatta, etten ole ihan yhtä hyvä. Tarvitsen ihmisiä, joille minä riitän. Tarvitsen arvostusta ja ulkopuolista tukea, sillä en vielä osaa arvostaa itseäni ilman, että joku ulkopuolellani arvostaa minua. Kai lapsen itsetunto ja itsearvostus tulee siitä, että lapsi näkee vanhempiensa arvostavan häntä? Kai ihminen kokee itsensä arvokkaaksi, kun hän on kokenut tarpeeksi ehdotonta rakkautta?

Pelkään siis parantua, koska oikeuteni kaiken tuon tuen saamiseen häviäisi samalla. Minun tukemiseeni käytettävä aika pitäisi käyttää johonkuhun toiseen, sillä minähän selviytyisin ja pärjäisin edes jotenkuten yksin. Tiedän kyllä, että jos jäisin heti vähänkin parempivointisena yksin, olisi hyvin todennäköistä, että vointi romahtaisi pian. Silti en usko, että ansaitsisin ennaltaehkäisevää apua - voisihan olla, että pärjäisin kuitenkin. Ja olen minä paljon jaksanutkin kantaa itse. Minun pitäisi pärjätä yksin. Minä en saisi masentuneenakaan pyytää apua, koska voi olla, että jollain tasolla teen itseni tahallani masentuneeksi, koska en muuten koe ansaitsevani apua. Minua ei siis pitäisi auttaa koskaan. Ei missään olosuhteissa. Huono vointi on aina huomionkerjäämistä ja hyvävointisena pitäisi pärjätä yksin.

;

Jokaisena ahdistuksen ja masennuksen päivänä olen päättänyt jatkaa elämää. Jokaisena tuollaisena päivänä minä olen pitänyt päätökseni. Uskon, että vielä joskus tulee päivä, jolloin olen ylpeä itsestäni. Joskus vielä näen, että tieni on ollut juuri oikea minulle. Toivon teille kaikille muille voimia ja toivoa omaan elämäänne, ja rauhaa niille, joiden voimat eivät riittäneet.

The Semicolon Project

Sadesäässä

Sama olo jatkuu yhä, ja toivoni lääkkeiden toimimisesta alkaa hiipua. En osaa ilahtua mistään, kaikkein parhaatkin asiat elämässä tuntuvat yhdentekeviltä. On kuin olisin keskellä rankkasadetta. Tiedättehän sellaisen tuulettoman sateen, joka valuu taivaalta harmaana massana? Olen keskellä sellaista. Jokainen suunta näyttää samalta, missään ei vaikuta olevan mitään uutta. Jokainen askel vie ehkä eri paikkaan, mutta sama sade on kaikkialla. Taivaanrantaa ei näy, eikä missään näytä kirkastuvalta. Tuntuu turhalta liikkua mihinkään, koska se ei tuo muutosta. Sama vaikka jäisin maahan makaamaan, paitsi että ainoa sateessa harhailemista kurjempi asia on maata sateessa märässä maassa. Ainoat hetkelliset tauot tähän yksitoikkoiseen "masennussäähän" tuovat ahdistuksen puuskat. Ne ovat äkillisiä tuulenpuuskia, jotka nostavat minut maasta ja kieputtavat ilmassa niin, etten edes tiedä mikä on ylhäällä ja mikä alhaalla. Tai sitten satunnaisia salamoita kaukana tai lähellä, jotka saavat minut säpsähtämään. Haluan uskoa, että tämä loppuu joskus, mutta on vaikea jaksaa, kun ei ole mitään tietoa milloin parempi päivä tulee.

Opintopsykologi sanoi melko suoraan, että tilanteeni on vaikeampi kuin millaisissa hän on tottunut olemaan avuksia, eikä hän tiedä voiko todella auttaa minua. Sovimme kuitenkin, että jatkan siellä käymistä kerran viikossa aamupäivällä, koska minulle on parempi olla jotain sovittua menoa kuin olla itseni kanssa ja saada ulkopuolelta vahvistusta sille, että se mitä teen on riittävää ja oikein. Tiedän, ettei kukaan voi viedä oloani pois, vaikka haluaisikin. Tuntuu kamalalta, kun ajattelee, ettei kukaan oikeastaan voi auttaa. Minulla olisi tietysti vielä kurjempaa, jos ei olisi minkäänlaista apua, mutta silti tämä tilanne on kamala. Ja kun aina, loppujen lopuksi, auttajat eivät voi muuta todeta, kuin että kylläpä minä olen sitkeä ja että aika on nyt valitettavasti loppu. Ja sitten joudun taas itkemään yksin ja kantamaan kaiken itse. Tiedän, että ihmisillä on aikarajoitteita ja että kukaan ei voi olla kanssani aina. Silti minulle tulee vihainen ja katkera olo, kun joudun itkevänä jäämään yksin. Lisäksi tulee toivoton olo siitä, että useampikaan aikuinen terve ihminen ei pysty auttamaan minua tarpeeksi hyvin - kuinka sitten minä, tunne-elämältäni keskenkasvuinen sairas ihminen, osaisin auttaa itseäni?

Ihmettelen, kuinka ihmiset jaksavat nauraa ja olla hyväntuulisia. Kuinka toiset jaksavat käydä töissä ja hoitaa kotiaan. Kuinka he jaksavat vielä tavata ystäviä, kuinka he jaksavat puhua elävästi. Kuinka jollekin se, ettei johonkin kohtaa kehoa satu, on normaali tila. Kuinka he jaksavat joka aamu nousta sängystä ja hoitaa aamutoimet istumatta kertaakaan pää käsien välissä ajatellen kuinka turhaa kaikki on. Kuinka he iltapäivällä lähtevät kotiin eivätkä tunne syyllisyyttä hukatusta päivästä ja kuinka heidän vapaa-aikansa on vapaata myös työhön tai opiskeluun liittyvistä ajatuksista. Ihminen, johon edes yksi näistä pätee, on onnekas. Ja tajuan, että minäkin olen, sillä jaksan lähteä kotoa ja hoitaa asioita. Minulla on enemmän apujoukkoja kuin olen uskaltanut toivoa. Silti on vaikea jaksaa, vaikea nähdä mitään muuta syytä asioiden hoitamiselle kuin sen, että silloin välttyy raskaalta selittelyltä ja toisten elämän vaikeuttamiselta.

Vaikea viikko

Tämä viikko on ollut todella raskas. Olen itkenyt paljon, maannut paikallani jaksamatta nousta, tuntenut vain käsittämätöntä tyhjyyttä. Välillä olisi tehnyt mieli vain lopettaa kävely ja jäädä maahan makaamaan. Ainoastaan kylmä tuuli ja se, etten halua julkisesti tuoda oloani esille, ovat saaneet minut jatkamaan kävelyä. Ehkä ihmisellä voi olla niinkin paha olla, etteivät nuokaan riitä. Lääkitystä on takana kohta 11 viikkoa, jos laskin oikein. En tiedä onko mikään erityisesti muuttunut. Pääsen sängystä ylös, mutta siinä kaikki. Aamuisin kuluu tunteja itkemiseen, paikallaan istumiseen tai viiltelyyn. Koko ajan on uupunut ja hitaalla käyvä olo. En jaksa kiiruhtaa, että ehtisin vihreillä valoilla suojatien yli, odotan mieluummin seuraavien punaisten ajan. Kaupassa seison ja tuijotan karkkihyllyä osaamatta päättää mitä ostaisin. Mitään järkevää ruokaa ei juuri koskaan tee mieli, mutta kroppa haluaa energiaa. Sokerimössöjä saan sentään syödyksi. Ruokavalioni rakentuu aivan liiaksi suklaasta, tyhjistä hiilareista ja kofeiinista. Hoidan aivan pakolliset velvollisuuteni. Lisäksi käyn suihkussa, meikkaan ja puen. Juuri mitään muuta en jaksa. Teen vain kaiken sen, mikä on välttämätöntä, etten tekisi toisten elämää ikävämmäksi. Yritän kyllä nähdä joka päivä jotain hyvää, mutta yleensä se on jotain sellaista, mistä nauttisin vain, jos oloni olisi parempi.

Pärjään hetken hyvin, jos saan kannustusta ja vakuutusta siitä, että teen asiat oikein. Tuokaan ei vain kanna kovin pitkälle, ja lisäksi olen käsittämättömän herkkä millekään negatiiviselle. Jotta päiväni sujuisivat hyvin, tarvitsisin jonkun ihan koko ajan viereeni kannustamaan ja tukemaan. Jonkun, joka kulkisi mukana ja puhuisi:

Muista ottaa lääkkeet ja pese hampaat. Jaksat kyllä pestä tukan, ei sun tarvi istua lattialle. Älä viiltele, ei se auta sua. Noi vaatteet on hyvät, et näytä lihavalle. Jaksat kyllä vielä meikata ja harjata hiukset. Kyllä sä ehdit siihen bussiin, vaikka jo vartin päästä pitää lähteä sitä varten. On sulla kaikki mukana, ei tarvi tarkistaa. Sä jaksat nousta bussista, jaksat kävellä perille. Osaat kyllä tehdä koulujutut, ei sun tarvi paeta niitä. Ei haittaa vaikkei menisi heti oikein. Sä pystyt kyllä keskittymään. Käydäänkö syömässä? Sen jälkeen voisi vähän aikaa pitää taukoa, kävellä ulkona. Sitten jaksat taas keskittyä, ja vielä lähteä hoitamaan asioita. Ei tarvi tehdä täydellisiä ruokaostoksia. On ihan mahdotonta sun rahoillas ostaa aina täydellisen terveellistä, ympäristöystävällistä ja eettistä. Eikä ole sun vika, ettei sulla ole juuri nyt paljoa tuloja. Eikä haittaa, jos teet yksinkertaista ruokaa. Koko kodin ei tarvitse olla täydellisen siisti, tämä kelpaa hyvin. Sä voit ihan hyvällä omallatunnolla katsoa telkkaria. Muista ottaa iltalääke ajoissa. Saat kyllä unta. Olet ihan hyvä ihminen. Et sä epäonnistunut tänään.

Mä en vaan jaksa itse ylläpitää tuota puhetta. Aina en jaksa pitää yllä minkäänlaista puhetta, se haukkuvakaan ääni ei jaksa muodostaa kokonaisia lauseita. Huutelee vaan, että ”Kusipää huomiohuora laiska paska!” Kun on edes vähän voimia, alkaa syyttävä ääni heti valittaa. En jaksa vastustaa sitä enkä tehdä sen vaatimia asioita. Tuntuu siltä, että jos olo yhtään huononee, alan oikeasti keksiä tekosyitä jättääkseni menemättä tapaamisiin, enkä vain haaveile siitä. Tai oikeasti vain makaan kotona koko päivän, jos ei ole mitään menoa. Olisin välittämättä hiusten likaisuudesta ja naaman meikittömyydestä – tai tarkemmin sanottuna se mitä muut ajattelevat ei enää olisi tarpeeksi vahva asia motivoimaan minua. Vielä nyt minä hoidan asiat sen uhalla, että ”mitä muutkin ajattelisivat”. Itseni takia en tee juuri mitään.

Lopuksi viiltelystä. Lopeta lukeminen tähän, jos aihe ahdistaa. Viime terapiakerralla terapeutti kysyi jotain sen suuntaista, että kuinka pahasti viiltely on lähtenyt käsistä. Sen verran minulla on ollut järkeä päässä, että jäljet ovat paikoissa, joista niitä ei helposti huomaa ja parannuttuaan ne eivät ole ongelma. Mutta muuten homma on enemmän perseellään kuin ikinä. Kotona viiltelyyn saattaa helposti upota tunti, pahimmillaan reilu kaksi, sillä keskityn yhden haavan tekemiseen niin kauan. Kannan teriä mukana. Nimenomaan tähän tarkoitukseen ostettuja teriä, niitä irtonaisia partakoneen teriä, leveitä kaksipuoleisia. Lisäksi minulla on mukana ihoteippiä, pari sidetaitosta ja desinfiointiaine. Että sellainen survival kit. Haavoista on tullut myös syvempiä, ehkä puoli senttiä enimmillään. Olen nähnyt rasvakudosta, olen viiltänyt tarkoituksella pienehköjä (millin paksuisia) verisuonia rikki. Viiltelen useamman kerran viikossa. Syvät haavat ovat sentään olleet lyhyitä, alle sentin mittaisia, joten ne pysyvät kiinni ja paranevat hyvin. Yksikään niistä ei ole tulehtunut, sillä pidän niistä parempaa huolta kuin pinnallisista. Viiltelyn lisäksi olen viimeaikoina oksentanut noin kerran viikossa, tehnyt palovammoja, nyppinyt ihokarvoja ja ihoa pinseteillä sekä parin kertaa vetänyt pieniä tukkoja hiuksia päästäni. Viiltely on kuitenkin se, johon olen eniten mieltynyt ja jota minun on vaikea lopettaa.

Kuva elokuvasta Harry Potter ja puoliverinen prinssi

Ankeutta

Tämä päivä on aamun jälkeenkin jatkunut raskaana. Makasin olohuoneen lattialla yhteensä reilut pari tuntia. Ensimmäinen kului itkemiseen, toinen torkahteluun ja voimien keräämiseen. Kahdentoista aikaan jaksoin raahata itseni suihkuun, jossa istuin puoli tuntia. Sen jälkeen pukemiseen ja meikkaamiseen kului vielä tunti, ja puoli kahdelta pääsin vihdoin ovesta ulos. Sängystä olin noussut kahdeksalta, järkyttävän hidasta toimintaa. Fiilis on ollut tyhjä ja väsynyt. Olen kulkenut zombina mitään huomaamatta. Olen istunut ajattelematta juuri mitään ja koettanut lukea opiskelumateriaaleja. Olen syönyt vähän mitään maistamatta. Kropassa tuntuu välillä vilunväreitä ja syke vaihtelee jossain 80 ja 100 välillä, vaikka suoranaista ahdistuksen tunnetta en huomaa.

On syyllinen olo, kun en ole vielä kotona. Mies olettaa, että kun viivyn pitkään, olen saanut opiskelujuttuja tehtyä. Vaikka enhän minä saa, istun vain ja tuijotan eteeni. En kuitenkaan jaksa lähteä kotiin. En jaksa nousta ylös, en pakata tavaroita, en käydä vessassa, en kävellä bussipysäkille. Mikään ei tunnu piristävän. Sellaisetkaan asiat, joista yleensä nautin, eivät tee minua iloiseksi - vain vähemmän ankeaksi. Masennustesteistä tulee järkyttävän korkeita pisteitä, vaikka eihän minun pitäisi mitata itseäni ja oikeuttani valittaa niiden kautta. Toisaalta kyllä siitä jonkinlaisen kuvan saa olojen vaihtelusta pidemmällä aikavälillä, jos niitä satunnaisesti tekee. Nyt pistelukemat ovat korkeimpien koskaan saamieni joukossa, elleivät korkeimmat. Lähinnä se, etten osaa nauttia oikein mistään, on tavallista masennuskautta pahempi oire. Ja se, että herään lähes joka yö neljän-viiden aikaan ja uni tulee uudestaan puolen tunnin kuluttua. Kerran kävi niin, etten saanut unta enää uudestaan.

Tämä kirjoittaminen on hieman vähentänyt zombimaista oloa ja tuonut minut jossain määrin takaisin todellisuuteen. Ehkä vihdoin jaksan lähteä kotiin. Tänään en saanut aikaan oikeastaan mitään, mutta oli kai ihan hyvä, että lähdin kotoa ja edes kävin istumassa opiskelutöitteni kanssa, vaikken mitään tehnytkään.

Viime viikolla oli aika psykiatrille, kuten aiemmin mainitsin. Lääkeannosta nostettiin taas. Lääke on sama, jota söin joitain vuosia sitten ennen lääkityksen lopettamista, mutta tämä uusi annostus on suurempi kuin se oli silloin. Toivottavasti se alkaa pian tehdä jotain, olisi ihan mukava saada lisää toimintakykyä, erityisesti aamuihin. Voisin kai jossain vaiheessa kertoa ajatuksiani siitä opintopsykologilla käymisestä, joka oli siis myös viime viikolla. Käyn siellä nyt muutaman kerran, ei sovittu mitään tarkkaa määrää.

Monday morning meltdown

Makaan olohuoneen lattialla. En keksi yhtään asiaa, jonka vuoksi tästä nousisi. Mikään ei kiinnosta tai motivoi. Kaikki on ihan sama. Makaan vain ja itken. Jossain vaiheessa syyllisyys ajan tuhlaamisesta kasvaa liian suureksi, ja pääsen tästä ylös. Haluaisin kuitenkin positiivisemman syyn nousta. Haluaisin haluta tehdä jotain, muutakin kuin ottaa iltalääkkeen nyt ja nukkua sen avulla koko päivän ohi.

En pysty nyt päättämään, että olenpa iloinen ja näen kaikki hyvät asiat elämässäni. Näenhän minä ne, ne eivät vain tunnu miltään. Toki olo olisi vielä karmeampi, jos mitään hyvää ei olisi. Mutta silti, mikään ei auta juuri nyt. On vain minä, itku ja syyllisyys kaikesta. Syyllisyys ajan tuhlaamisesta (omani ja toisten), syyllisyys tämän kirjoittamisesta (huomiohuora!), syyllisyys kiittämättömyydestä, syyllisyys yrittämisen puutteesta, syyllisyys vaikenemisesta. Syyllisyys, syyllisyys, syyllisyys.

Mun vika.