Identiteettipohdintaa

Ei mennyt tämä päivä ihan eilisen toiveiden mukaan. Heräsin puoli viiden aikaan enkä saanut unta sen jälkeen. En kuitenkaan jaksanut toimia aamulla aktiivisesti, vaan meni yli puolen päivän ennen kuin olin ovesta ulkona.

Oli tyhjä ja poissaoleva olo, mutta sain pari tuntia tehtyä hommia. Kotiin tullessa olin sen verran väsynyt, että makasin keittiön lattialla kymmenisen minuuttia ja annoin muutaman kyyneleen valua.

Opintopsykologi soitti, ja tällä viikolla tavataan. Aikamoista hulluuden hoitoa siis tämä viikko, kun on yksi psykiatri, kaksi psykologia, ja vielä neljäs ihminen kuuntelemassa. Jokohan alkaisi olla tarpeeksi apujoukkoja?

Tänään aamulla vietin suihkussa reilu tunnin, kun ei vaan kiinnostanut lähteä poiskaan. Siinä ehdin kuitenkin ajatella asioita, erityisesti omaa negatiivista käsitystä itsestäni. Päädyin siihen, että negatiivinen identiteetti on turvallinen. Vaikka siihen liittyy surkea itsetunto ja kurja olo, se kuitenkin suojaa muilta ihmisiltä. Kun valmiiksi ajattelee olevansa huono, ei negatiivinen palaute tunnu yhtä pahalta. Jos olen erehtynyt ajattelemaan itsestäni jotain hyvää, olen saanut ikäviä muistutuksia siitä, että en oikeasti pärjääkään.

On siis parempi pitää kiinni negatiivisesta identiteetistä, sillä se ei horju niin kuin positiivinen. Muiden sanomiset eivät hetkauta sitä. Kaipaan pysyvyyttä, tasaisuutta ja ennustettavuutta. Positiiviset ajatukset itsestäni eivät ole tarpeeksi vahvoja kestääkseen minkäänlaista vastustusta. Niinpä päädyn identiteettiin, joka tekee oloni kurjaksi, mutta on sentään suhteellisen kestävä. Kehut eivät horjuta sitä, ja ikävät sanat vain vahvistavat.

Mietin myös, kuinka en tunne koskaan olevani tarpeeksi. Minulle on käynyt monesti niin, että se mitä olen tehnyt, ei ole kelvannut koska olen tehnyt liian vähän tai liian huonosti. Siitä, ovatko vaatimukset olleet kohtuullisia, en ole ihan varma. Opin kuitenkin, että kelpaan vain, kun teen kaiken ja enemmän täydellisen hyvin. Piti tietää mitä tehdä, arvata etukäteen, ei kysellä. Valitusta tuli tekemättömistä asioista, joita en tajunnut tehdä. Enkä ole edes muuttunut näiden asioiden suhteen, en edelleenkään muista kotoa lähtiessä katsoa, pitäisikö roskat viedä. Pitäisi kuitenkin, koska muuten olen epäonnistunut ja tuon vain pahaa oloa muille.

Helpompaa

On ollut muutama parempi päivä. Keskiviikko oli raskas, mutta sen jälkeen ei ole ollut ihan yhtä paha olla. Luulen, että asiaan vaikutti se, että sain keskiviikkona hieman tukea opiskeluuni. Sama juttu kuin viimeksi, kun oli muutama parempi päivä.

Torstaiaamu alkoi aamupalan oksentamisella, mutta päivä parani aavistuksen, ja sain jopa tunnin verran opiskeltua. Perjantaina oli vaikea nousta ja alkaa tehdä mitään - suihkussakin makasin lattialla jonkin aikaa. Kuitenkin liikkeelle päästyäni sain luettua opiskelukirjallisuutta puolitoista tuntia.

Viikonloppu on ollut ok, vaikka ruokahalu on ollut vähän heikko. Mikä tahansa sokerinen tai vehnäpullamössö menee, mutta oikeaa ruokaa ei kiinnostaisi syödä. Väsymystäkin on jonkin verran. En osaa sanoa johtuuko se lääkkeistä vai jostain muusta.

Huomiselta toivon, että jaksan kellojen siirtymisestä huolimatta nousta ajoissa, ja ettei kotoa lähtemiseen menisi kolmea-neljää tuntia. Reilu parin tunnin opiskelu olisi hienoa, neljä tuntia olisi jo ihan loistavaa. Toivotaan parasta.

Ensi viikolla on edessä vaikka mitä hoidollisia juttuja. On psykiatrikäynti, terapia, opintopsykologin pitäisi ottaa yhteyttä ja lisäksi käyn vielä yhden ihmisen kanssa juttelemassa. Sitten olisi omia hoidettavia asioita, vähän töitä ja opiskellakin pitäisi. Toivottavasti voimat riittää.

Väsynyt

Kiitos kommenteista, ne ovat ollet ihania. En vaan millään jaksa vastata niihin nyt.

Yritän hakea taas lisäapua, otin yhteyttä opintopsykologiin. Epäilen kuitenkin, ettei siitä olisi mitään hyötyä, kun en oikein jaksa yrittää toimia sen paremmin kuin nyt toimin. Lisäksi jonotusajat ovat aika pitkät, ja kevät alkaa olla jo niin pitkällä, että tilanteen pitäisi oikeasti parantua mahdollisimman pian. Epäilen, että on vain ajan kysymys, kun joku sanoo minulle, ettei minun edes pitäisi opiskella nyt, vaan hakeutua sairaslomalle. Se vaan ei ole vaihtoehto. On liian paljon ihmisiä, joille en voi kertoa tästä olosta. En voisi mitenkään selittää, miksen ole saanut tehtyä sitä, minkä olen sanonut tekeväni. Lisäksi olen nostanut opintotukia, ja ne opintopisteet, joilla nuo tuet ansaitsee, ovat vielä saamatta.

Tunnen tämän olevan oma vikani. Jos olisin tehnyt työni ajoissa ja huolehtinut itsestäni kunnolla, en olisi tässä kunnossa. Jos olisin tajunnut hakea apua ajoissa. Vaikka enhän minä nytkään mielestäni mitään apua ansaitse tai tarvitse. Mitä järkeä kenenkään on yrittää auttaa ihmistä, joka haluaa vain heittäytyä avuttomaksi ja laittaa muut tekemään päätökset puolestaan? Miten voi yrittää muuttaa sellaisen ihmisen elämää, joka ei anna senttiäkään periksi kieroutuneesta ajatusmaailmastaan?

Väsyttää ihan hirveästi. Tänä aamuna oli todella vaikea lähteä kotoa. Mietin jopa, että jos ilmoittaisin vain olevani kipeänä ja jääväni kotiin (oli pari sovittua tapaamista). Itkin keittiön lattialla, koska en muutakaan jaksanut. Jotenkin sain itseni suihkuun puolisen tuntia ennen kuin piti lähteä, ja jopa ehdin ajoissa ovesta ulos. Mitenkään hedelmällinen tämä päivä ei ollut. Keskittyminen on ollut äärimmäisen vaikeaa. Piti katsoa pari artikkelia opiskeluja varten, mutta pelkkä otsikoiden ymmärtäminen tuntui mahdottomalta.

Ruokaa ei tee juuri mieli, ainoa mitä saan alas on karkit ja muu hiilarihöttö. Itkettää paljon tavallista enemmän. Nukun yhdeksän tai kymmenen tuntia yössä, mutta silti vaan väsyttää. Olen jopa itkenyt kotona mieheni nähden, kun en ole jaksanut pitää itseäni kasassa. Mies on onneksi ihana, mutta en haluaisi tehdä hänen oloaan kurjaksi tai huolestuttaa. Lisäksi on syyllinen olo, kun en pysty olemaan sellainen kuin mieheni ansaitsisi. En pysty elämään ja tekemään töitä siten, että meillä olisi sellainen elämä kuin hän haluaa. (Esimerkiksi autoon ei vielä pitkään aikaan ole varmasti varaa, koska minä en vain jaksa työskennellä ja saada niin paljoa rahaa kuin sellaisen omistaminen vaatisi.) Joka kerta kun mies sanoo jostain asiasta, että "sitten kun sinä valmistut ja menet töihin", minusta tuntuu pahalle, koska tiedän etten pysty tuohon niin pian kuin hän haluaisi. Täytyy tosin huomauttaa, että missään vaiheessa hän ei ole minua vaatinut saamaan tuottavaa työtä tietyllä aikataululla, vaikka toivookin, että se olisi mahdollisimman pian.

Epäonnistuja

Koko päivä on ollut yhtä alamäkeä. Ainoat positiiviset asiat ovat olleet, että nousin jo kahdeksan aikaan ja että luin vähän (=muutaman lauseen) opiskelukirjallisuutta. Muuten on ollut saamatonta menoa ja paskaa oloa. Ensimmäiset tunnit vietin Youtubea katsoen. Itsetuhoimpulsseille taipuminen alkoi ihokarvojen nyppimisellä, vaihtui viiltelyyn (vaikka perjantaina heitin terät pois aikomuksena lopettaa) ja jatkui (pienien) palovammojen tekemisellä. Lopulta sain yrittyä opiskelua, mutta se päätyi itkukohtaukseen lattialle. Itku kesti jonkun aikaa ja loppui, kun menin oksentamaan. Vaikka tämän päivän ruokavalio onkin ollut lähestulkoon pelkkää suklaata, ei oksentamisella ollut mitään tekemistä sen kanssa. Se vaan oli viimeinen jäljellä oleva keino.

Olen haukkunut ja vihannut itseäni, ulvonut ääneen sitä kuinka en jaksa ja kuinka olen yksin, pyytänyt anteeksi sitä, että olen huono ja saamaton, ja katsonut peiliin nähden aivan eri ihmisen kuin sen, jonka muille näytän. Ei siistiä meikkiä, ei nättejä vaatteita, suihkussa käymättä, silmät itkusta punaisena, tukka likaisena ja sekaisin. Yksin sellaisen mielen kanssa, joka vihaa ja haluaa tuhota sen kehon ja ihmisen, joka sitä kantaa. Tuntien itsensä hyvin pieneksi ja yksinäiseksi, täysin turhaksi ja arvottomaksi roskaksi, jonka on turha yrittää tai toivoa mitään.

Pitäisi edes yrittää. En mä muuten ansaitse mitään.

Kuva

Huono aamu

Olen jotenkin onnistunut olemaan hereillä yli kolme tuntia saamatta aikaan oikeastaan mitään. Heräsin masentuneessa olotilassa. Surffailin ensin netissä juoden aamukahvia ja välttelin suihkuun menoa, sillä suihkussa olisin yksin ajatusteni kanssa ilman mitään mahdollisuutta päästä karkuun. Meni varmaan reilu tunti siinä. Seuraavan puoli tuntia yritin kanavoida kasvanutta viiltelyhalua vähemmän tuhoisasti nyppimällä irti säärikarvoja. Annoin kuitenkin loppujen lopuksi periksi, ja vietin puoli tuntia kylppärin lattialla terien kanssa. Lopulta pääsin suihkuun asti, ja siinäkin vierähti oma aikansa, kun piti välillä ihmetellä uutta haavaa ja avata sitä lisää.

Suihkun jälkeen ajattelin nukahtaa ihan hetkeksi ja laitoin kellon soimaan vartin päähän. Kellon soidessa purskahdin itkuun silkasta väsymyksestä ja ajatuksesta, että pitää jaksaa nousta, tehdä itsestään ihmisen näköinen ja lähteä. Jos ei olisi pakollista menoa, jäisin sänkyyn nukkumaan. Toivon, että olo kääntyy parempaan, mutta en uskalla odottaa ihmeitä. En vaan jaksa yrittää tehdä asialle mitään.

Enkä tiedä kuinka tästä pois / omin jaloin pääsee

Blogi on jäänyt viimeaikoina ehkä turhan vähälle huomiolle. Jotenkin ei ole ollut sellaista tyhjää aikaa, että olisi tehnyt mieli kirjoittaa. Ja lisäksi iltalääkkeeni väsyttää niin, etten enää valvo turhan myöhään. Ilta/yö on kuitenkin ollut se yleisin kirjoitteluaika minulle.

Vointi on ollut melko monenlaista. Viime viikolla maanantaista keskiviikkoon oli ihan hyviä päiviä. Torstaina olo lähti laskuun, kun stressitaso nousi opiskeluista johtuen. Siitä asti aikaansaamiseni taso on ollut tuskastuttavan pientä. Tänään sain hieman lisärohkaisua opiskeluihin, joten sain aikaan hiukan viimepäiviä enemmän. En kuitenkaan kovin paljoa. Tuntuu siltä, että pystyn päivässä keskittymään opiskeluihin pari tuntia, hyvällä tuurilla kolme. Pitäisi ehkä vain kelpuuttaa tuo itselleen, mutta enhän minä osaa. En vaikka kuinka yrittäisin ajatella, että sitten kun on vähemmän stressaavaa tekemistä, pystyn taas enemäpään. Ja että osaan kyllä käyttää ajan halutessani tehokkaasti. Se tosin vaatii sitä, että en epäile omaa osaamistani, mikä on aika harvinaista.

En ole oksentanut pariin viikkoon, enkä laskenut kaloreita kohta melkein kahteen kuukauteen. Kyllä kroppa silti ahdistaa, ja ruokavalio koostuu aivan liiaksi karkeista ja muusta mättösafkasta, kun hiilarinhimo ei vaan lopu. En vaan ole jaksanuyt ajatella asiaa. Pelkään, että jossain vaiheessa väsyn stressaamaan opiskelua, ja siirrän sen ahdistuksen syömiseen ja liikkumiseen. Ehkä sitä on turha miettiä etukäteen (ja tehdä itseään toteuttavia ennusteita). Olen vaan aika huono olemaan miettimättä etukäteen kaikkea mahdollista.

Viiltely sen sijaan on ehkä jollain tavalla lähtenyt käsistä. (Ja varoituksen sana: seuraa melko tarkkaa kuvailua aiheesta, skippaa tämä kappale, ja ehkä seuraavakin, jos ahdistaa tai muuten tiedät, ettei sinun ole hyvä lukea tällaista.) Ei mulla mitään valtavaa määrää haavoja ole, itseasiassa vain pari uutta. Mutta se huomio, mitä on yhden haavan tekemiseen mennyt, on ollut ihan toista kuin ennen. Ne pari uutta ovat syvempiä kuin aiemmat naarmuni, nämä ovat kai oikeasti menneet läpi kaikista ihon kerroksista. Molemmista sain vuotamaan enemmän verta kuin aiemmin, koska osuin johonkin verisuoneen. Ensimmäisen kerran en tajunnut onnistuvani tuossa (vaikka yritinkin), ja ei sattunut sitten olemaan mitään paperia vieressä, kun iholle kertyi nopeasti sellainen kaksieuroisen kokoinen verilammikko. Säikähdin hieman, kun aiemmat on lähinnä tihkuneet verta ja tyrehtyneet ihan itsekseen. Sain sen tyrehtymään kylpytakin hihaan (tumma kylpytakki, ei tarvinnut pelätä, että jää tahra) ja paikattua sitten ihan hyvin. Toisessa haavassa näin sen verisuonen (hetki meni tajuta mikä se on, kun ihon läpi ne näyttää erilaisille kuin muuten), ja sitten ihan tarkoituksella viilsin siihen. Sen olen vielä myöhemmin avannut uudestaan. Eivät nämä siis kumpikaan olleet erityisen suuria suonia tai syvällä, sellaisia mitkä näkyy ihon läpi.

Toisaalta mielessäni on vakaa aikomus saada viiltely loppumaan ja hoitaa olemassa olevat arvet mahdollisimman näkymättömiksi ennen kesää. Kuitenkin olen jotenkin kovin viehtynyt taas tuohon veren näkemiseen, varsinkin kun olen oppinut vuodattamaan sitä enemmän. Lisäksi sen avulla pääsen hetkeksi pois kaikesta mikä ahdistaa ja masentaa. Siitä kirjoittaminenkin tuntuu toimivan aika hyvin. Korviketta on vaikea löytää. Keksin kyllä sellaisia vaihtoehtoja, jotka ei aiheuta haavoja, mutta ne ei loppujen lopuksi ole yhtään sen parempia. Yhtälailla nekin on todellisuudesta pakenemista ja huomion siirtämistä muualle kuin siihen, mikä ahdistaa. Ei niillä opi vaikeita asioita käsittelemään sen enempää. Voisi silti kai olla ihan hyvä, ettei aiheuttaisi kroppaansa mitään pysyvää. Mitä mieltä te olette tällaisista vaarattomista (mutta silti ei-rakentavista) viiltelyn korvikkeista? Niin kuin siis joku kuminauhan näpäyttely käsivarteen tai jääpalan puristaminen nyrkkiin? Onko niissä mitään järkeä, vai siirtäkö ne vaan ongelman eri muotoon?

Apulanta: Pihtiote (otsikko)

Pikaiset kuulumiset

Minulla on mennyt nyt vähän paremmin. Apua on tarpeeksi, ja tarvittaessa tiedän mistä pyytää lisää. Koulujutut sujuu kohtuullisesti. Pikkuisen on epävarmalla pohjalla tämä, ja veikkaan että suurin vaara on minussa itsessäni ja siinä, osaanko olla vaatimatta itseltäni liikaa. Alkuviikko on kuitenkin sujunut hyvin. Minun on vain vaikea ajatella, että olisin tehnyt tarpeeksi, kun en ole antanut kaikkea.

Väsymys painaa tonnin

Tämä väsymyksen taso on ihan käsittämätöntä. Kahtena edellisenä yönä herätyskello on soinut noin kahdeksan tuntia nukahtamisesta, molempina olen torkkunut sängyssä siihen päälle vielä reilu pari tuntia, ja eilen nukuin kahden ja puolen tunnin päikkärit. Tänään olen juonut kaksi tölkkiä Red Bullia (sokerillista, koska en jaksa välittää kaloreista), ja silti on sellainen olo, että nukahdan ihan kohta. Mikään ei oikein kiinnosta, mikään ei hetkauta mihinkään suuntaan.

Eilen olo oli levoton, kiireisen tuntuinen. Tänään on pysähtynyt tunne, ei jaksaisi liikkua, haluan vain käpertyä nukkumaan. Edes lähestyvä deadline ei aiheuta paniikkia, en jaksa tuntea mitään. Tunnen olevani itseni ja maailman ulkopuolella. En jaksa koota ajatuksiani. Toimintakyky tuntuu olemattomalta. Yritän pitää elämäni kasassa ja estää kaikkea valumasta huonompaan suuntaan. Väsymys on vaan jotain aivan liian suunnatonta tänään. Yritän miettiä ketä voisin pyytää avuksi, miten joku tietty ihminen voisi auttaa ja mitä minun pitäisi tehdä. Tuntuu vaan sietämättömän raskaalle miettiä näitä asioita yksin ja ilman että juuri kukaan kannustaa ja sanoo minun tekevän oikein. Miten kukaan voisikaan, kun en kerro mistään. Pelkään vaan syyllistämistä, leimautumista ja hyvää tarkoittavia, mutta oikeasti satuttavia neuvoja.

Tarvitsen enemmän apua kuin mihin minulla on varaa, ja enemmän apua kuin mitä voin kohtuudella keneltäkään pyytää. Asioiden hoitaminen venyy, koska en osaa pyytää apua ajoissa, ja sitten kun pyydän, menee hetki ennen kuin oikeasti saan pyytämääni. Haluaisin kovasti jaksaa enemmän, mutta tämä kirjoittaminenkin sujuu kovin hitaasti. BDI antaa 37 pistettä. Itkuherkkyyden ja ärtymyksen tilalle tuntuu tulleen apaattisuus, väsymys on peittänyt ahdistuksenkin alleen.

Nukkumassa pohjalla

Eipä ole jatkunut päivä paljon aamua paremmin. Nousin sängystä, söin herkkuja, kävin oksentamassa niistä osan ja palasin syömään lisää. Väsytti reilun kymmenen tunnin yöunista huolimatta, ja nukuin kahden ja puolen tunnin päiväunet. Muutaman sähköpostin olen saanut tänään lähetettyä hankkiakseni apua ja edistääkseni koulujuttuja, mutta siinäpä se. Tarkoitus oli poistua kotoakin, mutta sitä ei kuitenkaan tapahdu. En tiedä onko tämä tavallista paskempi päivä, mutta viikonloppuna oli hyvä olla, joten tämä pudotus tuntuu raskaalta. Itsesääli ja itsensä haukkuminen vaihtelevat. Onko kaiken takana masennus vai laiskuus?

Epätodessa

Ennen heräämistäni tänä aamuna näin unia, joissa kaikissa minulla oli paha olla ja halusin vain päästä viiltelemään tai oksentamaan. Heräsin valtavan syyllisyyden ja huonommuuden tunteen kanssa. Kaikki tuntuu epätodelliselta. Mikä tahansa mikä ei ole juuri tässä ajassa ja paikassa minun kanssani ei tunnu olevan ollenkaan olemassa. Koko maailma on vain tämä makuuhuone ja sänky, ja vain minä ja itkuni olemme täällä. Vihaan itseäni, kun en saa tätä loppumaan. Minua ahdistaa ja pelottaa. Kaikki maailman pahuus on minussa. En pysty mihinkään.