"Kun sulla on noita ongelmia impulssikontrollin kanssa."

Varoitus: teksti sisältää itsesääliä ja marttyyriasenteen.

Sainpas sitten toisetkin napit. Kun on niin hullu, että työntää sormenpäitä kurkkuun ja lasinsiruja sormenpäihin. Kävin siis lääkärillä tässä yksi päivä. Oli sillä muutakin kuin vain lääkkeiden määräämistä. Meinasi, että mulle voisi lähempänä syksyä yrittää hakea rahoitusta kaupungilta, että pääsisin terapiaan useammin. Ainakin se osasi kirjoittaa Kelalle hyvät B-lausunnot, joten eiköhän lähete kaupungillekin ole ihan jees.

Olen hankkinut itselleni terapian lisäksi muutakin keskusteluapua. Ja aion sanoa koulussakin, että nyt tarttisin enemmän tukea - jos vaan saan itseni rohkaistua siihen. Nyt tarttis vaan itsekkäästi ottaa ja pyytää kaikkea mahdollista apua. Ongelma on vaan siinä, etten arvosta itseäni tarpeeksi uskoakseni, että ansaitsen apua. Minusta tuntuu, että pitäisi selvitä itse.

Olen taas oksentanut. Eikä se ollut mitään ruoka-ahdistusta, vaan ihan muuta pahan olon purkua. Toimii niin kuin itkeminen: on fyysisesti rankkaa, ja siksi rauhoittavaa. En vaan kovin usein saa itketyksi. Vuodatan kyyneleiden sijaan vatsalaukun sisältöä viemäriin ja verta iholleni. Ei tässä siis ihan huipulla olla.