"Kun sulla on noita ongelmia impulssikontrollin kanssa."

Varoitus: teksti sisältää itsesääliä ja marttyyriasenteen.

Sainpas sitten toisetkin napit. Kun on niin hullu, että työntää sormenpäitä kurkkuun ja lasinsiruja sormenpäihin. Kävin siis lääkärillä tässä yksi päivä. Oli sillä muutakin kuin vain lääkkeiden määräämistä. Meinasi, että mulle voisi lähempänä syksyä yrittää hakea rahoitusta kaupungilta, että pääsisin terapiaan useammin. Ainakin se osasi kirjoittaa Kelalle hyvät B-lausunnot, joten eiköhän lähete kaupungillekin ole ihan jees.

Olen hankkinut itselleni terapian lisäksi muutakin keskusteluapua. Ja aion sanoa koulussakin, että nyt tarttisin enemmän tukea - jos vaan saan itseni rohkaistua siihen. Nyt tarttis vaan itsekkäästi ottaa ja pyytää kaikkea mahdollista apua. Ongelma on vaan siinä, etten arvosta itseäni tarpeeksi uskoakseni, että ansaitsen apua. Minusta tuntuu, että pitäisi selvitä itse.

Olen taas oksentanut. Eikä se ollut mitään ruoka-ahdistusta, vaan ihan muuta pahan olon purkua. Toimii niin kuin itkeminen: on fyysisesti rankkaa, ja siksi rauhoittavaa. En vaan kovin usein saa itketyksi. Vuodatan kyyneleiden sijaan vatsalaukun sisältöä viemäriin ja verta iholleni. Ei tässä siis ihan huipulla olla.

Voimaton

Muhun sattuu. Mua ahdistaa se, että en saa mitään tehdyksi. Mieleni haluaa hukuttaa pahan olon mihin tahansa. Haluan syödä hiilareita, viiltää käsivarteni auki, oksentaa, polttaa ihoani, ottaa enemmän lääkkeitä kuin minun kuuluisi, juoda viinaa, ihan mitä tahansa. Oikeasti kaipaan vaan halausta ja syliä, tukea joltakin sellaiselta, jonka kanssa saan olla lapsi. En jaksa velvollisuuksiani, en jaksa huolehtia asioista, en jaksa olla aikuinen.

Minulla on vain mieheni. En minä voi hänen kanssaan heittäytyä lapseksi, ei se ole reilua. Suhteemme kuuluisi olla tasa-arvoinen, en voi vaatia häntä olemaan ainut aikuinen. En tiedä auttaako nykyinen lääkitys. Tarvitsen lisää apua, mutta minulla ei ole rahaa. Hävettää, kun en jaksa. Pelkään kaikkea. Näen tulevaisuudessani vain epäonnistumisia. Pelkään tämänhetkisen tilanteeni takia heittäväni hukkaan kaikki edellisten vuosien opiskelut ja putoavani jonnekin yhteiskunnan ulottumattomiin.

Runo

Saatana puhuu

Haistatko raudan?
Sinä tunnet: se haluaa
juosta vapaana.
Avaa sille portti,
ja se kiittää
sinua hyväillen
ihoasi.
Sen nauhat peittävät silmäsi,
etkä näe enää
pahaa.

Masennuksen tahraamat ajatukset

Tänään on ollut paska päivä. Heräsin masennukseen, eikä se ole koko päivänä mennyt pois. Olen käynyt vain makaamassa sängyssä useaan kertaan. Aamulla pelkkä hampaiden harjaus ja pukeutuminen tuntuivat liian suurelta työltä. Suihkussa en edes jaksanut käydä, mutta olin sentään illalla ennen nukkumaan menoa käynyt.

Nyt olisi seuraa, mutta en jaksa, eikä se piristä minua. Hetken voin hymyillä ja jopa nauraa, mutta putoan takaisin. Tunnen olevani epäonnistunut paska, josta kukaan ei pidä. Pelkään tulevaisuutta ja inhoan itseäni. Haluaisin vain viiltää, lyödä, ahmia ja oksentaa.

Olen lukenut vanhoja päiväkirjojani. Niiden perusteella olen ennen ollut paljon paremmin yhteydessä ihmisiin, kun on ollut huono olla. Nyt olen etääntynyt kaikista, joille olen joskus puhunut, enkä edes harkitse tekstareita, kun tuntuu pahalta. Osasin joskus puhua enemmän, osasin olla ihmisten kanssa enemmän. Nykyisin olen vain yksin, enkä juuri koskaan itse tee aloitetta kenenkään näkemiseen. En vaan jaksa.

Itseaiheutettua

Maanantain jälkeen olo on ollut ehkä hiukan parempi, ainakin tiistain ja keskiviikon ajan. Stressiä olen kyllä tuntenut, ja ahdistusta, mutta noina kahtena päivänä ei erityisesti masentanut. Paljoa en kyllä saanut tehdyksi.

Eilen aamulla masentunut olo palasi. Jaksoin kyllä nousta melko pian heräämisestä, mutta muuten aamussa ei ollut kehumista. Olisi ollut hyvin aikaa tehdä jotain, mutta enpä tehnyt. Söin ensin ihan liikaa leipää aamupalaksi. Viiltely on koukuttanut minut nyt aika pahasti, ja ennen suihkuun menoa nappasin terän mukaan kylppäriin. Muutama uusi haava tuli.

Jossain vaiheessa suihkua ajattelin, että en voi enää viillellä, iho alkaa näyttää aika karulle tällä hetkellä suosimastani kohdasta. Tunsin kuitenkin edelleen tarvetta satuttaa itseäni, olla paha itselleni, purkaa oloani. Mieleni on jo jonkin aikaa ehdotellut oksentamista ratkaisuna itseinhoon ja liikaan syömiseen. Otin ämpärin, ja ajattelin, että jos oksentaminen onnistuu ilman sormia, niin saan sen tehdä, mutta en muuten. Se ei onnistunut, mutta yrittämisen jälkeen mielentilani oli siinä määrin vaihtunut, että turvauduin kuitenkin sormiin. Oksensin kahdesti, en mitään suurta määrää kylläkään. Lopetin, koska vatsan kramppaaminen sattui ja ruokatorvessa tuntui epämiellyttävää painetta. Lisäksi sain sen mitä halusin, eli pahan olon purkamisen. Terään tosin tartuin vielä uudelleen.

Mitä minä sanoinkaan terapeutille syksyllä? Sanoin, että se saa potkia mua hankkimaan jotain lisähoitoa/apua, jos alan oksennella. Eihän yhtä kertaa voi vielä laskea oksenteluksi? Se on vain kerta, ei vielä mikään tapa. Ja lisäksi mulla on jo lisäapua, kun menen käymään lääkärinkin luona ja mulla on lääkitys. (Huomenna nousee annostus.)

En oikein tiedä missä menen. En saa koulujuttuja tehdyksi. Ahdistuksen työnnän jonnekin taka-alalle, ja se onnistuukin silloin kun oikein masentaa. Eilenkin nukuin kahden tunnin unet tuon suihkuepisodin jälkeen sen sijaan, että olisin saanut jotain aikaan. Syömiset oli viime viikolla liian vähäiset, mutta tällä viikolla olen ottanut takaisin, ja syönyt ihan liikaa. Yritän nyt tulevan viikon aikana syödä kevyehkösti, mutta en liian vähän. Lisäksi yritän olla viiltelemättä. Oksentaminen on vaan valitettavasti se tällä hetkellä houkuttelevin asia.

Surkeus jatkuu

Tänään olen ollut todella väsynyt. Ei siis ole ollut eilistä parempi päivä, vaikka sitä toivoinkin. Minulla olisi hurjasti tehtävää, mutta en jaksa mitään. Turhauttaa ja ahdistaa. Haluaisin vain nukkua. Aika karkaa käsistä, vaikka minulla ei olisi varaa päästää sitä hukkaan.

Tekisi mieli tuplata lääkeannos jo nyt, haluaisin mahdollisen positiivisen vaikutuksen pian. Lääkäri sanoi, että nykyistä annosta pitää syödä kaksi viikkoa ennen kuin saa nostaa. Muutama päivä siis vielä näin. Minua hieman huolettaa lääkkeen toimivuus. Olen lueskellut viime aikoina masennuksesta ja lääkityksistä, ja jostain, en enää muista mistä, sain käsityksen, että jos uuden masennuksen takia aloittaa ennen olleen lääkityksen uudelleen, sillä ei välttämättä ole yhtä hyvää vastetta kuin aiemmin.

Muutenkin noita juttuja lueskeltuani, olen ymmärtänyt, että on aika epätodennäköistä, että tämä jää viimeiseksi masennusjaksokseni. Vaikka terapia on jatkunut vuosikausia ja lääkityksiä on ollut muutamia, en ole jotenkin osannut koskaan ajatella itseäni kroonikkona tai vaikeana tapauksena. Syyllisyyden tunne selittää tätä paljon, sillä jollain tasolla olen aina ajatellut, että voisin olla ihan normaali, jos vain haluaisin. Oma vika siis, eikä mikään vaikea sairaus. Unettomuutta ja satunnaista keskellä yötä heräilyäkin pidän omana vikanani. Vaikka miten ihmeessä voisin vaikuttaa siihen, heräänkö yöllä?

Monella muulla on asiat niin paljon huonommin, etten ajattele minulla olevan suuria ongelmia - kestän pienet jutut vaan tosi huonosti. Taas pitää vaan toivoa, että huomenna menee paremmin. Alakulo on vaan ollut liian ylivoimaista. Ajattelu tuntuu sumuiselta, ja kroppa raskaalta. Joko ahdistaa, tai sitten en jaksa välittää hoitamattomista jutuista.

Surkea sunnuntai

Ei ole energiaa mihinkään. Olen maannut koko päivän sohvalla puoliunessa. Arvaan, ettei tämä helpota asioita, mutta en todella jaksa tehdä mitään. Suuta kuivaa, enkä jaksa hakea vettä. Masennus repii rintaa, eikä päässäni pyöri muita ajatuksia kuin tunne epäonnistumisesta ja pelko tulevaisuudesta. Aivan kaikki tuntuu liian työläältä. En saa edes itkettyä.

Huominen, olethan parempi?

Tämän viikon hulluudet

Tämä viikko on ollut kohtuullisen siedettävä, ainakin verrattuna edellisiin. On hetkiä, jolloin ei ole ihan hirveän paha olla, mutta silloin olenkin sitten epäillyt onko minulla mitään ongelmaa ollutkaan. Sitten tulee näitä hetkiä, kun positiivisesta ympäristöstä huolimatta masentaa, ja muut ihmiset ovat vain ärsyttäviä.

Aamut ovat olleet edelleen pahimpia, illat tulevat sitten kakkosena. Päivät ovat olleet ok, varsinkin silloin, kun on ollut jotain tekemistä. Olen sivistänyt itseäni kuuntelemalla Youtubesta Yale-yliopiston introduction to psychology -kurssin luennot. Ehkä kuunteluun keskittyminen on osaltaan pitänyt olon parempana.

Kahteen yöhön en ole herännyt kesken unien. Ihan kiva, mutta tämäkin saa minut epäilemään ongelmieni vakavuutta. Taito kai sekin on, että positiivisista asioista repii angstia, ja vielä kyseenalaista sellaista.

Hieman paremmasta olosta huolimatta varsinainen aktiivinen oireilu ei oikeastaan ole vähentynyt. Ja siis tarkoitan nyt syömisjuttuja ja viiltelyä. Tällä viikolla keskimääräiset päiväkalorit ovat olleet siinä 1200, ja olen viillellyt kolmena päivänä.

Lääkäri soitteli, ja nyt on sovittu tapaaminen. Lääkäri käski myös tuplata lääkeannoksen kohta uudelleen, lähinnä kai siksi, että sillä annoksella se on ennen toiminut. Toistaiseksi on ollut vain sivuvaikutuksia, joten saa nähdä miten käy, kun nostan annoksen. Toisaalta toivon pientä huimaavaa sivuvaikutusta, koska se vie huomion kaikelta muulta.

Masennus: kuva

Mieleeni tuli kuva siitä miltä masennus tuntuu, joten siirsin sen paperille. Masennus on inhottava musta otus, joka istuu rintasi päällä, kuristaa ja estää huutumasta apua. Se upottaa kyntensä rintaasi ja estää liikkumasta. Sen suusta valuu virtana kaikki, mitä olet ikinä tehnyt tai ajatellut väärin, kaikki missä olet huono ja mikä sinussa on vialla. Mielikuvissani siis suurinpiirtein tällainen:

Tämän teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 3.0 Muokkaamaton -lisenssi. Mikäli kuvaa käytetään, tekijänä on mainittava minut ja linkki/osoite alkuperäiseen kuvaan eli tähän postaukseen. Arvostaisin myös, että kuvan käytöstä mainittaisiin minulle.

Katkoksia

Kahdeksan lausetta. Sen verran sain tänään opiskelutyötäni kirjoitettua. Siihen nähden, että viime viikon saldo oli kolme, tämä on huomattavaa edistystä. Ei kuitenkaan läheskään tarpeeksi. En osaa hillitä ajatuksiani, ja keskittymistäni häiritsevät koko ajan sellaiset mietteet kuten "teen tämän kuitenkin väärin", "ei tämä ole tarpeeksi hyvä" tai "tämä koko projekti on helvetin iso ja mulla on ihan liian vähän aikaa". Menee siis aika paljon energiaa ihan vaan noiden ajatusten pitämiseen jossain taustalla.

Lisäksi aikaa kuluu hukkaan sen takia, etten pääse aamuisin ajoissa liikkeelle. Nousemisesta kotoa lähtemiseen kuluu kaksi tuntia, enkä millään jaksa nousta niin ajoissa, että se kompensoisi tuota. Viime yönä menin nukkumaan vähän yhdeksän jälkeen otettuani yhden milligramman melatoniinia (kaksi olisi ollut parempi, mutta jäljellä oli vain yksi). Tunnin kuluttua olin edelleen hereillä, joten kaivoin Youtubesta rentouttavaa musiikkia ja yritin nukkua sen kanssa. Viimeisen kerran katsoin kelloa kaksi tuntia sen jälkeen, kun olin sänkyyn asettunut.

Heräsin yöllä kolmen aikaan, mutta nukahdin melko pian takaisin. Heräsin uudestaan neljän jälkeen, enkä tuntenut itseäni kovinkaan väsyneeksi. Tiesin kuitenkin, etten vielä ollut nukkunut tarpeeksi, joten kuuntelin Youtubesta unihypnoosi-nauhaa. Ensimmäistä kertaa kuuntelin koko nauhan nukahtamatta, ja tunnin kuluttua heräämisestäni olin yhä hereillä. Nukahdin luultavasti melko pian tuon jälkeen. Seuraavan kerran heräsin mieheni herätyskelloon kuudelta, mutta nukahdin melkein heti. Oma herätyskelloni soi muistaakseni seitsemältä, mutta sammutin sen ja nukahdin kunnes se soi uudestaan puoli kahdeksalta. Tämän jälkeen en enää nukkunut.

Mikäli olisin nukahtanut puolen tunnin sisään siitä, kun menin nukkumaan, ja nukkunut keskeytyksetöntä unta, olisin saattanut päästä ylös jo kuuden aikaan, ehkä puoli seitsemältä. Olisin voinut olla kirjastossa jo aiemmin, ja saanut itseni kasattua opiskelua varten aiemmin. Olen nyt aika monena yönä herännyt siinä kolmen-neljän välillä. Onneksi vain viime yönä uudelleen nukahtamiseen on mennyt pidemmän aikaa. Toissa yönä nukuin läpi yön, silloin olin ottanut 2mg melatoniinia. Ehkä teen saman tänään. Ainoa vaan, että tuo määrä tuntuu aiheuttavan epämääräistä värisevää tunnetta kasvoilla, erityisesti huulien ja nenän alueella, ja se on hieman pelottavaa.

Aikaansaamisen vaikeus

Olen istunut tunnin verran opiskelujutut edessäni saamatta mitään tehtyä. En osaa rentoutua, enkä jaksa keskittyä. Huomaan vähän väliä jännittäväni lihaksiani, ja vaikka yritän rentouttaa ne, olen kohta taas kokonaan jännittynyt.  Palelen, koska olen syönyt surkeasti kompensoidakseni viikonloppua. (+2 kiloa, luultavasti aika paljon nesteen kertymistä, koska söin aivan liikaa mäkkiruokaa, eli suolaa.) Nykyisin alan palella heti, kun vähänkin aikaa rajoitan syömistäni. Olen tullut kyllä ihmisten ilmoille, mutta yhtään sen paremmin kuin kotonakaan ei hommat täällä suju. Toisaalta ei tässä muutenkaan mitään eroa ole. Olen linnoittautunut nurkkaan ja istun kyyryssä napit korvissa läppärin takana, joten kehonkieleni huutaa ”älkää tulko puhumaan mulle!” ja ihmiset kyllä ymmärtävät viestin. Ei täällä kyllä muutenkaan ole juuri ketään, joka minulle puhuisi oma-aloitteisesti.

Pääni pyrkii ajattelemaan vain ruokaa, ettei tarvitsisi miettiä ahdistavampia asioita. Vaihtoehtoisesti ajatukset oyörivät vain jossain kehässä: En saa mitään tehtyä, koska ahdistaa, ja ahdistaa, koska en saa tehtyä mitään. Masentaa, en jaksa keskittyä, pelkään tekeväni kaiken väärin, kaikki tuntuu liian suurelta, en jaksa pilkkoa tehtäviä asioita tarpeeksi pieniin osiin, ajatukset karkaavat siihen suureen kokonaisuuteen, joka minun pitää tehdä, deadline tuntuu olevan liian lähellä. Pelkään tehdä mitään suunnitelmaa, koska en osaa yhtään ennustaa millaisia päivät tulevat olemaan. Lisäksi suunnitelman tekeminen vaatii koko projektin ajattelua, ja se on liian ahdistavaa.

Olen yrittänyt kuunnella rauhallista musiikkia, mutta se ei ole rentouttanut minua. Ajatukset pitäisi saada pois tästä ahdistaa-masentaa-kehästä, mutta en osaa. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Pääsen hetkeksi karkuun, jos luen jotain ihan muuta kuin opiskelujuttuja tai pelaan jotain Facebook-peliä, mutta vain tuoksi hetkeksi. Se ei auta pidemmälle, vaan inhottavat ajatukset palaavat heti, kun yritän oikeasti tehdä jotain. Tiedän toisaalta, että jos kovasti yrittäisin, pystyisin. Ehkä en vain halua, ehkä minua vain laiskottaa ja käytän häiriöitäni tekosyynä. Ehkä minä vain oletan, että asioiden pitäisi olla helpompia, ja oikeasti kaikilla on yhtä vaikeaa ja minä olen vain heikompi. Miksi en vain taistele ja tee hommia kaikesta huolimatta, miksi en muka jaksa?

Keskittyminen mihinkään muuhun kuin omaan olotilaani tuntuu hyvin vaikealta. En saa repäistyä ajatuksiani irti itsestäni, tunteistani ja kehostani. Ylitarkkailen itseäni. Oksettaa vähän, tunnen alkavan päänsäryn ohimoilla, dissosioin lievästi (kädet eivät tunnu omilta). Ehkä pitäisi vaihtaa paikkaa, jos vaikka käveleminen ja rauhallisempaan ympäristöön siirtyminen helpottaisi hieman. Luulen, että olisi hieman helpompi, jos olisi jotain syötävää, siis herkkuja niin paljon että söisin itseni liian täyteen. Mutta en halua lihota, eikä syöminen ole hyvä tapa hoitaa ahdistusta. Ei kyllä ole viiltelykään, tai tämä asioiden vatvominen, en tiedä mikä olisi. Ehkä lääkityksen aloittaminen on pahentanut ahdistustani. Tammikuun olin lähinnä vain masentunut, ahdistuneisuus oli aika vähäistä. Tai ehkä haluan vain löytää syyn kaikkialta muualta kuin itsestäni, ehkä todellisuudessa etsin vain hyväksyttävää vapautusta velvollisuuksista ja mahdollisuutta olla tekemättä mitään.