Valivali

Ajattelin jäädä kotiin opiskelemaan. Kävin suihkussa ja laitoin astianpesukoneen päälle. Tulin makkariin pukeutuakseni, istuin sängylle ja rasvasin haavani, etteivät kutiaisi niin paljoa. Sitten kaaduinkin sängylle selälleni, ja meni puoli tuntia ennen kuin jaksoin edes kurkottaa kännykkää käteeni. Siitä kymmenen minuuttia, ennen kuin jaksoin alkaa kirjoittaa tätä.

Koko viikko on ollut rehellisesti sanottuna perseestä. En ole saanut juuri mitään aikaan, yhtään ainutta opiskeluun liittyvää juttua en ole yliviivannut tavoitelistastani. Ahdistaisi, jos ankeus ja väsymys eivät jyräisi kaiken muun yli.

On vähän nälkä, muttei tee mieli mitään, paitsi sokeritonta Red Bullia. Sitä varten pitäisi raahautua kauppaan, eli pitäisi pukeutua. Ihan liian ylivoimaista. Toisaalta tekisi mieli ostaa hurjasti jotain sokerista ja syödä kaikki. Mutta paino on muutaman päivän näyttänyt aamuisin samaa lukemaa, huomenna se voisi olla alempi, jos vielä tänään rajoitan.

Oma vikanihan tämä on, mitäs vellon näissä tunteissa. Ei pitäisi vain heittäytyä sänkyyn makaamaan, pitäisi pukeutua ja ryhtyä hommiin. Mistä minä tiedän, mikä on masennusta ja mikä laiskuutta? Nouse. Pue. Pese hampaat. Hae kaupasta Red Bull. Edes ajatus ihanasta kofeiini-lisäaine-koktailista ei jaksa innostaa niin paljoa, että nousisin. Vastahan tässä on tunti maattu.

Pakko nousta. En kestä itseäni tällaisena viivyttelijänä. Eikä tämä auta. En tiedä mikä auttaisi. ("Viiltely! Ahmiminen! Ihan hyviä ideoita, kauppaan vaan ja halpoja shavereitä ja pullaa ja suklaata kotiin!") Ehkä pitäisi vain jossain vaiheessa hyväksyä ajatus, että tämä tulee aina olemaan osa elämääni, eikä tuntea jatkuvaa syyllisyyttä siitä, ettei saa pahaa oloa pois. Ilman syyllisyyttä olo olisi puolet helpompi.

Kompurointia

Tänään piti saada jotain aikaiseksi, koska eilen ei onnistunut. Näyttää siltä, ettei onnistu tänäänkään. Nukuin taas huonosti, enkä jaksanut nousta ylös heti kellon soidessa saati noustuani hoitaa aamutoimia niin reippaasti, että olisin ollut ajoissa liikkeellä. Taas kerran kesti tunnin aikomaani pidempään.

Koulujutut ahdistaa, ja tuntuu liian vaikealta tarttua mihinkään. En jaksa keskittyä, ja pelkään tekeväni kaiken väärin. Silti pelkään, että käytän masennusta ja ahdistusta vain tekosyynä, ja oikeasti olen vain laiska. Ajatus ei kulje, ja pää tuntuu olevan täynnä pelkkää tyhjää. Pystyn kyllä rationaaliseen ajatteluun, mutta kyky keksiä mitään uutta ja koota tiedonpaloja yhteen tuntuu olevan kadoksissa. Päätöksenteko ja keskittyminen on vaikeaa. Kaupassa en mitenkään osaa päättää, mitä ostaisin ruuaksi, koska mitään ei tee mieli, ja kaikki on syömishäiriöisen mieleni näkökulmasta liian kaloripitoista. Ylipäätään ruuanlaitto tuntuu liian vaivalloiselta.

Haluaisin vain nukkua, mutta se tuntuu olevan yöllä liian vaikeaa. Ilman mitään häiriötekijöitä pääni pääsee vapaasti ahdistumaan ja ylikuuntelemaan kroppaani, jolloin paniikkituntemukset ja ahdistus pääsevät pinnalle. Tähän auttaa musiikin kuuntelu, mutta nukahdettuani kuuloke korvassa herään myös helpommin kesken unien. Päivällä nukahtaisin varmasti helpommin, mutta päiväunet vähentäisivät sitä vähäistä aikaa, jonka hyvällä tuurilla saisin käytettyä johonkin hyödylliseen, ja lisäksi huonontavat nukahtamista illalla entisestään.

Jotain pystyn kyllä tekemään, mutta en niitä kaikkein tärkeimpiä juttuja. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, ja ajan kuluminen ahdistaa. Deadlinet eivät vielä ole lähellä, mutta tällä aikaansaamisen tahdilla ne eivät ole tarpeeksi kaukana. Tuntuu, että tarvitsisin koko ajan jonkun vierelleni kannustamaan ja tekemään juttuja kanssani. En vaan voi vaatia sitä keneltäkään, ei kenelläkään ole aikaa, enkä edes ansaitse mitään tuollaista. Ei minun pitäisi yrittää hankkia näin korkeaa koulutusta, jos en itse jaksa opiskella. Koko opiskeluaika on ollut taistelua oman jaksamisen kanssa.

Kurkkua kuristaa ja rintaa painaa ja sattuu. Välillä kadotan itseni jonnekin oman pääni sisään. Eilen illalla päässä heitti ja oli hieman vapiseva olo, enkä tiedä johtuiko se lääkkeistä, kofeiinista, alhaisesta verensokerista, ahdistuksesta vai masennuksesta. Varmaan kaikista yhdessä. Tiedän ettei minun pitäisi käyttää juurikaan kofeiinia, se ei tee ahdistuneelle hyvää. Ja pitäisi syödä, koska syömättömyys ei auta jaksamaan tai masennukseen. Pitäisi kai puhua enemmän, tai yrittää enemmän. Sen sijaan eristäydyn ja yritän selvitä päivistä läjällä kemikaaleja ja kyseenalaisten "onnistumiskeinojen" kanssa.

Masennuslääkkeitä lääkäriltä. Särkylääkkeitä kipeään kroppaan, joka kipeytyy entisestään, kun en jaksa käydä liikkumassa. Kofeiinia, että jaksaa uupumuksesta ja huonoista unista huolimatta. Melatoniinia, että saan nukuttua. Endorfiineja rikkomalla ihoa. Hetken unohdusta katsomalla veren tihkumista haavoista. Edes jonkin aiotun onnistumista aamuisin vaa'alla ja iltaisin päivän kalorisummaa katsoessa. Yksinäisyyden tappoa blogissa.

Energia hukassa

Väsymyksen taso on ihan käsittämätön. Koko ajan nukuttaisi, ja tuntuu että puolet ajasta menee vain tyhjyyttä tuijottelemalla. Viime yönä syvään uneen pääsemisessä meni melatoniinista huolimatta yli tunti ja heräilinkin pari-kolme kertaa yön aikana. Sellaisina päivinä, kun ei heti aamusta tarvitse olla missään, ja itse päätän monelta haluan olla vaikka kirjastossa, olen paikalla tuntia aikomaani myöhemmin, vaikka nousen kyllä ihan tarpeeksi ajoissa.

Ruokahalu on kai vähän alentunut, mutta toisaalta lasken ja rajoitan kaloreita muutenkin, joten vaikea sanoa. Tammikuun alusta paino on pudonnut kolme kiloa. Ensimmäiset puolitoista tosin lähtivät muutamassa päivässä, eli se ainakin oli vaan nesteenä kroppaan kertynyttä painoa. Mättöpäiviä lukuunottamatta kalorit on ollut siinä 1200-1500, ja enimmäkseen ei ole tuntunut mitenkään pahalta.

Lääkeiden sivuvaikutuksena olen tuntenut lievää pahoinvointia, en kuitenkaan siinä määrin, että olisi oksettanut. Muutaman päivän poissa ollut pää- ja niskasärky on palannut. Tuntuu tosi raskaalle yrittää pitää edes jotain aktiivisuutta elämässä, mutta tiedän että kotiin jääminen loppujen lopuksi vain pahentaa tätä, eikä jatkuva nukkuminen paranna.

Apatia

Viikonloppu kului aivan liian nopeasti, ja taas on maanantai. Olen syönyt aamupalan ja käynyt suihkussa, mutta en millään haluaisi pukeutua ja lähteä liikkeelle. Epäilen vahvasti jääväni tänään kotiin. Jokin pieni tavoite pitää keksiä tälle päivälle, mutta en jaksaisi ajatella. On sentään sellaisia opiskelujuttuja, jotka ei vaadi erityisesti keskittymistä.

Ajattelin, että tämä kirjoittaminen olisi ajanhukkaa, mutta kyllä tämä taas selkeytti ajatuksia. Jonkinlaiset päivän tavoitteet nimittäin keksin: pukeutua, tehdä yksi tietty opiskeluhomma, tehdä tälle viikolle tavoitelista, hoitaa tiskit pois pyörimästä ja käydä ulkoilemassa. Onko tämä tarpeeksi? Onko tuo normaalille ihmiselle hyvä? Masentuneelle? Laiskalle, joka vain käyttää hyväkseen masentuneen leimaa?

Mikään ei kyllä varsinaisesti kiinnostaisi. Ei varsinaisesti ole paha olla, on vain mistään kiinnostumaton apatia. Vähän joko väsyttää tai masentaa, mutta noita kahta on hirveän vaikea erottaa toisistaan. Tartuin kuitenkin taas teriin, ja se tuntui edes etäisesti joltakin.

Mun on kyllä pakko jatkaa sen melatoniinin syömistä. En ainakaan mistään lääkeiden lappusesta löytänyt merkintää, että ei sais käyttää yhtä aikaa. Nukahtamisen ajankohta venyy ihan liian myöhäiseksi ilman melatoniinia. Nukkumaan käydessä kun tulee noita minipaniikkeja, ja siksi välttelen sänkyyn menoa ennen kuin olen äärimmäisen väsynyt. Melatoniini tuo väsymyksen nopeammin ja lisäksi lyhentää hereillä pyörittyä aikaa eli vähentää noiden paniikkihetkien todennäköisyyttä.

Lääkkeet

Napit on haettu apteekista. Kolmen kuukauden setti, jos ei annostusta nosteta välissä. Tai yksi nosto tulee viikon sisään, mutta sitten siitä. Kyllä tuntee, että kropassa on jotain ylimääräisiä mömmöjä pyörimässä. Toivottavasti oireet vähenevät ajan mittaan. Suuta ja silmiä kuivaa, ja välillä on levoton olo. En saanut viime yönä unta, kun en ottanut melatoniinia. En tullut kysyneeksi apteekista tai lääkäriltä onko sitä fiksua syödä noiden kanssa, joten otan varman päälle. Tosin onhan se kropassa luonnostaan oleva hormoni, joten ei ainakaan minun järkeni mukaan haittaa ole.

Fiilikset on viimeisenä parina päivänä menneet vähän minne sattuu. Aamulla tuntuu masentavalle, päivällä vähän paranee, ja iltaa kohti taas masentaa. Illalla myös hieman ahdistaa, ja nukkumaan käydessä pari tosi lyhyttä paniikin tunnetta. Sellaisia vatsanpohjaa kouraisevia, pelottavia hetkiä, jolloin olen varma, että tulen hulluksi. Onneksi ne on tosi lyhyitä. Pitänee taas kaivaa rentoutumisvideo Youtubesta, ja kuunnella sitä nukkumaan käydessä.

Kerroin miehelle lääkkeistä. Se oli ihan ok. Tai ei se oikein osannut sanoa mitään, mutta omalla tavallaan osoitti, että silti välittää musta ja haluaa olla mun kanssa. Huomautti myös mun käyttäytymisessä asiasta, jota en itse ollut edes tajunnut. (Siis ihan neutraalissa sävyssä.) Lisäksi yksi kaveri tietää. Hengasin sen kanssa yksi päivä, ja silloin sattui olemaan tosi paska fiilis, joten mainitsin asiasta. En tiedä oliko kannattavaa, koska nyt kun se tietää, minulla on paljon pienempi kynnys puhua lisää. Pelkään olevani rasittava, varsinkin kun toisellla on omatkin ongelmansa.

Minun on vaikea suhtautua lääkitykseen ja siitä puhumiseen. Toisaalta ärsyttää, että mt-ongelmat on edelleen tässä yhteiskunnassa jonkinlainen tabu, ja ihmisillä on vääriä käsityksiä aiheesta. Mutta minulla on pari fb-kaveria, jotka melko avoimesti kertovat lääkityksestään ja ongelmistaan, ja jotenkin sekin on tosi rasittavaa. Ehkä tuossa on jotain kateutta siitä, kuinka toiset saavat sympatiaa, kun uskaltavat puhua, ja itse vaikenen. Onhan se oikeasti ärsyttävääkin, jos joku vaan valittaa. Vaikka mitä tämä minun blogini on, jos ei valittamista? Kuitenkin kaikki tätä lukevat tietävät, että tämä on mielenterveysblogi, mutta ei fb-profiilia yleensä ajattele jotekin teemallisena. Sellainen väkisin silmille tunkeva valitus ärsyttää enemmän kuin sellainen, joka pitää erikseen etsiä.

Sain hoidettua hieman rahapulaani parempaan suuntaan. Yksi ekstrakerta terapiaa siis järjestyi, mikä on kai ihan hyvä juttu. Pääni huutelee minun olevan vain laiska tai huomionhakuinen. Tiedän, että masennus tuo negatiivisia ajatuksia itsestä, mutta silti minä uskon noiden ajatusten olevan totta. Tuntuu vähän epävarmalta tämä eteneminen muutenkin. Hyvinä hetkinä ajattelen, että nyt yritän pitää tarpeeksi mielekästä tekemistä, ja huolehtia kropastani niin, etteivät lääkkeiden sivuvaikutukset sitä hajota. Päätän taistella, ja ajattelen, että haluan vielä tulla tästä vahvempana pois. Silti on niitä aallonpohjia, kun en jaksa muuta kuin maata peiton alla. Pelkään tulevaa, ja omaa jaksamistani, epäilen etten pysty mihinkään. Kunpa nuo positiiviset ajatukset saisivat jostain lisäboostia. Yksin en saa niitä vahvistumaan.

Back to pink

Resepti odottaisi huomenna minua potilastoimistossa. Psykiatri soitti tänään, kirjoitti reseptin noudettavaksi ihan vain lähettämäni sähköpostin perusteella (sisältö olennaisesti sama kuin tässä postauksessa). Varmisti vaan, että aion pysyä hengissä. Aikakin sovitaan jossain vaiheessa. Nyt minulla on sellainen olo, että liioittelin. En mä ois mitään tarvinnu, en ansainnut. Olihan tänäänkin osa päivästä ihan okei.

On myös epäonnistunut olo. Ne lääkkeet purettiin jo kerran. Kuinka moni ihminen antaisi mun jäädä elämäänsä, jos tietäisi? Kuinka moni antais mulle työpaikan? Kuinka monet lääkerumbat mun pitää vielä käydä läpi? Kuinka helvetin paljon terapiaa tämä pää tarvitsee? Olenko aina vain puoliksi työkykyinen? Kestänkö koskaan isoja stressinaiheita hajoamatta?

Käy sääliksi miestä, millaisen hullun kanssa se on luvannutkaan elää! Se on itse niin tasainen ja vakaa, ja joutuu olemaan tällaisen jokasuuntaanheilahtelijan kanssa. Sille täytyy kyllä kertoa. En mä voi lääkkeitä syödä salaa.

Joku päässäni huutaa: "Et ansaitse! Et mitään! Älä syö niitä lääkkeitä, älä varaa aikaa, älä valita. Pysy hiljaa. Huomiohuora! Liioittelija! Marttyyri! Lopeta terapia, mitä sä sieltä haet? Äitiä? Sulla on oikeakin äiti, oot vaan niin kusipää, ettet voi antaa anteeksi sen epätäydellisyyttä."

Pakko jaksaa

Kello on soinut ensimmäisen kerran 7:30. Ensimmäinen puoli tuntia sen jälkeen meni hakkaamalla torkkua, kun tahdoin vielä nukkua. Nyt olisin kai tarpeeksi hereillä (vaikka mitenkään virkeäksi en itseäni tunne), mutta en haluaisi nousta. Tänään on kuitenkin pakollista menoa. Pitää nousta. Ei voi jäädä itkemään, ei edes kannata aloittaa, kun se vaan tekee musta väsyneemmän.

Pelkään, että tänään saan taas todisteita siitä, kuinka huono ihminen olen. Minusta tuntuu nyt siltä, että kukaan ei oikein välitä minusta, paitsi mieheni ja ehkä vanhempani ja siskoni. Arvelen ihmisten pitävän minua yleisesti rasittavana ja ärsyttävänä. Olihan tuossa toki neljä ihmistä, joiden uskon sietävän minua, mutta on kuitenkin kurjaa pelätä kaikkien muiden suhtautumista.

Pakko nousta. Pakko kehittää jostain voimia tälle päivälle. Pakko jaksaa ja selviytyä muista ihmisistä.

Huomiseksi mut ois kutsuttu yksiin juhliin, mutten tiedä menenkö. Ensinnäkään en ole ilmoittanut meneväni, joten voisi olla epäkohteliasta tunkea mukaan. Toiseksi kalorit, ne pitäisi sitten laskea, vaikeaa. Kolmanneksi ihmiset ja oma fiilis, luulen että olisi kurjaa, jos masentunut olo iskisi. Ja sitten vielä humala ja halu viillellä - en usko sen olevan hyvä yhdistelmä.

Pari runoa

Kaivoin vanhan päiväkirjan laatikosta, koska halusin kirjoittaa ja purkaa asioita ilman, että kukaan niitä näkee. Viimeksi olin kirjoittanut tuohon päiväkirjaan puolitoista vuotta sitten. Ne tekstit oli ihan samaa kamaa kuin mitä nytkin tänne kirjoitan. Milloinkohan olen viimeksi edennyt näissä asioissa mihinkään? Päiväkirjasta löytyi myös pari runoa. Laitan ne tänne, vaikken tiedä olenko niihin tyytyväinen. Oma fiilis on se, että ne on sellaista teatraalista teiniangstia, vaikken teini niitä kirjoittaessani ollutkaan - mieli tuntuu tosin olevan välillä sillä tasolla. Saa kommentoida, mutta älkää kauheasti haukkuko. :/

Kädettömät pyhimykset

"En tarkoittanut

satuttaa."

Silti silmissä vihaa

se hakkasi

kädet irti

kaikilta,

jotka tahtoivat auttaa

ylös.

Pohjanpelko/kaipuu

Jos ei osaa uida,

ei ole väliä,

mitä jalkoihin

on sidottu.

Jos tahtoo hukkua,

ei pelastusliivi

pidä väkisin

päätä pinnalla.

Lähetin sähköpostia sille psykiatrille, mukana myös tuo edellisen postauksen oireluettelo. Katsotaan mitä se vastaa. ("Jos vastaa", haluaa jokin osa minussa huomauttaa.)

Emergency Exit on 2-vuotias

Tämän blogin ensimmäisestä tekstistä on kaksi vuotta. En keskinyt mitään erikoispostausta, enkä tämän päivän fiiliksellä jaksa yrittää. Vuosi sitten blogin täyttäessä vuoden kirjoitin tämän tekstin. Minusta tuntuu, etten ole edennyt tuosta yhtään. Samat ongelmat, sama hiljaisuus niistä.

Tästä aamusta olo on parantunut sen verran, että pääsin sängystä ylös, kävin vessassa ja suihkussa (enkä hajottanut sitä shaveria). Sain vaatteetkin päälle, lattialta tosin ne vähiten haisevat jo pariin kertaan päällä olleet, kun en jaksanut kaivella kaappeja. Söin aamupalaa ja luin muutaman edellisen päivän lehdet. Laitoin astianpesukoneen päälle, kirjoitin itselleni listan tämän viikon päiväkohtaisista tavoitteista ja tein kouluhommia kymmenisen minuuttia. Tuntuu siltä, että pitäisi tehdä enemmän, mutta tein sen, mitä olin tuohon listaan tälle päivälle kirjoittanut. Periaatteessa tiedän, että tämän aamun olon jälkeen ei ole fiksua vaatia itseltään liikaa, mutta silti on syyllinen olo.

Päätä särkee särkylääkkeestä huolimatta, ja niska ja selkä tuntuvat olevan kovin jumissa. Nyt olisi tarkoituksena lähteä kävelylle heti, kun astianpesukone pysähtyy. Sitten kaupan kautta kotiin. Toivottavasti kävely auttaa kipeään kroppaan.

Laitan tähän perään vielä tekstin, jonka kirjoitin reilu viikko sitten, kun mietin sitä yhteydenottoa psykiatriin. Jonkinlainen oirelista siis (plus alkuläpinää, kun ajattelin tämän omaksi postauksekseen):

Keskittyminen opiskelujuttuihin tuntuu nyt vaikealta. Sain kirjoitettua pari lausetta yhteen työhön ja lisäksi tehtyä listan asioista, joita pitäisi tehdä. Yhteenkään niistä en nyt uskalla tarttua. En pysty lukemaan omaa tekstiäni pitämättä itseäni  täysin lahjattomana idioottina. Teen nyt sitten sitä oirelistaa, josta aiemmin puhuin. Onpahan jotain, mitä kopioida sähköpostiin, jos päädyn ottamaan yhteyttä siihen psykiatriin. (Ensin pitäisi uskaltaa kertoa miehelle. Mielestäni se olisi reilua.)

Nämä oireet ovat tulleet tai muuttuneet pahemmiksi vuodenvaihteen aikaan.

Yleinen tunnetila

Mieliala on enimmäkseen matalalla, parhaimmillaankin lähinnä neutraali. Jotkut harvat asiat saavat ainakin hetkeksi unohtamaan huonon olon, jopa hetkellisesti olon paremmaksi. Nämä hetkelliset hyvät jutut eivät kuitenkaan kanna, vaan heti kun joku mukava tekeminen loppuu, masentunut olo palaa. Satunnaisia itkunpurskahduksia tulee oikeastaan päivittäin – tai tulisi, jos olisin enemmän yksin. Muiden nähden en itke, en ainakaan ilman näkyvää syytä.

Keskittymiskyky ja muisti

Molemmissa on ongelmia. Pahimpina hetkinä en jaksa lukea edes yhtä lehtiartikkelia tai katsoa kokonaista (muutaman minuutin) Youtube-videota. Erityisesti opiskelujutuissa keskittyminen on vaikeaa, pääasiassa sitä häiritsee syyllisyyden ja huonommuuden tunne. Lähimuisti tuntuu erityisen pätkivältä: unohdan moneen kertaan päivässä, mitä olinkaan tekemässä. Saatan vaikka kotona lähteä toiseen huoneeseen tekemään jotain, ja sitten en muistakaan mitä olin menossa tekemään. Netissä surffatessa saatan ajatella, että ”katsonpas sen sivun”, mutta kun pitäisi etsiä tuota sivua, en enää muista mikä se oli. Unohtelen joskus sanoja asioille. Näitä asioita tapahtuu useammin kuin aikaisemmin.

Itsetunto ja itseluottamus

Nämä eivät koskaan ole olleet erityisen hyviä, ja eivät oikeastaan ole nyt tavallista alempana. Tosin asiat, jotka nyt riittävät lähes täydelliseen itseluottamuksen menetykseen, ovat pienempiä kuin ennen. Haukun myös itseäni enemmän kuin tavallisesti. En myöskään uskalla hakea uusia töitä, vaikka jokin mielenkiintoinen ilmoitus jossain olisikin. En usko olevani tarpeeksi hyvä tai pärjääväni juuri missään työssä. Pelkään haukkuja ja epäonnistumista.

Syyllisyys ja arvottomuus

Syyllisyyttä tunnen kaikesta mahdollisesta, myös asioista, joihin en todellisuudessa voi vaikuttaa. Jos saan pienenkin vihjeen, että olen tehnyt jotain väärin, se pyörii päässäni päiviä. Lisäksi minun on vaikea nähdä itseäni hyvän kohtelun arvoisena, joten en huolehdi itsestäni niin hyvin kuin pitäisi.

Tulevaisuus

Valmistuminen ja työnhaku pelottavat. En usko pärjääväni missään. Pelkään, että oloni tulee aina olemaan tällainen.

Itsetuhoisuus

Olen itsetuhoinen, mutta en vakavasti. Lähinnä viiltelen tai lyön itseäni, viillot ovat pinnallisia ja lyönneistä tulee korkeintaan mustelmia. En halua tai aio tappaa itseäni, mutta silti ”mitä jos hyppään tältä sillalta alas” –tyypiset pakkoajatukset vaivaavat minua. Nuo ajatukset ovat pelottavia, ja haluaisin niistä eroon.

Unihäiriöt

Vaikeinta on nukahtaminen, mutta melatoniini auttaa siinä kohtuullisen hyvin. Ilman melatoniinia nukahtamiseen on mennyt ainakin pari tuntia, melatoniinin kanssa korkeintaan tunti. Herään noin kerran yössä, suunnilleen pari tuntia nukahtamisesta. Nukahdan kuitenkin lähes heti uudestaan. Aamuisin olen aina väsynyt.

Mielenkiinto ja mielihyvä

Harvassa ovat molemmat.  Oletin esimerkiksi, että lumen tuleminen parantaisi hiukan mieltäni (pimeä talvi ei ole helpottanut asioita), mutta nyt kun lunta on, ei se tunnu millekään. Juuri mikään ei kiinnosta. En oikeastaan halua tehdä yhtään mitään, teen asioita vain velvollisuudesta. Seksiäkään ei tee mieli yhtään. (Tämä on nyt oireena pahempi kuin koskaan aiemmin.)

Väsymys

Väsyttää koko ajan. On aina sellainen olo kuin olisin itkenyt tai maannut sohvalla koko päivän (liian usein näin onkin).  Pahimmillaan en jaksa tehdä kuin ehkä yhden vähäistä ajattelua vaativan asian, kuten pyykkien lajittelun, vaatteiden pukemisen, sähköpostin lähettämisen tai laskun maksamisen. Parhaimmillaan päivän aikana saan itseni ovesta ulos, kirjoitan ehkä pari lausetta opiskelujuttuja, palaan kotiin ja teen ruokaa, ja ehkä teen illalla jopa jotain aavistuksen aktiivisempaa kuin katson telkkaria.

Ärtyneisyys

Välillä minua ärsyttävät (paljon) ihan totaalisen naurettavat asiat. Esimerkiksi jos mies ehdottaa, että siivottaisiin. Tai kun joku pitää ärsyttävää ääntä. Tai kun kaupassa ei ole juuri sitä, mitä lähdin hakemaan. Tottakai nämä asiat voivat ärsyttää ketä vaan, mutta silloin kun minua ärsyttää, tekisi oikeasti mieli huutaa ja raivota. En toteuta tätä, koska tajuan itsekin, kuinka ylimitoitettuja reaktioni olisivat.

Ahdistus

Masennus on enimmäkseen tukahduttanut ahdistuksen. Se tulee esiin lähinnä silloin, kun pitäisi opiskella tai olla jossain tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa. Suurin ahdistuksen aihe on epäonnistuminen tai itseni nolaaminen jotenkin. Pelkään molempia paljon, ja siksi ihmiset ovat vaikeita. Pelkään vaikka kirjoittavani sähköpostiin jotain väärin tai loukkaavasti. Pelkään ihmisten näkevän kuinka surkea ”oikeasti olen” (siis omasta mielestäni).

Syömisoireilu

Tässä ei ole tapahtunut vuodenvaihteessa mainittavaa pahentumista, olen vain palannut siihen, mitä ennen joulua oli. Kohtuullisen aktiivista oireilua on ollut ehkä kaksi vuotta. (Tätä ennenkin on ollut jotain, mutta välissä on ollut oireettomia pätkiä.) Juuri nyt yritän rajoittaa syömistä, mutta se on vaikeaa, kun masentuneisuus tuntuu vievän kaiken energian.

Dissosiaatio

Tätä on tapahtunut hämmentävän vähän. Välillä kuitenkin tuntuu siltä, kuin olisi irrallani kropastani. Useimmiten tämä koskee vain osaa kehosta, kuten käsiä tai jalkoja. Joskus harvoin myös ympäröivä todellisuus tuntuu irralliselta. Täysin läsnä olevaksi tunnen itseni harvoin.

Fyysiset oireet

Tuntuu kuin joku istuisi rintani päällä, tai kuin joku puristaisi sydäntäni. Kurkussa on epämääräinen tunne, kuin jonkun käsi olisi kaulani ympärillä. Vatsaa sattuu tai vihloo välillä. Joskus on kylmä.

Kokonaisuutena: pahimmillaan käsittämättömän surkea olo, jolloin tekisi mieli vain käpertyä sänkyyn. Itsesyytöksiä ja niistä seuraavia itkukohtauksia, jotka lakkaavat joko ajan kanssa (kun kroppa ei enää jaksa) tai kun keskeytän ne viiltelemällä. Minulla on vaikeuksia ajatella selkeästi ja toimia tavoitteellisesti. Päätöksenteko on vaikeaa, koska pelkään tekeväni jotain väärin. Jatkuva tunne siitä, että olen epäonnistunut ja huono, ja kohta menee jotain pieleen.

Masentuneen maanantaiaamu

Itsesäälistä valittamista ja rasittavaa tekstiä tulossa.

Olen maannut sängyssä hereillä kaksi tuntia. Viimeinen niistä on kulunut itkemiseen. Olen turhautunut itseeni ja siihen, etten pääse liikkeelle ja ole jo jossain. Olen miettinyt, että ehkä vaan laiskuuttani esitän itselleni, etten muka jaksa nousta sängystä. Olen itkenyt sitä, kuinka huonosti saan tehtyä mitään. Olen itkenyt yksinäisyyttäni, ja sitä kuinka en voi kertoa kellekään, koska mulla ei ole hyväksyttävää vastausta kysymykseen "miksi?"

Pitäisi nousta vessaan, mutten jaksa. Pitäisi mennä suihkuun, mutta itkisin van suihkun lattialla ja hajottaisin shaverin, vaikka ne maksaa paljon eikä mulla ole rahaa tuhlattavaksi. Pitäisi avata koulujutut, mutten jaksaisi ajatella ja taistella sitä ajatusta vastaan, että kaikki tuotokseni ovat paskoja. Pitäisi syödä, muttei tee mieli mitään.

Olen ajatellut, että varmaan sille psykiatrille voisi lähettää mailin. Mutta sitten pitäisi nousta sängystä ja avata tietokone, koska siellä on oirelista valmiina. Jos kuitenkin jaksan nousta sängystä, voin ihan tarpeeksi hyvin pärjätäkseni yksinkin. Lisäksi ajattelin, että jos lähettäisi terapeutille viestin, etten jaksa nousta edes sängystä ja jos se soittais. Kuitenkin edes toivo puhelusta piristäisi sen verran, että sitten jaksaisinkin nousta, ja vaivaaminen ja huolestuttaminen olisi ollut turhaa.

Ahdistaa, kun tiedän mitä tänä keväänä pitäisi vielä saada aikaan. Mulla ei nyt olis varaa olla masentunut, ei mulla ole aikaa maata sängyssä ja valittaa internetille kuinka paskaa kaikki on. En keksi tälle päivälle sellaista tavoitetta, jonka jaksaisin toteuttaa ja johon voisin olla tyytyväinen. Haluan vain paeta tätä, hukuttaa tunteen johonkin mielen turuttavaan toimintaan.

Mä en jaksa olla aikuinen, en jaksa vastuuta. Mä en jaksa kaikkea, mitä pitäisi tehdä. Mä en jaksa siivota, en harjata hampaita, en käyttää "erityisen kosteuttavaa rasvaa näin talviaikaan" (kiitos vaan alemyynti-juontaja, kun muistutit kuinka hyvät ihmiset rasvaa naamansa kahteen kertaan päivässä). Mä olen kyllä aina siellä, missä olen sopinut olevani. Siinäpä se, mihin nyt pystyn.

Päätä särkee itkusta. Vessa ja särkylääke, niitä tarttisin nyt. Ehkä mä tän avautumisen jälkeen jaksan nousta. Suihkuunkin pitäis mennä, haisen hielle. Suihkun lattia on varmaan seuraava romahduspaikka.

Kello on kohta puoli yksitoista. Hyvät ihmiset suunnittelee jo, mitä ne söis lounaaksi. Minä mietin, että mitä sellaista meillä olisi, mitä jaksaisin tehdä ja mikä ei paisuttaisi minua. Olisi näkkäriä, mutta sekin paketti pitäisi jaksaa avata. Ja se leipä pitäisi jaksaa syödä. Ei tämä olo tällaisena voi koko päivää jatkua.

Suunnitelma: Vessaan ja särkylääke. Suihkuun. Kahvia ja näkkäriä. Aavistus koulujuttuja, jotain sellaista mikä ei vaadi yletöntä ajattelua. Ehkä kävelylle (jos tulkitsen oikein verhon raosta, siellä paistaa aurinko). Maili psykiatrille? Pystyn tekemään suunnitelmia, ei mua siis mikään vaivaa. Pitäis pärjätä ite.

Sokea

Alle kuusi tuntia unta tulossa, koska olen idiootti, joka ei osaa mennä ajoissa nukkumaan. Pitää paeta masennusta jonnekin Youtubeen, ja unohtua sinne. Mikä aikuinen se tällainen on, jolle nukkumaanmeno on yhtä vastenmielistä kuin lapselle? Mulla ei vaan oo ketään komentamassa.

Masennus palailee, ja oireet tulee takaisin pikkuhiljaa. Ensin tuli melankolia, nyt mukana on myös hillitön halu syödä (voi johtua myös alkuviikon vähäisemmästä syömisestä), itsesyytökset sekä epäonnistumisen ja arvottomuuden tunteet. Ja dissosiointi. Mun kädet ei oo mun, ei silloin kun niitä tietoisesti katson. Tänään laittaessani ruokaa näytti sille kuin olisin katsonut sitä telkkarista. Hallitsin käsiäni, mutta en nähnyt niitä "suoraan", vaan ikään kuin käsiäni olisi kuvattu ja minulle olisi näytetty sitä kuvaa. Lisäksi ajatukset tuntui kaahaavan järjetöntä vauhtia, ja muutenkin oli hätäisesti ja nopeasti liikkuva olo. Kuin olisi kiiressä lähdössä, mutta avaimet pitäisi vielä löytää.

En oikein voi kirjoittaa tuosta enempää, koska se olo meinaa tulla takaisin, eikä oikein sovi yhteen nukahtamisen kanssa. Kroppa huutelee taas liikaa stressiä: kylmiä väreitä, putoamisen tunteita, päänsärkyä. Hitollako sitä täysipäiväisestä työstä selviää, kun puolipäiväisetkin hommat vetää rajoille? Miksi minä valitan täällä, miksi minä käyn terapiassa? Yritänkö minä edes muuttua, yritänkö haastaa ajatusmallejani? Vai pidänkö vain itsepäisesti kiinni tutusta ja turvallisesta, ikuisesta katkeruudesta äidin suhteen ja suloisen tuskaisesta itsesäälistä?

Minusta tuntuu, että olen ollut saman esteen takana jo muutaman vuoden, enkä edisty mihinkään. En edes tiedä mikä se este on, joten ylittäminen, alittaminen tai läpi meneminen vaikuttaa mahdottomalle. Ja mistä sitä tietää, jos tämänkin takana on vain uusi este. Joka hemmetin mielen suo pitää käydä läpi, jos vaikka jossain silmäkkeessä olisi avain johonkin lukkoon. Eikä sieltä lukittujen ovien takaa ole mitään suuria aarteita löytynyt.

Olen sokkelossa, ja ehkä sieltä yläpuolen katsomosta näyttää ihan selvälle, minne minun pitäisi mennä. Uloskäyntejä on vaan monia, ja kaikki opastavat eri suuntiin. On hiton vaikea uskoa ketään, kun itse on siellä pensasaitalabyrintin keskellä, ja ne pensaat ovat niin korkeita, ettei itse näe mihinkään. Täällä on pimeää ja yksinäistä.

Hirveä läjä vertauksia tässä tekstissä. Jotenkin koen ne omaksi tavakseni ilmaista asioita. Toivottavasti ette ole jo totaalisen puutuneita niihin.

Kipuja

Masennus tai alakulo tuntu pikkuhiljaa palailevan. Tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin, vaikkei mulla nyt olekaan mielessä mitään täsmällistä sanottavaa. Nyt ei jaksaisi edes nousta sängystä, kun ei oikein huvittaisi tehdä mitään (paitsi syödä) ja koko kroppaan sattuu. Särkee selkää, niskaa, päätä, lonkkia. Välillä vihloo niveliä ja käsivarsissa tai jaloissa tuntuu tylpempi vihlominen. Hampaatkin kai välillä oireilee, mutta aika vaikeaa se on erottaa joka paikkaan säteilevästä niska- ja pääkivusta. Lisäksi on vielä menkat, joten alavatsaan ja -selkäänkin sattuu. Valivali, buranaa naamaan ja ylös.

Kai näille kivuille voisi jotain joskus tehdä. Hieroja auttaisi, mutta eipä ole varaa. Hammaslääkäri on sentään varattuna. Muista kivuista on ihan turhaa valittaa lääkärille, kun vastaus on kuitenkin se, minkä jo itse tiedän: vähemmän tietokonetta, enemmän liikuntaa ja venyttelyä. Ei vaan tämä itsestä huolehtiminen paljoa kiinnosta. On niin paljon kivempaa velloa ihanassa marttyyriudessa ja kerjätä sillä huomiota. Vittu mikä paskaläjä ihmiseksi.

Lähiaikoina olisi tarkoitus vastailla kommentteihin, vastata pariin tulleeseen haasteeseen ja kirjoittaa syömiskuulumisia. Lisäksi blogi täyttää parin päivän kuluttua kaksi vuotta, joten jokin erikoispostaus olisi kiva tehdä. Olisiko teillä jotain toiveita sen suhteen?

Tarpeeksi tekemistä?

Melankolia tuntuu hiljakseen hiipivän takaisin. Ei siis ole mitenkään sietämätön olo, mutta pientä aaltoilua alaspäin tuntuu. Oikeastaan aika turvallinen olo. Hyvä mieli ja onni ovat niin epävarmoja asioita, että alkaa aina vähän ahdistaa, jos tulee parempi olla. Lisäksi vaatimukset itseni suhteen ovat paljon korkeammalla, jos voin vähänkään hyvin - mitä enemmän toimintakykyä, sitä enemmän pitäisi oikeasti toimia. En voi olla samallalailla tyytyväinen jonkin asian tekemiseen kuin huonompana päivänä. Luulen, että ainakin nyt pysyäkseni sopivan jaksamisen rajalla, minun on tehtävä vähemmän kuin mitä haluaisin. Tehtävien asioiden haasteellisuudessa ja määrässä on nähdäkseni kolme aluetta: liian vähän tai liian helppoa, liian paljon tai liian vaikeaa/vaativaa, ja sitten se mitä noiden välistä löytyy. Minä en oikein osaa pysyä tuossa keskellä, vaan yritän liikaa, ja sitten jaksaminen romahtaa ja teenkin vähemmän kuin mihin pystyn. Jos en yrittäisi niin paljoa, niin varmaan saisin keskimäärin saman verran asioita tehtyä, mutta ilman romahduksia. Toisaalta olen kovin tottunut nykyiseen toimintatapaani, ja muuttuminen tuntuu hankalalta (entä jos teenkin liian vähän?).

Tämän päivän suunnitelmana olisi lähettää sähköpostia opiskeluasioista, pestä pyykkiä (toka kone menossa jo!) ja käydä ulkona niin kauan kuin on valoisaa. Sähköposti stressaa, koska siinä pitäisi lähettää oma opiskelutyö ja kysyä, onko se hyvällä mallilla ja pitäisikö jotain muuttaa tai lisätä. Toki lisätä pitää, eihän se ole valmis, mutta pitääkö lisätä jotain, mitä en itse tajunnut. Pyykinpesukoneella on tunti ohjelmaa jäljellä. Jos saisin sähköpostin lähettettyä ennen kuin se loppuu, voisin lähteä ulos pyykkien ripustamisen jälkeen. Sitten kaupan kautta kotiin ja ruuanlaittoa. Jotenkin tämä tuntuu liian vähältä. Minun olisi pitänyt aloittaa koulujutut aiemmin, nousta sängystä aiemmin, olla kirjoittamatta blogiin ja syödä aamupalaksi jotain nopeampaa kuin proteiinipannarit. Kaikki voitettu aika olisi pitänyt käyttää opiskeluun. Ei yksi sähköposti päivässä ole mitään. (Kuten sanottu, mulla on ongelma tässä sopivan työmäärän löytämisessä.)

Nyt: opiskelutyöhön huomautukset siitä, mitä vielä aion lisätä. Onneksi olen jo miettinyt nuo, ne vaan pitää siirtää paperilta koneelle. Sitten se sähköposti. Sitten pyykit ja sitten ulos. Haluaisin myös käyttää matot ulkona, kun on pakkasta, mutta en tiedä ehdinkö. Voisin tietysti vaihtaa ulkoilun mattojen tamppaamiseen, tulisi siinäkin ulkona oltua ja liikuttua. Ja sitten voisi imuroida ja pestä lattiat. Tykkään tehdä tällaiset siivousasiat yksin ja rauhassa, joten jos ehtisi ennen kuin mies tulee kotiin. Näin se vapaa-aika syödään, vaikka en mitään näistä tekisi, pyörii päässä silti ajatus, että pitäisi. Mikä on tarpeeksi? Kaikki hereilläoloaika johonkin hyödylliseen, tuntuu joku osa minussa ajattelevan.

//edit: Mä lähetin sen sähköpostin. Luoja kun pelottaa, rakentavankaan kritiikin vastaanottaminen ei todellakaan ole mun vahvuuksia, tuli se kuinka mukavasti tahansa.

Parempaa

Mieliala lähti nousuun eilen illalla. Onnistuin yhdessä pienessä jutussa, vaikka kuvittelin etten osaisi. Tänä aamuna on ollut paljon elävämpi olo kuin viimeisinä kahtena viikkona. Ei enää tee mieli laahustaa, eikä meinaa itkettää ilman syytä.

En oikein osaa suhtautua tähän. Toisaalta mieleni varoittelee, että kohta kuitenkin romahdan alas, toisaalta taas sättii, kun on valittanut tänne ja huolestuttanut. Eihän mulla mitään sairautta voinut olla, kun se ihan itsestään vaan lähti pois. Eli hyvä etten ruvennut heti varailemaan lääkäriaikaa.

Erityisesti tuo "enhän minä sairas ollutkaan" -ajatus on ikävä. Ihan turhaan valitin, ja itsesäälissä rypemällä vain lietsoin oloani. Huomionhakua vaan, ei muuta. Nyt pitäisi ehdottomasti ottaa kiinni asioissa, joiden hoitaminen ei viime viikolla onnistunut.

Edelleenkään minulla ei ole erityistä halua tehdä mitään, mutta tuntuu siltä että jotain voisin nyt tehdä. Ei vaan ole mielessä sellaista asiaa, mikä erityisesti kiinnostaisi. Aloitin eilen piirustuksen, mutta nyt mielialani ei enää sovi sen kuvan tunnelmaan, joten ei tunnu oikealle jatkaa sitä.

Tämä olo on outo. Ei varsinaisesti hyvä tai onnellinen, mutta se täydellinen energian puute ja murheellisuus hävisi johonkin. Tunnen masennuksen tapaista tässä alla. Ihan kuin olisin pari viime viikkoa kävellyt heikolla jäällä sohjoisessa vedessä. Eteneminen oli hidasta ja väsyttävää. Nyt vesi on äkkiä jäätynyt kokonaan, ja jää kantaa. Alusta on liukas ja pienellä tönäisyllä pääsee eteenpäin - ihan varma en ole siitä, kuinka hyvin hallitsen liikeen suuntaa. Sama musta vesi siellä jään alla silti on. Saa nähdä milloin sula kohta tulee vastaan.

Aamumasennus

Tänään oli tarkoitus olla kirjastossa heti sen auettua. Kirjasto on ollut puolitoista tuntia auki, ja minä olen edelleen kotona. Olen noussut sängystä kaksi ja puoli tuntia sitten. Olen saanut käytyä suihkussa, puettua ja meikattua. Lisäksi olen itkenyt ja lyönyt ja hakannut itseäni. Nyt pitäisi lähteä, mutta vain istun ja tuijotan eteeni.

Osa minusta haluaa syödä jotain sokerista, koska syöminen ja sokerihumala taittaa pahan olon edes hetkeksi. Syömishäiriö ei todellakaan halua lihota jonkun pahan olon vuoksi. Minä en millään jaksaisi pitää syömishäiriön vaatimaa ruokapäiväkirjaa, mutta jos en pidä, niin en saa syödä mitään - tai sitten syön kaiken.

Eilen aloin tosissaan miettiä, että tästä pitäisi kertoa miehelle. Se vaan ei oikein osaa reagoida tällaisiin juttuihin, ja minusta on inhottavaa aiheuttaa toiselle sellainen tilanne. Eikä se tietenkään minullekaan ole kiva, että kerron, ja sitten toinen ei osaa sanoa mitään tai sanoo jotain "väärää". Lisäksi olisi vaan jotenkin kamalaa, kun edes se mies ei vie tätä pois. En halua viestittää, että hän olisi minulle jotenkin vähemmän tärkeä tai rakas.

Lisäksi pitäisi varmaan kertoa jollekin opiskelupaikassani. Voisi helpottaa, jos tietäisi jonkun tietävän, tietäisi että ohjaajat osaisivat laskea odotuksiaan minun suhteeni. On vaan niin vaikea puhua. Alkaa aina itkettää, ja itkeminen hävettää minua. Siitä näkee, että olen heikko ja lisäksi se on rumaa: silmät muuttuu punaisiksi, ja nenä alkaa valua, ja pitää niistää (ällöttävää).

Olen väsynyt, mutta haluan silti selvitä opiskeluistani. Haluan valmistua ja haistatella sairauksilleni: ihan sama kuinka paljon yrititte, mä tein tän kuitenkin! Mutta sitten pitäisi etsiä kokopäivätyötä, joskin epäilen etten tule sitä jaksamaan. Mutta en jaksaisi aina selitellä muille, miksen ole "kunnon töissä". Enkä haluaisi olla enää taloudellinen taakka miehelleni.

Yritän päästä liikkeelle. Yritän löytää syötävää. Yritän avata opiskelutyöt. Yritän jaksaa tämänkin päivän.

Ajatuksia terapian jälkeen

En oikein tiedä mistä aloittaisin. Tänään oli terapia, ja sen jälkeen en ole saanut oikein mitään tehtyä. Ei siis terapiasta johtuen, vaan tuskin olisin muutenkaan saanut aikaan mitään, edes sitä vähää mitä nyt. Pääsin sentään ulos kotiovesta ajallaan, niin että ehdin siihen bussiin mihin pitikin. Ja nyt terapian jälkeen olen palauttanut ja lainannut kirjoja kirjastosta. Ja istunut täällä, tekemättä oikeastaan mitään. Mikään ei oikein huvita ja tätä kirjoittaessakin lauseet jäävät kesken, koska en vain jaksa miettiä niille jatkoa.

Terapia oli ihan jees, ja vaikka sinne mennessä olikin kurja ja rintaa puristava olo, ei siellä ollut niin paha. Toisen ihmisen seura aina lievittää pahaa oloa. Terapeutti ei ollut erityisen tyytyväinen mun viimeaikaisiin oloihin. Se oli sitä mieltä, että masennus on uusiutunut. En tosin tiedä milloin se ajattelee mun viimeksi olleen masentunut, kun näitä mielialan laskuja tuntuu aina tulevan muutama vuodessa. Täytyy kai kuitenkin myöntää, että näin lamauttavaa oloa ei ole pitkään aikaan ollut. Monta vuotta sitten oli syksy, jona en saanut tehdyksi oikein mitään, kun kaikki masensi ja ahdisti liikaa. Ehkä terapeutti viittasi siihen, mutta enpä tullut kysyneeksi. Toisaalta myös kesän 2012 alku oli yksi rankimpia pätkiä. Seuraavat blogitekstit ovatkin varmaan masennus sitä, masennus tätä -henkisiä, koska mulla on tapana roikkua kaikin voimin kiinni missä tahansa leimassa, jonka saan, kun en muuten osaa määritellä itseäni. Beckin masennustestistä tulee käännöksen muotoilusta riippuen noin 30 pistettä, eli siinä vaikean masennuksen rajalla.

Terapeutti ehdotti myös, että menisin lääkärille. Sille samalle, joka kirjoitti B-lausunnot aikanaan Kelalle. Puhuisin ja hakisin lääkkeitä. En oikein haluaisi. Tai haluaisin. En ole ihan varma, mikä on perimmäinen syy siihen, miksi vastustan tuota. Luultavasti se, että haluan pitää tämän muilta piilossa, ja lääkityksen aloittaminen uudestaan vaikeuttaisi asiaa. Nytkin yritän pitää ne melatoniinit piilossa, kun en halua myöntää edes nukahtamisvaikeuksia. Tietysti myös se ajan varaaminen tuntuu ikävältä, ja se, että pitäisi selitellä kaikki asiat. Tiedän jo valmiiksi, että nämä pari-kolme kuukautta ovat varmaan ne vaikeimmat, ja sitten ehkä helpottaa. Siksi tuntuisi tyhmältä varata nyt lääkäriä (jonojen takia varmaan useamman viikon päähän) ja aloittaa sitten lääkkeet, joiden vasteaika on kuitenkin kuukauden verran - siinä vaiheessa, kun lääkkeet alkaisivat toimia, olisi suurin osa pahimmasta ajasta jo ohi, ja olo ehkä parempi vaikken lääkkeitä olisi ottanutkaan.

Ehkä pitäisi tehdä ihan selkeä oirelista, ja miettiä sen perusteella, että pitäisikö mennä sinne lääkärille. Vaikka siis sanoin terapeutille, etten mene, niin jäi se silti mieleen pyörimään. Mutta ne muut ihmiset, kun en haluaisi kertoa. Ei sillä, että pelkäisin niiden jättävän tai jotain (ehkä joidenkin osalta pelkään syyllistämistä), mutta mistä minä nyt yhtäkkiä olisin uuden masennuksen kehittänyt? Kyllä ne tajuaisi, että mun on täytynyt peitellä olojani aiemmin. Lisäksi olisi ihan kamalaa sanoa miehelle, että vaikka rakastan sitä ja sen kanssa on mukava asua, ei se vie mun pahaa oloa pois. (Ei se sitä pahennakaan.) Tai ehkä mulla olisi vielä paskempi olo ilman miestä.

En todellakaan tiedä mitä teen. Terapiassakin kai vähän välttelin ahdistavimpia aiheita, ja erityisesti tästä lääkärillä käymisestä kieltäydyin aika lyhyesti ja aloin puhua muusta. Sopivin aasinsilloin toki, enkä itsekään tajunnut omaa välttelemistäni ennen kuin jälkeenpäin. Ylipäänsä vaikka puhuin asioista, jotka juuri nyt stressaa, en päästänyt itseäni missään aiheessa siihen pisteeseen asti, että ahdistus olisi kiehunut yli. Terapian lopussa tuntui, että terapeutilla oli huonompi olo kuin mulla. Tuntui aika ikävälle tehdä niin, että valittaa huonosta olosta ja sitten ei hyväksy mitään ehdotuksia. Siinä tekee toisen aika avuttomaksi. Mutta mitä se voi tehdä? Tietysti tarjota lisää aikoja, mutta ei mulla ole varaa ottaa niitä. Kannustaa sellaisiin asioihin, jotka on mua aiemmin auttaneet, niin kuin liikuntaan. Nyt tuntuu vaan ihan kamalan työläälle lähteä lenkillä tai muuta. Sohvalla makaaminen tuntuu olevan ainoa, mihin pystyn.

On mulla kuitekin joku suunnitelma. Teen kunnollisen oirelistan, luultavasti blogipostauksen muodossa. Odottelen ainakin viikon, ja katson paheneeko oireet ja miten siedän niitä, mietin sitten uudestaan lääkäriä. Yritän syödä terveellisesti, vaikka kaloreita rajoitankin. Koetan kovasti muistaa ottaa myös kalaöljyn ja vitamiinit, ja jos rahatilanne yhtään antaa periksi, niin jotain luontaistuotetta voisi kokeilla. (Onko teillä suosituksia? Ahdistus/masennus-oireisiin toimivia siis.) Yritän jaksaa lähteä ainakin yhdelle lenkille viikossa. Jokaisena "työpäivänä" ainakin avaan koulujuttuihin liittyvät tiedostot/kirjat. Yritän pitää kodin siistihkönä, sotkut vain masentaa ja aiheuttaa syyllisyyttä. En osaa sanoa pahentaako viiltely masennusta vai ei, ainakin se saa huutoitkun loppumaan. Yritän kuitenkin rajoittaa viiltelyä niin, että jos en usko sen lisäävän hetkellistä toimintakykyäni, en käytä sitä. (Tämä on hyvin epävarma lupaus, koska riippuvuus on taas kova - olen viillellyt viimeaikoina noin joka kolmas tai neljäs päivä.)

Itselääkintää

Unirytmi on ollut jo monta päivää aivan sekaisin. En saa unta ennen aamuyötä, joten en pääse ylös sängystä ennen kymmentä ellei ole aivan pakko. Myöhään nukkuminen vain pahentaa nukahtamisvaikeuksia illalla. Tänään vihdoin raaskin ostaa melatoniinia, pakko saada korjattua tämä tilanne. Lisäksi apteekista panadolia, koska lihakset on jatkuvassa jumissa. Kioskilta kofeiinia, että jaksaa surkeasti nukutusta yöstä huolimatta. Sokeritonta Red Bullia, syömishäiriön makuista.

Kaloreita, kuituja, proteiinia, turvaruokia. Syömishäiriö-twittertilejä ja -nettisivuja, jotka eivät todellakaan kannusta parantumaan. Jos ei teriä, niin ainakin arpien näpertämistä. Vain koska en osaa tehdä mitään, mitä oikeasti pitäisi. Onnistumisen ja menestymisen tarve ei vaan täyty ilman häröilyä.

Masennuksen ja väsymyksen puuskia tulee päivittäin. Kevätväsymys on kyllä alkanut vuosi vuodelta aiemmin, mutta en todellakaan olettanut, että se tulisi jo vuoden ensimmäisinä päivinä.

Masentaa

Masennuksen puuskat ovat lisääntyneet aamuisista myös päivällä tuleviksi. Toimintakykyä ei juuri ole, en jaksa edes pelailla tietokoneella. Valvon liian myöhään, koska en tunne tarvetta nukahtaa, enkä osaa luopua edes joten kuten toimivasta häiriötekijästä Youtubesta. Välillä alkaa randomisti itkettämään. Pikkuasiat ärsyttää. Velvollisuudet ahdistais, jos antaisin itseni ajatella niitä. Kunpa tietäisin kauanko tämä tällä kertaa jatkuu. Nyt tuntuu vaan pahenevan joka päivä.

Perjantaina terapia. Melkein toivon, että silloin olisi huono olla, kun kerrankin pääsisi näyttämäänkin sen.

Unettoman yön jälkeen

Tänään ei ole yhtä epätoivoinen olo kuin eilen. Johtuu kai lähinnä siitä, että sain itseni liikkeelle viime yöstä huolimatta.

Torkahdin puolen yön maissa, mutta heräsin yhden aikaan siihen, että piti käydä vessassa. Uni sitten enää tuntunutkaan tulevan, joten kirjoittelin edellisen postauksen. Senkään jälkeen en saanut unta, vaan pyörin neljään asti hereillä vartti kännykällä, vartti unta etsien -syklillä. Herätyskello soi seitsemältä. Pääsin ylös sängystä noin varttia vaille kahdeksan.

Noustuani kävin vaa'alla ja suihkussa, join kahvia, putsasin viiltelyjäljet desinfiointiaineella (olivat yöllä sen verran kipeät, että varmaan on lievää tulehdusta), rasvasin ne, meikkasin ja puin ja lähdin. Bussikortissa oli onneksi tarpeeksi saldoa sekä meno- että paluumatkoihin.

Viime yönä tuli siis ehkä kolme tuntia unta, ja väsymys on sen mukaista. Vaikka pääsin liikkeelle, tunnen itseni juuri nyt toisen luokan kansalaiseksi, kun en jaksa kuin yhden asian päivässä. Toisaalta saan kai olla tyytyväinen, jos pystyn edes siihen yhteen.

Tears that still drip sore

Haluan kirjoittaa, mutta keskittymiskyky tuntuu kovin huonolta. Lisäksi on sellainen ärsyyntynyt olo, että jokaisesta typosta seuraa halu heittää puhelin seinään. Tänään aamulla itkin pari tuntia, nousin, harjasin hiukset, viiltelin ja kävin suihkussa. Reilu kolme tuntia heräämisestä, ja sain vihdoin sen verran itsestäni irti, että siivosin roskat olohuoneen pöydältä.

Loppupäivän lojuin sohvalla katsellen Youtubea tuntien itseni saamattomaksi nahjukseksi. Yhden oikean asian sain selvitettyä, en tosin ilman ahdistusta ja siitä seurannutta syyllisyyttä. (Kyllähän aikuisen ihmisen pitäisi osata hoitaa asiansa ahdistumatta.)

Huomenna lähden liikkeelle hoitamaan yhden asian, joka kyllä onnistuisi puhelimellakin, paitsi etten uskalla soittaa mihinkään. Toisaalta on varmaan ihan hyvä lähteä joskus lähikauppaa pidemmälle. Ärsyttää vaan, kun bussilipussa ei ole kautta, eikä mulla ole varaa ladata sinne mitään ennen maanantaina. Menee siis enemmän rahaa, koska pitää ostaa kertaliput. Täytyy kai oikeasti tarkistaa tilin saldo, ja nostaa rahaa, jos sitä on yli 20 euroa, en nimittäin tiedä yhtään kuinka paljon bussikortissa on rahaa. Voi olla, että pitää maksaa käteisellä ainakin toisen suunnan matka. Säästötililtä täytyy kai taas ryövätä, vaikka sekin on melkein tyhjä.

Toinen juttu, mitä tarvitsisin, mutta ei ole rahaa, on melatoniini. Unirytmi on perseellään, ja se ei ilman pillerihormonia tunnu korjautuvan. Eilen otin viimeiset 3mg mitä mulla oli, ja silti nukuin katkonaisesti. Itseasiassa jostain kumman syystä melatoniinia otettuani minulle käy tavallisesta useammin niin, että herään yöllä, enkä yhtään muista tuliko e-pilleri otettua, joten on noustava tarkistamaan. Ehkä se lisää tuollaista unenpöhnäistä oloa, jossa ei ihan tiedä mikä on totta.

Lopusta tekstistä varoitus: seuraa kalorimääriä seuraavassa kappaleessa ja viiltelyinfoa kahdessa viimeisessä. Skippaa sinua ahdistava(t), ja ole hitusen paremmalla mielellä.

Kuten jossain aiemmassa tekstissä totesin, vannoin taas kerran aloittavani "täydellisen" elämän. Siis vähemmän ja parempia kaloreita, enemmän hampaiden harjausta ja liikuntaa, ja muutenkin sellaista elämää, johon voisi olla tyytyväinen. Eilen ja tänään onkin sitten mennyt alle 1500 kaloria, ja laskeskelin, että jos tätä pidän yllä tammikuun (onnistumisen todennäköisyys luokkaa 0%), minun pitäisi olla kuun lopussa pudottanut jouluna kertyneestä kolmesta kilosta kaksi pois. Paitsi jos tuo paino on enemmän nestettä kuin uskon, silloin pitäisi pudota enemmän.

Lenkillekin olisi hyvä lähteä, ja tehdä jotain lihaskuntoa. Viiltelyhaavat jalkapohjissa ei kyllä varmaan innostu juoksemisesta. Ne kutiaa ja kirvelee muutenkin niin, että pitää rasvata kolmeen kertaan päivässä. Onpahan joku syy "ihailla" niitä, ja laskea kuinka monta tulikaan tehtyä. Koska sillä minä todistan itselleni, etten valita tässä vain turhasta. Vaikka viillot ovat pinnallisia ja lyhyitä, niin kyllähän yhteensä noin viisikymmentä naarmua per jalkapohja jostain kertoo? Ja se että ensimmäistä kertaa olen kirjoittanut viiltämällä. Kerran olen tehnyt sydämen muotoisen haavan, nyt toisessa jalkapohjassa lukee ALONE.

Terävinkin teräni alkaa tylstyä, ja tekisi mieli ostaa teriä ihan vain viiltelytarkoitukseen. Sitä en ole tehnyt moneen vuoteen. Nyt kun olen "löytänyt" turvallisen paikan viiltää, tekee mieli viillellä koko ajan. Jalkapohjiin en ole juuri ennen uskaltanut tehdä mitään, koska iho on siellä niin herkkä. Sattuu ihan erilailla kuin muualla. Jälkikäteenkin tunne on erilainen. Uusia teriä ainakaan muutamaan päivään tule, koska sitä rahaa ei tosiaan ole.

Plumb: Cut (otsikko)

Aamu alkaa itkulla

Tänään vaikuttaa olevan paskin päivä pitkään aikaan. En ehtinyt edes kunnolla herätä, kun ahdistus tuli. Pitäisi siivota, suunnitella tätä ja ensi viikkoa, opiskella, käydä lenkillä ja vaikka mitä. Haluaisin kuitenkin vaan istua sohvan nurkassa, syödä karkkia ja pelata tietokoneella. Todellisuudessa en ole edes noussut sängystä, koska se tarkoittaisi, että pitäisi alkaa hoitaa noita asioita, jotka pitäisi tehdä.

Minulla ei ole mitään järkevää syytä ahdistua velvollisuuksistani. En epäile, ettenkö olisi älyllisesti tai muuten kykenevä tekemään niitä. Marraskuussa ja joulukuun alussa vielä pystyinkin. Nyt olen kai ollut sen verran aikaa tekemättä mitään, että kynnys on noussut. Tunnen itseni laiskaksi ja saamattomaksi. On syyllinen olo siitä, että piilotan tämän kaikilta. En saisi tuntea tätä ahdistusta, masennusta ja yksinäisyyttä, sillä minulla ei ole mitään syytä siihen. Minulla olisi kaikki edellytykset pärjätä hyvin.

Toimintakyky tuntuu olevan nollassa. Ahdistaa. Seuraavan parin kuukauden aikana pitäisi vaan jaksaa ja hoitaa paljon asioita. Enkä mä voi puhua kenellekään, koska tähän ei ole mitään syytä. Miten voin olla niin kiittämätön paska, että voin huonosti vaikka kaikki on hyvin.

Ehkä minä katkaisen tämän itkun terällä. Jos sitten saisin edes siivottua. On järjettömän yksinäistä.