Masennuksia

Kello on liikaa, mutta koska masennus iskee heti, kun jokin ei ole viemässä huomiotani (ja joskus silloinkin), olen vaan pelaillut koneella myöhään yöhön. Toimii ihan kohtalaisesti, mutta jos pelissä sattuu vaikka olemaan jotain surullista musiikkia, muistan taas olla masentunut. En oikein tiedä olenko oikeutettu pitämään itseäni masentuneena. Lievästi kuitenkin korkeintaan. Oikeastaan dystymia kuvaa minua aika hyvin:

Dystymia on pitkäaikainen, lievä masennus, joka kestää minimissään kaksi vuotta. Siinä täytyy olla pysyvää, jatkuvaa masentuneisuutta vähintään kahden vuoden ajan. Oireet eivät ole yhtä voimakkaita kuin vakavassa masennuksessa, mutta dystymiasta kärsivillä on suurempi todennäköisyys myös kokea vakavan masennuksen jaksoja. Tämä häiriö usein alkaa nuoruudessa ja jatkuu koko elämän ajan. Henkilöillä, joilla on todettu vakavia masennusjaksoja ja joilla on myös dystymia, sanotaan olevan kaksoismasennus. Dystyyminen häiriö kehittyy ensin ja sitten yksi tai useampi vakavan masennuksen jakso ilmenee myöhemmin.
Wikipedia

Vaihtoehtoisesti myös toistuva masennus voisi sopia, joskin nuo voi olla päällekäinkin. Jostain luin, että toistuvasta masennuksesta ei voi koskaan olla varma, ettei se olisi bipo-häiriö, jossa vaan ei vielä ole esiintynyt maniaa. En millään muista mistä luin, joten tuon tieteellisestä todenperäisyydestä en tiedä. Periaatteessa se riski on kuitenkin olemassa, ja bipoa pidetään nykyisin elinikäisenä sairautena. Mietin tätä lähinnä siksi, että tuollainen elinikäinen "tuomio" olisi oikeastaan helpotus - minun ei pitäisikään väkisin yrittää päästä oireistani eroon, vaan yrittää vain elää niiden kanssa. Nytkin voisin yrittää ajatella niin, mutta tuntuu että pitäisi vain lopettaa oireilu, jos se ei kerran ole sellaista, joka minulla aina pysyisi. Se vaan ei ole helppoa: minusta tuntuu sille kuin joku istuisi rintani päällä (fyysinen tunne), välillä käy kiinni kurkkuun tai lyö vatsaan, ja sitten vielä ääneen huomauttelee kuinka huono ja epäonnistunut olen. Sellainen minun masennukseni on, joskus niin painava, ettei sängystä jaksaisi nousta, eikä koskaan niin kevyt, että minä saisin tapeltua sen irti itsestäni.

Mania olisi uusi juttu, sen kautta uskaltaisi ehkä läheisille kertoa sairastavansa edelleen. Voisi antaa ymmärtää, että tässä välissä on mennyt ihan hyvin, ja sitten seuraavasta masennuksesta ehkä uskaltaisi kertoa, kun ne tietäisi sen liittyvän mulla aina olevaan sairauteen. Ei saisi toivoa vakavaa sairautta, enkä tiedä muuttaisiko sellaisen toteaminen sittenkään minun salailuani aiheesta. Olisi kuitenkin kiva, että olisi yksi selkeä leima, jonka minulle voisi antaa, ja josta minä suoraan tietäisin, tulenko aina olemaan vähän hullu vai olenko vielä joskus terve.

Vuoden vikana päivänä ajattelin juoda itseni humalaan ja pelätä raketteja. Luultavasti myös viillellä, koska se on vaan taas liian vahvana mielihaluna. Tammikuun ekasta olen uhonnut itselleni marttyrimaiseen sävyyn alkaa elää täydellisesti. Suunnitelmat jokaiselle päivälle, terveellistä ruokaa, ei liikaa kaloreita, paino alas, lihaskuntoa, kodinhoitoa, opiskelua... Sellaista ettei millekään hauskalle jää aikaa. Moneekohan kertaan olen vannonut tekeväni noin? Aina mielessä sellainen jos minä sitten kelpaisin -ajatus.

Saa nähdä mitä ensi vuodesta tulee. Aika paljon tuntematonta edessä. Vaikka olen nyt lomapäivät syönyt miten sattuu, ei syömishäiriöajattelu ole lähtenyt. Jossain youtube-videossa mainittiin, että 5-vuotias lapsi tarvitsee päivässä 1200 kaloria. Ajattelin, että hienoa, sitten jos/kun mulla on lapsia, syön vaan saman verran ku ne ja laihdun.

Ajatuksia hajallaan

Ahdistaa. On ollut liikaa vapaapäiviä, mikään ei ole edistynyt enkä ole saanut mitään aikaiseksi. Enkä ole yhtään sen levänneempi kuin ennen joulua. Joulu ei edes tuntunut miltään. Pitäisi hoitaa vaikka mitä asioita, mutta en usko tämän vuoden puolella saavani mitään aikaiseksi. En osaa nauttia mistään, syön vaan ja olen netissä tai katson telkkaria. Rahaa ei ole juuri yhtään, ei ole muuta tekemistä kuin velvollisuuksia. En halua nähdä ketään.

Ärsyttää, kun en voi kertoa tässä kaikkea, kun täytyy kierrellä juttuja. En halua, että minua voi tunnistaa, joten joistain asioista minun täytyy vain olla puhumatta.

Tunnen itseni kiittämättömäksi. Turhauttaa, kun sen voi tehdä tai omistaa kaikkea mitä haluaisin. En halua valittaa, sillä toiset korostaisivat sitä kuinka pitää olla järkevä, ja toiset sanoisivat, että jos todella haluaisin jotakin, tekisin mitä tahansa saadakseni sen. Kunpa voisin selittää tätä tarkemmin!

Kaikki tuntuu ahdistavalta: se kuinka olen syönyt, kuinka en saa aikaiseksi opiskelujuttuja, en jaksa vastata blogini kommentteihin saati komentoida toisille, mutta silti haluan itselleni kommentteja, kuinka missä tahansa mitä teen, on joku jolta se sujuu paremmin. En ole tarpeeksi taitava missään, en osaa heittäytyä mihinkään enkä... en edes osaa lopettaa lauseita. En jaksa miettiä mitä kirjoittaisin, on hyvin turhautunut olo. Haluaisin paiskoa tavaroita ja huutaa ja raivota. Lenkille lähteminen voisi helpottaa, mutta ulkona sataa, ja kello on jo ehkä liikaa, ja olen viillellyt jalkapohjani, joten juokseminen ei ehkä ole paras idea.

Ehkä ei pitäisi puhua viiltelystä. Ehkä se on huomion hakemista. Minulla vaan ei ole ketään, jolle voisin kertoa. Molemmat jalkapohjani ovat nyt haavoilla, koska en keksi muutakaan piilossa pysyvää paikkaa. Käsivarsissa melkein tuntuu tarve viiltää, haluaisin ihan hirveästi käyttää terää niillä, mutta en voi. En pystyisi pitämään piilossa, enkä pystyisi selittämään. Eikä nyt missään nimessä ole sellainen vaihe elämässäni, että voisin myöntään kellekään viilteväni taas. Ei sellaista ole kai koskaan ollutkaan. En voi koskaan myöntää muille, että en voi hyvin, sillä joutuisin samalla myöntämään valehdelleeni vuosia. Vain uusi syy sairastua mahdollistaisi pahan olon myöntämisen muille.

Minua itkettää, oksettaa ja joku paikka tuntuu olevan kipeänä koko ajan. Miten voi ahdistaa, kun ei ole mitään syytä? Masennus- tai ahdistuskausi on selvästi taas alkamassa, kun edes vapaapäivät eivät tuoneet mitään nautintoa. Olen lihonut kolme kiloa. Tammikuun eka, silloin lähtee taas. Pakko lähteä. Vaikkei ole oikeastaan rahaa, ja rajoittamiseen kelpaavat ruuat maksaa paljon.

Ajatukset harhailevat, enkä millään jaksaisi huolehtia itsestäni. Päätöksenteko pienimmissäkin jutuissa on käsittämättömän vaikeaa.

Irrallisuus

Yksinäisyyden ja erillisyyden tunne on ollut mukanani aina. En aisti toisten sieluja, olen yhtä yksinäinen kuin olisin erämaassa ilman toisia. Muiden ihmisten läsnäolo helpottaa fyysistä selviytymistäni, ei muuta. En voi olla ainoa joka tuntee näin. Minulla on hämäriä muistikuvia irrallisuudesta, joukkoon kuulumattomuudesta jo tarhaiästä. En tietenkään voi olla varma olenko vain istuttanut nuo tunteet muistoihini.

Tuntuu kuin sisäinen mekaniikkani olisi erilainen kuin toisilla. Muut näyttävät koskettavan toisiaan, näkevän läheistensä sieluihin asti. Minä tunnen olevani aavistuksen eri lajia, en voi luottaa siihen, että muilla edes olisi tajuntaa. Miten ihmiset kykenevät olemaan ahdistumatta tästä toisten mielien ongelmasta?

Yksinäisyys tunkee kaikkeen, en voi koskaan olla täysin läsnä toisen kanssa. En osaa tuntea sielujen yhtenemistä, en koskaan voi olla täydellisessä yhteydessä ja ymmärryksessä toisen kanssa. Vuorovaikutukseni on vain ruumiin mekaniikkaa, sielu pakenee omaan ulottuvuuteensa ja jättää juuri ja juuri itsestään tietoisen kehon toimimaan yksin.

Hyvää joulua!

Tällä joulua juhlitaan porukalla, johon mahtuu ainakin: kaksi omaa ihoaan rikkonutta, kolme lääkkeitä mt-ongelmiin syönyttä, yksi työnarkomaani, kaksi alkoholistia, yksi huumeita käyttänyt, kaksi pakko-oireista, kaksi sh-oireillutta sekä kaksi paniikkikohtauksia saanutta. Näistä ainakin jollain tasolla tiedän. Kaikki eivät ole erillisiä, mutta en tämän tarkemmin erittele mitä juttuja samalla henkilöllä on. Minkälaisia joulunviettäjiä teillä on?

Joulusuklaaärsytys

Nukuin viime yönä suunnilleen kakstoista tuntia, joten nyt en saa unta. Tosi kiva juttu, ja hirveen hyvä tapa nukkua joka kolmas yö liikaa, ja muuten liian vähän. Melatoniini ois ehkä auttanu, mutta enpä tullu ottaneeksi. Tällaisessa väsyneen ärtyneessä mielentilassa on sitten hyvä bloggailla. Juuri nyt ärsyttää joulu, tai lähinnä siihen liittyvät syömiset. Tässä tulee siis joulusuklaa-avautuminen.

Jouluna kuuluu syödä paljon, ja se ois kohtuullisen ok, jos syömingit rajoittuis pariin päivään. Koko saamarin kuukausi on vaan yhtä mättöä, joulutorttuja ja pipareita syötetään jo ennen ensimmäistä adventtia. Aatoksi missä tahansa kyläpaikassa ruokaa tehdään niin paljon, että sitä saa jokainen roudata mukanaan niin, että vielä Tapaninpäivän jälkeenkään ei tarvitse mennä kauppaan. Ei se kinkku oikeasti maistu enää edes joulupäivänä, saati tapanina. Ja mikrotetut laatikot on vaan pahoja.

Kuitenkin nuo on suht kevyitä ruokia verrattuna joulun pääpahikseen, suklaaseen. Sitä on esillä joka paikassa ja sitä saa lahjaksi melkein kaikilta - ja ne kaikki lahjasuklaat on niitä samoja panda-fazer-juhlamaitosuklaita keskinkertaisilla täytteillä megalaatikoissa! Me ollaan vasta saatu osa tänä jouluna tiedossa olevista suklaalahjoista, ja jo nyt meillä on kaksi kiloa suklaata.

Jokainen puoleni ottaisi mieluummin pienen rasian (~50g) jotain vähän parempaa suklaata, kuin sen isomman perusrasian. Tarkoitan siis, ettei pelkästään lihomisahdistuva sh-minä halua vältellä suklaaövereitä, vaan muutenkin ne vähän paremmat herkut olisivat kivempi juttu. Rahaa kuluisi lahjan antajalta suunnilleen saman verran.

Itsekin kyllä pakkasin muutamaan lahjaan karkkia ja suklaata, mutta yritin ostaa jotain, mitä ei ihan kaikilta muilta saisi ja aika pieniä pakkauskokoja. Nyt vaan ärsyttää, koska en osaa olla syömättä, jos meillä on suklaata. Haluan myös palata mahdollisimman pian joulun jälkeen normiruokaan (haaveilen jo valmiiksi vähäsuolaisesta ja -rasvaisesta, höttöhiilarittomasta neste/raakaruokapäivästä) ja en usko sen onnistuvan ennen kuin kaikki suklaa on tuhottu eli syöty. Ja ei, mieheni ei syö suklaata yhtä paljoa kuin minä, joten arvatkaapa kenen kroppaan ne kalorit jää.

Joulua kohti

Hieman on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Kovin paljoa en ole saanut välissä aikaiseksi, hieman koulujuttuja vain. Tänään yritin päästä ajoissa liikeelle ja kirjastoon ja saada hommia tehdyksi. Unirytmi on taas vaan ihan miten sattuu, enkä aamuisin jaksaisi nousta. Lisäksi tuntuu, että masennus on taas nousemassa. Se on vähän tuollainen aaltoileva, välillä masentaa, välillä ei. Viimeksi viime kesänä oli pahempi jakso. Toivon, että seuraava isompi tulee taas vasta kesällä, en nimittäin haluaisi opiskeluihin nyt enempää häiriöitä kuin on pakko.

Vietin tässä viikon päivät tekemättä juuri mitään hyödyllistä, tehden vain asioita, joista nautin. Tarpeeksi kiireisenä kun pysyi niin ei ahdistus päässyt kiusaamaan. Oikeastaan kaikki ruumiilliset oireet tuntui olevan poissa. Huono homma vaan, ettei tuollaisella saa rahaa tai edistä opiskeluja, ja jollain pitäisi kuitenkin elääkin. Ei minusta ole sosiaalitukien nostajaksi (opintotuki on ok, koska sen eteen teenkin jotain). Mikäli minusta itsestäni riippuu, en ole ilman töitä ennen kuin eläkkeellä. En siis irtisanoutuisi, ellei toista työtä olisi tiedossa. Ennemmin paskatyötä kuin työttömänä. Lähinnä tämä johtuu siitä, että haluan tuntea itseni tarpeelliseksi ja välttää syyllisyyden tunnetta. Rahaa en kauheasti kaipaa, enkä välttämättä työtä perinteisessä mielessä - voisin ihan hyvin antaa miehen tehdä rahat ja itse hoitaa kodin kokonaan. Yhden ihmisen tuloilla ei kuitenkaan elätä kahta, joten tämä ei ole mahdollista.

Sekavaa selitystä, sellaista seuraa kun alkaa kirjoittaa ilman mitään pointtia. Syömisjutuissa olen ehkä hieman antanut periksi, kun on joulu ja muuta tulossa, niin etten mitenkään voi helposti mitata ja laskea syömisiäni. Toivon vaan, että maltan pysyä kohtuudessa (vahvasti epäilen) ja etten keväällä tee samaa kuin viime vuonna, eli liho kaikkea takaisin. Jos joulun jälkeen aloittaisi vaikka hieman korkeammalla kalorirajalla kuin tähän asti on ollut ja keskittyisi terveelliseen ruokaan. Viime lauantaista tähän päivään asti on mennyt laskematta kaloreita. Roskaruokaa tai karkkia olen syönyt joka päivä. Tänään alkaa ehkä vihdoin tuntua siltä, että ihan kaikkea näkyvissä olevaa ei tarvitse tunkea sisäänsä. Paino on noussut puolisentoista kiloa, mutta pysynyt viimeiset kolme päivää samoissa lukemissa. Jos se ei joulun aikana nouse tästä kiloa enempää, ei minua ehkä ihan hirveästi ahdista.

Tässä ei nyt oikein ollut mitään järkevää. Parina päivänä pitäisi vielä hieman saada opiskeluja eteenpäin (tänään olen tehnyt sen ihan minimin, minkä ajattelin riittävän). Tuntuu vaan menevän niin, että yhden tunnin oikeaa opiskelua varten minun täytyy istua kirjastossa neljä tuntia, kun vähän väliä pitää karata ahdistusta johonkin fb-peliin tai vastaavaan.  Turhauttaa. Ärsyttää, kun aina ahdistaa joku. Ehkä pitäisi testata jotain luontaistuote-lääkettä, jos edes placebo-vaikutuksella saisi tätä kuriin. Tai koettaan joogata vartin verran joka päivä, se tuntuu ainakin lihaskipuihin auttavan, ja hetkellisesti tekee myös olon rennommaksi. Syömisiin pitäisi löytää myös joku tasapaino, sillä kropassa on nälkää lukuunottamatta parempi olo silloin, kun rajoitan ruokiani, koska syön silloin huomattavasti vähemmän mitään teollista. Nyt on jotenkin tunkkainen tunne, kun on elänyt muutaman päivän hampurilaisilla ja pitsalla.

Kuitenkin tuo rajoittaminen tekee olostani jotenkin siedettävemmän. Viiltelyhalut tuntuivat vaikeammin vastustettavilta, kun olen syönyt mitä vaan. En kyllä eilen edes kunnolla yrittänyt vastustaa ennen kuin tartuin terään. Pääsin hetkeksi pois kaikesta. (Loput jutut ehkä turhan yksityiskohtaisia.) Ärsytti vaan, kun ne paikat jotka itselle olisi tyydyttävempiä kohtia viillellä, ovat myös vaikeammin piilotettavia. Enkä oikein saa niin verta vuotavia jälkiä kuin haluaisin. Tätä edeltänyt kerta oli ehkä paras koskaan, sillä sain veren oikeasti valumaan. Liian pinnallisesta haavasta tullut veri vaan hyytyy haavan päälle, eikä valu mihinkään. Edellisestä kerrasta mulla on tosin aika näkyvä arpi, vaikka se pieni onkin. Se jäi jotenkin muuta ihoa alemmaksi ja punaisemmaksi, eikä vaaleaksi ja koholle. Nuo vaaleat näkyy aina jotenkin vähemmän. On tämäkin riippuvuus, kun ei vaan osaa lopettaa. Tosin ehkä on hyvä, että vuosien "harrastamisesta" huolimatta tämä ei ole minulle kovin useasti tai vakavasti tapahtuvaa. Arpeni eivät siis ole helposti nähtäviä tai itsestäänselvästi itseaiheutettuja.

Yöahdistus

Muutamana viime yönä minulla on ollut univaikeuksia. Tämä ei olisi ihan hirveän kamalaa, jos vain pyörisin enkä saisi unta, mutta kroppani on päättänyt reagoida niin, että se tekee hereillä olemisesta tuskaista, jos ei ole tekemistä. Uskon, että tämän taustalla on ahdistuneisuushäiriöni, jossa on piirteitä yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä.

Mikäli minulla ei ole jotakin tekemistä, joka veisi keskittymiseni, tunnen olevani stressaantunut ja ylivalpas. Sydän tuntuu hakkaavan erityisen voimakkaasti ja joskus nopeasti, ja se saa minut pelkäämään fyysisiä sairauksia. Tunnen satunnaisesti, erityisesti nukkumaan käydessä, eräänlaisia putoamisen tunteita. Tiedättekö sen tunteen, kun luulette kadottaneenne jotain arvokasta? Niin kuin vaikka kokeilee kädellä sitä taskua, jossa lompakon pitäisi olla, eikä se olekaan siellä. Sellainen tunne minulle tulee välillä täysin satunnaisesti ja ilman syytä. Ainoa vaan, että se helpotus, joka tulee, kun sen lompakon sitten löytää, ei tule. Vaikka se lyhyt kouraisu vatsassa menee ohi, korkea stressi jää päälle. Nämä tunteet tulevat, vaikken ajattelisi mitään erityistä. Tietysti tästä seuraava ahdistus ja ylenmääräinen kropan kuuntelu (sormet kaulalla mittaamassa sykettä jne) vain altistaa uusille ahdistuspiikeille.

Ehkä nuo ovat jotain minipaniikkikohtauksia. Pelkään, että joku kerta tuollainen tunne ei mene ohi parissa sekunnissa, vaan jatkuu ja jatkuu. Ehdin jo nyt pelätä kuolevani, pidempi tunne olisi ihan hirveää. Aiemmat ahdistuskohtaukseni ovat olleet pidempiä, mutta eivät koskaan samalla tavalla lähellä pelkkää paniikkia ja kuoleman pelkoa.

Yritän nyt alkuun vähentää kofeiinia ja saada itseni rentoutumaan illalla paremmin. Yöllä nänä nimittäin useimmiten tulevat ja tuntuvat pahimmilta. Päivällä pystyn sentään rauhoittamaan itseni ajatuksella, että jos oikeasti olen saamassa sydänkohtausta tai muuta, olen ihmisten ilmoilla, ja saan apua. Yöllä täytyy vain yrittää pitää huomio kropan ulkopuolella, ja se on aika haastavaa. Stressaaminen ei mistään tietystä on erityisen inhottavaa.

Nyt menen sänkyyn ja laitan youtubesta jonkun unihypnoosipätkän, jos huomion saisi kropasta siihen.

Jumissa

Viikonloppuna meni sitten syömiset kokonaan päin honkia. Perjantaina ja lauantaina söin hitosti liikaa, ja vaikka se oli suunniteltu ja muka ok, niin sunnantaina piti kompensoida. (Mikäli triggeroidut sh-jutuista: tiedossa kalorimääriä ja muuta sellaista.) Ei ollut edes erityisen nälkä, mikä on ihan luonnollista, kun on pari päivää syönyt niin, että koko ajan on täysi olo. Olisi silti voinut yrittää syödä enemmän kuin vajaa kuusisataa kaloria. Sen verran olin syönyt kun menin nukkumaan. Sängyssä panikoin sitten mahdollisia vaikutuksia, ja tottakai silloin tuntuu, että sydän jättää lyöntejä väliin ja hakkaa miten sattuu. En usko, että se todellisuudessa tekee mitään, nimittäin päivisin tai liikkuessa ei ole mitään oireita. Eikä iltaisinkaan, jos en muista ajatella asiaa. Siis ihan pelkkää kuvittelua tai sitten ahdistuksen aiheuttamaa nuo oireet ovat. Lisäksi sydänfilmi on otettu tänä vuonna, eikä siinä ollut mitään erikoista. Ahdisti kuitenkin sen verran, että kävin keskellä yötä syömässä vielä banaanin, ja vannoin, että tänään menee paremmin.

Nyt on ollut ihan hyvä olo, joten houkutus rajoittaa on suurempi. Yritän kuitenkin tähdätä siihen 1500 kaloriin. Tuntuu vaan vaikealta syödä näin päivällä - pelkään, että menee sitten illalla yli, kun en vielä tiedä mitä silloin syödään. Evääksi otin tänään pari hedelmää, ja kaupasta jugurttijuoman ja ateriankorvikepirtelön. Mitään kiinteää hedelmien lisäksi en saanut ostettua, koska viikonlopun ruuat näkyy edelleen painossa. Ehkä tämä on enemmän ongelma kuin haluan ajatella. Jos olen laskematta kaloreita, syöminen menee yli, koska ajattelen heti yhden herkun jälkeen, että ihan sama, olen jo pilannut kaiken. Jos lasken kaloreita, kaikki yli tonnin tuntuu liialta ja inhottaa. Olen edelleen jumissa, kirjoitukset ja ajatukset toistaa itseään enkä etene, en mihinkään suuntaan.

Ruokaa

Olen syönyt. Tuntuu etten pariin päivään ole muuta tehnytkään. En ole jaksanut laskea kaloreita, koska niitä olisi pitänyt kirjata koko ajan. Rahaa on mennyt viitisen kymppiä, vaikkei mulla oikeasti ois ollu varaa. Otin ton säästötililtä, vain voidakseni syödä. Puolet ostamastani ruuasta lentää roskiin, koska huomenna en enää saa ahmia. Tuntuu, että pitäisi syödä kaikki tuo mitä ostinkin. Ei ruokaa saa heittää pois. En vaan pysty enää syömään, olen niin täynnä että ruokatorvikin tuntuu olevan täynnä. Sittenhän ois helppo oksentaa. Mä lupasin. Sanoin että se on raja, jonka jälkeen myönnän, ettei saamani apu riitä. Mutta en ole rajoittanut nyt niin paljoa, olen siis siltä osin parempi - se tarkoittaa, että vaikka oksentaisin, en kokonaisuudessani olisi enempää avun tarpeessa. Jotain voi tapahtua, voin vetää oksennusta henkeen ja tukehtua, voin saada sydänkohtauksen (voinko?). Ihan oikein, että lihon, jos kerran olen ahne.

Kuitupuristelaksa pitäis ottaa nyt, jos haluan sen vaikutuksen olevan huomenna järjelliseen aikaan ohi. Sen kanssa pitäis juoda reilusti vettä. En mä pysty nyt juomaan vettä. Ja en sais syödä sen jälkeen enää mitään, ihan kuin muka pystyisin. Loput ruuat roskiin, tiskiainetta päälle ja kuitukuutio ja vettä vaikka väkisin? Jos se vesi nousee ylös, niin sitten nousee. Nousis vähän ruokaakin mukana. Jos mun mättöjä voi ruuaksi kutsua.

Perjantaina intialaisessa buffetissa kaksi lautasellista ruokaa, kolme palaa naan-leipää. Kolme suklaapatukkaa. Vähän karkkia. Jugurttijuoma. Kaksi hampurilaista, kananugetteja, limua, ranskalaisia. Keksejä ja karkkia. Perjantaiaamuna vatsa oli kauniin litteä, paino aikuisiän alin. (Alle 54!) Nyt vatsa on järkyttävä pallo ja paino kolme kiloa enemmän kuin perjaitaiaamuna.

Tänään viiliä, lihapiirakka, välipalapatukka. Kuppinuudeli, leipää juustolla ja voilla. Pari lautasellista muroja. Tuoremehua. Karkkia, muutama pähkinä. Kaksi vanukasta. (Ei tästä voi tulla näin täyteen kuin miltä musta tuntuu. Ei nämä mun ruuat ole todellista ahmimista.)

Minulla on kirjastosta lainassa Riikka Pulkkisen Vieras. Pidän sen kielestä, sitä on mukava lukea. Olen vasta alussa, joten en tiedä kuinka suurena osana anoreksia on kirjassa. Yhdessä luvussa se on tähän mennessä ollut. Jotenkin ihanan triggeroivaa. Haluan laihtua, haluan litteän vatsan takaisin. Tajuan etsiväni tarkoituksella sellaista materiaalia, joka vahvistaa tuota halua. Näinä kahtena päivänä piti syödä, koska joskus viime viikolla päätin, että se on ok, ja minun on hyvin vaikea muuttaa suunnitelmiani.

Tähän loppuun vielä video. Tämä koskee erityisesti anoreksiaa (jota en koe sairastavani), mutta tässä on sellaista, mikä on hyvin tuttua. Huomio päänsisäisestä metelistä (03:30 alkaen), sopii tavallaan minuun. Ajattelemalla jatkuvasti ruokaa, mitä syön, koska ja kuinka paljon, saan hiljennettyä päässäni kuuluvan älämölön, joka muistuttaa kaikesta mikä pitäisi hoitaa ja tehdä, missä pitäisi onnistua. Minulla meteli ei johdu siitä, että syön, mutta se hiljenee syömättömyydellä (tai syömisen suunnittelulla).