Eilen oli terapia. Puhuttiin lähinnä syömisjutuista. Tuntuu, että nyt olisi oikeasti hyvä vielä miettiä ne asiat läpi, mutta en jaksaisi kirjoittaa. Arvelen, että tästä tulee pitkä juttu.
Terapeutin pääpointti oli kai saada minut ajattelemaan syömiskäyttäytymistäni riippuvuutena. Minun pointtini taisi olla kitistä vastaan ja yrittää järkeillä, miksi tässä ei ole mitään ihmeellistä. Oli aika ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta tuntui hyvältä, että joku oli huolissaan, mutta ei ilmaissut sitä niin, että olisin tulkinnut huolen vihaisuudeksi. (Kuka ei arvannut, että äitini käytös on aina ollut juuri tällaista - huolesta seuraa huutoa?) Kuitenkin tuntui pahalta, sillä ajattelin, että mitä jos tuon reaktion toivossa olen käyttäytynyt näin? Entä jos teen tätä puhtaasti huomion takia? Vaikka, kuten terapeuttini jaksaa kerta toisensa jälkeen huomauttaa, huomion kaipaaminen ei ole väärin, mielestäni sen hakeminen negatiivisilla keinoilla on.
Tuo riippuvuusjuttu on vaikea asia. En osaa suhtautua siihen järjellä, tunteet tulevat tielle. Yleensä näen kyllä asioiden järjellisen puolen, vaikken sen mukaan toimisikaan. Tässä tunteet ovat jotenkin tavallista peittävämpiä tai vahvempia. Luutavasti siksi, että ne ovat niin ristiriitaisia. Yritän kuitenkin kertoa, mitä ajatuksia herää siitä, että mulle sanotaan syömishäiriön olevan riippuvuus. (Nämä koskevat minua, minun käyttäytymistä ja vaatimuksia itselleni - en välttämättä ajattele näiden pätevän muille ihmisille. Tämä koskee koko lopputekstiä.)
Ensimmäinen ajatus on "mun vika", niin kuin monessa muussakin asiassa. Mikäli häiriö on riippuvuutta, mun pitäisi lopettaa, mun ei ois koskaan pitäny aloittaakaan. Molemmat noista olis täysin mun omalla vastuulla. Jos kerran tajuaa, että on riippuvainen jostain, se pitää itse osata lopettaa. Varsinkin kun kyseisen asian on itse omasta tahdostaan aloittanut. Tämän minä tein tupakoinnin suhteen. Aloitin, olin (lievästi) riippuvainen, lopetin. Käytin hetken korvaustuotteita, mutten tarvinnut kenenkään ihmisen apua - en vaivannut ketään itseaiheutetulla ongelmalla. Näin sen pitäisikin mennä. Syömisjutuillani kuitenkin vaivaan muita, olkoonkin että nämä muut ovat te lukijat, jotka täällä vapaaehtoisesti olette, ja terapeutti, jolle maksan tästä. En kuitenkaan käyttäydy, niin kuin minun mielestäni tulisi riippuvuuden suhteen tehdä, joten syömishäiriön sanominen riippuvuudeksi saa mut ajattelemaan, että olen paha ja huono ihminen.
Riippuvuudet syntyvät yleensä vähitellen, joten mun olisi jo pitänyt tajuta lopettaa. En ole tajunnut tehdä sitä - tai en tajua, arvelen olevani vielä riippuvuuden kevyessä päässä, mikäli tämä on riippuvuutta. Tämä vahvistaa vielä lisää ajatusta siitä, etten saisi vaivata toisia. Vain vaikea riippuvuus oikeuttaa ulkopuoliseen apuun, ja sekin on paheksuttavaa.
Minä en pidä itseäni sairaana. Voisin lopettaa laihduttamisen, jos haluaisin. En vaan halua. Terapeutin mielestä tuo on riippuvuutta. Itse ajattelen ennemmin niin, että riippuvuus on jotain, mistä ei pääse eroon vaikka haluaisi. Minä en ole (vielä?) halunnut tästä eroon, joten en ole päässyt testaamaan tuota. Tavallaan huokuttaisi ajatus kokeilla, mitä tapahtuisi, jos oikeasti yrittäisin syödä normaalisti ja kaloreita laskematta. Mikäli se ei onnistuisi syystä tai toisesta (=oksentamista tai muuta kompensointia), voisin todella uskoa olevani sairas. Jotenkin tämä kuulostaa nyt hyvin houkuttelevalta, minulla olisi silloin oikeus puhua tästä. Nyt minulla ei ole diagnoosia eikä varmuutta siitä, kuinka oikeastaan suhtautuisin terveempään syömiseen. Voi olla, että normaali syöminen olisikin helppoa, ja palaisin takaisin siihen. Ajatus ei tunnu mukavalle, sillä siitä seuraisi, että mitään sairautta ei ollut, ja kaikki puheeni ja kirjoitukseni siitä olivat turhaa esittämistä.
Riippuvuus-ajatuksen hyväksymisessä on vaaransa. Voi olla, että vain heittäytyisin siihen, nostaisin kädet pystyyn ja antaisin koko homman viedä mua ihan miten vaan, koska se olisi riippuvuus, jolle en voisi mitään.
Tuntuu, että tästä pitäisi vielä sanoa jotain, mutta väsyttää enkä jaksaisi ajatella. Käytännön juttuja jaksan vielä kirjoitella. Terapeutti oli sitä mieltä, ettei meidän kuukausittainen tapaaminen ole nyt tarpeeksi mulle. Olen samaa mieltä, mutta rahaa ei ole enempää. Kunnalliselta tai opiskelijaterveydenhuollosta en jaksa lähteä hakemaan mitään, enkä haluakaan. En halua joutua selittelemään, enkä varmasti kertoisi mitä oikeasti tapahtuisi. Suurimpana esteenä on siis se, etten halua ihmisten tietävän tästä. Pelkään, että joutuisin myöntämään valehdelleeni voinnistani jo vuosia, enkä halua tehdä sitä. En halua antaa ihmisille sitä viestiä, etteivät he olisi luottamukseni arvoisia tai ettei heidän läsnäolonsa olisi tehnyt elämästäni parempaa. Lisäksi haluan välttää syytökset minua kohtaan.
Vaikka siis nykyinen apu ei vastaa tarvettani, en ole hankkimassa mitään muutakaan. Tiedän myös jo muutenkin aika paljon syömishäiriöistä ja ruuasta ja sellaisesta, joten en usko että esimerkiksi ravitsemusterapeutti pystyisi antamaan minulle mitään uutta. Oma motivaationi muuttaa tätä käytöstä ei myöskään ole sellaisella tasolla, että minulle kannattaisi tarjota apua. Juuri nyt hakisin hoidolta vain surkutteluja ja kauhisteluja toiminnastani. Parempi jättää ajat sellaisille, jotka niistä jotain hyötyisivät.
Lupasin kuitenkin pari asiaa. Yritän syödä joka päivä 1500 kaloria. (Ainakin viimeiset kolme päivää toiminut.) Lisäksi sanoin, että jos rupean oksentelemaan, terapeutti saa potkia mua johonkin muuhunkin. En oikein itse tiedä mitä tarkoitin, lähinnä kai sitä, että jos alan oksennella, myönnän itsekin etten ole ihan terve. Onhan se vaarallistakin, joten siinä vaiheessa apu olisi aiheellista. Syömishäiriöklinikalle sitten, sanoi terapeutti. Itse ajattelin kai jotain vähemmän dramaattisen kuuloista, enemmän terapiaa tai jotain. Tai en tiedä. Sanoinkin kyllä heti perään, että pitikö mun mennä sanomaan tuollaista. Jostain syystä käytännössä poistuneet halut oksentaa tulivat takaisin tuon jälkeen. Ehkä se johtui vain siitä, että asiasta puhuttiin ja se oli enemmän mielessä, ehkä siitä että jollain tasolla haluaisin lisää apua ( = huomiota = paska ihminen). Joka tapauksessa halu ahmia ja oksentaa tuli takaisin. Ajatus oksentamisesta on viimeaikoina herännyt vasta syömisen jälkeen.
En tiedä mihin tämä vielä vie ja miten jatkan syömisiäni. Oksentamisenhalu on edelleen läsnä. Nyt vain en ole yhtään niin varma siitä, että haluaisin jonkin hoidossani muuttuvan, jos alkaisin oksennella. Toisaalta pelkään kyllä sen fyysisiä seurauksia. Ja pelkään, että jos todella siihen sortuisin, ja siitä oikeasti seuraisi jotain hoidollisia juttuja (toisaalta ei mua voi pakottaa), niin muut saisivat tietää ja sitten pitäisi selitellä. Minä en kuitenkaan halua oksentaa ja pitää sitä tietoisesti salassa terapeutiltani. Mieleen on tullut pyörimään myös ajatus, että mitä jos vielä yhden kerran söisin ja oksentaisin, ja sitten jättäisin siihen. Ei yksi kerta vielä ole sellaista, että siihen pitäisi jotenkin erityisesti reagoida. Ei se ole sama kuin että olisin alkanut oksennella. Toisaalta tiedän, että se yksikin kerta voi vain lisätä halua tehdä niin uudestaan, ja päätyä oksentelemaan peloista huolimatta. Pelko kiinni jäämisestä (tutuille) ja pelko fyysisistä seurauksista pitävät käyttäytymistäni jokseenkin järkevissä rajoissa. Ehkä ne riittävät.
