Syksyn alin paino. Bmi juuri ja juuri alle 22. Juuri nyt tarvitsen tätä. Katsotaan parin viikon kuluttua, jos silloin olisi toisin.
Sometimes riding at night, I punch off the headlights and roll the throttle in just rocket blind into the dark. -James Hurley, Twin Peaks
tiistai 29. lokakuuta 2013
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
Turhaa syömistä
Eilen taistelin mielessäni siitä, söisinkö tavallista enemmän. Kello kahteen mennessä en ollut syönyt mitään, mutta lopulta päädyin syömään, koko päivän aikana reilu 3000 kaloria. En nauttinut ruuasta niin kuin yleensä. Mikään ei aiheuttanut ihanaa onnentunnetta, mitään syödessäni en hyrissyt tyytyväisenä. Ajattelin, että syömättömyyden aiheuttamat tunteet ovat viimeaikoina olleet parempia, etten saa ahmimisesta mitään. Ei minun edes juuri tehnyt mieli syödä niin paljoa, mutta ajattelin että siitä voisi tulla hyvä olo. Ehkä ei kannata ahmia, jos sitä ei oikeasti himoitse. Parempi vaan rajoittaa.
Tulin kivuliaan täyteen yllättävän vähäisellä ruokamäärällä. Syömäni asiat olivat nimittäin melko kaloritiiviitä, joten ruuan tilavuus ei ollut ihan hirvittävä, ehkä litra-puolitoista plus juomat. Illalla vatsa tuntui suurelta ja kireältä, en voinut ajatellakaan nukkuvani muuten kuin kyljelläni. Tänään ei sitten tarvitsekaan syödä juuri mitään. Tavoitteena alle tonni.
En tiedä mitä teen tämän suhteen ensi viikolla. Vähäinen syöminen onnistuisi helposti, koska olen aika paljon yksin. Ensi viikko on stressaava, tarvitsen jotain millä selvitä siitä.
Pelkään, että kun stressi loppuu, alan taas syödä enemmän ja paino pikkuhiljaa nousee. Viimeksi kun päätin, etten enää laske kaloreita, paino nousi reilussa puolessa vuodessa kuutisen kiloa. Ei sentään suurimpaan painooni ikinä, mutta ei kauas. Painoni sahaa vajaan kymmenen kilon haarukassa, tällä hetkellä matkalla alas. Kohta olen siinä, mitä alemmas en ole päässyt, siinä mistä olen taas päästänyt itseni lihomaan. On väärin sanoa, että pelkään lihovani, mutta ajatus inhottaa minua.
Tulin kivuliaan täyteen yllättävän vähäisellä ruokamäärällä. Syömäni asiat olivat nimittäin melko kaloritiiviitä, joten ruuan tilavuus ei ollut ihan hirvittävä, ehkä litra-puolitoista plus juomat. Illalla vatsa tuntui suurelta ja kireältä, en voinut ajatellakaan nukkuvani muuten kuin kyljelläni. Tänään ei sitten tarvitsekaan syödä juuri mitään. Tavoitteena alle tonni.
En tiedä mitä teen tämän suhteen ensi viikolla. Vähäinen syöminen onnistuisi helposti, koska olen aika paljon yksin. Ensi viikko on stressaava, tarvitsen jotain millä selvitä siitä.
Pelkään, että kun stressi loppuu, alan taas syödä enemmän ja paino pikkuhiljaa nousee. Viimeksi kun päätin, etten enää laske kaloreita, paino nousi reilussa puolessa vuodessa kuutisen kiloa. Ei sentään suurimpaan painooni ikinä, mutta ei kauas. Painoni sahaa vajaan kymmenen kilon haarukassa, tällä hetkellä matkalla alas. Kohta olen siinä, mitä alemmas en ole päässyt, siinä mistä olen taas päästänyt itseni lihomaan. On väärin sanoa, että pelkään lihovani, mutta ajatus inhottaa minua.
lauantai 26. lokakuuta 2013
Ahdistunut aamu
Heräsin ja ensimmäiseksi tunsin ahdistusta. Ihan kuin se olisi ollut sängyn vierellä odottamassa, että heti silmäni avattuani se saa hypätä rintani päälle istumaan ja kuristamaan minua. On hyvin inhottavaa herätä pahaan oloon, oli se sitten masennusta tai ahdistusta. Se muistuttaa siitä, kuinka syvällä tämä minussa on - en tarvitse edes laukaisevaa tekijää tunteilleni.
Olo helpottui hieman, kun muistin, ettei tänään tarvitse lähteä suorittamaan mitään. Tänään ei ole töitä tai tapaamisia. Seuraavaksi muistin ruuan. Osa minusta haluaisi olla syömättä yhtään mitään. Se ei kotipäivänä miehen kanssa tietenkään onnistu. Toisaalta haluttaisi pitää mättöpäivä, ja syödä niin paljon kuin huvittaa. Pelkään vaan, että huomenna jostain syystä ei kalorit jäisikään sitten tarpeeksi alas. Vain yksi mättöpäivä viikossa sopii. Onpa vaikeaa.
Pelkään että yksi tälle päivälle suunniteltu juttu, viikon piristys, peruuntuu. Olisi kurjaa, koska ajatus kivasta tekemisestä auttaa myös ahdistuksentapossa. Saa nähdä, toivottavasti edes osan päivästä mulla ois joka tapauksessa mukavaa.
Olo helpottui hieman, kun muistin, ettei tänään tarvitse lähteä suorittamaan mitään. Tänään ei ole töitä tai tapaamisia. Seuraavaksi muistin ruuan. Osa minusta haluaisi olla syömättä yhtään mitään. Se ei kotipäivänä miehen kanssa tietenkään onnistu. Toisaalta haluttaisi pitää mättöpäivä, ja syödä niin paljon kuin huvittaa. Pelkään vaan, että huomenna jostain syystä ei kalorit jäisikään sitten tarpeeksi alas. Vain yksi mättöpäivä viikossa sopii. Onpa vaikeaa.
Pelkään että yksi tälle päivälle suunniteltu juttu, viikon piristys, peruuntuu. Olisi kurjaa, koska ajatus kivasta tekemisestä auttaa myös ahdistuksentapossa. Saa nähdä, toivottavasti edes osan päivästä mulla ois joka tapauksessa mukavaa.
perjantai 25. lokakuuta 2013
Levottomuutta
Olen saanut tällä viikolla paljon asioita hoidettua, hommat on aika hyvässä vaiheessa. Siitä huolimatta ahdistus tuntuu nyt kasvavan. Voi tietysti olla, että se pääsee pahemmaksi nyt, kun siihen "on varaa". Ei ole niin paljoa hoidettavaa, joten ahdistukselle on tilaa.
Ahdistus tuntuu nyt kovin epämääräiseltä, ei oikein ole mitään yksittäistä kohdetta, vaan monta. Haluaisin saada tekemättömät asiat tehdyksi nyt heti. Haluaisin saada to do -listani kaikki kohdat yliviivatuksi, mutta ei se keskellä yötä onnistu. En voi tulostaa papereita, koska tulostin on niin äänekäs, ettei olisi kovin naapuriystävällistä käyttää sitä. En voi siivota, sekin on liian äänekästä. Lisäksi ajattelukykyni tuntuu kovin heikolta, ja minkään loogisuutta vaativan tehtävän tekeminen tuntuu vaikealta. Keskittymiskykykin on sen verran hukassa, että jopa tämä blogin kirjoittaminen tuntui liian suurelta.
Jotain yritän kuitenkin tehdä, koska tiedän etten saa tässä mielentilassa unta, vaikka yrittäisinkin. Viimeiset melatoniinit otin eilen, enkä muistanut tänään ostaa lisää. Aion ostaa vielä yhden paketin, koska edessä on päiviä, joina hyvä uni edeltävänä yönä on tärkeää.
On kovin levoton olo. Tekee mieli ravistella käsiä ja kävellä ympäriinsä. En ole ihan varma miltä levottomat jalat tuntuvat, mutta luulen että käsissäni tuntuu samalta.
En jaksaisi kirjoittaa enempää, mutta tuntuu että olisi asiaa. En jaksa vaan muotoilla ajatuksiani. Ehkä viimeaikoina on ollut vain liikaa tekemistä. Ehkä tämä johtuu syömisistäni. Turhauttaa, ahdistaa, stressaa, pelottaa. Haluaisin purkaa tämän ihooni, koska muutakaan en osaa. Tai yritän kirjoittaa, mutta siihen tarvitaan ajatuksia ja sanoja ja se on hidasta. Viilto tai palovamma auttaa heti. Lopetan tähän, koska en saa mitään selkeää aikaan.
Ahdistus tuntuu nyt kovin epämääräiseltä, ei oikein ole mitään yksittäistä kohdetta, vaan monta. Haluaisin saada tekemättömät asiat tehdyksi nyt heti. Haluaisin saada to do -listani kaikki kohdat yliviivatuksi, mutta ei se keskellä yötä onnistu. En voi tulostaa papereita, koska tulostin on niin äänekäs, ettei olisi kovin naapuriystävällistä käyttää sitä. En voi siivota, sekin on liian äänekästä. Lisäksi ajattelukykyni tuntuu kovin heikolta, ja minkään loogisuutta vaativan tehtävän tekeminen tuntuu vaikealta. Keskittymiskykykin on sen verran hukassa, että jopa tämä blogin kirjoittaminen tuntui liian suurelta.
Jotain yritän kuitenkin tehdä, koska tiedän etten saa tässä mielentilassa unta, vaikka yrittäisinkin. Viimeiset melatoniinit otin eilen, enkä muistanut tänään ostaa lisää. Aion ostaa vielä yhden paketin, koska edessä on päiviä, joina hyvä uni edeltävänä yönä on tärkeää.
On kovin levoton olo. Tekee mieli ravistella käsiä ja kävellä ympäriinsä. En ole ihan varma miltä levottomat jalat tuntuvat, mutta luulen että käsissäni tuntuu samalta.
En jaksaisi kirjoittaa enempää, mutta tuntuu että olisi asiaa. En jaksa vaan muotoilla ajatuksiani. Ehkä viimeaikoina on ollut vain liikaa tekemistä. Ehkä tämä johtuu syömisistäni. Turhauttaa, ahdistaa, stressaa, pelottaa. Haluaisin purkaa tämän ihooni, koska muutakaan en osaa. Tai yritän kirjoittaa, mutta siihen tarvitaan ajatuksia ja sanoja ja se on hidasta. Viilto tai palovamma auttaa heti. Lopetan tähän, koska en saa mitään selkeää aikaan.
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Rotten beauty / Will haunt you for a lifetime
Minä en edelleenkään tunne itseäni oikeasti sairaaksi, oikeasti syömishäiriöiseksi. En minä ole tässä mitenkään vankina, voin lopettaa vaikka heti, jos haluan. (Ja taas kerran, teksti sisältää sh-juttuja lukuineen, joten jos tällaisen lukemista haluat vältellä, niin älä lue.) Mutta miksi sitten tulee iltoja, joina huomaan, että päivän kalorit on alle 800, ääreisverenkierto on heikentynyt niin että kynnet sinertää ja palelen, enkä silti syö enempää? Miksi viivyttelen opiskeluista kotiinlähtöä siinä toivossa, että mies olisi syönyt suurimman osan kotona olevasta ruuasta? Miksi minun on pakko valita opiskelijaruokalassa aina se vähäkalorisin ruoka? Miksi kalorit pitää aina laskea? Miksi huomaan ajattelevani, että ei se oksentaminen ollut niin kamalaa tai että en mä tarvi ruokaa? Miksi päätän päivä toisensa jälkeen, että nyt on tähdättävä 1500 kaloriin, vähintään, enkä kuitenkaan juuri yritä toteuttaa päätöstäni?
Kaksi kuukautta, -3kg. Ei paljoa, ei minulle, ei minusta. Ehkä neljä tai viisi kiloa kolmessa kuussa, en ole ihan varma koska tämän syksyn alussa paino putosi kilon pari, kun kesän roskaruokaelon jälkeen siirryin terveellisempään ruokaan laskematta kuitenkaan kaloreita (ja siis pitämättä kirjaa painosta). Toisin kuin muutama postaus sitten väitin, aikuisiän alimpaan painoon on vielä noin kaksi kiloa (ei siis vain yhtä). Kuitenkin tänään päälleni sopi paita, jonka ostin kun olin reilu vuosi sitten alimmassa painossani. Ensimmäistä kertaa syksyn aikana näin oikeasti peilistä, että painoa on lähtenyt. Tämä on ihanaa ja tämä on hirvittävää. Onnistun, tämä toimii, vaikka hitaasti. Tiedän, että en voi saada tarpeeksi ravintoaineita. Ravintolisän muistan ottaa vain satunnaisesti. Kalaöljy epäilyttää, koska se on öljyä - onko oikeesti ihan ok, että en laske sen kaloreita? Ei varmaan.
Koko päivän on paleltanut (okei, mulla on ehkä aavistuksen liian vähän päällä), mutta se on hyvä, koska paleleminen tarkoittaa, että laihdun? Tämä helpottaa ahdistusta muista asioista. Ajattelen ruokaa, kaloreita ja laihtumista - en opiskelustressiä tai muuta vastaavaa. Viimeviikonloppuna ei ollut mättöpäivää. Olen iloinen, että söin vähemmän. Ehkä ensi viikonloppuna voin syödä enemmän vähän vähemmällä syyllisyydellä? Tai sitten hyvän putken katkaiseminen aiheuttaa entistä pahemman morkkiksen. Joka tapauksessa, viime viikon maanantaista tähän päivään mennessä suurimmat kalorit päivässä on olleet noin 1700. Pienimmät 600, muut siltä väliltä. Viime viikon keskiarvo alle 1200. Olen tyytyväinen, voin ajatella, että olipas minulla hyvä itsekuri. En ollut ahne.
Eihän tämä ole normaalia, tiedän sen, mutta tuntuu kuitenkin, että tämä on ihan okei. Voin ihan hyvin syödä näin. En tarvitse enempää. Tuskin tällä laihtuu. Nyt ei paljoa muuta päässä liiku, ellei ole jotain erityistä häiriötekijää tai tarvetta keskittyä johonkin muuhun. Teriin olen tarttunut satunnaisesti. Pieniä naarmuja silloin tällöin, ei mihinkään erityiseen tarpeeseen, kunhan on tehnyt mieli ja olen antanut periksi. Tiedän, että ne paranee lähes huomaamattomiksi, en pilaa tällä mitään. Joitain isompia ahdistuksen hetkiä on ollut, mutta suurimmaksi osaksi pysyn kasassa. Ihan hyvä juttu, saan edes jotain tehdyksi.
Blogilla on yli 10 000 katselukertaa. Woo! (Vaikka yli puolet on mun omia ja joidenkin botti-sivustojen katseluita.)
Nightwish: Whoever Brings The Night (otsikko)
Kaksi kuukautta, -3kg. Ei paljoa, ei minulle, ei minusta. Ehkä neljä tai viisi kiloa kolmessa kuussa, en ole ihan varma koska tämän syksyn alussa paino putosi kilon pari, kun kesän roskaruokaelon jälkeen siirryin terveellisempään ruokaan laskematta kuitenkaan kaloreita (ja siis pitämättä kirjaa painosta). Toisin kuin muutama postaus sitten väitin, aikuisiän alimpaan painoon on vielä noin kaksi kiloa (ei siis vain yhtä). Kuitenkin tänään päälleni sopi paita, jonka ostin kun olin reilu vuosi sitten alimmassa painossani. Ensimmäistä kertaa syksyn aikana näin oikeasti peilistä, että painoa on lähtenyt. Tämä on ihanaa ja tämä on hirvittävää. Onnistun, tämä toimii, vaikka hitaasti. Tiedän, että en voi saada tarpeeksi ravintoaineita. Ravintolisän muistan ottaa vain satunnaisesti. Kalaöljy epäilyttää, koska se on öljyä - onko oikeesti ihan ok, että en laske sen kaloreita? Ei varmaan.
Koko päivän on paleltanut (okei, mulla on ehkä aavistuksen liian vähän päällä), mutta se on hyvä, koska paleleminen tarkoittaa, että laihdun? Tämä helpottaa ahdistusta muista asioista. Ajattelen ruokaa, kaloreita ja laihtumista - en opiskelustressiä tai muuta vastaavaa. Viimeviikonloppuna ei ollut mättöpäivää. Olen iloinen, että söin vähemmän. Ehkä ensi viikonloppuna voin syödä enemmän vähän vähemmällä syyllisyydellä? Tai sitten hyvän putken katkaiseminen aiheuttaa entistä pahemman morkkiksen. Joka tapauksessa, viime viikon maanantaista tähän päivään mennessä suurimmat kalorit päivässä on olleet noin 1700. Pienimmät 600, muut siltä väliltä. Viime viikon keskiarvo alle 1200. Olen tyytyväinen, voin ajatella, että olipas minulla hyvä itsekuri. En ollut ahne.
Eihän tämä ole normaalia, tiedän sen, mutta tuntuu kuitenkin, että tämä on ihan okei. Voin ihan hyvin syödä näin. En tarvitse enempää. Tuskin tällä laihtuu. Nyt ei paljoa muuta päässä liiku, ellei ole jotain erityistä häiriötekijää tai tarvetta keskittyä johonkin muuhun. Teriin olen tarttunut satunnaisesti. Pieniä naarmuja silloin tällöin, ei mihinkään erityiseen tarpeeseen, kunhan on tehnyt mieli ja olen antanut periksi. Tiedän, että ne paranee lähes huomaamattomiksi, en pilaa tällä mitään. Joitain isompia ahdistuksen hetkiä on ollut, mutta suurimmaksi osaksi pysyn kasassa. Ihan hyvä juttu, saan edes jotain tehdyksi.
Blogilla on yli 10 000 katselukertaa. Woo! (Vaikka yli puolet on mun omia ja joidenkin botti-sivustojen katseluita.)
Nightwish: Whoever Brings The Night (otsikko)
maanantai 21. lokakuuta 2013
Vastauksia
Tässä lupaamani kysymyspostaus. Todella hyviä (ja haastavia!) kysymyksiä. Yritin järjestellä nämä jokseenkin jouhevaan järjestykseen.
Tietääkö miehesi kulloisenkin vointisi ja tilanteesi? (Miksei, jos ei?) Miten hän suhtautuu?
Mieheni tietää aika vähän. Kerron kyllä, jos esimerkiksi stressaa enemmän kuin normaalisti, mutta hän ei tiedä esimerkiksi syömishäiriöoireista tai viiltelystä. Hän tietää, että olen viillellyt joskus nuorempana. Hän tietää myös, että olen käyttänyt lääkkeitä ja että olen terapiassa.
Suhteemme alussa emme juuri osanneet puhua toisillemme, ja se tuntuu jotenkin jääneen päälle. Toisaalta vaikka mieheni on monin puolin ihana, hän ei ole hyvä kuuntelemaan suuria murheita. En tarkoita, että hän suhtautuisi jotenkin ikävästi, vaan hän ei selkeästi tiedä mitä hänen pitäisi tehdä, ja on hieman ahdistuneen oloinen. En halua tuottaa hänelle ikävää oloa, joten en kerro kaikkea. Lisäksi olen hänen seurassaan enimmäkseen paremmalla tuulella kuin muuten - minulla ei ole silloin edes samanlaista tarvetta avautua.
Stressiin ja siihen, etten aina jaksaisi kaikkea, hän suhtautuu hyvin. Jos sanon, että nyt on minun on tehtävä vähemmän töitä, koska en vaan jaksa, se sopii hänelle, vaikka rahaa tuleekin sitten vähemmän. Välillä hän vaikuttaa turhautuneelta siihen, että joskus välttelen asioiden hoitamista viimeiseen asti. Sitä kuinka paljon tässä on taustalla ahdistuneisuushäiriöni, hän ei tiedä. Tästä olisi mielestäni ihan hyvä puhua hänelle, vaikka monesta muusta jutusta on mielestäni ihan ok olla puhumatta. Toisaalta ymmärrän turhautumisen, koska koen samaa tunnetta itsekin itseni suhteen.
En ole koskaan oppinut puhumaan avoimesti tunteistani, joten opettelen sitä vasta. Kun elämässäni on jotain oikeasti tärkeää, johon mieheni suhtauminen voi vaikuttaa, yritän puhua hänelle. En kuitenkaan usko, että hänen sanomisensa voisivat vaikuttaa vaikkapa syömisoireiluuni.
Millainen suhde sinulla on vanhempiisi / sen merkitys sairauteesi/oireiluusi?
Tällä hetkellä suhde on jokseenkin etäinen. Olemme kyllä usein yhteydessä toisiimme, mutta emme puhu mitään ihmeellistä. Isäni kanssa näin on ollut aina. Oikeastaan hän on viimevuosina tuntunut ehkä aavistuksen läheisemmältä, mutta muutos on hyvin hidasta. Äitini on aina yrittänyt puhua minulle, mutta ei kovin oikeilla keinoilla. Nykyisin hän kyselee vähemmän olostani, ja se on helpottanut jännitettä meidän välillä. Minun ei niin paljoa tarvitse pelätä joutuvani puolustelemaan käytöstäni.
Ollessani teini-ikäinen meillä oli äidin kanssa aika vaikeaa. Ei siksi että olisin ollut jotenkin vaikea tai kuriton teini (en esimerkiksi tehnyt mitään laitonta tai pahaa muutenkaan). Suhteemme vaikeutui, kun äiti sai virallisesti tietää minun olevan sairas. Äiti yritti saada minua puhumaan, ja kun puhuin, se kuulosti äitini korvissa syytöksiltä häntä kohtaan. Olivat sanani ehkä sellaisia, mutta ne olivat myös totta. Se että äitini odotti minulta paljon eikä malttanut kuunnella ja suuttui jokaisesta vakavasta keskustelusta, oli totta. Pahinta oli se, kuinka aloin itkeä kun yritin selittää jotain asiaa, ja äitini turhautui kun ei itkuni läpi ymmärtänyt, mitä sanoin. Huomasin turhautumisen, arvelin sen johtuvan siitä mitä sanoin tai muuten itsestäni, ja puolustauduin huutamalla tai kommunikoimalla muuten huonosti. Tässä vaiheessa äiti lähti pois, eikä yrittänyt enää jatkaa keskustelua.
Lisäksi äidillä oli tapana antaa vinkkejä siitä, miten minun pitäisi toimia. Kuulin nämä syytöksinä - jos olisit toiminut näin, et olisi tässä tilanteessa! Äitini tapa puhua oli yleisestikin negatiivinen, ja hän useammin huomautteli siitä, mikä ei ollut tehty tai oli tehty huonosti kuin kiitteli oikein tehdystä. Perusteluna oli se, ettei häntäkään koskaan kiitetä. Miten me lapset olisimme voineet keksiä kiittää häntä, jos hän ei koskaan näyttänyt meille kiittämisen mallia? Olen nyt myöhemmin opetellut tietoisesti antamaan positiivista palautetta ja kiittämään, kun huomaan jonkin asian tulleen tehdyksi.
Tämä vastaus on sisältänyt paljon puhetta äidistäni. Isäni ei aktiivisesti tehnyt mitään ihmeellistä. Luulin vuosia, ettei miehillä ole tunteita lainkaan. Tuo ehkä kertoo siitä, millainen isäni (ja muutkin sukulaismieheni) on.
Vanhempieni suhtautuminen on osaltaan vaikuttanut minuun. Olen ollut herkempi kuin heillä on ollut resursseja kasvattaa. He eivät ole osanneet reagoida kaikkiin tunteisiini parhaalla mahdollisella tavalla. He eivät aina osanneet tunnistaa minun tunteitani, vaan kaikki mielipahan osoitukseni tulkittiin johtuvaksi nälästä tai väsymyksestä. Varmasti olin myös nälkäinen tai väsynyt, ja siksi ilmaisuni saattoi olla tavallista ikävämpää. Kuitenkin ne syyt miksi suutuin, jäivät aina käsittelemättä. Äitini puheet ruuasta, terveellisyydestä ja lihavista ihmisistä ovat taustalla siinä, miksi oireilen ruualla. Perfektionismini on myös äitini peruja, sillä muu kuin täydellisyys ei ollut hyväksyttävää.
Olen tyytyväinen nykyiseen suhteeseemme. Se ei lietso sairauttani enää pahemmaksi. Vanhojen keskustelujen kaiut kuuluvat silti yhä korvissani ja vaikuttavat yhä toimintaani. Puhun itselleni paljon niillä lauseilla, joita äitini käytti kasvaessani.
Miksi ajattelet, että jonkin diagnoosin saaminen auttaisi oloasi tai tilannettasi? (Tällaisen kuvan olen saanut, korjaa toki jos olen väärässä.)
Minulla on (ollut) useampi diagnoosi: ahdistuneisuushäiriö, masennus, epävakaa persoonallisuus. Saatan silti turhautuneena ihmetellä mikä minulla on, sillä minusta tuntuu, että minun pitäisi olla jo parantunut noista. Kaikki nuo ovat parannettavissa olevia häiriötiloja. Siksi välillä tuntuu, että olisiko tässä jotain muutakin, kun vaikeudet eivät tunnu loppuvan. Joskus elinikäinen diagnoosi tuntuisi helpommalta. Silloin olisi jokin, mikä pitää hyväksyä, eikä jatkuvaa painetta muuttua. Masennuksesta pitää parantua, siihen ei saa jäädä vellomaan. Ahdistuksen aiheita pitää kohdata ja työstää. Persoonallisuuden vikaa vasta pitääkin työstää, sillä persoona muuttuu hitaasti. Kaikki olemassa olevat leimani tuntuvat sellaisilta, että minua voi syyttää niistä. Kaipaisin ehkä enemmän sitä, että jotenkin pääsisin eroon siitä tunteesta, että sairaus on minun vikani, kuin tyhjentävää "tämä sinussa on vialla ja tästä syystä" -selitystä.
Oletko nyt jonkilaisessa hoitosuhteessa?
Olen. Käyn yksityisellä terapeutilla noin kerran kuussa. Yhteiskunnan tuet asiaan olen kuluttanut. Aktiivista kontaktia lääkäriin minulla ei ole, tosin tiedän keneen olla yhteydessä, jos tarvitsen.
Millaista hoitoa olet saanut?
Olen ollut kunnallisella nuorisopsykiatrian polilla, kelan korvaamassa kuntoutuspsykoterapiassa ja nyt omakustanteisessa terapiassa. Terapeuttini on säilynyt samana pitkään, joten hoitosuhteeni yhden ihmisen kanssa on ollut varmasti keskimääräistä pidempi ja vakaampi.
Minulla on ollut lääkitys, useampaakin kokeiltuna. Esimerkiksi Ketipinoria, Efexoria, Cipralexia, Seronilia. Ketipinorista ja Efexorista oli eniten apua. Lisäksi olen saanut nukahtamislääkkeitä ja olen ostanut jotain reseptivapaita valmisteita nukahtamisen ja jännityksen helpottamisen avuksi.
Olen ollut parissa ryhmässä, mutta en kokenut niitä erityisen hyödyllisiksi, ainakaan suoran avun kannalta. Voi olla, että ilman toista ryhmää elämäni olisi silloin ollut liian sisällyksetöntä. Toisesta ryhmästä saatan hyötyä joskus tulevaisuudessa, opinhan siellä jotain uutta. Kuitenkin olen ryhmässä aina vähän jännittynyt. Lisäksi toisten hullujen läsnäolo aiheuttaa epätervettä vertailua.
Millaista hoitoa haluaisit tai millaisen hoidon ajattelisit toimivan?
Ehkä enemmän nykyistä keskustelumuotoista yksilöterapiaa. Minulla ei vaan ole rahaa enempään. Lisäksi mikä tahansa kohtuullisen lievästressinen ajanviete, joka tuottaisi onnistumisentunteita, olisi hyväksi minulle. Kuvataideterapiaa olisi mielenkiintoista kokeilla.
Miksi et ole hakenut apua myöskin syömishäiriöoireiluun? Tietääkö terapeuttisi siitä? Tietääkö kukaan?
En ole hakenut erityistä apua tähän, sillä syömisoireilu on yksi muiden joukossa. Terapeuttini tietää siitä, ja katson siksi olevani hoidossa myös syömishäiriön kannalta. Kukaan muu ei tiedä, että juuri nyt oireilen näin. Muutama tietää, että olen joskus tehnyt tätä, ja osa heistä saisi sen helposti selville, jos kysyisivät. En vain näe heitä juuri koskaan. (Tämä on omaa syytäni, en pidä yhteyttä.)
Olisitko valmis hakemaan myöskin siihen [syömishäiriöoireiluun] apua, vaikka susta tuntuisikin siltä että oireilu ei olisikaan tarpeeksi vakavaa? Jos et niin mikä eniten estää sua?
En hakisi nyt mitään muuta kuin mitä minulla on jo. En ainakaan mitään maksullista. Juuri se syömishäiriön suhteellinen lievyys vaikuttaa tässä. Lisäksi läheiseni luulevat minun voivan paljon paremmin, ovat luulleet jo vuosia. En halua paljastaa, että olen valehdellut koko ajan. Ja toisaalta, minulla on välillä ihan oikeasti niin hyvä olla kuin annan ymmärtää olevan aina.
Pakko kai myös myöntää, että osa minua ei edes halua eroon tästä. Juuri nyt en tunne itseäni sairaaksi tämän osalta.
Miksi laihdutat?
Saan siitä onnistumisen tunteen. Nälkä on jatkuva muistutus siitä, että teen edes jotain oikein. Kun pelkää jatkuvasti epäonnistumista ja on ylikriittinen kaiken suhteen, on helpompaa, kun edes yksi asia joko selkeästi onnistuu tai ei. (Numero vaa'alla nousee tai laskee.)
Haluaisitko voida hyvin omassa kehossasi ja olla laihduttamatta?
Tuntuu hirveän vaikealta sanoa, että haluaisin. En muista elämästäni sellaista pidempää pätkää, että olisin ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Hetkittäin olen ollut ja pienempänä en edes ajatellut asiaa. Tuntuu kovin kaukaiselta, että oikeasti pitäisin ulkonäöstäni muutenkin kun vain hetkittäin. Siksi on vaikeaa vastata tähän kyllä, ei tunnu realistiselta että voisin hyvin sellaisena kuin olen. (Puhtaan fyysisesti se ehkä on mahdollista, mutta psykosomaattinen oireilu saattaisi estää senkin.) Ehto jonka tulisi täyttyä, etten haluaisi laihduttaa tai etten ajattelisi laihduttamisen olevan aiheellista, on siis vaikea täyttää. Jopa niin vaikea, etten uskalla haluta sitä.
Miksi syöt kaikkea hyvää samalla kun lasket kaloreita?
Tästä kysymyksestä minulle tulee suuri tarve puolustautua ja vastustaa. Kuulen tämän syytöksenä. Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Ajattelen, etten saisi syödä herkkuja, että olen nyt huono syömishäiriöinen.
Syön hyvää, koska hyvä on hyvää. (Hitsi mitä argumentointia!) Useimmiten syön suklaata, kun on hillitön nälkä eikä lähellä (alle sadan metrin päässä) ole mitään muuta. Tai kun menen vaan liian nälkäisenä kauppaan. Silloin tekee mieli mitä sattuu, ja päätän käyttää parisataa kaloria suklaaseen. Sorrun, olen heikko, olen vain ihminen. Pidän ruuasta ja herkuista paljon. Ruuanlaitto ja leipominen on kivaa. Hyvä ruoka on ihana asia. Minun on siis vaikea elää pelkällä "laihdutusruualla".
Järkevä puoleni haluaa huomauttaa, että ihan oikeasti tarpeeseen laihduttavillekin ihmisille sallitaan herkuttelu silloin tällöin. On parempi opetella samantien realistinen syömistapa, eikä totaalikieltäytyä mistään. Se sopii hyvin harvalle.
Mikä kaikki on ollut vaikuttamassa sairastumiseesi? Onko sinua esim. kiusattu koulussa tai oletko muuten kokenut nuorena vaikeita asioita?
Aiemmin mainitsemani vanhemmat, oma herkkyyteni ja näiden kahden heikko yhteensopivuus. Minua on myös kiusattu, ei koskaan mitenkään käsittämättömän julmasti, mutta tarpeeksi minulle. Minulle oli paha jo se, että minusta käytettiin lempinimeä, jota en halunnut käytettävän. Se ei ollut loukkaava nimi, mutta sen käyttö toiveitteni vastaisesti teki siitä loukkaavan. Tosin myöhemmin sain myös aidosti loukkaavan ja mauttoman lempinimen. Nauruani matkittiin, tavaroihini kosketiin, vastauksilleni luokassa naurettiin. Pieniä juttuja, mutta yhdessä liikaa. En oppinut, että kuuluisin mukaan johonkin.
Olen aina ollut yksinäinen, aina kokenut olevani jotenkin ulkopuolinen. Ehkä tämä on vain sattumaa, huonoa tuuria. Osansa voi myös olla sillä, että olen keskimääräistä herkempi. Ehkä minä oikeasti olin erilainen kuin muut.
Viimeisenä asiana yletön stressi ja loppuunpalaminen. Tein vuosia liikaa kouluhommia. Tein aina kaikki läksyt, sain kokeista vähintään kaseja, enimmäkseen ysiä ja kymppiä. En osannut joustaa mistään, kaikki piti tehdä täysillä. Lopulta tehtävien asioiden määrä ja vaikeustaso kasvoi sellaiseksi, etten mitenkään olisi voinut suoriutua yhtä hyvin kaikesta kuin ennen. Silti yritin, ja samaan aikaan olinn yksinäisempi kuin koskaan. Mieleni ei kestänyt tuota.
Milloin aloitit viiltelyn ja miksi?
Aikaa tästä on vuosia. Olin lukiossa. Minun piti kirjoittaa jokin essee. Aihe ei kiinnostanut, kurssin suorittaminen ahdisti, opettaja oli pelottava, olin väsynyt. En saanut sanaakaan paperille. Eräs tuttuni viilteli silloin, ja otin mallia. Sekava olo päässä helpotti. Näin minä ainakin muistan.
Mitä alaa opiskelet? Pidätkö alastasi? Kuinka kauan olet opiskellut?
Valitettavasti tämä on sellainen kysymys, että tarkkaa vastausta en anna. Voin kertoa tämän verran: opiskelen korkeakoulussa, valmistuttuani olen maisteri. Pidän alastani, mutta pelkään sen tuomaa vastuuta. Opintoni ovat lähes lopussa, eli melko pitkään olen opiskellut.
Tietääkö miehesi kulloisenkin vointisi ja tilanteesi? (Miksei, jos ei?) Miten hän suhtautuu?
Mieheni tietää aika vähän. Kerron kyllä, jos esimerkiksi stressaa enemmän kuin normaalisti, mutta hän ei tiedä esimerkiksi syömishäiriöoireista tai viiltelystä. Hän tietää, että olen viillellyt joskus nuorempana. Hän tietää myös, että olen käyttänyt lääkkeitä ja että olen terapiassa.
Suhteemme alussa emme juuri osanneet puhua toisillemme, ja se tuntuu jotenkin jääneen päälle. Toisaalta vaikka mieheni on monin puolin ihana, hän ei ole hyvä kuuntelemaan suuria murheita. En tarkoita, että hän suhtautuisi jotenkin ikävästi, vaan hän ei selkeästi tiedä mitä hänen pitäisi tehdä, ja on hieman ahdistuneen oloinen. En halua tuottaa hänelle ikävää oloa, joten en kerro kaikkea. Lisäksi olen hänen seurassaan enimmäkseen paremmalla tuulella kuin muuten - minulla ei ole silloin edes samanlaista tarvetta avautua.
Stressiin ja siihen, etten aina jaksaisi kaikkea, hän suhtautuu hyvin. Jos sanon, että nyt on minun on tehtävä vähemmän töitä, koska en vaan jaksa, se sopii hänelle, vaikka rahaa tuleekin sitten vähemmän. Välillä hän vaikuttaa turhautuneelta siihen, että joskus välttelen asioiden hoitamista viimeiseen asti. Sitä kuinka paljon tässä on taustalla ahdistuneisuushäiriöni, hän ei tiedä. Tästä olisi mielestäni ihan hyvä puhua hänelle, vaikka monesta muusta jutusta on mielestäni ihan ok olla puhumatta. Toisaalta ymmärrän turhautumisen, koska koen samaa tunnetta itsekin itseni suhteen.
En ole koskaan oppinut puhumaan avoimesti tunteistani, joten opettelen sitä vasta. Kun elämässäni on jotain oikeasti tärkeää, johon mieheni suhtauminen voi vaikuttaa, yritän puhua hänelle. En kuitenkaan usko, että hänen sanomisensa voisivat vaikuttaa vaikkapa syömisoireiluuni.
Millainen suhde sinulla on vanhempiisi / sen merkitys sairauteesi/oireiluusi?
Tällä hetkellä suhde on jokseenkin etäinen. Olemme kyllä usein yhteydessä toisiimme, mutta emme puhu mitään ihmeellistä. Isäni kanssa näin on ollut aina. Oikeastaan hän on viimevuosina tuntunut ehkä aavistuksen läheisemmältä, mutta muutos on hyvin hidasta. Äitini on aina yrittänyt puhua minulle, mutta ei kovin oikeilla keinoilla. Nykyisin hän kyselee vähemmän olostani, ja se on helpottanut jännitettä meidän välillä. Minun ei niin paljoa tarvitse pelätä joutuvani puolustelemaan käytöstäni.
Ollessani teini-ikäinen meillä oli äidin kanssa aika vaikeaa. Ei siksi että olisin ollut jotenkin vaikea tai kuriton teini (en esimerkiksi tehnyt mitään laitonta tai pahaa muutenkaan). Suhteemme vaikeutui, kun äiti sai virallisesti tietää minun olevan sairas. Äiti yritti saada minua puhumaan, ja kun puhuin, se kuulosti äitini korvissa syytöksiltä häntä kohtaan. Olivat sanani ehkä sellaisia, mutta ne olivat myös totta. Se että äitini odotti minulta paljon eikä malttanut kuunnella ja suuttui jokaisesta vakavasta keskustelusta, oli totta. Pahinta oli se, kuinka aloin itkeä kun yritin selittää jotain asiaa, ja äitini turhautui kun ei itkuni läpi ymmärtänyt, mitä sanoin. Huomasin turhautumisen, arvelin sen johtuvan siitä mitä sanoin tai muuten itsestäni, ja puolustauduin huutamalla tai kommunikoimalla muuten huonosti. Tässä vaiheessa äiti lähti pois, eikä yrittänyt enää jatkaa keskustelua.
Lisäksi äidillä oli tapana antaa vinkkejä siitä, miten minun pitäisi toimia. Kuulin nämä syytöksinä - jos olisit toiminut näin, et olisi tässä tilanteessa! Äitini tapa puhua oli yleisestikin negatiivinen, ja hän useammin huomautteli siitä, mikä ei ollut tehty tai oli tehty huonosti kuin kiitteli oikein tehdystä. Perusteluna oli se, ettei häntäkään koskaan kiitetä. Miten me lapset olisimme voineet keksiä kiittää häntä, jos hän ei koskaan näyttänyt meille kiittämisen mallia? Olen nyt myöhemmin opetellut tietoisesti antamaan positiivista palautetta ja kiittämään, kun huomaan jonkin asian tulleen tehdyksi.
Tämä vastaus on sisältänyt paljon puhetta äidistäni. Isäni ei aktiivisesti tehnyt mitään ihmeellistä. Luulin vuosia, ettei miehillä ole tunteita lainkaan. Tuo ehkä kertoo siitä, millainen isäni (ja muutkin sukulaismieheni) on.
Vanhempieni suhtautuminen on osaltaan vaikuttanut minuun. Olen ollut herkempi kuin heillä on ollut resursseja kasvattaa. He eivät ole osanneet reagoida kaikkiin tunteisiini parhaalla mahdollisella tavalla. He eivät aina osanneet tunnistaa minun tunteitani, vaan kaikki mielipahan osoitukseni tulkittiin johtuvaksi nälästä tai väsymyksestä. Varmasti olin myös nälkäinen tai väsynyt, ja siksi ilmaisuni saattoi olla tavallista ikävämpää. Kuitenkin ne syyt miksi suutuin, jäivät aina käsittelemättä. Äitini puheet ruuasta, terveellisyydestä ja lihavista ihmisistä ovat taustalla siinä, miksi oireilen ruualla. Perfektionismini on myös äitini peruja, sillä muu kuin täydellisyys ei ollut hyväksyttävää.
Olen tyytyväinen nykyiseen suhteeseemme. Se ei lietso sairauttani enää pahemmaksi. Vanhojen keskustelujen kaiut kuuluvat silti yhä korvissani ja vaikuttavat yhä toimintaani. Puhun itselleni paljon niillä lauseilla, joita äitini käytti kasvaessani.
Miksi ajattelet, että jonkin diagnoosin saaminen auttaisi oloasi tai tilannettasi? (Tällaisen kuvan olen saanut, korjaa toki jos olen väärässä.)
Minulla on (ollut) useampi diagnoosi: ahdistuneisuushäiriö, masennus, epävakaa persoonallisuus. Saatan silti turhautuneena ihmetellä mikä minulla on, sillä minusta tuntuu, että minun pitäisi olla jo parantunut noista. Kaikki nuo ovat parannettavissa olevia häiriötiloja. Siksi välillä tuntuu, että olisiko tässä jotain muutakin, kun vaikeudet eivät tunnu loppuvan. Joskus elinikäinen diagnoosi tuntuisi helpommalta. Silloin olisi jokin, mikä pitää hyväksyä, eikä jatkuvaa painetta muuttua. Masennuksesta pitää parantua, siihen ei saa jäädä vellomaan. Ahdistuksen aiheita pitää kohdata ja työstää. Persoonallisuuden vikaa vasta pitääkin työstää, sillä persoona muuttuu hitaasti. Kaikki olemassa olevat leimani tuntuvat sellaisilta, että minua voi syyttää niistä. Kaipaisin ehkä enemmän sitä, että jotenkin pääsisin eroon siitä tunteesta, että sairaus on minun vikani, kuin tyhjentävää "tämä sinussa on vialla ja tästä syystä" -selitystä.
Oletko nyt jonkilaisessa hoitosuhteessa?
Olen. Käyn yksityisellä terapeutilla noin kerran kuussa. Yhteiskunnan tuet asiaan olen kuluttanut. Aktiivista kontaktia lääkäriin minulla ei ole, tosin tiedän keneen olla yhteydessä, jos tarvitsen.
Millaista hoitoa olet saanut?
Olen ollut kunnallisella nuorisopsykiatrian polilla, kelan korvaamassa kuntoutuspsykoterapiassa ja nyt omakustanteisessa terapiassa. Terapeuttini on säilynyt samana pitkään, joten hoitosuhteeni yhden ihmisen kanssa on ollut varmasti keskimääräistä pidempi ja vakaampi.
Minulla on ollut lääkitys, useampaakin kokeiltuna. Esimerkiksi Ketipinoria, Efexoria, Cipralexia, Seronilia. Ketipinorista ja Efexorista oli eniten apua. Lisäksi olen saanut nukahtamislääkkeitä ja olen ostanut jotain reseptivapaita valmisteita nukahtamisen ja jännityksen helpottamisen avuksi.
Olen ollut parissa ryhmässä, mutta en kokenut niitä erityisen hyödyllisiksi, ainakaan suoran avun kannalta. Voi olla, että ilman toista ryhmää elämäni olisi silloin ollut liian sisällyksetöntä. Toisesta ryhmästä saatan hyötyä joskus tulevaisuudessa, opinhan siellä jotain uutta. Kuitenkin olen ryhmässä aina vähän jännittynyt. Lisäksi toisten hullujen läsnäolo aiheuttaa epätervettä vertailua.
Millaista hoitoa haluaisit tai millaisen hoidon ajattelisit toimivan?
Ehkä enemmän nykyistä keskustelumuotoista yksilöterapiaa. Minulla ei vaan ole rahaa enempään. Lisäksi mikä tahansa kohtuullisen lievästressinen ajanviete, joka tuottaisi onnistumisentunteita, olisi hyväksi minulle. Kuvataideterapiaa olisi mielenkiintoista kokeilla.
Miksi et ole hakenut apua myöskin syömishäiriöoireiluun? Tietääkö terapeuttisi siitä? Tietääkö kukaan?
En ole hakenut erityistä apua tähän, sillä syömisoireilu on yksi muiden joukossa. Terapeuttini tietää siitä, ja katson siksi olevani hoidossa myös syömishäiriön kannalta. Kukaan muu ei tiedä, että juuri nyt oireilen näin. Muutama tietää, että olen joskus tehnyt tätä, ja osa heistä saisi sen helposti selville, jos kysyisivät. En vain näe heitä juuri koskaan. (Tämä on omaa syytäni, en pidä yhteyttä.)
Olisitko valmis hakemaan myöskin siihen [syömishäiriöoireiluun] apua, vaikka susta tuntuisikin siltä että oireilu ei olisikaan tarpeeksi vakavaa? Jos et niin mikä eniten estää sua?
En hakisi nyt mitään muuta kuin mitä minulla on jo. En ainakaan mitään maksullista. Juuri se syömishäiriön suhteellinen lievyys vaikuttaa tässä. Lisäksi läheiseni luulevat minun voivan paljon paremmin, ovat luulleet jo vuosia. En halua paljastaa, että olen valehdellut koko ajan. Ja toisaalta, minulla on välillä ihan oikeasti niin hyvä olla kuin annan ymmärtää olevan aina.
Pakko kai myös myöntää, että osa minua ei edes halua eroon tästä. Juuri nyt en tunne itseäni sairaaksi tämän osalta.
Miksi laihdutat?
Saan siitä onnistumisen tunteen. Nälkä on jatkuva muistutus siitä, että teen edes jotain oikein. Kun pelkää jatkuvasti epäonnistumista ja on ylikriittinen kaiken suhteen, on helpompaa, kun edes yksi asia joko selkeästi onnistuu tai ei. (Numero vaa'alla nousee tai laskee.)
Haluaisitko voida hyvin omassa kehossasi ja olla laihduttamatta?
Tuntuu hirveän vaikealta sanoa, että haluaisin. En muista elämästäni sellaista pidempää pätkää, että olisin ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Hetkittäin olen ollut ja pienempänä en edes ajatellut asiaa. Tuntuu kovin kaukaiselta, että oikeasti pitäisin ulkonäöstäni muutenkin kun vain hetkittäin. Siksi on vaikeaa vastata tähän kyllä, ei tunnu realistiselta että voisin hyvin sellaisena kuin olen. (Puhtaan fyysisesti se ehkä on mahdollista, mutta psykosomaattinen oireilu saattaisi estää senkin.) Ehto jonka tulisi täyttyä, etten haluaisi laihduttaa tai etten ajattelisi laihduttamisen olevan aiheellista, on siis vaikea täyttää. Jopa niin vaikea, etten uskalla haluta sitä.
Miksi syöt kaikkea hyvää samalla kun lasket kaloreita?
Tästä kysymyksestä minulle tulee suuri tarve puolustautua ja vastustaa. Kuulen tämän syytöksenä. Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Ajattelen, etten saisi syödä herkkuja, että olen nyt huono syömishäiriöinen.
Syön hyvää, koska hyvä on hyvää. (Hitsi mitä argumentointia!) Useimmiten syön suklaata, kun on hillitön nälkä eikä lähellä (alle sadan metrin päässä) ole mitään muuta. Tai kun menen vaan liian nälkäisenä kauppaan. Silloin tekee mieli mitä sattuu, ja päätän käyttää parisataa kaloria suklaaseen. Sorrun, olen heikko, olen vain ihminen. Pidän ruuasta ja herkuista paljon. Ruuanlaitto ja leipominen on kivaa. Hyvä ruoka on ihana asia. Minun on siis vaikea elää pelkällä "laihdutusruualla".
Järkevä puoleni haluaa huomauttaa, että ihan oikeasti tarpeeseen laihduttavillekin ihmisille sallitaan herkuttelu silloin tällöin. On parempi opetella samantien realistinen syömistapa, eikä totaalikieltäytyä mistään. Se sopii hyvin harvalle.
Mikä kaikki on ollut vaikuttamassa sairastumiseesi? Onko sinua esim. kiusattu koulussa tai oletko muuten kokenut nuorena vaikeita asioita?
Aiemmin mainitsemani vanhemmat, oma herkkyyteni ja näiden kahden heikko yhteensopivuus. Minua on myös kiusattu, ei koskaan mitenkään käsittämättömän julmasti, mutta tarpeeksi minulle. Minulle oli paha jo se, että minusta käytettiin lempinimeä, jota en halunnut käytettävän. Se ei ollut loukkaava nimi, mutta sen käyttö toiveitteni vastaisesti teki siitä loukkaavan. Tosin myöhemmin sain myös aidosti loukkaavan ja mauttoman lempinimen. Nauruani matkittiin, tavaroihini kosketiin, vastauksilleni luokassa naurettiin. Pieniä juttuja, mutta yhdessä liikaa. En oppinut, että kuuluisin mukaan johonkin.
Olen aina ollut yksinäinen, aina kokenut olevani jotenkin ulkopuolinen. Ehkä tämä on vain sattumaa, huonoa tuuria. Osansa voi myös olla sillä, että olen keskimääräistä herkempi. Ehkä minä oikeasti olin erilainen kuin muut.
Viimeisenä asiana yletön stressi ja loppuunpalaminen. Tein vuosia liikaa kouluhommia. Tein aina kaikki läksyt, sain kokeista vähintään kaseja, enimmäkseen ysiä ja kymppiä. En osannut joustaa mistään, kaikki piti tehdä täysillä. Lopulta tehtävien asioiden määrä ja vaikeustaso kasvoi sellaiseksi, etten mitenkään olisi voinut suoriutua yhtä hyvin kaikesta kuin ennen. Silti yritin, ja samaan aikaan olinn yksinäisempi kuin koskaan. Mieleni ei kestänyt tuota.
Milloin aloitit viiltelyn ja miksi?
Aikaa tästä on vuosia. Olin lukiossa. Minun piti kirjoittaa jokin essee. Aihe ei kiinnostanut, kurssin suorittaminen ahdisti, opettaja oli pelottava, olin väsynyt. En saanut sanaakaan paperille. Eräs tuttuni viilteli silloin, ja otin mallia. Sekava olo päässä helpotti. Näin minä ainakin muistan.
Mitä alaa opiskelet? Pidätkö alastasi? Kuinka kauan olet opiskellut?
Valitettavasti tämä on sellainen kysymys, että tarkkaa vastausta en anna. Voin kertoa tämän verran: opiskelen korkeakoulussa, valmistuttuani olen maisteri. Pidän alastani, mutta pelkään sen tuomaa vastuuta. Opintoni ovat lähes lopussa, eli melko pitkään olen opiskellut.
perjantai 18. lokakuuta 2013
It's payback time for sins
Tämä postaus on luultavasti pelkkää syömishäiröjuttua, kaloreita ja itsetuhoisuutta, joten silmät kiinni jos sellainen ahdistaa. Haluan myös huomauttaa, ettei mulla ole koko ajan paska olo, mutta tämä on paikka jota käytän sen purkamiseen. Elämäni ei ole siis ihan yhtä rankkaa kuin tästä ymmärtää, mutta ei mulla kevyttäkään ole.
Viime viikonlopun kolmen päivän ylensyömisen jälkeen otin vähän takaisin. Osittain ihan huomaamattani, tai ehkä olen vain työntänyt jonnekin mielen perälle ajatuksen siitä, että syödäkin pitäisi. Kaloreita seuraa. Maanantaina reilu 1100, tiistaina vajaa 1100, keskiviikkona reilu 1200 ja eilen noin 600. Eilisestä parisataa kaloria tuli suklaasta. Tänään meni enemmän, ehkä 1600. (Kaikesta en vaan voinu laskea edes semitarkkoja kaloreita.)
Joskus alkusyksystä taisin väittää, etten enää uskalla oksentaa. En jaksa kaivella, että väitinkö etten enää yrittäisikään. Ainakin vahvasti kuvittelin, että seurausten pelko voittaisi ruuasta seuraavan ällötyksen. Ei sekään vaan mennyt niin kuin uskoin. Tänään en syönyt päivällä juuri mitään (proteiinijuoma ja suklaapatukka oli kaikki mitä kello viiteen mennessä olin syönyt), mutta illalla meni sitten hieman enemmän. Ei mitään jättimättöä, yhteiskalorit tosiaan ehkä 1600. (Tai mistä minä tiedän, kun kaikki muu paitsi tuo suklaa ja proteiinijuoma meni arpomalla.) Ruoka meinasi nuosta välillä itsekseen ylös, hieman liikaa täytettä vatsalleni kerralla, varsinkin kun meni pari kuppia kahviakin. (Pientä refluksiongelmaa on mulla aina ollut.) Ensimmäisen tilaisuuden tullen painelin äkkiä vessaan ja työnsin sormet kurkkuun. Kantti ei kestänyt kovinkaan paljoa, ulos tuli ehkä puoli desiä.
Siitä huolimatta, että en oksentanut paljoa, tuo oli jotain, mitä en uskonut enää tekeväni. Luulin, että pelkäisin liikaa harkitakseni. Luulin etten uskaltaisi työntää sormia kurkkuuni. Luulin, että lopettaisin ensimmäiseen yökkäykseen. Lopetin kun olin kerran saanut jotain ylös ja yrittänyt sen jälkeen vielä kerran. Eilen alimmat kalorit ikinä, tänään oksentamista. Ja tänään aamulla syksyn alin paino. Ei kuulosta kovin hyvältä, mutta rehellisesti sanoen, mua ei nyt huvita vastustaa tätä. Saan tästä jotain, mitä tarvitsen.
Huomisesta en tiedä. Periaatteessa muutama viikko sitten lupasin itselleni yhden tai kaksi päivää, kun saan syödä mitä vaan. En haluaisi pilata tätä uutta alinta painoa. Enää kilo aikuisikäni alimpaan painoon (jos muistan sen oikein). En halua oksentamisesta tapaa (vaikka se houkuttelee paljon), ja nyt kun olen kerran tehnyt niin, on kynnys pienempi. En tiedä pitäisikö minun olla huolissani. En varsinaisesti tunne olevani sairas tai ajattele syömistapojeni olevan jotenkin häiriintyneitä tai poikkeuksellisia. Saan itseni vähän väliä kiinni täysin vilpittömästä ajatuksesta, etten tarvitse ruokaa. Luulen, että minun pitäisi ajatella jonkin olevan vialla, mutta en tunne niin olevan. Paitsi että olen liian ahne, ja se on vika. Kaikki muu on okei.
Viiltelin viime viikonloppuna. Viiltelin eilen. Eilen hoidin monta asiaa, jotka oli mulle vaikeita. Sain tehtyä paljon velvollisuuksistani, ja olin hyvin väsynyt sen jälkeen. Sen sijaan, että olisin ollut tyytyväinen itseeni ja palkinnut itseni jotenkin, pakenin muita ihmisiä vessaan, itkin ja tein pari viiltoa. Kaikki se, mitä olin tehnyt, oli vain liikaa yhdelle päivälle. Olin hyvin väsynyt, ja mulla oli vielä muutakin tehtävää. Viiltelemällä sain siirrettyä totaalisen väsähtämisen pistettä pidemmälle, sain siirrettyä itkukohtauksen myöhemmälle.
Kirjoitan viikonloppuna lupailemani kysymyspostauksen, kysymyksiä voi jättää tähän postaukseen. (Laittakaa lisää, vaikka Anonyymin kysymykset ovat tosi hyviä, on vähän tylsää vastata yhden ihmisen kysymyksiin. Toki Aavakin esitti kysymyksen, joskin saman kuin Anonyymi.) Saa kysyä ihan mitä vaan, musta, mun mielipiteistä tai mitä vaan mitä tulee mieleen. Vastauksia rajoitan sen verran, ettei tätä blogia voi suoraan yhdistää muhun henkilönä.
To/Die/For: Too Much Ain't Enough (otsikko)
Viime viikonlopun kolmen päivän ylensyömisen jälkeen otin vähän takaisin. Osittain ihan huomaamattani, tai ehkä olen vain työntänyt jonnekin mielen perälle ajatuksen siitä, että syödäkin pitäisi. Kaloreita seuraa. Maanantaina reilu 1100, tiistaina vajaa 1100, keskiviikkona reilu 1200 ja eilen noin 600. Eilisestä parisataa kaloria tuli suklaasta. Tänään meni enemmän, ehkä 1600. (Kaikesta en vaan voinu laskea edes semitarkkoja kaloreita.)
Joskus alkusyksystä taisin väittää, etten enää uskalla oksentaa. En jaksa kaivella, että väitinkö etten enää yrittäisikään. Ainakin vahvasti kuvittelin, että seurausten pelko voittaisi ruuasta seuraavan ällötyksen. Ei sekään vaan mennyt niin kuin uskoin. Tänään en syönyt päivällä juuri mitään (proteiinijuoma ja suklaapatukka oli kaikki mitä kello viiteen mennessä olin syönyt), mutta illalla meni sitten hieman enemmän. Ei mitään jättimättöä, yhteiskalorit tosiaan ehkä 1600. (Tai mistä minä tiedän, kun kaikki muu paitsi tuo suklaa ja proteiinijuoma meni arpomalla.) Ruoka meinasi nuosta välillä itsekseen ylös, hieman liikaa täytettä vatsalleni kerralla, varsinkin kun meni pari kuppia kahviakin. (Pientä refluksiongelmaa on mulla aina ollut.) Ensimmäisen tilaisuuden tullen painelin äkkiä vessaan ja työnsin sormet kurkkuun. Kantti ei kestänyt kovinkaan paljoa, ulos tuli ehkä puoli desiä.
Siitä huolimatta, että en oksentanut paljoa, tuo oli jotain, mitä en uskonut enää tekeväni. Luulin, että pelkäisin liikaa harkitakseni. Luulin etten uskaltaisi työntää sormia kurkkuuni. Luulin, että lopettaisin ensimmäiseen yökkäykseen. Lopetin kun olin kerran saanut jotain ylös ja yrittänyt sen jälkeen vielä kerran. Eilen alimmat kalorit ikinä, tänään oksentamista. Ja tänään aamulla syksyn alin paino. Ei kuulosta kovin hyvältä, mutta rehellisesti sanoen, mua ei nyt huvita vastustaa tätä. Saan tästä jotain, mitä tarvitsen.
Huomisesta en tiedä. Periaatteessa muutama viikko sitten lupasin itselleni yhden tai kaksi päivää, kun saan syödä mitä vaan. En haluaisi pilata tätä uutta alinta painoa. Enää kilo aikuisikäni alimpaan painoon (jos muistan sen oikein). En halua oksentamisesta tapaa (vaikka se houkuttelee paljon), ja nyt kun olen kerran tehnyt niin, on kynnys pienempi. En tiedä pitäisikö minun olla huolissani. En varsinaisesti tunne olevani sairas tai ajattele syömistapojeni olevan jotenkin häiriintyneitä tai poikkeuksellisia. Saan itseni vähän väliä kiinni täysin vilpittömästä ajatuksesta, etten tarvitse ruokaa. Luulen, että minun pitäisi ajatella jonkin olevan vialla, mutta en tunne niin olevan. Paitsi että olen liian ahne, ja se on vika. Kaikki muu on okei.
Viiltelin viime viikonloppuna. Viiltelin eilen. Eilen hoidin monta asiaa, jotka oli mulle vaikeita. Sain tehtyä paljon velvollisuuksistani, ja olin hyvin väsynyt sen jälkeen. Sen sijaan, että olisin ollut tyytyväinen itseeni ja palkinnut itseni jotenkin, pakenin muita ihmisiä vessaan, itkin ja tein pari viiltoa. Kaikki se, mitä olin tehnyt, oli vain liikaa yhdelle päivälle. Olin hyvin väsynyt, ja mulla oli vielä muutakin tehtävää. Viiltelemällä sain siirrettyä totaalisen väsähtämisen pistettä pidemmälle, sain siirrettyä itkukohtauksen myöhemmälle.
Kirjoitan viikonloppuna lupailemani kysymyspostauksen, kysymyksiä voi jättää tähän postaukseen. (Laittakaa lisää, vaikka Anonyymin kysymykset ovat tosi hyviä, on vähän tylsää vastata yhden ihmisen kysymyksiin. Toki Aavakin esitti kysymyksen, joskin saman kuin Anonyymi.) Saa kysyä ihan mitä vaan, musta, mun mielipiteistä tai mitä vaan mitä tulee mieleen. Vastauksia rajoitan sen verran, ettei tätä blogia voi suoraan yhdistää muhun henkilönä.
To/Die/For: Too Much Ain't Enough (otsikko)
torstai 17. lokakuuta 2013
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
Vaihtokauppoja
On taas sujunut hiukan paremmin. Olen yrittänyt käyttää tätä hyväkseni ja tehnyt ehkä liikaakin hommia. Väsymys painaa, mutta niin tekevät deadlinetkin. Melatoniinilla nukun sentään kunnolla, joten aamut eivät ole täyttä tuskaa.
Ruuasta sen verran, että viime viikon alkupuoli meni hyvin 1500 kaloria päivässä -suunnitelmalla. Viikonloppuna söin kolme päivää putkeen liikaa, ja nyt tällä viikolla kalorit on taas liian alhaalla ja vielä aivan vääristä lähteistä. Jos kolmannes päivän kaloreista tulee suklaasta, en voi saada tarpeeksi ravintoaineita. En vaan jaksa tapella vastaan. Saan opiskeluhommat tehtyä, se on tarpeeksi. Yritän korjata syömisen, kunhan opiskelujutut hellittää. En jaksa hoitaa molempia täydellisesti.
Loppuviikosta kirjoittelen kysymyspostauksen. Siihen saa edelleen heittää kysymyksiä tässä postauksessa.
Ruuasta sen verran, että viime viikon alkupuoli meni hyvin 1500 kaloria päivässä -suunnitelmalla. Viikonloppuna söin kolme päivää putkeen liikaa, ja nyt tällä viikolla kalorit on taas liian alhaalla ja vielä aivan vääristä lähteistä. Jos kolmannes päivän kaloreista tulee suklaasta, en voi saada tarpeeksi ravintoaineita. En vaan jaksa tapella vastaan. Saan opiskeluhommat tehtyä, se on tarpeeksi. Yritän korjata syömisen, kunhan opiskelujutut hellittää. En jaksa hoitaa molempia täydellisesti.
Loppuviikosta kirjoittelen kysymyspostauksen. Siihen saa edelleen heittää kysymyksiä tässä postauksessa.
maanantai 14. lokakuuta 2013
Viisikymmentä
Ihanat lukijani, teitä on nyt Bloggerin lukijalistalla viisikymmentä. Ajattelin, että nyt teitä alkaisi olla sen verran, että kysymyspostaus voisi onnistua (eli tulisi tarpeeksi kysymyksiä). Kysykää siis mitä vaan, tässä postauksessa kommenteissa tai sähköpostilla. Eikä tietenkään tarvitse olla millään lukijalistalla kysyäkseen. Vastailen sitten vaikka loppuviikosta kaikkiin omassa postauksessaan. En kerro mitään, mikä voisi uhata anonyymiyttäni, mutta älkää antako sen rajoittaa kysymyksiänne.
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Raised in this madness / you're on your own
Paskahko päivä takana. Ei mega-ahdistuksia, muttei kivaakaan. Sain tehtyä jotain, mutten kaikkea mitä pitäisi. Deadlinet lähestyy, ja nyt tarvitsisin flow-päiviä ja parempaa oloa. Harmi vaan etten voi valita niitä. En voi päättää voivani paremmin, en edes tiedä mistä paremmat päivät tulevat. Kaikki tuntuu olevan sattuman varassa. Ehkä hyvä olo tuli liikunnasta. Vaan miksei liikkuminen eilen sitten vienyt aamulla alkanutta masennusta pois? Miksei ystävät vieneet sitä pois? Miksei onnistuminen, miksei vapaapäivät? Miksi pitää taas itkettää ja ahdistaa?
Katselen vahingossa tulleita haavoja, ja vihaan sitä että ne ovat vahinkoja. Olisin voinut tehdä samanlaiset tahallani, ja sanoa tekosyyksi sen, mistä ne ovat nyt oikeasti tulleet. Ei ole hyvä, että tällä tavalla haaveilen itsetuhoisuudesta, mutta se tuntuu olevan ainoita tarpeeksi tehokkaita apukeinoja. Pitäisi etsiä muita tapoja, mutta en jaksa. Pitäisi yrittää kestää paska olo ilman huonoja selviytymiskeinoja, mutta epätoivo ja yksinäisyys tuntuvat kasvavan liian suuriksi. Minulla ei ole muuta.
Telkkari riittää vain pieniksi hetkiksi. Riittäisi varmaan paremmin, jos tulisi jotain katsomisen arvoista. Sinkkuelämää-leffa ei ihan vie pois todellisuudesta. Mainoskatkojen pitsamainokset aiheuttavat ruuanhimoa. Sinänsä kummallista, sillä viimeiset kolme päivää olen vain syönyt. (Paino +1kg. Vittu. Ahne paska.) Tänään olen syönyt melkein pelkkää sokeria, ja nyt on aika ällö olo. Mutta vielä on jäljellä tän päivän ruokia, en tiedä niiden kaloreita, joten ne pitää syödä pois. Huomenna lasken kaloreita, huomenna haluan taas olla parempi. Kaapissa ei saa olla mitään, minkä kaloreita en tiedä.
Unirytmi pitäisi kääntää takaisin, mutta en halua mennä nukkumaan. En halua huomista, en halua velvollisuuksia, en halua olla aikuinen. Pitäisi ottaa pari kuitupuristetta, että pääsisi turvotuksesta eroon. Pitäisi ottaa melatoniini ja mennä nukkumaan. Luultavasti haen vain leipää ja liikaa voita sen päälle.
Haluaisin kirjoittaa ja purkaa tätä jotain, mikä tuntuu liian vaikealle kestää, mutta sanoja ei tunnu löytyvän. Miksi mua edes ahdistaa? Miksi mua masentaa? Mä olen todistanut miljoona kertaa itselleni, että pärjään ja osaan. Mulla on hyvä elämä. Mulla on töitä, mies, opiskelut. Mulla on harrastuksia. Mulla olisi ystäviä, jos jaksaisin pitää yhteyttä. Ja silti valitsen kärsiä yksin keskellä yötä sohvan nurkassa, annan periksi heti kun haluan tehdä jotain vähemmän rakentavaa - valvoa, viillellä, vaieta kaikesta.
Mitä tämä on? Miksi? Miksi vieläkin, kaiken jälkeen? En voi ymmärtää. Miksei pääni voi kestää niin kuin muiden? Turhauttaa todella paljon. Tiedän, että se mitä minun pitäisi saada lähiaikoina tehtyä on oikeastaan aika selkeää, eikä kovin vaikeaa - työlästä vain. Silti mieleni ei suostu näkemään asioita niin kuin ne ovat, vaan paljon monimutkaisempina ja miljoonalla solmulla. Tiedän miltä kartta perille näyttää. Tie on melko suora, hieman vaikessa maastossa, mutta ei suinkaan mahdottoman näköinen. Kuitenkin, kun pitäisi löytää se todellisuudessa, edessä on vain tiheikköä, enkä näe eteeni juuri ollenkaan, ja määränpää tuntuu mahdottomalta. Kaikki on sumua, epäselvää ja vaikeaa. En pysty ajattelemaan selkeästi. Tuntuu, että koko ajan on jokin asia unohduksissa. Keskittymiskykyä ei tunnu olevan. En ymmärrä.
Mitä tämä on?
Within Temptation: Iron (otsikko)
Kuva
Katselen vahingossa tulleita haavoja, ja vihaan sitä että ne ovat vahinkoja. Olisin voinut tehdä samanlaiset tahallani, ja sanoa tekosyyksi sen, mistä ne ovat nyt oikeasti tulleet. Ei ole hyvä, että tällä tavalla haaveilen itsetuhoisuudesta, mutta se tuntuu olevan ainoita tarpeeksi tehokkaita apukeinoja. Pitäisi etsiä muita tapoja, mutta en jaksa. Pitäisi yrittää kestää paska olo ilman huonoja selviytymiskeinoja, mutta epätoivo ja yksinäisyys tuntuvat kasvavan liian suuriksi. Minulla ei ole muuta.
Telkkari riittää vain pieniksi hetkiksi. Riittäisi varmaan paremmin, jos tulisi jotain katsomisen arvoista. Sinkkuelämää-leffa ei ihan vie pois todellisuudesta. Mainoskatkojen pitsamainokset aiheuttavat ruuanhimoa. Sinänsä kummallista, sillä viimeiset kolme päivää olen vain syönyt. (Paino +1kg. Vittu. Ahne paska.) Tänään olen syönyt melkein pelkkää sokeria, ja nyt on aika ällö olo. Mutta vielä on jäljellä tän päivän ruokia, en tiedä niiden kaloreita, joten ne pitää syödä pois. Huomenna lasken kaloreita, huomenna haluan taas olla parempi. Kaapissa ei saa olla mitään, minkä kaloreita en tiedä.
Haluaisin kirjoittaa ja purkaa tätä jotain, mikä tuntuu liian vaikealle kestää, mutta sanoja ei tunnu löytyvän. Miksi mua edes ahdistaa? Miksi mua masentaa? Mä olen todistanut miljoona kertaa itselleni, että pärjään ja osaan. Mulla on hyvä elämä. Mulla on töitä, mies, opiskelut. Mulla on harrastuksia. Mulla olisi ystäviä, jos jaksaisin pitää yhteyttä. Ja silti valitsen kärsiä yksin keskellä yötä sohvan nurkassa, annan periksi heti kun haluan tehdä jotain vähemmän rakentavaa - valvoa, viillellä, vaieta kaikesta.
Mitä tämä on? Miksi? Miksi vieläkin, kaiken jälkeen? En voi ymmärtää. Miksei pääni voi kestää niin kuin muiden? Turhauttaa todella paljon. Tiedän, että se mitä minun pitäisi saada lähiaikoina tehtyä on oikeastaan aika selkeää, eikä kovin vaikeaa - työlästä vain. Silti mieleni ei suostu näkemään asioita niin kuin ne ovat, vaan paljon monimutkaisempina ja miljoonalla solmulla. Tiedän miltä kartta perille näyttää. Tie on melko suora, hieman vaikessa maastossa, mutta ei suinkaan mahdottoman näköinen. Kuitenkin, kun pitäisi löytää se todellisuudessa, edessä on vain tiheikköä, enkä näe eteeni juuri ollenkaan, ja määränpää tuntuu mahdottomalta. Kaikki on sumua, epäselvää ja vaikeaa. En pysty ajattelemaan selkeästi. Tuntuu, että koko ajan on jokin asia unohduksissa. Keskittymiskykyä ei tunnu olevan. En ymmärrä.
Mitä tämä on?
Within Temptation: Iron (otsikko)
Kuva
Enkä edes yritä nukahtaa
Tällä hetkellä näyttää siltä, että edellisen postauksen otsikko toteutuu. Hauskasta päivästä huolimatta nyt ei ole hyvä olla. Vai johtuisiko se siitä, että olen valvonut liian myöhään? Vai valvonko kun on huono olla? Tuon reilun viikon hyvän pätkän aikana maltoin mennä ajoissa nukkumaan. Minulla ei ollut tarvetta lykätä seuraavaa aamua. Nyt en haluaisi että se tulee, sillä mulla on opiskeluhommia ja kaikenlaista selvittelyä tehtävänä. Olen pitänyt vapaapäivät, pitää taas jaksaa.
Olen syönyt liikaa. Inhottaa, ahdistaa, tunnen itseni ahneeksi. En haluaisi huomenna syödä mitään kiinteää, mutta on koska olen varmaan miehen kanssa kotona koko päivän, en voi toteuttaa tuota. Toivon vain, ettei kahden mättöpäivän jälkeen tee mieli mitään. (Pah! Aika turha toivo.) Onneksi himaan ei tullut mitään ylimääräistä ruokaa, joka huomenna houkuttelisi. Ei syötävää, ei tuntemattomia kaloreita. Tänään olisi ollut mahdotonta saada ruuan kaloreita selville. (Tekosyy, ois pitäny yrittää laskea.) Ei siis aavistustakaan kuinka paljon on mennyt. Ehkä kolme-neljä tonnia, eilen samoissa lukemissa. Ei saa syödä näin, jos viikollakin syö enemmän. Toivottavasti ensi viikonloppuna onnistun paremmin. Viikolla homma toimii.
Haluan olla pieni, haluan todistaa itselleni, etten ole vain ahne ja itsekuriton ihmispaska. Haluaisin, ettei arvoni riippuisi siitä mitä teen, mutta niin se tuntuu olevan. En halua nähdä mielessäni äidin paheksuvaa ilmettä, kun haluan ottaa lisää herkkuja. En halua ajatella olevani juuri sellainen ihminen, jolle äitini pyörittelee silmiään. Äidillä on mielipide ja neuvo joka asiaan, ja olen väsynyt kuuntelemaan niitä. Inhoan sitä, kuinka tekoni riippuvat siitä, mitä äitini tekee tai sanoo. Silti, helpompaa kuin olla välittämättä, on toimia niin, ettei äidille jää mitään huomautettavaa. Sitten äiti tosin siirtyy muiden ihmisten arvosteluun. Puhuu kuin neuvoisi heitä, mutta puhuu minulle. Valittaa milloin kenenkin tavoista. Ja minä tunnen syyllisyyttä, tunnen sitä aina, kun äiti ei ole täydellisen onnellinen. Miksi minä olen vastuussa hänen tunteistaan? Miksi minä olen vastuussa myös muiden ihmisten aiheuttamista tunteista hänessä? Miksi kaikki äidin vastoinkäymiset tuntuvat olevan minun vikani, vaikkeivat ne loogisesti voi olla? Minä en voi äidin ikäville työkavereille mitään, ja silti minä tunnen oloni syylliseksi, kun äiti valittaa heistä. Tässä ei ole mitään järkeä.
Olen jo pienentynyt. Näen pikkuhiljaa enemmän luita rintalastassa, enemmän lihaksia jaloissa. Vielä haluaisin vatsan pienemmäksi. Haluaisin, että ne pienemmät rintsikkani istuisivat taas hyvin. Haluan että paidat muutuvat löysemmiksi, haluan nähdä olevani hyvä, pysyväni kohtuudessa, hallitsevani itseäni. Haluan nähdä haavoja ja arpia, haluan olla varma, etten valita tyhjästä. Pelkään tulevaa, pelkään uutta ja sitä, että minun pitäisi hankkia työ ja jaksaa ja menestyä. Pelkään, etten ole olisi onnellinen elämässä, jonka läheiseni näkevät hyvänä. Pelkään, että minut onnelliseksi tekevä elämä vaatisi sellaisia taloudellisia uhrauksia, että se olisi pettymys miehelleni. Pelkään, että minä olen vain laiska, ja haluan päästä liian helpolla.
Haluaisin olla tyytyväinen, haluaisin elää ilman tätä kaikkea. Mutta en uskalla. Olenko sitten vain pinnallinen haihattelija? Pelkään menettäväni jotain muutakin, jos sairaus häviää. Ja mikä sairaus? En minä ole sairas! Minä saan tehtyä kaiken mitä pitääkin, minä pärjään taloudellisesti, minä en käytä lääkkeitä, hoitoni on hyvin vähäistä, elämäni näyttää hyvältä. Minulla ei saisi olla mikään pielessä, eikä mikään näytä olevankaan. Paitsi että itken yksin olohuoneessa puoli kolmelta yöllä sen sijaan, että olisin nukkumassa mieheni vieressä. On kuuma ja läppärin lämmin pinta ärsyttää käsiä niin, etten voi lepuuttaa ranteitani kirjoittaessani, vaan vain sormenpäät voivat osua näppäimiin. Olo on hyvin turhautunut, ja haluan huutaa. Joudun purkamaan kaiken ärsytyksen käsien ravisteluun ja kävelemiseen. Jokainen kirjoitusvirhe ärsyttää, tekisi mieli lyödä nyrkillä konetta ja heitellä esineitä. En osaa purkaa tätä.
Olen väsynyt tekemään kaiken aina oikein, väsynyt olemaan syyllinen kaikkeen pahaan maailmassa. Olen väsynyt tekemään päätöksiä ja olemaan vastuussa itsestäni. Haluaisin, että joku huolehtisi ja määräisi ja päättäisi kaiken puolestani. Antaisin kaiken päätösvallan pois, jos se vähentäisi ahdistustani. Haluaisin jonkun, jolle uskaltaisin väittää vastaan ja valittaa, ja sanoa etten tahdo. Jonkun joka ei suuttuisi tuollaisesta, mutta ei antaisi periksi. Vapaudesta ei tule onnea eikä rauhaa, siitä tulee niin hirvittävä määrä vastuuta, etten uskalla kantaa sitä.
Jumala tee musta sairaampi, terveemmäksi en pysty muuttumaan. Mä keikun sairauden ja terveyden rajalla, mutta mulla on terveen ihmisen elämä ja velvollisuudet. Vie ahdistus pois, ihan sama mitä muuta sen kanssa katoaa. Vie syyllisyys, vaikka samalla häviäisi ylpeys. Mä en halua näitä oloja, mä en jaksa tätä tunteiden vuoristorataa. Mä haluan tietää onko tämä aina tällaista. Mä haluan kannattaako taistella vastaan vai pitääkö yrittää hyväksyä. Mä haluan jonkin sellaisen syyn tälle, ettei mun tarvi enää piilotella. Mun elämä on ulkoisesti niin hyvää, ettei mulla ole mitään syytä olla tällainen. Mä en voi myöntää kellekään, sillä samalla sanosin, ettei kenestäkään ole mitään apua. Kuka haluaa sanoa rakkailleen, etteivät he riitä? Että kaikesta hyvästä huolimatta haluaa kuihdutta itsensä pois ja viillellä ihon täyteen arpia. Että ei halua tehdä työtä vaan vain lusmuilla kotona ja pitää hauskaa ja olla vastuuton.
Edes kuukausi hyvää oloa yhtäjaksoisesti olisi hienoa. Hyvää oloa siis niin, että stressitaso pysyisi fyysisiä oireita aihettamattomana, en tuntisi masennusta eikä ahdistaisi. Vuosi hyvää oloa on jo jotain sellaista, mitä en voi ymmärtää. En tiedä olenko koskaan kokenutkaan. Muistan ensimmäiset ulkopuolisuuden tunteet tarhasta. Muistan, etten silloinkaan voinut puhua vapaasti mistä vain. Muistan koko ikäni vähäisinä pysyneen kavereiden määrän. Muistan ettei minulla ole ollut parasta ystävää. Muistan miten mulle ja mun reagoinnille on naurettu. Muistan miten mulle tärkeät asiat on tuhottu multa, pilattu tavalla tai toisella. Muistan, miten helvetin epävarma olen aina ollut. Muistan, miten olen kaivannut huomiota ja hyväksyntää ja etsinyt sitä kuin suurinta aarretta. Muistan miten hyvältä tuntuu saada tunnustusta koulumenestyksestä, mutta myös sen millaisen hinnan siitä joutuu maksamaan. Muistan miten ahdistus ensimmäisiä kertoja lukitsi ajatteluni, muistan kuinka opettelin tietoisesti dissosioimaan, vaikken koko asian olemassaolosta tiennytkään. Muistan paljon, mutten mitään sellaista, joka saisi mut vakuuttumaan, että luvassa on pysyvämpää parempaa.
Mun kädet ei enää ole mun, dissosioin ne pois. Eikä se haittaa, koska ainakaan en itke tai tunne pelkoa tai ahdistusta tai masennusta. En tunne mitään, ja sekin on parempi. On parempi olla poissa kuin läsnä. Läsnäoleminen on tuskaa, kropan ja todellisuuden ulkopuolella on rauhallisempaa. Kunpa pääsisin irti muustakin kuin käsistäni. Voisin leijua jonnekin muualle, voisin unohtaa myös kuristavan tunteen kurkussa ja itkusta kirvelevät silmät.
Huominen hirvittää, sillä tiedän tämän itkun ja valvomisen väsyttävän mua, ja huomenna pitäisi tehdä, tehdä, tehdä. Entä jos samalla söisin? Jos vielä yhden mättöpäivän avulla selviäisin? Entä jos se jää päälle? En halua painon taas nousevan. Haluan viillellä. En halua vain repiä arpia auki tai tökkiä sormiin reikiä, haluan oikeita haavoja. Haluan verta niistä, haluan nähdä ahdistuksen ja masennuksen valuvan käsivarttani alas ja putoavan maahan. Miksi terveiden tapojen pitää olla niin paljon heikompia toiminnassaan? Ei mulla ole aikaa odotella päiviä, että ahdistus taas lähtee pois.
Kuvat: http://www.flickr.com/photos/porsche-linn/5561412422/ ja http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Depression-loss_of_loved_one.jpg
Olen syönyt liikaa. Inhottaa, ahdistaa, tunnen itseni ahneeksi. En haluaisi huomenna syödä mitään kiinteää, mutta on koska olen varmaan miehen kanssa kotona koko päivän, en voi toteuttaa tuota. Toivon vain, ettei kahden mättöpäivän jälkeen tee mieli mitään. (Pah! Aika turha toivo.) Onneksi himaan ei tullut mitään ylimääräistä ruokaa, joka huomenna houkuttelisi. Ei syötävää, ei tuntemattomia kaloreita. Tänään olisi ollut mahdotonta saada ruuan kaloreita selville. (Tekosyy, ois pitäny yrittää laskea.) Ei siis aavistustakaan kuinka paljon on mennyt. Ehkä kolme-neljä tonnia, eilen samoissa lukemissa. Ei saa syödä näin, jos viikollakin syö enemmän. Toivottavasti ensi viikonloppuna onnistun paremmin. Viikolla homma toimii.
Haluan olla pieni, haluan todistaa itselleni, etten ole vain ahne ja itsekuriton ihmispaska. Haluaisin, ettei arvoni riippuisi siitä mitä teen, mutta niin se tuntuu olevan. En halua nähdä mielessäni äidin paheksuvaa ilmettä, kun haluan ottaa lisää herkkuja. En halua ajatella olevani juuri sellainen ihminen, jolle äitini pyörittelee silmiään. Äidillä on mielipide ja neuvo joka asiaan, ja olen väsynyt kuuntelemaan niitä. Inhoan sitä, kuinka tekoni riippuvat siitä, mitä äitini tekee tai sanoo. Silti, helpompaa kuin olla välittämättä, on toimia niin, ettei äidille jää mitään huomautettavaa. Sitten äiti tosin siirtyy muiden ihmisten arvosteluun. Puhuu kuin neuvoisi heitä, mutta puhuu minulle. Valittaa milloin kenenkin tavoista. Ja minä tunnen syyllisyyttä, tunnen sitä aina, kun äiti ei ole täydellisen onnellinen. Miksi minä olen vastuussa hänen tunteistaan? Miksi minä olen vastuussa myös muiden ihmisten aiheuttamista tunteista hänessä? Miksi kaikki äidin vastoinkäymiset tuntuvat olevan minun vikani, vaikkeivat ne loogisesti voi olla? Minä en voi äidin ikäville työkavereille mitään, ja silti minä tunnen oloni syylliseksi, kun äiti valittaa heistä. Tässä ei ole mitään järkeä.Olen jo pienentynyt. Näen pikkuhiljaa enemmän luita rintalastassa, enemmän lihaksia jaloissa. Vielä haluaisin vatsan pienemmäksi. Haluaisin, että ne pienemmät rintsikkani istuisivat taas hyvin. Haluan että paidat muutuvat löysemmiksi, haluan nähdä olevani hyvä, pysyväni kohtuudessa, hallitsevani itseäni. Haluan nähdä haavoja ja arpia, haluan olla varma, etten valita tyhjästä. Pelkään tulevaa, pelkään uutta ja sitä, että minun pitäisi hankkia työ ja jaksaa ja menestyä. Pelkään, etten ole olisi onnellinen elämässä, jonka läheiseni näkevät hyvänä. Pelkään, että minut onnelliseksi tekevä elämä vaatisi sellaisia taloudellisia uhrauksia, että se olisi pettymys miehelleni. Pelkään, että minä olen vain laiska, ja haluan päästä liian helpolla.
Haluaisin olla tyytyväinen, haluaisin elää ilman tätä kaikkea. Mutta en uskalla. Olenko sitten vain pinnallinen haihattelija? Pelkään menettäväni jotain muutakin, jos sairaus häviää. Ja mikä sairaus? En minä ole sairas! Minä saan tehtyä kaiken mitä pitääkin, minä pärjään taloudellisesti, minä en käytä lääkkeitä, hoitoni on hyvin vähäistä, elämäni näyttää hyvältä. Minulla ei saisi olla mikään pielessä, eikä mikään näytä olevankaan. Paitsi että itken yksin olohuoneessa puoli kolmelta yöllä sen sijaan, että olisin nukkumassa mieheni vieressä. On kuuma ja läppärin lämmin pinta ärsyttää käsiä niin, etten voi lepuuttaa ranteitani kirjoittaessani, vaan vain sormenpäät voivat osua näppäimiin. Olo on hyvin turhautunut, ja haluan huutaa. Joudun purkamaan kaiken ärsytyksen käsien ravisteluun ja kävelemiseen. Jokainen kirjoitusvirhe ärsyttää, tekisi mieli lyödä nyrkillä konetta ja heitellä esineitä. En osaa purkaa tätä.
Olen väsynyt tekemään kaiken aina oikein, väsynyt olemaan syyllinen kaikkeen pahaan maailmassa. Olen väsynyt tekemään päätöksiä ja olemaan vastuussa itsestäni. Haluaisin, että joku huolehtisi ja määräisi ja päättäisi kaiken puolestani. Antaisin kaiken päätösvallan pois, jos se vähentäisi ahdistustani. Haluaisin jonkun, jolle uskaltaisin väittää vastaan ja valittaa, ja sanoa etten tahdo. Jonkun joka ei suuttuisi tuollaisesta, mutta ei antaisi periksi. Vapaudesta ei tule onnea eikä rauhaa, siitä tulee niin hirvittävä määrä vastuuta, etten uskalla kantaa sitä.
Jumala tee musta sairaampi, terveemmäksi en pysty muuttumaan. Mä keikun sairauden ja terveyden rajalla, mutta mulla on terveen ihmisen elämä ja velvollisuudet. Vie ahdistus pois, ihan sama mitä muuta sen kanssa katoaa. Vie syyllisyys, vaikka samalla häviäisi ylpeys. Mä en halua näitä oloja, mä en jaksa tätä tunteiden vuoristorataa. Mä haluan tietää onko tämä aina tällaista. Mä haluan kannattaako taistella vastaan vai pitääkö yrittää hyväksyä. Mä haluan jonkin sellaisen syyn tälle, ettei mun tarvi enää piilotella. Mun elämä on ulkoisesti niin hyvää, ettei mulla ole mitään syytä olla tällainen. Mä en voi myöntää kellekään, sillä samalla sanosin, ettei kenestäkään ole mitään apua. Kuka haluaa sanoa rakkailleen, etteivät he riitä? Että kaikesta hyvästä huolimatta haluaa kuihdutta itsensä pois ja viillellä ihon täyteen arpia. Että ei halua tehdä työtä vaan vain lusmuilla kotona ja pitää hauskaa ja olla vastuuton.
Edes kuukausi hyvää oloa yhtäjaksoisesti olisi hienoa. Hyvää oloa siis niin, että stressitaso pysyisi fyysisiä oireita aihettamattomana, en tuntisi masennusta eikä ahdistaisi. Vuosi hyvää oloa on jo jotain sellaista, mitä en voi ymmärtää. En tiedä olenko koskaan kokenutkaan. Muistan ensimmäiset ulkopuolisuuden tunteet tarhasta. Muistan, etten silloinkaan voinut puhua vapaasti mistä vain. Muistan koko ikäni vähäisinä pysyneen kavereiden määrän. Muistan ettei minulla ole ollut parasta ystävää. Muistan miten mulle ja mun reagoinnille on naurettu. Muistan miten mulle tärkeät asiat on tuhottu multa, pilattu tavalla tai toisella. Muistan, miten helvetin epävarma olen aina ollut. Muistan, miten olen kaivannut huomiota ja hyväksyntää ja etsinyt sitä kuin suurinta aarretta. Muistan miten hyvältä tuntuu saada tunnustusta koulumenestyksestä, mutta myös sen millaisen hinnan siitä joutuu maksamaan. Muistan miten ahdistus ensimmäisiä kertoja lukitsi ajatteluni, muistan kuinka opettelin tietoisesti dissosioimaan, vaikken koko asian olemassaolosta tiennytkään. Muistan paljon, mutten mitään sellaista, joka saisi mut vakuuttumaan, että luvassa on pysyvämpää parempaa.Mun kädet ei enää ole mun, dissosioin ne pois. Eikä se haittaa, koska ainakaan en itke tai tunne pelkoa tai ahdistusta tai masennusta. En tunne mitään, ja sekin on parempi. On parempi olla poissa kuin läsnä. Läsnäoleminen on tuskaa, kropan ja todellisuuden ulkopuolella on rauhallisempaa. Kunpa pääsisin irti muustakin kuin käsistäni. Voisin leijua jonnekin muualle, voisin unohtaa myös kuristavan tunteen kurkussa ja itkusta kirvelevät silmät.
Huominen hirvittää, sillä tiedän tämän itkun ja valvomisen väsyttävän mua, ja huomenna pitäisi tehdä, tehdä, tehdä. Entä jos samalla söisin? Jos vielä yhden mättöpäivän avulla selviäisin? Entä jos se jää päälle? En halua painon taas nousevan. Haluan viillellä. En halua vain repiä arpia auki tai tökkiä sormiin reikiä, haluan oikeita haavoja. Haluan verta niistä, haluan nähdä ahdistuksen ja masennuksen valuvan käsivarttani alas ja putoavan maahan. Miksi terveiden tapojen pitää olla niin paljon heikompia toiminnassaan? Ei mulla ole aikaa odotella päiviä, että ahdistus taas lähtee pois.
Kuvat: http://www.flickr.com/photos/porsche-linn/5561412422/ ja http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Depression-loss_of_loved_one.jpg
lauantai 12. lokakuuta 2013
Paluu masennukseen?
Viime viikon torstaina alkoi hyvien päivien putki. Sain asioita aikaiseksi enkä satuttanut itseäni (kuin kerran pistämällä itseäni sormenpäähän terävällä esineellä - viiltelyjälkien näkeminen toisella aiheuttaa lähes vastustamattoman halun vuodattaa omaa verta). Liikuin, tein paljon muutakin kuin koulujuttuja, ostin varastoon terveellisiä ruokia, nousin ajoissa ja pidin kämpänkin kohtuullisen siistinä.
Tänään aamun ensimmäinen olotila oli masentunut. En tiedä johtuuko se eilisillan pitsasta ja siitä seuranneesta huonosta omatunnosta. Tuntuu, että nyt kun nostin kaloreita, en saa enää pitää mättöpäiviä. Enkä saisi syödä epäterveellisiä asioita. Nyt mättöhalut on taas nousussa. Niin kauan kun pysyn kevyemmässä syömisessä, vastustaminen on kohtuulllisen helppoa, mutta jos kerran lipsun, niin takaisin palaaminen on vaikeaa.
Tällä viikolla olen pitkästä aikaa laihtunut. Monta viikkoa paino junnasi, ja nyt vihdoin on lähtenyt puoli kiloa muutamassa päivässä. Luulen että rasvaprosentti on vähän pienentynyt, koska jalkojen lihakset näkyy ehkä vähän paremmin. Ensimmäinen ihminen huomautti, että olen laihtunut. Pelästyin. Entä jos se arvaa?
Jos muuten joku törmää Lauri ja Jaakko Ahosen sarjakuvakirjaan nimeltä Pikku Närhi, se kannattaa selata läpi. Minusta se kertoo pelosta, perfektionismista, yksinäisyydestä ja siitä kuinka vaikeaa on päästää irti totutusta, vaikka siitä ei mitään hyvää seuraisikaan. Löysin kirjasta itseäni, toki oman tulkintani kautta. Kaunis kirja, ei juuri tekstiä, joten sen ehtii kirjakaupassakin katsoa läpi, jos ei kirjastosta löydy eikä ole rahaa ostaa.
Tänään aamun ensimmäinen olotila oli masentunut. En tiedä johtuuko se eilisillan pitsasta ja siitä seuranneesta huonosta omatunnosta. Tuntuu, että nyt kun nostin kaloreita, en saa enää pitää mättöpäiviä. Enkä saisi syödä epäterveellisiä asioita. Nyt mättöhalut on taas nousussa. Niin kauan kun pysyn kevyemmässä syömisessä, vastustaminen on kohtuulllisen helppoa, mutta jos kerran lipsun, niin takaisin palaaminen on vaikeaa.
Tällä viikolla olen pitkästä aikaa laihtunut. Monta viikkoa paino junnasi, ja nyt vihdoin on lähtenyt puoli kiloa muutamassa päivässä. Luulen että rasvaprosentti on vähän pienentynyt, koska jalkojen lihakset näkyy ehkä vähän paremmin. Ensimmäinen ihminen huomautti, että olen laihtunut. Pelästyin. Entä jos se arvaa?
Jos muuten joku törmää Lauri ja Jaakko Ahosen sarjakuvakirjaan nimeltä Pikku Närhi, se kannattaa selata läpi. Minusta se kertoo pelosta, perfektionismista, yksinäisyydestä ja siitä kuinka vaikeaa on päästää irti totutusta, vaikka siitä ei mitään hyvää seuraisikaan. Löysin kirjasta itseäni, toki oman tulkintani kautta. Kaunis kirja, ei juuri tekstiä, joten sen ehtii kirjakaupassakin katsoa läpi, jos ei kirjastosta löydy eikä ole rahaa ostaa.
tiistai 8. lokakuuta 2013
Terveisiä autopilotilta
Ehdin kirjoitella lyhyen postauksen ennen kuin melatoniini alkaa toimia. Ihana aine muuten, unirytmini on aika normaali, vaikka nukun ehkä hiukan liikaa nyt. Toivottavasti tämäkin tasaantuu, kun univelat on kuitattu. On ihana tunne olla oikeasti väsynyt, tuntea kuinka kroppa alkaa vajota uneen. Ja nopeasti, uni tulee alle puolessa tunnissa väsymyksen ensimerkkien jälkeen. Vielä kun oppisi ajoittamaan pillerit niin, että uni tulisi vasta sängyssä eikä illan viimeistä telkkariohjelmaa katsoessa sohvalla.
Uusia lukijoita on tullut (47 bloggerissa, 12 blogilistalla, 2 bloglovinissa), kiva juttu. Ja kommenttejakin, niihin on ollut tarkoitus vastata, mutta en ole vaan jaksanut ajatella. Olen kuitenkin lukenut ne ja olen iloinen, että olette kommentoineet.
Tekemistä on kovasti. Yhteydenottoja moneen suuntaan, uusia ihmisiä, uusia asioita, paljon muistettavaa. Täytyy myöntää, että sietokyvyn rajoilla mennään. Olen aika väsynyt ja suurimman osan ajasta toimin automaattiohjauksella.
Itsetuhoisuudessa ja syömisessä on jonkinlaista paranemista: edellisestä ihon rikkomisesta on kohta viikko ja olen syönytkin hiukan enemmän. Päätin muuttaa tavoitteita: 1500 (terveellistä) kaloria päivässä ja vähintään kolmena päivänä viikossa liikuntaa, joista yhden pitää sisältää lihaskuntotreeniä. Tosin muillakin kerroilla pitää muistaa ajatella keskivartaloa, että tukee itseään tarpeeksi selkä- ja vatsalihaksilla.
Vajaan viikon on ollut siis kohtuullinen olotila, vaikka en olekaan ollut täysin läsnä. Nyt tuntuu, että lähestyn hieman enemmän todellisuutta ja pieni masennuksen/ahdistuksen/jonkin pahan tunne tulee myös lähemmäksi.
Uusia lukijoita on tullut (47 bloggerissa, 12 blogilistalla, 2 bloglovinissa), kiva juttu. Ja kommenttejakin, niihin on ollut tarkoitus vastata, mutta en ole vaan jaksanut ajatella. Olen kuitenkin lukenut ne ja olen iloinen, että olette kommentoineet.
Tekemistä on kovasti. Yhteydenottoja moneen suuntaan, uusia ihmisiä, uusia asioita, paljon muistettavaa. Täytyy myöntää, että sietokyvyn rajoilla mennään. Olen aika väsynyt ja suurimman osan ajasta toimin automaattiohjauksella.
Itsetuhoisuudessa ja syömisessä on jonkinlaista paranemista: edellisestä ihon rikkomisesta on kohta viikko ja olen syönytkin hiukan enemmän. Päätin muuttaa tavoitteita: 1500 (terveellistä) kaloria päivässä ja vähintään kolmena päivänä viikossa liikuntaa, joista yhden pitää sisältää lihaskuntotreeniä. Tosin muillakin kerroilla pitää muistaa ajatella keskivartaloa, että tukee itseään tarpeeksi selkä- ja vatsalihaksilla.
Vajaan viikon on ollut siis kohtuullinen olotila, vaikka en olekaan ollut täysin läsnä. Nyt tuntuu, että lähestyn hieman enemmän todellisuutta ja pieni masennuksen/ahdistuksen/jonkin pahan tunne tulee myös lähemmäksi.
lauantai 5. lokakuuta 2013
Ihana hyvä uni
Melatoniini auttoi. Nukahdin viime yönä tavallista paremmin, ja heräsin levänneempänä kuin pitkään aikaan. Tämä siitä huolimatta, että heräsin yön aikana pari kertaa. Tänään otin myös melatoniinia, mutta puolet siitä mitä eilen. Nyt ei tunnu yhtä uneliaalle kuin eilen samaan aikaan, ehkä otan vielä toisen ennen kuin menen nukkumaan. Paketti sanoo univaikeuksiin 1/2-1 tablettia, aikaeroon 1-5. Kaksi ei siis ole vaarallista, vaikkei olekaan se suositusannos ongelmaani. Tai no, ongelmani on aikaero oman sisäisen kelloni ja maailman välillä, ei niinkään unettomuus. Toisaalta tunnen itseni suurimpana osana aamuista enemmän väsyneeksi kuin levänneeksi, joten ehkä unen laadussakin on häikkää.
Torstain ja perjantai sujui ihan hyvin, sain tehtyä ne asiat, jotka halusinkin. Olo on siis ollut ihan hyvä. Kroppa tosin tuntuu levottomalta, käsissä ja jaloissa on nykivä tunne. En malttaisi olla paikallani. Tämä vaikeutti toissayönä nukahtamistani. En tiedä mistä tämä johtuu. Ehkä univelasta, ehkä omituisesta syömisestä.
Olen dissosioinut hyvästä olosta huolimatta. Pari päivää sitten meinasin ajaa autolla päin punaisia kohtuullisesti liikennöidyn risteyksen läpi, koska mieleni oli jossain aivan muualla. Yksinään ajaminen voi olla tämän takia pelottavaa. En saa päästää mieltäni harhailemaan, sillä kadotan ympäristön niin helposti. Ei varmaan pitäisi kuunnella radiotakaan.
Tämän kirjoituksen sävystä tuli negatiivisempi kuin aioin. Minulla on ollut hyvä ja aikaansaava olo, jopa flow-hetkiä. Minulla on ollut hauskaa. Jotakin on silti taka-alalla, ihan täysillä en osaa iloita, en uskalla heittäytyä hetkeen. Silti on mukavaa, ettei kokoajan ole paskin mahdollinen olo.
Torstain ja perjantai sujui ihan hyvin, sain tehtyä ne asiat, jotka halusinkin. Olo on siis ollut ihan hyvä. Kroppa tosin tuntuu levottomalta, käsissä ja jaloissa on nykivä tunne. En malttaisi olla paikallani. Tämä vaikeutti toissayönä nukahtamistani. En tiedä mistä tämä johtuu. Ehkä univelasta, ehkä omituisesta syömisestä.
Olen dissosioinut hyvästä olosta huolimatta. Pari päivää sitten meinasin ajaa autolla päin punaisia kohtuullisesti liikennöidyn risteyksen läpi, koska mieleni oli jossain aivan muualla. Yksinään ajaminen voi olla tämän takia pelottavaa. En saa päästää mieltäni harhailemaan, sillä kadotan ympäristön niin helposti. Ei varmaan pitäisi kuunnella radiotakaan.
Tämän kirjoituksen sävystä tuli negatiivisempi kuin aioin. Minulla on ollut hyvä ja aikaansaava olo, jopa flow-hetkiä. Minulla on ollut hauskaa. Jotakin on silti taka-alalla, ihan täysillä en osaa iloita, en uskalla heittäytyä hetkeen. Silti on mukavaa, ettei kokoajan ole paskin mahdollinen olo.
perjantai 4. lokakuuta 2013
Väärä unirytmi
Opintotukipäivä. Vihdoin. Nyt on rahaa mennä apteekkiin ja ostaa melatoniinia. Toivottavasti se auttaa, tällä viikolla on nimittäin mennyt joka yö reilu pari tuntia nukahtamiseen. Olen kuitenkin yrittänyt nousta ajoissa, ettei unirytmi menisi ihan kokonaan. Oikeastaan unirytmini on ihan kunnossa, se vaan ei sovi siihen, mitä sen minusta riippumattomista syistä pitäisi olla.
Olen luonnostani iltaihminen, olen aina ollut. Eläisin mieluusti luonnollisen rytmini mukaan, mutta jos haluaa saada mitään aikaiseksi, on pakko herätä aiemmin kuin kroppani tykkäisi. Lisäksi mikäli haluaa yhtään yhteistä aikaa miehen kanssa, ei voi käyttää koko iltaa opiskeluun. Tämä yhteiskunta on rakennettu aamuihmisille. Ihan sama, että nykyisin ei enää tehdä niin paljoa raskasta fyysistä työtä, joka on pakko aloittaa kun on vielä viileää, jostain syystä toimistotyöt ja opiskelut ja kaikki on pakko edelleen aloittaa aamulla. Ehkäpä se melatoniini tekee musta taas yhteiskuntakelpoisen.
Olen luonnostani iltaihminen, olen aina ollut. Eläisin mieluusti luonnollisen rytmini mukaan, mutta jos haluaa saada mitään aikaiseksi, on pakko herätä aiemmin kuin kroppani tykkäisi. Lisäksi mikäli haluaa yhtään yhteistä aikaa miehen kanssa, ei voi käyttää koko iltaa opiskeluun. Tämä yhteiskunta on rakennettu aamuihmisille. Ihan sama, että nykyisin ei enää tehdä niin paljoa raskasta fyysistä työtä, joka on pakko aloittaa kun on vielä viileää, jostain syystä toimistotyöt ja opiskelut ja kaikki on pakko edelleen aloittaa aamulla. Ehkäpä se melatoniini tekee musta taas yhteiskuntakelpoisen.
keskiviikko 2. lokakuuta 2013
Ahdistus kuristaa
Pitkästä aikaa aamu, jona ei masenna - sen sijaan ahdistaa. Keskittyminen mihinkään tuntuu vaikealta, kotoa lähteminen ei kiinnosta. Vuoron perään on kylmä ja kuuma ja nihkeä olo. Tulevaisuus ahdistaa.
Tämä on vain aaltoilevaa ahdistusta, ei paniikkia. Tulisi mieluummin yksi lyhyt paniikkikohtaus, ja homma sillä ohi, mutta ei. Viilsin vanhoja arpia auki. Ihan ihan pieniä. En tiedä auttoiko, ehkä hetken. Ehkä palovamman tekeminen toimisi paremmin.
Puoli tuntia aikaa lähtöön, en ole pukenut enkä meikannut. Pakko siis lopettaa kirjoittaminen. Luulen, että tästä tulee sellainen päivä, etten saa kuin sovitut menot hoidettua.
Tämä on vain aaltoilevaa ahdistusta, ei paniikkia. Tulisi mieluummin yksi lyhyt paniikkikohtaus, ja homma sillä ohi, mutta ei. Viilsin vanhoja arpia auki. Ihan ihan pieniä. En tiedä auttoiko, ehkä hetken. Ehkä palovamman tekeminen toimisi paremmin.
Puoli tuntia aikaa lähtöön, en ole pukenut enkä meikannut. Pakko siis lopettaa kirjoittaminen. Luulen, että tästä tulee sellainen päivä, etten saa kuin sovitut menot hoidettua.
Tulevaisuudenpelko
Luulin että olisin saanut tänään hyvin unta, kun univaje on jo kohtuullinen. Mutta ei. Olin väsynyt kun tulin sänkyyn, ja torkahdin, mutta heräsin uudestaan puolen tunnin kuluttua siihen, että tajusin unohtaneeni ottaa e-pillerin. Vasta vessaan päästyäni muistin, että nyt onkin liuskojen välinen tauko menossa.
Palasin sänkyyn enkä ole enää saanut unta. Osan siitä voi laittaa kännykän piikkiin, mutta myös se tunne, että uni on tulossa, on puuttunut. Ehkä pitäisi ostaa melatoniinia, mutta millähän rahalla. Surffailin siis netissä, selasin kuvia viiltelyhaavoista. Tervettä. Eikä yhtään ala tehdä mieli viillellä. (Oikeasti siis: paska idea.)
Jostain päähäni pälkähti tulevaisuus: valmistuminen ja työnhaku. Ahdistuin koko jutusta, cv:n kirjoittamisesta, työhakemuksista, haastatteluista (joihin en kuitenkaan pääse), uusista töistä (joita en kuitekaan saa).
Mies tuntuu kovasti olettavan, että saan heti valmistumisen jälkeen vakitöitä, tai ainakin pitkän sijaisuuden. Tuo ahdistaa minua, taloudellisen tilanteemme paraneminen on liikaa minun varassani. Olen kyllä varoitellut, ettei se työ niin taattu asia ole. Rehellisesti sanoen epäilen omaa työkykyäni, mutta sitä en myönnä kenellekään - mitä vikaa mussa muka vois olla. Pitäisi vaan kasvattaa paksumpi nahka, eikä olla niin pirun herkkä. Harmi vaan että ainut tapa millä osaan tuon tehdä, on kirjaimellisesti hankkimalla fyysistä arpikudosta.
Alkoi siis ahdistaa, ja nyt on sekalainen läjä oireita. Kurkkua kuristaa, päätä särkee, rintaa pistää. Eikä toivoakaan unesta. Pelkään että näen painajaisia, jos nyt nukahdan. Vähän aikaa sitten näin unta viiltelystä. Tekemästäni haavasta valui oikeasti verta, eikä vain tihkunut. Olin vilpittömästi ilahtunut.
Nyt alkaa mennä hermo puhelimella kirjoittamiseen, kun sormet osuvat koko ajan vääriin kirjaimiin. Lopetan siis ennen kuin heitän puhelimen seinään.
Palasin sänkyyn enkä ole enää saanut unta. Osan siitä voi laittaa kännykän piikkiin, mutta myös se tunne, että uni on tulossa, on puuttunut. Ehkä pitäisi ostaa melatoniinia, mutta millähän rahalla. Surffailin siis netissä, selasin kuvia viiltelyhaavoista. Tervettä. Eikä yhtään ala tehdä mieli viillellä. (Oikeasti siis: paska idea.)
Jostain päähäni pälkähti tulevaisuus: valmistuminen ja työnhaku. Ahdistuin koko jutusta, cv:n kirjoittamisesta, työhakemuksista, haastatteluista (joihin en kuitenkaan pääse), uusista töistä (joita en kuitekaan saa).
Mies tuntuu kovasti olettavan, että saan heti valmistumisen jälkeen vakitöitä, tai ainakin pitkän sijaisuuden. Tuo ahdistaa minua, taloudellisen tilanteemme paraneminen on liikaa minun varassani. Olen kyllä varoitellut, ettei se työ niin taattu asia ole. Rehellisesti sanoen epäilen omaa työkykyäni, mutta sitä en myönnä kenellekään - mitä vikaa mussa muka vois olla. Pitäisi vaan kasvattaa paksumpi nahka, eikä olla niin pirun herkkä. Harmi vaan että ainut tapa millä osaan tuon tehdä, on kirjaimellisesti hankkimalla fyysistä arpikudosta.
Alkoi siis ahdistaa, ja nyt on sekalainen läjä oireita. Kurkkua kuristaa, päätä särkee, rintaa pistää. Eikä toivoakaan unesta. Pelkään että näen painajaisia, jos nyt nukahdan. Vähän aikaa sitten näin unta viiltelystä. Tekemästäni haavasta valui oikeasti verta, eikä vain tihkunut. Olin vilpittömästi ilahtunut.
Nyt alkaa mennä hermo puhelimella kirjoittamiseen, kun sormet osuvat koko ajan vääriin kirjaimiin. Lopetan siis ennen kuin heitän puhelimen seinään.
tiistai 1. lokakuuta 2013
Tahtoisin vain nukkua
Viimeiset pari yötä olen valvonut aivan liian myöhään, johonkin kahteen-kolmeen. Herätyskello on hätyytellyt minua ensimmäisen kerran yhdeksän aikaa, joten unta ei ole tullut mitenkään riittävästi. Nyt väsyttää ja masentaa, ja pitäisi saada kouluhommia tehdyksi. Tänään pitäisi lyhyesti puhua muiden ihmisten edessä, ja se stressaa. Ärsyttää taas, kun menin kasaaman itselleni liikaa hommia. Tosin niitä ottaessani en uskonut niiden teettävän näin paljoa töitä.
Masennus ja ahdistus eivät ole millään megatasolla, mutta oireilevat kuitenkin. Syömisjutut ei toimi, ja haluan jatkuvasti rikkoa ihoani. Viime yönä työnsin teräviä esineitä sormenpäihini, niin että sain pieniä verta vuotavia reikiä. Saan tuolla tavoin enemmän verta kuin viiltelemällä, mikä kertoo mielestäni lähinnä siitä, kuinka säälittävää viiltelyni on. Nyt on joka tapauksessa sormenpäät arkoina, kun niihin on tökitty reikiä. Jäljet ei sentään juuri näy.
Väsyttää ja haluaisin vain nukkua. Hommia kuitenkin olisi, mutta en jaksa yhtään keskittyä. Yksi eiliseltä jäänyt donitsi kummittelee laukussa, otin sen mukaan lähinnä heittääkseni roskiin. Ihan pöljää käytöstä, ostaa ruokaa ja heittää se sitten roskiin. Tai ostaa ruokaa, pureskella, sylkeä ulos ja heittää roskiin. Ei mulla oikeasti ole niin paljon ylimääräistä rahaa, että voisin toimia näin.
Stressaa, stressaa, stressaa. Mulla on ihan tarpeeksi aikaa kyllä, en vaan jaksa keskittyä. Lisäksi arvosteltavana oleminen on ahdistavaa. Ja ryhmätyöt ja se kuinka on riippuvainen muista ihmisistä. Toisaalta pelkään jättäväni työt toisten harteille, toisaalta ärsyttää kun muut eivät tee tarpeeksi hyvää työtä. Ihmiset ärsyttää. Velvollisuudet ahdistaa. Tekisi mieli räyhätä kaikesta.
Masennus ja ahdistus eivät ole millään megatasolla, mutta oireilevat kuitenkin. Syömisjutut ei toimi, ja haluan jatkuvasti rikkoa ihoani. Viime yönä työnsin teräviä esineitä sormenpäihini, niin että sain pieniä verta vuotavia reikiä. Saan tuolla tavoin enemmän verta kuin viiltelemällä, mikä kertoo mielestäni lähinnä siitä, kuinka säälittävää viiltelyni on. Nyt on joka tapauksessa sormenpäät arkoina, kun niihin on tökitty reikiä. Jäljet ei sentään juuri näy.
Väsyttää ja haluaisin vain nukkua. Hommia kuitenkin olisi, mutta en jaksa yhtään keskittyä. Yksi eiliseltä jäänyt donitsi kummittelee laukussa, otin sen mukaan lähinnä heittääkseni roskiin. Ihan pöljää käytöstä, ostaa ruokaa ja heittää se sitten roskiin. Tai ostaa ruokaa, pureskella, sylkeä ulos ja heittää roskiin. Ei mulla oikeasti ole niin paljon ylimääräistä rahaa, että voisin toimia näin.
Stressaa, stressaa, stressaa. Mulla on ihan tarpeeksi aikaa kyllä, en vaan jaksa keskittyä. Lisäksi arvosteltavana oleminen on ahdistavaa. Ja ryhmätyöt ja se kuinka on riippuvainen muista ihmisistä. Toisaalta pelkään jättäväni työt toisten harteille, toisaalta ärsyttää kun muut eivät tee tarpeeksi hyvää työtä. Ihmiset ärsyttää. Velvollisuudet ahdistaa. Tekisi mieli räyhätä kaikesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)