Kuoppia tiellä

Tänään ruokajutut on mennyt totaalisen pieleen. Tulin kotiin vähän ennen kuutta, ja sitä ennen olin saanut kroppaani alle 200 kaloria, ja nekin kahvista ja kofeiinipitoisista juomista. Ja yhdestä suklaapalasta, kun sen sai kahvin kanssa.

Söin normiruokaa ihan tavallisen annoksen. Nyt olen syönyt suklaata ja donitsin, ja kaksi donitsia odottaa vielä. En tiedä syönkö ne. Ahdistaa, kun en osaa toimia paremmin. Päivällä pitäisi syödä, ettei illalla tarvis ahmia. Mutta pelkään, että ahmin joka tapauksessa, joten yritän hillitä kokonaisruokamäärää päivän syömättömyydellä. Tämä ei toimi, mutta pelkään normaalia syömistä. Pelkään terveyttä, pelkään identiteetin puutetta, pelkään oikeita ahdistuksen aiheita, pelkään ajatuksen vapautta, pelkään, pelkään, pelkään.

//Edit: En viitsi uutta postausta tehdä vain tämän takia. Uutta Within Temptationia. <3

Sharon on ihan liian kaunis.

Rajoja

Viime viikon torstain, lauantain ja sunnuntain mätöistä huolimatta haluan edelleen vain syödä, syödä, syödä. En vaan saa, paino on noussu jotain kilon, ja se pitää saada alas. Äkkiä. Ja vielä alemmas, se ei ole pariin-kolmeen viikkoon suostunut oikeasti putoamaan. Niin että en voi syödä ja jättää ruokaa sisälleni.

Tekisi hurjasti mieli mennä kiinalaiseen buffettiin, ja syödä vaan valtavasti. Ja tekisi mieli oksentaa se kaikki. Pääni suunnittelee jo, miettii halvinta paikkaa ja sen lähellä olevia ilmaisia vessoja. Joku pieni ääni muistuttaa, että entäs elektrolyyttitasapaino, ja hampaat, ja se ettei ole rahaa. Oksentamatta selviäisin, jos en söis tänään mitään muuta. Tai ainakaan mitään erityisen raskasta muuta. Mutta en tietäisi buffetin kaloreita. Eikä rahaa ole, ellen pihistä säästöistäni. En tiedä mitä tästä vielä tulee. Haluan syödä niin kovasti.

Mitäs olet rajoittanut niin paljon. Voisit vaan liikkua enemmän, treenata lihaksia. Ei ole mitään järkeä ensin olla syömättä ja sitten ahmia.

Mutta mähän oon ensin syöny liikaa, siksi mun piti vähentää. En kuitenkaan osaa pysyä kohtuudessa, jos en laske kaloreita. Pelkään lihovani kun syön "normaalisti", se vaan todistaa että oikeasti olen ahne paska. Haluan olla laiha, ja siten todistaa etten ole ahne. Haluan olla hyvässä kunnossa, ja todistaa etten ole laiska. Haluan pärjätä koulussa, ja todistaa että olen paras.

Sain itseni kiinni ajattelemasta, että ryhmätöiden tekeminen on perseestä, koska niin harva muista ihmisistä tekee työt minun tasollani ja minulle kelpaavasti. Kamalan itsekästä ja alentavaa ajattelua.

En halua kohdata muita, en halua ketään elämääni. Haluan eristäytyä ja antaa kaiken ajan ruualle ja liikkumiselle ja terille ja tulitikuille. En jaksaisi piilotella, ja siksi toivon että olisin yksinäisempi, ettei kukaan välittäisi. En selviä kaikista oikean maailman vaatimuksista, joten haluan sulkea todellisuuden pois. Jos edes dissosioisin kunnolla, niin kuin jotkut muut. Pääsisin oikeasti pois. Jos toimintakykyni säilyy, voinko edes sanoa dissosioivani? Persoonani on yksi, vaikka se onkin minulta hukassa. Maailma ei hajoa tai tee yhtään mitään erilaista, kun dissosioin, enkä minäkään. Jatkan kaupassa kävelyä, vaikka tuntuu kuin katselisin elokuvaa, enkä todellisuutta. Mikään ei muutu. En sulkeudu liikaa, en katoa, ei mitään. Minä jatkan pärjäämistä, jatkan elämistä, jatkan kuin olisin normaali.

Haluan yhden selkeän leiman, en läjää epämääräisiä oireita, niin että kaikki diagnoosit alkavat sanoilla "tarkemmin määrittelemätön" tai "piirteitä". Haluan tarkkarajaisen maailman, haluan ennustettavuutta. Haluan pois näiltä kaikilta rajoilta, ja sisään johonkin, vaikka sitten hulluuteen.

Masennus syö aamuja

Heräsin muutama minuutti sitten. Masentaa. Minä inhoan tätä, että herätessä masentaa, vaikka olisi ollut illalla mikä fiilis. Vaikka eilen ei kyllä ollut kehumista. Söin eilen ihan liikaa, en edes tiedä kaloreita, koska en jaksanut enää laske. (Paha, paha ihminen.) Tänään syön varmaan lisää, koska olotila on tällainen ja lisäksi olisi tehtävä ahdistavia juttuja. Deadlinet tulee päälle, eikä niitä voi venyttää.

Eilen välttelin koulutöitä, tänään ne on sitten pakko tehdä. Voi luoja. Typerä sairaus (mikä se sitten onkaan), miksi sen pitää aina pahentua silloin, kun oikeasti pitäisi tehdä asioita? Olenko huono ihminen, jos ajattelen, että viihtyisin ihan hyvin ilman töitä tai opiskelua tai mitään muuta ulkoista elämän sisältöä? Muut tuntuu kovasti väittävän, että eivät kestäisi, jos ei olisi mitään tekemistä. En mäkään välttämättä, mutta johtuen enemmän syyllisyydestä - ihmisen vaan kuuluu tehdä jotain. En mä silti tylsyydestä kärsisi. Haluan olla hyödyksi ja tehdä töitä, koska muu ei ole tässä yhteiskunnassa hyväksyttävää. Toisinaan minusta tuntuu, että olisin ollut tyytyväisempi aikana, jona naisen asema ei ollut yhteiskunnallisesti yhtä hyvä kuin se on nyt.

Mikäli mun on pakko tehdä jotain, haluaisin että olisi vain yksi oikea tapa. Tykkään toki käyttää luovuuttani, mutta en silloin kun siihen liittyy arvostelua. Koulussa ja töissä en halua valinnanvaraa, koska pelkään valitsevani väärin. Sen vielä jotenkin kestän, etten osaa jotain (heikosti kylläkin), mutta sitä en, että mielipiteistäni ja valinnoistani ei pidetä. Ne liittyvät lähemmin minuuteeni, ja jos minun ajatuksistani ei pidetä, minusta ei pidetä. Hyväksynnän kaipuuni on liian suuri että voisin tehdä sellaisia asioita, joista muut eivät pidä.

The road won't set me free

Kukapa olisi arvannut, kalorien rajoittaminen johtaa ahmimiseen. Tänään ei ollut suunniteltu mättöpäivä, mutta aamun itkun jälkeen olin niin väsynyt, että menin herkkukaapille. Päivän kalorit oli täynnä jo kolmelta iltapäivällä.

(Loppupostaus on sitten syömisvammailua, itsetuhoisuutta ja muuta triggeroivaa materiaalia.)

Eihän sitä loppupäivää pysty olemaan ilman ruokaa, joten söin illemmalla leipää. Ja sitten söin lisää leipää, ja lisää. Kaiken mitä oli jäljellä, seitsemän palaa, ellen mennyt laskuissa sekaisin. Söin leivän kanssa voita ja juustoa ja voita ja kaakaojauhetta ja sokeria. Ja söin suklaata. Haluaisin lisää suklaata, mutta pelkään sokerin aiheuttavan sydämen lisälyöntejä, niin kuin se joskus iltaisin tekee. Haluaisin tuhota (=syödä) kaiken kaapissa olevan suklaan pois, aloittaa huomenna alusta. Ehkä heitän suklaat roskiin, jos en syö niitä.

Viimeisten leipäpalojen jälkeen teki mieli oksentaa. Yhdessä palassa oli pilkku hometta, otin toki sen osan irti, mutta söin kyllä lopun. Toivoin, että leipään olisi jäänyt sitä hometta vielä vähän, niin että kroppa olisi halunnut oksentaa, mutta ei.

Nyt hain kaapista viinaa, sillä humalainen olotila tuntuu olevan lähempänä mielentilaani kuin selvänä oleminen. Tupakkaakin tekisi mieli.

Aion vielä tänään napata yhden tai pari kuitupuristelaksaa ja vettä, jos aamulla pääsisi sitten leipäturvotuksesta eroon. Tiedän, ettei tuo vaikuta kaloreiden imeytymiseen mitenkään, mutta oma mieli olisi vaan parempi. Ja se vatsakipu, joka noista tulee, on mulle ihan oikein. Kalorit tänään yli kolme tonnia. Yh. En oikeastaan ole vihainen omasta sortumisestani, vaan siitä, että annoin kaapeissa olla ruokaa niin, että tämä olis mahdollista. Jos asuisin yksin, kävisin kaupassa kerran päivässä, enkä ostaisi enempää kuin tuhat kaloria kerralla. Simppeliä, jos kotona ei olisi liikaa kaloreita, en voisi syödä niitä liikaa.

Huomenna pitää taas jaksaa keskittyä. En tiedä miten onnistun. Olen väsynyt, väsynyt. Olen taas ollut typerä, ja ottanut liikaa ohjelmaa, vaikka oikeasti sitä ei edes ole paljoa. En vaan tajunnut, että jaksaminen ei riittäisi. Enää en voi perääntyä. (Oikeasti, en voi. Tai en ainakaan hyvällä omallatunnolla, sillä se ei vaikuttaisi pelkästään minuun.) Miksi minun pitää olla niin saamarin ylitunnollinen?

Pelkään kroppani oireita. Pelkään sitä, kun sydän tykyttää. Pelkään, kun kurkkua kuristaa. Pelkään, kun sormissani ja jaloissani tuntuu pistelyä kun pelästyn. Pelkään kun saan refluksioireita, pelkään oksentavani tahtomattani. (Mikä hemmitin järki tässäkin on? Olen vapaaehtoisesti työntänyt sormet kurkkuun ja oksentanut, mutta tahdosta riippumatonta oksentamista pelkään.) Pelkään lihaskramppeja, päänsärkyä, kuivaa ihoa, hiustenlähtöä, vatsakipuja. Pelkään kuolemaa.

Haluan päästä irti kropastani, haluan oikeasti dissosioida. En halua, että vain jalkani ja käteni tuntuvat irrallisilta, haluan kokonaan irti ja pois kropan kivuista ja epätäydellisyydestä. Tänään ennen kuin poltin ihoani, katsoin jalkaterääni. Sanoin puoliääneen: "ei toi edes ole mun jalka", sillä se näytti vain jollekin irralliselle esineelle. Sytytin tulitikun, sammutin ja painon sen jalkaani. Ensimmäisen tikun annoin jäähtyä hieman liikaa, se ei kauheasti sattunut. En saanut jalkaani vielä takaisin omakseni. Toisen tikun painoin iholleni nopeammin, se sattui enemmän ja kirosin ääneen, mutta en ottanut sitä pois ennen kuin kipu lakkasi. En jäänyt miettimään kenen jaloilla kävelin, vaan menin suihkuun kun kerran sain itkun ja pahimman epätoivon lakkaamaan.

Tunnen vesikellot ihollani kankaan läpi. Niiden vieressä on pari pinnallista viiltoa, mutta niitä en tunne. Toisaalla on myös itseaiheutettu haava, mutta sille minulla on selitys, jonka osaan sanoa uskottavasti. Sitä ei tarvitse piilotella. En tosin aio tuoda esillekään. Lisäksi on pari mustelmaa, joiden syntymiseen en itseäni lyödessä edes uskonut. En lyönyt - mielestäni - mitenkään kovaa. Mustelmia ei kukaan kysele. Niistä voi ihan hyvin sanoa, ettei tiedä mistä ne ovat tulleet, kukaan ei ihmettele sitä. Ne eivät vain ole yhtä tyydyttäviä kuin palovammat ja viillot. Pienet palovammat ovat hyviä, vesikellon tuntee itse, mutta jos sitä ei riko, se ei heti satu muiden silmiin. Itselläni on tosin suuria vaikeuksia vastustaa halua rikkoa vesikellot. Viillot ovat vaikeimpia jälkiä, mutta myös parhaita. Vielä minulla on käyttämättä keino saada käteen jälki "vahingossa". Keittiössä tarpeeksi kuuman kattilan reunasta jää kyllä jälki. Ja jos kiroaa ääneen toisen ollessa läsnä, sitä ei arvata tahallaan tehdyksi. Tietysti sitten pitää myös viilentää palovammaa heti, ja se pienentää jälkeä. (Tulipa vinkkilistaa. Kieltäydyn kuitenkin tuntemasta syyllisyyttä tästä, kyllä kuka tahansa, joka haluaa vahingoittaa itseään, keksii nämä tai muita keinoja. Lisäksi nämä eivät ole oikeasti vaarallisia.)

Kohta on kaikki viina juotu laseista. Ei siinä paljoan ollut, mutta tarpeeksi että vähän tuntuu. Haluaisin nukahtaa sohvalle, sänky ahdistaa. Kuitulaksa pitäisi vielä ottaa, ja e-pilleri. Ja huuhtoa viinalasit, tai ainakin toinen. Ei huvita myöntää miehelle, että joo, join randomisti torstai-iltana. Vaikka joku käytökseni ei sinänsä vaikuttaisi pahalta, en halua muiden näkevän sitä, jos se johtuu ahdistuksesta tai masennuksesta. Pelkään heidän huomaavan todellisen syyn. Tämän takia en halua mättöpäivienikään näkyvän täydessä mittakaavassa toisille.

Näpytän ihan hirveästi vääriä näppäimiä. Ehkä alkoholi on sittenkin hieman vaikuttanut. Loppuillan suunnitelma: kuitulaksa, e-pilleri, loput viinat ja lasie pesu ja joku viattomampi nettisivu auki, jonka ääreen voin nukahtaa. Jos sitten oikeasti vahingossa nukahdan sohvalle, ei koneelle jää auki mitään kyseenalaista, kuten tätä sivua. Luoja kun on sekava olo.

Poets of the Fall: Maybe Tomorrow is a Better Day (otsikko)

Ihon aukoi, saumat ratkoi

Mielenterveyshäiriö ei tietenkään ole mukava asia, mutta on päiviä kuten tämä, jolloin se on erityisen epämukava.

Heräsin aamulla masentuneena ja väsyneenä. Olen aika tottunut tähän, yleensä päivän mittaan hieman piristyn, ainakin mieleltäni. Nousin ylös, ja tiesin että minun pitäisi mahdollisimman pian ryhtyä tekemään koulutöitä. Ajatuskin väsytti. Menin tekemään aamupalaa. Lisäsin maitorahkaan sokeria ja kaakaota ja tunsin itseni ahneeksi. Miksei pelkkä maitorahka voinut kelvata? Tai edes marjojen kanssa olisi ollut parempi.

Tein hieman koulujuttuja, mutta aloin tuntea itseni kovin väsyneeksi. Nukuin lattialla vartin, nousin mennäkseni suihkuun. Ennen suihkuun menoa sain tietää, että eräs asia ei mennyt niin kuin halusin. Pettymys oli suhteettoman suurin, valahdin lattialle itkemään. Tästä lähti ajatusketjuja siitä kuinka olen ahne ja paska ihminen, enkä edes ansaitse mitään kivaa. Puolen tunnin itkemisen ja itseni haukkumisen jälkeen annoin periksi, ja tein itselleni pari palovammaa. Itku loppui heti, pääsin suihkuun asti. Suihkussa meni 45 minuuttia, ja palovammojen lisäksi rikoin ihoani.

Raahauduin ulos suihkusta väsyneempänä kuin sinne menin. Koulujutut tuntuivat aivan liian suurilta, kuten kaikki muukin, mutta en olisi toimettomuudesta aiheutuvaa syyllisyyttäkään kestänyt. Kasasin pyykit ja laitoin pesukoneen pyörimään. Keräsin hetken voimia ja laitoin vielä astianpesukoneenkin päälle. Tulin koneelle tarttuakseni vihdoin koulutöihin, ja huomaan tehneeni pienen virheen niissä sekä unohtaneeni aamuisen kahvikuppini astianpesukoneesta. Itsesyyttely ja -haukkumisketju meinasi alkaa alusta, mutta olin kai liian väsynyt uuteen itkukohtaukseen.

Nyt kroppa tuntuu hyvin väsyneeltä ja ajatusten kulku kankealta. Tekemättömät hommat ahdistavat. Tekisi mieli ahmia, mutta tyydyn paahdettuihin härkäpapuihin siinä toivossa, että ne täyttäisivät vatsaani niin, että ahmimishalu katoaisi. Olen tällä hetkellä hyvin turhautunut siihen, että ylireagoin pettymyksiin ja ahdistun pienistä. Tämä työskentelykyvyn lasku ärsyttää, ja mieli alkaa syyttää minua itseäni. Eihän minun tarvitsisi kuin avata oikea ohjelma koneelta ja kirjoittaa. Miksi se on niin helvetin vaikeaa?

Apulanta: Syöpä (otsikko)

The old familiar sting / Try to kill it all away

Stressaa. Pitäisi tehdä tällä viikolla vaikka mitä, eikä mulla oikeastaan ole kuin huominen ja ylihuominen aikaa hoitaa kaikki. Lisäksi pitäisi päästä liikkumaan, eilen ja tänään en tehnyt mitään. Ja juuri nyt olisi mättöfiilis, mutta olen jo syönyt yli "hyväksyttävän kaloritason" ylärajan. Laihduttavasta määrästä puhutaan kyllä, ja terveellisellä ruualla vielä. Paljon, paljon vihanneksia, varmaan kilo. Proteiinia reilu 60 grammaa (arvio), kuituja neljäkymmentä, eli ihan okei, olettaen että oon arvionu ruuan määrät oikein. Proteiinia vois kai olla enempi, mutta mulla on jo nyt sellanen olo, joka mulle tulee kun proteiinien ja hiilareiden suhde painottuu tavallista enemmän proteiiniin.

En jaksa ajatella nyt enempää. Väsyttää, mutta en haluaisi mennä nukkumaan. Oma aika on ollut hieman vähissä, ja nyt kaipaan sitä, vaikka sitten unen kustannuksella.

Joku osa mielestäni haluaisi polttaa ihoani, syödä herkkuja ja oksentaa. On kai vaan liian paljon kaikkea ajateltavaa, niin mieleni pakenee mihin tahansa, mikä vie huomion tarpeeksi hyvin. Ei hätää, en uskalla oksentaa. En varsinkaan kun mies on kotona. Ihoani voisin kyllä polttaa. Mustelmiakin saa aikaan yllättävän äänettömästi ja pienellä voimalla: tässä eräänä päivänä kolautin käteni muutaman kerran erääseen kovaan kulmaan, ja tänään huomasin pari mustelmaa. En uskonut, että niin voimattomalla "lyömisellä" ois mitään syntynyt.

Johnny Cash: Hurt (otsikko)

Aallonpohjia

Kuten parista edellisestä tekstistä huomaa, mielialassani oli reilumpi notkahdus. En jaksanut tarkemmin kirjoittaa, kun ajatus ei tuntunut kulkevan järjellisiä ratoja. Yritän nyt vähän selittää.

Sunnuntaina mulla oli melko paljon aikaa yksin, mikä oli osin ihan kivakin juttu. Päädyin kyllä viettämään jonkinlaista mättöpäiväö, meni pari pientä hampurilaista, karkkia, suklaata, pekonia, leipää, juustoa... Yhteensä reilu 3000 kaloria, josta varmaan pari tuhatta "salasyömisenä", eli hampurilaiset hain kun sain olla yksin ja kauppareissulla ostin ylimääräisiä herkkuja ja söin kotimatkalla. En jaksanut kaikkea, mitä syötäväksi ostin. Ei mitään oikeaa ahmimista ole, tuo kolme tonniahan tuli päivän mittaan, toiset syö niin paljon kerralla.

Ilalla piti tehdä kouluhommia, mutten oikein saanut mitään aikaan ja olin jo väsynytkin. Jäin silti vielä hereille kun mies meni nukkumaan, toivoin saavani jotain tehtyä. En saanut, päädyin youtubeen katsomaan dokkaria itsensä vahingoittamisesta. Sen lopussa eräs nainen pohti miten voisi parhaiten tukea lastaan menestymään antamatta liikaa paineita, ja sanoi jotain siihen suuntaan, että jos huippuarvosanojen hintana on hermoromahdus, hän ohjaisi tyytymään vähempään. Tässä vaiheessa kuuntelin vain osittain, mutta tuo kohta jotenkin iski minuun, ja aloin itkeä, vaikken hetkeä aiemmin ollutkaan lähellä itkua. Turhautti ja suretti: miksei kukaan kertonut mulle, ettei hyvä mielenterveys ole käypä hinta akateemisesta menestyksestä? Miksei mulle sanottu tarpeeksi selvästi, ettei onnistuminen ole tärkeintä?

Etsin tuon jälkeen musiikkia, purin oloani siihen ja törmäsin tuohon postaukseeni laittamaan Within Temptationin biisiin. On se mulla musiikkisoittimessa jo muutenkin, mutta vasta oikeasti sanoja lukiessa ja kuunnellessa se tuntui kunnolla. Itkin ja kuuntelin sitä repeatillä, ja tulkitsin sen niin, että siinä on vain yksi ihminen, hänen nykyinen ja nuorempi minänsä. Siitä syntyi tuo lyhyt kirje pienelle itselleni, ensimmäisiä rehellisesti suoraan hänelle sanomiani kilttejä asioita, eikä pelkkää turhautumista vaativaan lapseen.

Itkun jäljet tuntuivat vielä tänään aamulla, siitä tuo masentunut olo. Päivän tapaamiset olivat raskaita, ensimmäisessä meinasin itkeä ihan vain siksi, että tuntui niin väsyttävältä yrittää puhua selkeästi ja pysyä mukana toisten puheessa. Lisäksi minua ahdisti kaikkien niiden asioiden hoitaminen, joita tuo keskustelu toi mieleeni. En tiedä miltä vaikutin muiden silmissä, en ainakaan kovin iloiselta. Yritin näyttää kovasti pohtivalta, ettei minun tarvitsisi puhua niin paljon.

Väsymys, masennus ja ahdistus ajoivat minut lopulta hakemaan omaa rauhaa vessasta, ja muuta pieni viilto vei isoimman tuskan pois. Toinen päivän tapaaminen meni hiukan paremmin, mutta jätti ahdistuneen taustatunteen. Paikkailin myös sunnuntain ruokia, ja söin alhaisimman kalorimäärän päivässä ikinä. Ei mitenkään huomattavasti vähemmän kuin viime viikkoina, mutta vähemmän. Toivottavasti huomenna jaksan paremmin ja uskaltaisin syödä enemmän. Ainakin tänään iltapaino oli vain 100g enemmän kuin aamupaino, mikä lupaa huomisaamulle hyvää. Tarpeeksi alhaisen aamupainon jälkeen uskallan ehkä syödä enemmän. Tai sitten olen entistä motivoituneempi kituuttamaan, mistä sitä tietää.

Raskas aamu

Mua masentaa nyt helvetisti. Rintaa painaa enkä jaksais tehdä yhtään mitään. Itkettää. Kohta pitäisi olla ihmisten kanssa, tehdä opiskelujuttuja ja selvitellä asioita. En jaksa, mä haluun vaan nukkua. Sovituista tapaamisista ei vaan voi luistaa. Mä haluan viiltää, oikeesti enkä mitään säälittäviä naarmuja niin kuin aamulla. Järjettömän paha olla. Yksinäistä.

Rakas pieni minä,

minusta on ihan kauhean epäreilua, ettet koskaan oppinut olevasi tarpeeksi hyvä epäonnistuessasikin. Olen kamalan pahoillani, etten minä itsekään anna sinun kelvata tai pelätä tai osoittaa heikkoutta. Sen sijaan että jaksaisin lohduttaa sinua ja vakuuttaa, että pärjäämme, minä rankaisen sinua siitä ettet aina jaksa ja pysty kaikkeen. Minä haukun sinua lapselliseksi ja säälittäväksi, minä revin ihosi rikki ja lyön sinua, minä lähetän sinut nukkumaan ilman ruokaa ja minä jätän sinut selviämään yksin.

Minulla ei ole kaiken tuon jälkeen oikeutta pyytää tätä sinulta, mutta ole kiltti, älä jätä minua. Älä menetä toivoasi sen suhteen, että vielä joskus osaan kohdella sinua niin kuin ansaitset. Tarvitsen sinua. Haluan oppia olemaan parempi sinulle, haluan ettei sinun tarvitse enää pelätä. Sinussa on niin paljon kaunista ja hyvää, että olisin paljon mitättömämpi ihminen ilman sinua.

Sydämessäni sinua kanten, aikuinen minä.

Puhtauden hinta on liikaa

Ei erityistä painon laskua tällä viikolla, vaikka kalorit onkin pysyneet alhaalla. Ehkä pitäis syödä enemmän, kai mä laihtuisin vaikka söisin 1500 kaloria päivässä. Mutta jokin ei anna, ainakaan usein. Jos haluan syödä enemmän, se vaatii vakuutteluja. (Tulossa kaloritietoja.)

Tällä viikolla yritin vakuuttaa terapeutin siitä, että on ihan okei, että syön viikolla alle tuhat kaloria päivässä (mikä toteutui tällä viikolla kolmena päivänä), kun kuitenkin syön viikonloppuna enemän. Ei tuntunut ihan uskovan mua. Ja tiedänhän mä, ettei tää ole järkevää. Kuitenkin olin tänään taas rajoittamassa kaloreita, vaikka muuta väitin.

Ajattelin pitäytyä siinä 1200 paikkeilla. Sitten sain parikin lihaskramppia, ja vähän googlailin. Vaikka kramppeja tulee välillä varmaan itse kullekin, kaksi lyhyen ajan sisään oli jo vähän erikoista. Ja mitäs se Google tiesikään: liian vähäinen energia ja huono elektrolyyttitasapaino voi aiheuttaa kramppeja. Sen verran herätteli, että söin enemmän, ja tänään kalorit 1800, jos en syö enempää.

Nyt on sekava olo. Toisaalta on hyvä, koska kroppa tuntuu voivan hieman paremmin, toisaalta ärsyttää, kun tiedän ettei aamupaino huomenna voi olla vähemmän kuin tänään. Ahdistaa tämä koko syömishomma ja turhauttaa se, että vaikka päästäisin siitä, psyykkinen oloni tuskin helpottuisi, kun on niin paljon kaikkea muutaki stressattavaa.

Olen nykyisin usein hyvin tietoinen sydämeni sykkeestä. Kuvittelen sen olevan jotenkin epänormaali. Välillä tunnen lievää painetta kurkussa, kroppaa vihloo milloin mistäkin ja kädet ja jalat puutuu helposti. Tiedän että nämä oireet lisääntyy, kun olen ahdistunut, mutta pelkään, että ne johtuvat jostain muusta ja vain ahdistuksen itsetarkkailutilassa huomaan ne.

En tiedä johtuuko tämä liian vähäisestä syömisestä, mutta hajuaistini on herkistynyt. Luulen että välillä haistan olemattomiakin, kuten kotona eräs ilta haistoin paahtoleivän, vaikkei meillä edes ollut vaaleaa leipää kotona, eikä leivänpaahdinta oltu käytetty. Uimahallissa uidessa haistoin karkin, vaikka se saattoi olla jonkun hajuvesi tai jotain. Kaikki tarkentuneet hajut, ja mahdolliset harhahajut ovat olleet jotakin syötävää.

Huomenna olisi mättöpäivä, kai. Virallisesti en ole vielä antanut itselleni lupaa. En oikein pidä tätä viikkoa tarpeeksi onnistuneena. Pelkään vaan, että jos huomenna en syö reilummin, vedän sitten viikolla yli ja se olisi pahempi, arkena pitää pysyä kurissa. Mutta entä jos huomenna annan mennä ja siitä huolimatta viikollakin menee yli? Hitto mitä ajatuksia. Olisi paljon helpompaa, jos kroppani koko ei vaikuttaisi itsetuntooni tai uskomukseeni siitä kuinka hyvä tai onnistunut olen.

Apulanta: Saasta (otsikko)

"Mitä kuuluu?" "Ei mitään erikoista."

xkcd

Uupumus

Tänään olen ollut väsynyt. Halusin saada siivottua, mutta aina pienen herken jälkeen väsähdän ja istun alas. Tekisi mieli nukkua, mutta en osaa nukkua lyhyitä päiväunia, joten yöuneni häiriintyy, jos nyt nukun. Tuntuu turhauttavalta, etten jaksa tehdä mitään hyödyllistä. Ärsyttää, tekisi mieli räyhätä jostain, vaikkei ole mitään syytä. Osittain tämä johtuu varmaan ruuan puutteesta. Söin kyllä äsken ihan reilun kokoisen salaatin, mutta koska siinä oli vain vihanneksia ja tonnikalaa, ei kaloreita tullut paljoa. Ja alkuviikon olen muutenkin syönyt liian vähän. Tai liikaa, riippuu mikä puoli itsestäni on äänessä. Tekisi mieli syödä jotain mättöruokaa, ja paljon, mutta vielä ei ole viikonloppu.

En jaksa edes ajatella. Ehkä minun pitäisi nukkua vähän. Ja juoda kuppi teetä ennen sitä, että kofeiini auttaisi heräämään hieman paremmin. Haluaisin jaksaa lähteä vielä tänään lenkille. Ja haluaisin saada oikeasti siivottua, mielellään ennen kuin mies tulee kotiin. Siivoan mieluummin yksin, toinen tuntuu olevan siinä vain tiellä. Enkä pidä siivoamisesta, joten olen kärttyisämpi, enkä halua että puran sitä mieheeni, joka ei ole mitenkään syyllinen ärtymykseeni.

Ruokaakin pitäisi laittaa. En jaksaisi. Lisäksi sitä ruokaa pitäisi syödäkin. Söisin kaikkein mieluiten vaan jotain valmiiksi pakattua ja mitattua, koska kaloreiden laskeminen olisi paljon helpompaa. En kuitenkaan tee ruokaa vain itselleni, ja haluan myös että mies arvostaa sitä ruokaa, mitä on tarjolla. Ja tiedän hänen pitävän kotiruuasta paljon enemmän kuin jostain valmistavarasta. Ja onhan se terveellisempääkin, en vaan jaksaisi mitata ja arvioida ja laskea jokaista ainesosaa.

Ehkä ne päikkärit auttaa tähän kaikkeen. Huomenna olisi tarkoitus olla tehokas opiskelija. Toivottavasti pystyn siihen.

Määrittelemätön

Minun pitäisi varmaan karsia lukemiani blogeja. Ei siksi etten jotenkin pitäisi niistä, vaan kun niistä tulee paska fiilis. Erityisesti sellaisista, joiden kirjoittajilla menee mua huonommin. Ei se paska ole tule myötätunnosta tai toisen pahasta olosta, vaan mä oon sillä tavalla läpimätä, että olen kateellinen, kun jollakin menee mua huonommin.

Mulla ei ole oikeutta valittaa, kun selviän ilman yhteiskunnan rahoja (opintotukea ei lasketa, en mä sitä saa selvitäkseni hulluuteni kanssa), selviän vähällä hoidolla ja muutenkaan en vaan ansaitse mitään.

Ja osa muistakin blogeista lähtis, kun toiset vaan kirjoittaa paremmin ja oivaltaa paremmin ja on parempia ihmisiä ja ties mitä puolijumalia. En tunne olevani kenenkään kanssa samalla tasolla asioissa.

(Varoitus: kaloritietoja ja itsetuhoisuutta.)

Tänään aamulla sytyttelin tulitikkuja, sammutin ja painoin kuuman pään ihooni. Nyt on pari rakkulaa. Ei mitään oikeaa, ei mitään kunnollista. Säälittävää näpertelyä. Tekisin saman nyt uusiksi, mutta mies nukkuu enkä halua herättää sitä vahingossa. Ei tulitikkujen sytyttelyä keskellä yötä voi mitenkään selittää. Toisaalta löytyis kyllä sytkäreitä ja kuumennuskelpoisia nuppineuloja.

Tänään reilu seitsemänsataa kaloria. Liekö joku ennätys? Ei se silti ole oikeasti vähän, kaksisataa on vähän. Sata on vähän. Minä en osaa syödä vähän. Olen varma että kaloritiedot syömistäni ruuista ovat pielessä. Ja varmaan söin omenoita enemmän kuin arvioin. (Ei ole vaakaa.)

Ärsyttää olla väliinputoaja. En ole kunnolla terve, mutta en oikeasti sairaskaan. En kuulu mihinkään eikä minulla ole aavistustakaan kuka olen. Jos joku joskus kuvailee minua (kauniisti), minun on vaikea tunnistaa siitä itseäni. Kerran sanoin eräälle vasta tapaamalleni ihmiselle, että mulla on esiintymiskammo. Se ei uskonut, "ei tuolla habituksella". En ymmärrä mitä se tarkoitti. (Tiedän mitä habitus tarkoittaa, en vaan muuten käsittänyt.) Vaikutanko mä tosiaan ihan eri ihmiseltä kuin miksi itseni tunnen?

Voi luoja tämä yksinäisyys. Tiedän pitäväni sitä itse yllä. Ei mulla ole sosiaalista elämää. En edes yritä. En jaksa, haluan opiskelu- tai työpäivän jälkeen levätä. Seura ei tuo lepoa, se väsyttää myös. Silti kaipaan ihmisiä.

Minä en ole kunnolla sairas, mutta sen pienen sairauden murun pidän piilossa. En halua olla huoleksi ja vaivaksi, en halua pettyä, en jaksa selittää. Jos edes tämä kaikenkattava syyllisyys ja häpeä päästäisi irti, voisin paljon paremmin. Tai jos mä päästäisin siitä irti. Musta kuitenkin tuntuu, että mun pitää hävetä, ja syyllisyyteni on ihan oikein.

Tuntuu että olen törmännyt nyt sellaiseen mielen lukkoon, ettei se koskaan aukea.

Syömishäiriö syöttää valheita

Minä olen ihan fiksu ja järkevä ihminen. Silti tämä jatkuva ruuan ajattelu ja laihduttaminen synnyttää päähäni ajatuksia, jotka uskon niiden järjenvastaisuudesta huolimatta:

Tuhat kaloria päivässä on ihan tarpeeksi. Itseasiassa en voi edes laihtua sillä. Paino putoaa hetken ja sitten pysähtyy, koska vähäisemmän syömisen myötä kropassa kiertää vähemmän ruokaa. Todellista laihtumista ei tapahdu.

Makeanhimoon ja nälän hetkelliseen taittamiseen maketusainepuriste on riittävä ja hyvä ratkaisu.

En tarvitse ruokaa.

Kahdensadan gramman nousu painossa johtuu läskin lisääntymisestä.

Kaikki yli sata kaloria sisältävät annokset ovat paljon ruokaa.

Ateriankorvikkeet ovat hyvä ratkaisu.

Saan tarpeeksi kivennäisaineita, kun juon vichyä.

Ravintolisillä voi korvata monipuolisen ruokavalion.

Tämänhetkinen kalorimääräni ei johda ahmimiseen.

Liha-/kasvisliemi on ruokaa.

Hyvyyteni ihmisenä riippuu painostani.

...and that's who I am.

Nyt on kuvaspämmäys-fiilis, koittakaa kestää. Nää on nättejä, löytyy täältä. Tuli ehkä vähän liian monta, mutta en osannut valita.

Hullun apologia

Mielisairaat ovat vaarallisia, hullut turhia sosiaalipummeja, itsetuhoiset säälittäviä huomiohuoria. Nuoren ahdistus on teiniangstia, masentuneen saamattomuus laiskuutta. Vaikka elämme modernissa hyvinvointivaltiossa ja tiedämme paljon (vaikkakaan emme tarpeeksi) mielenterveyshäiriöiden syistä ja seurauksista, liittyy mielenterveyden häiriöistä kärsiviin ihmisiin paljon ennakkoluuloja ja vääriä uskomuksia. En varmasti ole ensimmäinen, joka tästä aiheesta kirjoittaa, mutta teema on pyörinyt mielessäni, ja haluan antaa oman puolustuspuheeni meille mielenvikaisille.

En väitä, että olisimme kaikki pohjimmiltamme loistavia ihmisiä ja vain sairautemme uhreja. Me voimme olla laiskoja, idiootteja, huominhakuisia, ja paljon muuta ikävää ja vähemmän haluttavaa - ihan niin kuin kaikki muutkin ihmiset. Ongelmamme eivät kuitenkaan johdu ensisijaisesti näistä ominaisuuksista: masentunut ei ole vain laiska, viiltely ei ole pelkkää huomionhakua, tuilla työttömänä elävä ei ole vain tukijärjestelmää hyväksikäyttävä pummi. Haluan mielenterveyspotilaisiin liittyviä stereotypioita.

Kaikki mielenterveysongelmaiset eivät ole samanlaisia.
Mielenterveyden ongelmat eivät ole minkään ihmisryhmän yksinoikeus. Minkä tahansa yhteiskuntaluokan jäsen voi sairastua. Mielenterveyden häiriöstä kärsivä voi olla älykäs tai tyhmä, rikas tai köyhä, akateeminen tai duunari, pomo tai alainen. Lisäksi eri sairaudet vaikutavat eri tavoin: toiset meistä ovat täysin työkykyisiä, toiset eivät jaksa edes nousta sängystä, ja näiden kahden ääripäänkin välille meitä mahtuu. Meistä löytyy ujoja ja avoimia, kilttejä ja julmia, introvertteja ja ekstrovertteja. Me emme ole tasainen massa - tavattuasi yhden hullun et tunne meitä kaikkia.


Kaikki mielenterveysongelmaiset eivät ole näkyvästi sairaita.
Vaikka vaikeaan masennukseen liittyy usein heikentynyt kyky huolehtia itsestään, ei jokainen masentunut näytä sairaalta. Masentunut voi olla ulkoisesti iloinen, pukeutua ja meikata siististi ja pitää kodistaan huolta. Kaikki syömishäiriötkään eivät näy päällepäin. Emmekä me kaikki suinkaan ole bussissa itsekseen puhuvia ja haisevia ihmisraunioita. Käytöksemme ei välttämättä näytä lainkaan hullulle. Meitä on paljon enemmän kuin miltä pelkästään näkyvästi sairaista voisi päätellä. Esimerkiksi masennuksesta kärsii vuodessa noin 5% suomalaisista (kaypahoito.fi), siis noin 250 000 ihmistä. Keskimäärin joka kahdeskymmes ihminen kärsii jossain vaiheessa kuluvaa vuotta masennuksesta. Sinä olet varmasti nähnyt mielenterveysongelmaisen tietämättäsi, luultavasti jopa puhunut tällaisen ihmisen kanssa.

Kaikki mielenterveysongelmaiset eivät ole väkivaltaisia tai "hulluja".
Kaikki avohoitopotilaat eivät käyttäydy niin kuin tarkoitetaan, kun sanotaan jonkun olevan "varmaan joku avohoitotapaus". Mielenterveyspotilaat eivät ole sen väkivaltaisempia kuin muutkaan ihmiset - mutta he joutuvat muita todennäköisemmin väkivallan uhriksi (Canadian Mental Health Association). Väittäisin, että suurin osa meistä vaikuttaa ihan tavallisilta ihmisiltä.


Kaikki masentuneet eivät ole laiskoja.
Masennus ja laiskuus ovat eri asioita. Sama ihminen voi olla masentunut ja laiska, mutta masentunut ei parane ottamalla itseään niskasta kiinni. Masennus vähentää toimintakykyä ja kiinnostuneisuutta muuta maailmaa kohtaan. Masentunut ei käy suihkussa siksi, että hän olisi laiska, vaan koska hän ei jaksa, eikä suihkussa käyminen edes tunnu mielekkäälle kun elämä ei näytä tarjoavan mitään kokemisen arvoista. Masennuksesta paraneminen vaatii paljon työtä ja yritystä masentuneelta, joten käsityksessä, että masentuneen pitäisi vain ryhdistäytyä, on totuuden siemen. Tämä ei tarkoita sitä, että masentunut voisi äkkiä valita olevansa terve, vaan että epätoivosta huolimatta jatkaa yrittämistä ja luottaa niihin ihmisiin, jotka sanovat elämän ilman masennusta olevan mahdollinen.


Kaikki itsetuhoiset eivät ole huominhakijoita.
Itsetuhoinen ihminen tarvitsee huomiota. Monet meistä myös kaipaavat sitä. Mutta suurin osa meistä ei viiltele saadakseen huomiota. Itsetuhoisuus voi olla ainoa keino, jolla joku osaa ilmaista vihaa, ahdistusta ja turhautumista. Useimmat pyrkivät piilottamaan haavansa. Lisäksi itsetuhoisuus on paljon muutakin kuin viiltelyä: se voi olla mustelmien aiheuttamista, palovammoja, myrkyllisten aineiden väärinkäyttöä, alkoholia, tupakkaa, huumeita, varomatonta käytöstä. Kaikki ei näy päällepäin, usein siksi että me itse valitsemme pitää asiat piilossa.


Kaikki huomionhakuiset ansaitsevat huomiota.
Huomionhakusia ihmisiä on olemassa. Kaikkihan me kaipaamme huomiota, suurin osa myös hakee sitä. Tässä tarkoitan kuitenkin negatiivista toimintaa huomion saamiseksi. Tuo käytös ei ole vain muiden ärsyttämiseksi, se ei ole jotain, minkä ohi pitäisi katsoa koska se on rasittavaa. On totta ettei ihmistä saisi palkita käytöksestä, jota emme häneltä halua. Huomionhakuisen ihmisen hylkäämiselle on kuitenkin hedelmällisempi vaihtoehto: auttaa häntä löytämään positiivisia tapoja saada huomiota. Vaikka huomionhakuinen käytös olisi huonoa, se tulee silti aidosta tarpeesta.


Kaikki syömishäiriöiset eivät ole itsekkäitä tai pinnallisia.
Syömishäiröiden syyt ovat syvemmällä kuin vain kehon ulkomuodossa. Yksikään anorektikko ei parane sillä, että hänelle kerrotaan etteivät pojat halua luukasoja. Syömishäiriötä eivät paranna nälkää näkevien afrikkalaisten lasten kuvat. Syömishäiriöisen ajatukset ovat keskittyneen häneen itseensä, mutta se ei tee häiriöisestä itsekästä ihmistä. Syömishäiriöisen energia kuluu ruuan ja sen kulutuksen ajatteluun, eikä se ole itsekkyyttä.


Ahdistunut ihminen ei voi olla stressaamatta.
Ahdistunut ihminen on muita ihmisiä lähempänä taistele tai pakene -reaktiota. Olemme koko ajan valppaina. Jos tavallisen ihmisen mieli on sohvalla rennosti löhöilevä henkilö, ahdistuneen ihmisen mieli on sellainen, joka istuu sohvan reunalla valmiina nousemaan, kävelee sohvan edessä edestakaisin tai on sohvan takana piilossa. Paniikkikohtauksesta kärsivää ihmistä on turha käskeä rauhoittumaan: paniikkikohtaus on reaktio, joka syntyy äärimmäisen vaaran uhatessa. Paniikkihäiriöstä kärsivällä reaktion syntymekanismissa on vikaa, ja reaktio voi tulla ilman todellista vaaraa. Reaktio ja siitä syntyvä tunne on kuitenkin todellinen. Paniikkikohtausesta kärsivän ihmisen on yhtä helppo rentoutua kuin palavasta talosta pakenevan.

Mielenterveyden ongelmat eivät ole niistä kärsivän henkilön vika.
Syyt mielenterveyshäiriöiden taustalla ovat niin monimuotoisia, etteivät edes alan tutkijat tiedä niistä kaikkea. Geneettinen perimä voi olla riskitekijänä, mutta se ei yksin aiheuta sairautta. Geeneissä peritään alttius sairastua, ja jokin ympäristötekijä, luultavammin useampi, laukaisee sairauden. Ihmisten sietokyvyt stressaavien elämäntapahtumien suhteen ovat erilaisia. Ei voi sanoa, että koska itse selvisi joistain vaikeuksista, toisenkin olisi pitänyt. Me emme ole valinneet sairauksiamme. Meillä ehkä oli geeneissämme heikkous, joka tekee meistä huonoja kestämään suuria elämänmuutoksia. Se ei ole meidän vikamme.


Mielenterveysongelmat eivät katoa hetkessä.
Kuten edellä sanoin, meillä sairastuneilla on todennäköisesti geneettinen alttius sairauteemme. Tämä alttius ei poistu vaikka paranisimme. Meillä on aina muita suurempi riski sairastua uudelleen. Kaikilla sairaustuneilla ei ole erityistä alttiutta, on tapahtumia, jotka haavoittavat kenen tahansa mielenterveyttä. Näistä sairauksista ei ole helppoa parantua. Moneen sisältyy aivojen rakenteen ja toiminnan muutoksia, jotka voi poistaa oppimalla. Oppiminen on hidasta, erityisesti pinttyneistä ajatus- ja toimintatavoista pois oppiminen. Sairauksiimme sisältyy automatisoituneita reaktioita, joiden häivyttämiseksi meidän tulee tulla tietoiseksi näistä reaktioista. Se on yhtä vaikeaa kuin minkä tahansa muunkin tavan lopettaminen. Kuinka puet kengät jalkaasi? Pystyisitkö muuttamaan tapaasi? Se vaatisi joka kerta kenkiä pukiessa tietoista ajattelua omasta toiminnasta ja sen muistamista, että tapaa yrittää muuttaa. Varmasti joskus unohtaisit ja tajuaisit vasta ulkona pukeneesi kengät vanhalla tavalla. Samanlaista on opetella pois vanhoista ajatusmalleista: pitää tiedostaa milloin niitä käyttää ja joka kerta pyrkiä uuteen tapaan. Emme mekään aina muista yrittää.


Mielenterveysongelmaiset ovat sairastuneita ihmisiä, jotka kaipaavat hoitoa ja apua siinä missä ruumiillisistakin sairauksista kärsivät.

Ristiriitoja

Ihana hyvin sujunut liikuntasessio. Endorfiini jyllää kropassa, ja itsetunnossa on hetkellinen nousu. Kroppa on siedettävä.

Sitten luen parin blogin uudet tekstit, ja tunnen itseni maailman huonoimmaksi mt-potilaaksi. Minun oireeni eivät ole tarpeeksi vakavia, minulla on näitä hyviä hetkiä. En ole oikeutettu siihen hullun titteliin, jonka olen itselleni antanut. On ristiriitainen olo ja minun on vaikea sanoa kuka ja millainen oikeastaan olen.

Ja hei, en missään nimessä tarkoita, että te muut olisitte nyt kirjoittaneet jotain väärää tai pitäisin tätä teidän syynä. Tiedän itse millaiset tekstit aiheuttavat minussa tiettyjä olotiloja, ja on minun velvollisuuteni vältellä niitä eikä teidän homma olla kirjoittamatta. En vaan osaa vältellä, jotenkin tunnun oikein etsiväni pahan olon lähteitä.

Endorfiineja täynnä oleva kroppa ja syyllisyyden tunne yhtäaikaa tuntuu kummalliselta. Kroppa ei tiedä mihin tunteeseen lähtisi. Kallistun huonoon oloon, koska hyvä olo tuntuu pelottavalle. Entä jos se jää päälle? Entä jos paranen että puff vaan, kuka minä sitten olen? Mihin minä silloin kuulu?

Luulotauteja

En saa unta. (No en kai ku puhelimesta on netti tai joku peli auki koko ajan.) En edes halua saada unta. Öisin minun on helpompi olla ajattelematta mitä kaikkea pitäisi olla tekemässä, koska yöllä ei kuulukaan tehdä mitään. Paitsi nukkua. Ja sitä vastaan pitää tapella kuin joku kakara.

Minulle tulee satunnaisesti sellainen putoava tunne. Siihen liittyy myös lievä tuntemus rinnassa, vähän niin kuin lisälyönnit. En oikein tiedä mitä tuo on, johtuuko syömisestä vai mistä. Tai ehkä se on joku minipaniikkikohtaus, tosin muut oireet puuttuu. Eikä mitään selkeää syytäkään ole. Vaikka eihän paniikkikohtauksissa kai kuulukaan olla, ei ainakaan jos ois paniikkihäiriö. Mulla on aina joku syy. Ei mulla siis mitään paniikkikohtauksia ole.

Yleensä tuo putoava tunne tulee kotona. Tänään se tuli kaupassa. Helvetin pelottavaa, vaikka toisaalta vakuutin itselleni, että jos nyt tulee sydänkohtaus, on ainakin ihmisiä auttamassa. Inhottavaa, kun en tiedä mistä tuo tunne tulee. Olen kuitenkin jo kerran käynyt tänä vuonna sydänfilmissä, eikä siinä mitään näkynyt. Mussa on kyllä hieman luulotautisen vikaa. Jokainen päänsärky on aivoverenvuoto, jokainen paikallinen kipu veritulppa, ja sitä rataa.

On nälkä. (Ja postaus jatkuu kaloreilla ynnä muulla triggeroivalla, ettäs tiedätte.) En kyllä ymmärrä miten voin olla nälkäinen, oon tänään syöny päälle kaks tonnia. Eihän koko viikon syömiset nyt voi mitenkään vaikuttaa tähän. Mitä sitten jos olen viidessä päivässä syönyt kahden ja puolen päivän tarpeksi. Tänään mä oon syöny tarpeeks, joten ei pitäis olla nälkä. Toivottavasti aamupaino ei tämän päivän safkoista nouse. Aika turvottavaa kamaa kyllä meni, joten en sinänsä hämmästyis.

Huomennakin aion syödä enemmän kuin viikolla. (Ja se on mulle okei, ei mulla siis mitään syömishäiriötä ole, ei koska en ahdistu ruuasta tarpeeksi.) Tää on kai mun versio siitä 5:2-dieetistä: viitenä päivänä tonni ja kahtena mitä vaan. Paska idea, kuten tuon alkuperäinenkin on. Mutta painon pitää pudota. Tämän viikon alin -0,7kg viime viikon alimmasta. Jos vaaka toimii, en ihan luota siihen. Pitäisi ostaa uusi patteri siihen, niin voisin luottaa.

Viime yön uni

Näin unen. Yksityiskohdat alkavat jo lipsua mielestäni, mutta yritän muistaa. Tunnelma oli masentunut. Olin lähtenyt kaupungille, koska jotain tekemistä piti olla. En ollut kuitenkaan jaksanut pukeutua, joten mulla oli päällä yöpuku ja päässä pyyheturbaani (olin siis jaksanut kuitenkin pestä hiukseni?). Noustessani junasta kuulin jonkun huutavan minua. Käännyin ja näin terapeuttini. Hän ihmetteli mitä teen kaupungilla yöpuvussa. Sanoin, että johonkin piti lähteä, kun ei kotonakaan ollut mitään tekemistä, mutten jaksanut pukeutua, joten yöpuku on ihan hyväksyttävä vaatetus. Mua alkoi hieman nolottaa, kun tajusin, että eihän se ihan tavallista ole, että yöpuvussa liikkuu.

Terapeuttini oli sitä mieltä, että en minä voi yöpuvussa jäädä kaupungille, ja halusi lähettää minut taksilla kotiin. Tässä kohtaa muistikuvat unesta ovat hämäriä, mutta luulen että tilattiin taksi ja terapeuttini odotti että pääsen siihen.

Jossain vaiheessa unta törmäsin mieheeni, ja olin jotenkin saanut päälleni kunnolliset vaatteet. Myöhemmin unessa minun olisi pitänyt mennä johonkin sukujuhlaan tai vastaavaan. En olisi yhtään jaksanut. Piti ajaa autoa, mutta auton penkki tuntui olevan koko ajan väärässä kohtaa ja minä ajelinkin mihin sattuu. Jossain oli tulipalo, minun piti vältellä sukulaisiani ja vanha koirani oli elossa.

Muistan hyvin vain tuon yöpuvun ja sen, että olin hyvin väsynyt ja masentunut. Kuvasikohan tuo laiska pukeutuminen sairauttani, ja sitä kenelle sen näytän? Totaalisen vieraat ei haittaa kovin paljoa, terapeutti on ok, mutta miehelle ja sukulaisille minun täytyy vaikuttaa paremmalta. Ehkä näin. Tuli kuitenkin ikävä terapeuttia. Ensi viikolla onneksi nähdään.

Keskustelua syömishäiriön kanssa

Eilen ajattelin, että tänään on pakko syödä kunnolla, ei mun kroppa jaksa näillä kaloreilla. Varmaan se jonkin aikaa jaksaa, päiviä, viikkoja, ehkä jopa kuukausia.

Ja siksi mun pitääkin jatkaa näin. Kyllä ihmiset pysyy hengissä pienemmälläkin.

(Kaloreita ja muuta liiallista tietoa seuraa.) Tiedän kuitenkin, ettei tämä oikeasti ole toimiva ratkaisu. En voi pitää kaloreita tonnissa ja olettaa, ettei mitään mättöhaluja tule ja että kykynen normaaliin toimintaan.

Olen kyllä kyennyt ihan hyvin pärjännyt tämän viikon, vaikka joka päivä olen syönyt noin puolet todellisesta tarpeestani. Ja vähän yli, kun ei mun tarve oikeesti voi olla 2000 kaloria.

Nyt olisi syytä nostaa kaloreita. Ainakin puolet lisää. Vielä kun tämä ei ole liian pakkomielteistä.


Sitten mä kuitenkin lipsun vielä enempään. Enkä edes tajua tuntea siitä mitään läskiahdistusta. Huono syömishäiriöinen. Vaikka eihän mulla ole syömishäiriötä, miten voisin olla huono.

Tänään pakkomielle vähäiseen syömiseen oli turhankin voimakas. Tulin kotiin kuuden jälkeen ja olin syönyt siihen mennessä noin kolmesataa kaloria. Kahvia, teetä, pari omenaa ja jugurttia myslillä. Ja olin liikkunut puolisentoista tuntia. Söin ruuan, salaattia ja siemeniä salaatin kanssa (terveelliset rasvat, yritän edes vähän ruokkia aivoja). Tiedän, että minun pitäisi syödä vielä lisää.


Mutta mä oon pärjänny niin hyvin. Alle tonnin päivä taas, hyvä hyvä, keep it up. En saa tehdä tätä tekemättömäksi. Viikonloppuna menee kuitenkin enemmän ruokaa. Haluan nähdä huomenna pienemmän luvun vaa'assa kuin tänään.

Paino heilahtelee: viikonloppuna se nousee ja viikolla laskee. Ja laskee aina hieman edellistä viikkoa alemmaksi. Vaikka viikonlopun jälkeen pelkäänkin, että se kilo-pari ekstraa jämähtää kroppaani.


Ja siksi mun pitää tehdä näin. Ja haluan painon nopeasti pois. Vielä kolmisen kiloa aikuisikäni alimpaan painoon. Haluan sen nyt, heti. Haluan olla yhtä hoikka kuin siskoni ja äitini. Inhoan tätä pyöreää kroppaa. Olen paska ihminen, jonka pitäisi katsoa syömisiään.

Ajatukset on helvetin ristiriitaisia, ja tunnun antavan syömishäiriölle entistä enemmän periksi. Tiedän miten pitäisi toimia, mutta en silti tee niin.


Olen ollut tällä viikolla aika hyvä. Olen ollut rohkea, reipas, ystävällinen, ja saanut aikaan paljon. Vaikka en riittävästi. On hämmentävää, miten samaan viikkoon osuu sekä tavallista voimakkaampi syömisoireilu, että yleisen pärjäämisen lisääntyminen muilla alueilla. Tai ei kai se oikeastaan ole erityisen ihmeellistä, minähän vaimennan syyttävän ääneni laihduttamisella, joten se on tavallista hiljaisempi ja saan keskityttyä. En kylläkään pitkään, jos jatkan näin. Vaikka viikonloppunahan mä kuitenkin vedän koko viikon edestä polttoainetta. Paskiainen. Niin kai kun en viikolla sitä tehnyt. Mun on pakko syödää leipää ennen ku meen nukkumaan, ei tästä tuu muuten mitään. Ja pilaan samalla aamun vaakalukeman. En syö. Syön. Mä pelkään mitä mun kropalle tapahtuu tällä syömisellä. Ja mä pelkään mitä sille tapahtuisi mun normisyömisellä (saan liikaa kovaa rasvaa ja suolaa, ihan varmasti). Tarpeeksi, terveellisesti ja sopivan sallivasti syöminen on vaan helvetin vaikeeta.

Terapeuttini lähetti mulle tänään linkin tähän tekstiin. <3 Lukekaa tekin.

Syön leivän. Ei voi olla niin vaikeeta. Eihän mulla edes ole mitään häiriötä. Ei oikeesti, ei sillä lailla ku joillain toisilla. En saa valittaa, mä voisin vielä hallita tätä, jos yrittäisin. Syön silti sen leivän. Mutta hitaasti ja pieninä paloina. Ja vettä välissä, turvota kuidut ja täytä vatsa yhdellä viipaleella. Ja ei päällisiä. Kunhan kuitenkin syön.

Voiko kroonikko parantua?

Minulla on krooninen mielenterveyden häiriö.

Minua epäilyttää aloittaa postaus tuolla lauseella, sillä en tiedä itsekään onko se totta. Mikä on kroonista, kun puhutaan mielenterveysongelmista? Pitääkö oireiden pysyä samoina? Kuinka kauan on täytynyt sairastaa? Oma sairaushistoriani (hoidossa) on lähellä kymmentä vuotta. Kuitenkin toimintakykyni on ollut vähintäänkin kohtalainen koko ajan. Epäilen olenko tarpeeksi sairas. Ajallisesti olen varmasti kärsinyt tarpeeksi pitkään. Oireeni kuitenkin vaihtelevat kausittain, ja sairaudessani on parempia ja huonompia jaksoja. Näin tosin taitaa olla useimpien sairauksien kohdalla.

Suurin vaikeus oman sairauteni kroonisuuden myöntämisessä on siihen liittyvä tuska: läheiseni näkevät minut parantuneena. Vaikka antaisin itseni ajatella olevani kroonikko, en voi myöntää sitä toisille. Sairaudestani puhumisesta on useimmiten syntynyt vain väärinymmärryksiä, syyttelyä ja huonoja neuvoja. En jaksa enää noita mihinkään johtamattomia keskusteluja, joten pidän sairauteni omana tietonani.

Hyväksytään tuo ensimmäinen lause. Mikä on tämä kroonistunut häiriöni? Se on sekoitus masennusta ja ahdistusta sekä yliherkkyyttä. Nämä johtuvat oman historiani ja perusluonteeni yhteentörmäyksistä, sekä luultavasti aivoista, joilla on biologinen taipumus liikaan ahdistukseen. Syömishäiriötä pidän ensisijaisesti oireiluna, en samalla tavalla kaiken pohjalla olevana sairautena.

Epäilen omaa kykyäni parantua. Olen niin monta vuotta kulkenut ahdistuksen kanssa, että siitä on tullut osa minua. Sairauteni ja sen oireet ovat osa minäni määritelmää. Eivät vain mitään menneisyyteen liittyvää, vaan myös osa nykyisyyttä ja sellaisessa merkityksessä, etteivät ne ole väistymässä. Identiteettini on niin vahvasti kytköksissä sairauteeni, että paraneminen on myös minuuden menetystä. Kuka minä olisin ilman tätä? Minun on vaikea nähdä muita itseäni määrittäviä tekijöitä, sillä masennukseen taipuvan mieleni on vaikea ajatella itsestäni mitään positiivista. Jotain pitäisi jäädä jäljelle, jos jätän sairauteni ulos identiteetistäni, mutta en löydä mitään muuta tarpeeksi pysyvää. Vaikka suollehan minä rakennan, jos valitsen sairauden kaiken perustaksi.

Olisi hyvin helpottavaa saada tietää voinko parantua. En jaksa oikein yrittää, kun mitään takuita onnistumisesta ei ole. Olisi helpompi hyväksyä parantumaton sairaus, kuin omasta syystäni (yrityksen puutteesta) johtuva sairauden pitkittyminen.

Olen aina ollut luonteeltani herkkä. Herkkyys sinänsä ei ole sairaus, edes yliherkkyys ei taida olla mikään suora diagnoosi vaan lähinnä mukana oireluetteloissa. (Tämä on mutua, en ryhdy nyt lukemaan koko ICD:tä). Herkkä luonne kuitenkin altistaa mielenterveysongelmille, sillä herkkä ihminen reagoi toisia vahvemmin elämän käänteisiin. Uskon, että omalla kohdallani herkkyys on ollut sekä laukaisevana että ylläpitävänä tekijänä ongelmissani. Se on myös ominaisuus, jota en usko voivani muuttaa. Voinko siis parantua ahdistuneisuushäiriöstä? Pitäisikö minun vain opetella elämään tavallista korkeamman stressitason kanssa?

Terveet tavat hallita ahdistustani eivät ole niitä, mitä tämä yhteiskunta haluaa. Voisin tehdä puolipäiväistä työtä, ja selvitä ahdistukseni kanssa ilman mainittavaa tuskaa tai epäterveitä keinoja. Tällä hetkellä täysipäiväinen työnteko (tai opiskelu) vaatii minulta sairasta oireilua, jotta jaksan. Viime vuodet olen viillellyt satunnaisesti sekä oireillut syömättömyydellä ja ylensyönnillä. Puolipäiväistä työtä tekevää ihmistä ei arvosteta. Lisäksi se aiheuttaa taloudellisen epätasapainon minun ja mieheni välille ja tekee meistä melko pienituloisia. Vaikka en kaipaa suuria rikkauksia, en halua myöskään murehtia rahasta, sillä sekin pahentaa ahdistustani.

Pelkään, että luonteeni ja tuntemani ympäristön vaatimukset yhdessä ylläpitävät sairauttani niin, etten koskaan pääse siitä. Yhteiskunnan paine tuntuu, vaikkei kukaan tulisi suoraan haukkumaan. En halua olla se opintojaan liian pitkäksi venyttänyt opiskelija, en halua olla talouden riippakivi. En uskalla vaatia itseltäni vähempää, sillä tiedän muiden silmissä näyttäväni paremmin pärjäävältä. En voi kertoa todellisesta kärsimyksestäni, joten saan laiskan leiman, jos yritän vähemmän.

Tästä tuli paljon omakohtaisempi pohdinta otsikkoon kuin ajattelin, mutta kai sekin on ihan hyvä. Paranemiseeni on paljon esteitä, useimmat omassa päässäni.

Tämä postaus syntyi osin ajatuksista, joita tämä Winonan teksti herätti.

Katoavat ajatukset

Keskittyminen ja ajatusten pitäminen kasassa tuntuu nyt hyvin vaikealle. Tapaamisia ja aikatauluja pitää järjestellä, koulujuttuja pitäisi kirjoitella ja lisäksi pystyä työntekoon. Suunnitelmallisuus tuntuu vaikealle, kun ajatuksen lähtevät heti kun ovat tulleet päähän. Keskustelussa mukana pysyminen on hankalaa, kun aivot eivät tahdo muistaa sanottuja lauseita ja sosiaalinen tilannekin vielä tuo lisäahdistusta ja lisää omaa poissaolevuuden tunnetta.

(Varoituksena vaan: seuraava kappale itsetuhojuttuja terällä ja ruualla.)

Olen taas viillellyt (pienenpieniä), ja halu siihen on koko ajan läsnä. Mietin uskaltaisinko viiltää jalkaterään, saisinko pidettyä sen piilossa. Raavin kaikki arpeni auki. Syömisissä otan takaisin viime viikon loppupuolen ruokia (paino +1,5kg, yh). Eilen alle tonni kaloreita (paino tänä aamuna -0,5kg), tänään tavoitteena sama. Keskittymisvaikeudethan johtuu kokonaan stressistä eikä yhtään ruuan vähäisyydestä. Ihan varmasti, pakko, koska jossain pitää onnistua, jotain pitää hallita. En voi ottaa riskiä, että syömisen lisääminen ei vaikuttaisikaan keskittymiseen, silloin olisin epäonnistunut yhdessä asiassa lisää.

Mua saa muuten heittää postaus/piirustusideoilla. Ja muistelen, että jotkut joiden blogeja olen seurannut ovat kesän aikana muuttaneet bloginsa salaiseksi tai vastaavaa. Olin kesän aika ulkona blogimaailmasta, joten jos olet näin tehnyt kesällä, ja arvelet että haluaisin ehkä lukea blogiasi, kannattaa kertoa minulle vaikka tässä kommenttina (kommentti näkyy heti, eli mitään blogisi näkemiseen vaadittavia avaimia ei kannata kirjoittaa), tai sähköpostilla (osoite vasemmalla ylhäällä). Sähköpostilla saa muutenkin ottaa yhteyttä, jos on jotain sellaista sanottavaa, mitä ei kommenttina viitsi laittaa.

Väsymystä ja pelkoa

Olen väsynyt, enkä pelkästä unenpuutteesta. Päänsärky on alkamassa, ja tunnen piteleväni jonkinlaista sisäistä patoa, jonka taakse kätken ahdistuksen. Ärsyynnyn helposti. Tekemistä tuntuu olevan koko ajan, muttei kuitenkaan juuri mitään konkreettisesti aikaansaatavaa. En pysty tehokkaaseen ajatustyöhön. Ajatus ei vaan kulje, pää lyö tyhjää. Olen yksinäinen, mutten jaksa yrittää sosiaalisuutta.

Tämä on viimeinen opiskeluvuosi, ja yritän tuon ajatuksen voimin jaksaa. Silti, tuntuu että joudun piiskaamaan itseäni eteenpäin enemmän kuin koskaan, vaikka työmäärä ei ole yhtä paha kuin se on joskus ollut. Pelkään mitä minun mieleni tekee ensi keväänä, kun toivottavasti saan opinnot valmiiksi ja mielen ei tarvitse enää jaksaa.

Selviytymiskeinoja

Kirjoitan tekstejä ja pyyhin ne pois, en löydä ajatuksilleni oikeaa ilmaisutapaa. Haluan kertoa, kuinka olen kokeillut erilaisia selviytymistapoja, kuinka osa niistä on terveitä ja osa ei, osa toimii nopeasti ja osa ei. Haluaisin ilmaista turhautumiseni siitä, kuinka ensimmäisenä kokeilemani keino, joka johti hoitoon parempien löytämiseksi, on yhä se kaikkein paras.

Tunnustin rikkoneeni ihoani tahallani, ja se johti terapiaan, minun ajatusteni, elämäni ja mieleni penkomiseen. Me olemme tutkineet kaiken, jokaikisen pimeän nurkan mielessäni, myllänneet ullakkoani niin, että kaikkein vanhimpienkin ajatusten päältä ovat pölyt karisseet pois, mitään uutta löydettävää ei ole. Kaiken keskellä on kauhu ja pelko, epäonnistumista saarnaava paholainen, joka ei anna minun levätä ja olla rauhassa hetkeäkään. Vain rikkoutuvan ihon ratina peittää sen puheen ja terän polte sen sanojen viillon. Vain itse lyömällä pystyn olemaan tuntematta sen iskuja, vain ruuan nälällä voin olla tuntematta sen tuomaa täydellisyydennälkää. Tämä saatana on meitä vahvempi. Se vetää kaiken huomioni itseensä, niin että lopulta mieleni päättää sulkea kaiken huomiokykynsä. Mieleni irrottaa minut todellisuudesta ja rumiistani, sillä niissä paholaiseni asuu, ja leijuu jossain unien tasolla.

Jollain tapaa nautin tuosta leijumisesta, dissosioinnista, mutta tunnen kuinka minua vedetään takaisin itseeni. Saatana on sitonut mieleeni narun, josta se voi vetää tämän takaisin ruumistani kohti, saadakseen äänensä kuuluviin, muistuttaakseen että irrallaan todellisuudesta en voi tehdä velvollisuuksiani, en voi olla täydellinen, en voi kelvata sille. Se on kaunis, se on täydellinen, hoikka, menestyvä, siinä ei ole pienintäkään virhettä. Tämä kauneus on sen luoma illuusio: se on todellisuudessa julma, ruma, itsekäs, ja kaiken pahuuden keskittymä. Sen voima on kuitenkin niin suuri, että illuusion taakse näkee hyvin harvoin.

Molemmat kuvat: 

Tämän teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 3.0 Muokkaamaton -lisenssi. Mikäli kuvaa käytetään, tekijänä on mainittava minut ja linkki/osoite alkuperäiseen kuvaan eli tähän postaukseen. Arvostaisin myös, että kuvan käytöstä mainittaisiin minulle.

Omakuvia

Piirsin oheisen kuvan siitä miltä omasta mielestäni näytän ja miltä haluaisin näyttää - ainakin siltä osin kuin kynä suostui tottelemaan ajatuksia. Vasemmanpuoleinen on siis sellainen kuin minä omasta mielestäni olen ja oikeanpuoleinen sellainen kuin haluaisin olla. Ennen tämän piirtämistä ajattelin, että tämä ei olisi kauhean vaikea homma, mutta loppujen lopuksi molemmat hahmot kokivat paljon pyyhekumia ennen kuin kelpuutin ne edustamaan ajatuksiani.


Näistä herää ristiriitaisia ajatuksia. Ensinnäkin pidän vasemmanpuoleista onnistuneempana piirroksena. Tämän takia pidän sitä myös kauniimpana, vaikka omaa kroppaani pidän pienempänä parempana. Lisäksi kynän tottelemattomuuden takia oikeanpuoleisesta tuli hieman huonoryhtinen, ja siksi aremman ja vähemmän itsevarman näköinen. Toisaalta asia voi olla todellisuudessakin näin: laihdutan paikatakseni muita näkemiäni puutteita, joten ehkä kroppani pieneneminen kertoo myös itsevarmuuden alenemisesta. Saatan myös syödä pahaan olooni, mutta ehkä teen sitä enemmin stressin kuin itsevarmuuden putoamisen takia.

Seuraavassa lista sanoja, jotka minulla tulevat mieleen näistä kuvista ja siitä millaisia ihmisiä kuvittelen näiden kahden olevan. Perässä lista, mitä ajattelen itse olevani, jos olisin painavampi tai kevyempi.

Vasen kuva terve huoleton herkutteleva liikkuu satunnaisesti nauttii ulkoilusta avoin sosiaalinen ajattelematon antaa periksi mielihaluille impulsiivinen laiska reipas onnellinen naisellinen Minä normaalipainon ylärajalla ahne laiska ajattelematon epäterveellinen ruma saamaton itsekäs epäonnistunut huono ihminen hävettävä

Oikea kuva hiljainen vetäytyvä tarkka perfektionisti liikkuu usein ulkoilee kuluttaakseen kaloreita harkitseva hyvä itsehillintä epävarma ruokailua rajoittava kieltäytyy herkuista katkera masentunut tyttömäinen Minä normaalipainon alarajalla terveellinen liikunnallinen tiedostava onnistunut ahkera aikaansaava hyvä itsehillintä täydellinen hyvä ihminen ylpeyden aihe

Kuten sanottu, pidän vasemmanpuoleista kuvaa onnistuneempana, joten näen siinä olevan ihmisen ehkä siksi positiivisemmassa valossa. Vaikea sanoa, pitäisi kai piirtää kuvat uudestaan. Ei huvittaisi, näitä oli oikeastaan aika tylsää piirtää.

Heräsi näistä muitakin ajatuksia. Vasemmanpuoleista piirtäessäni ajattelin vuoroin että piirrän liian isoa tai liian pientä ihmistä. Toivon kovasti, että näen itseni väärin, etten ole oikeasti tuon kokoinen. Mikäli olen oikeasti tuota kuvaa vastaava, petyn itseeni noiden itseäni koskevien mielikuvien takia. Lisäksi minussa ei sittenkään olisi mitään vikaa - eihän voi olla syömishäiriöinen, jos näkee itsensä oikein. Olisin vain huono laihduttaja. Pelkään olevani tuon kokoinen, joten pelkään että käsityksessäni omasta ruumistani ei ole mitään vikaa.

Kun katsoo mielleyhtymiäni noista kuvista vain kuvina, on aika käsittämätöntä, että haluan niin kovasti olla tuo oikeanpuoleinen ihminen. Entä jos olisin piirtänyt hänet itsevarmemman näköiseksi? Olisiko lista ollut positiivisempi? Tiedän, ettei voi sanoa mustavalkoisesti toisen olevan toista parempi keho. Mikäli vasemmanpuoleinen johtuu liiasta suklaasta tai suolasta, se ei ole hyväksi terveydelle. Mutta jos ruuan määrän tarkkailemattomuus johtaa stressittömämpään elämään, se voi olla parempi, varsinkin jos kohtuudella liikkuu. Ja hieman tarkkailee suolaa ja suklaata. Oikeanpuoleinen voi olla tulosta treenaamisesta ja terveellisestä ruuasta, mutta siihen voi liittyä myös sairaalloista tarkkailua ja kontrollia, joka vie kaiken ajan ja energian.

Haluaisin terveen kehon ja mielen. Haluaisin huolehtia itsestäni niin, etten aiheuta fyysisiä terveysriskejä ja etten vaadi itseltäni liikaa. Juuri nyt osaan elää terveellisesti ja minimikaloreilla tai epäterveellisesti ylensyönnillä. En usko, että tämä arkipäivien rajoitus ja viikonloppujen mättö on minulle mitenkään terveellistä. Pelkään aiheuttavani stressillä ja ruokailutavoillani itselleni jotain todellista haittaa. Kohtuullinen ruokavalio kuulostaa vaan niin vaikealta! Jos minun pitää rajoittaa suolaa ja (kovaa) rasvaa verenpaineen ja kolesterolin takia, miksen samantien luopuisi niistä kokonaan? Jos voin syödä vain yhden suklaapatukan, miksi syödä niitä ollenkaan? Painonpudotus hitaasti tuntuu turhauttavalta. Jos pärjään 1800 kalorilla, miksen söisi vain 1700? Jos se riittää, miksei 1600? 1500? Huomaatte varmaan mihin tämä johtaa.

Juuri nyt minä luulen, että tuo vasen kuva on liian pieni edustaakseen minua. Tai ehkä ei, en tiedä. Tämä vaihtelee ihan hirveästi! Osa omasta mielikuvastini syntyy vaatteiden kautta. Joissain vaatteissa näytän isommalta kuin toisissa, ihan niin kuin kaikki ihmiset. (Olen lakannut käyttämästä erästä mielestäni ihan nättiä alaosaa, koska se saa takapuoleni näyttämään mielestäni liian isolta. Toisaalta on päiviä, jolloin mielestäni kaikki vaatteet aiheuttavat tällaista.) Riippuu myös tilanteesta, millainen tunnen olevani. Ulkoiluvaatteissa tunnen itseni hoikemmaksi. Olenhan lähdössä tekemään jotain terveellistä ja hyvää, olen hetken hyvä ihminen ja hyvä ihminen on hoikka. Hengästyneenä lenkillä olen hyvin tietoinen vatsamakkaroistani. Olen väsynyt, tunnen itseni epäurheilulliseksi ja pakotan itseni juoksemaan päästäkseni läskistä eroon. Mieheni kanssa sängyssä tunnen enimmäkseen olevani ihana ja viehättävä, en ensisijaisesti jonkin painoinen. Tämä voi kärsiä, jos olen kovin stressaantunut.

Epävarmuus omasta ulkonäöstäni häiritsee minua. En tiedä miten voisin saada varman kuvan kropastani. En oikein voi tehdä siitä kipsivalosta, vaikka se olisi varmasti aika valaisevaa. Täällä voi ainakin jotenkin mallintaa miltä oma kroppa laskennallisesti näyttää. Lasketussa kuvassa on liukuvalitsin, jolla voi muuttaa kuvan henkilön painoa. Kun muutan kuvan mielestäni itseäni vastaavaksi (suunnilleen, minulla on esimerkiksi suhteessa isommat rinnat), ohjelma antaa painoksi 2-12 kiloa enemmän kuin oikeasti olen. Tässäkin siis näkyy kuinka käsitys itsestäni vaihtelee, etsimäni minua vastaavan kropan paino vaihtelee kymmen kilon sisällä hetkestä riippuen. Käsitys itsestäni perustuu varmaan lähinnä siihen, miltä olen isoimmillani näyttänyt. En toki silloinkaan ollut 12 kiloa painavampi kuin nyt. Oli totuus mikä tahansa, ainakin uhraan liikaa ajatuksia koko asialle. Tämä vaikuttaa yleiseen toimintakykyyni ja käytettävissä olevaan aikaani.

Smoothie-päivä

Vihdoinkin päivä, jota en aloittanut laiskottelemalla. Yritän korvata viikonlopun mättöruokia, joten tein litran verran smoothieta vihanneksista, marjoista ja hedelmistä. Toivon että se riittää päivän ruuaksi, illemmalla syön sitten vielä pinaattikeittoa. Aika nestemäiseen ja kuitupitoiseen ruokailuun siis pyrin tänään. Tämän aamun paino oli vielä reilu puoli kiloa enemmän kuin viime viikon alin, ja toivon että huomiseen mennessä olisin pudottanut sen. Tällä viikolla mulla on tavallista vähemmän päiviä, jolloin ruokailut on täysin mun valittavissa ja mahdollisimman vähän muiden nähtävissä, joten yritän elää kontrolloiden ne päivät jotka voin. Huomenna on onneksi aika kiire, joten en ehdi ajattelemaan ruokaa koko ajan.

En voi pitää kunnon mättöpäivääkään tällä viikolla, koska muutaman päivän olen sen verran ihmisten kanssa, että joudun syömään normaalisti, ja koska en halua huomauttelua en viitsi syödä mättömääriä (vaikka varmaan siihen suuntaan lipsun, tiedän että ruokaa on tarjolla enemmän kuin tarpeeksi). Näitä "normaaleja" päiviä on sen verran paljon, että kaikki muut pitää käyttää kontrolliin. En usko laihtuvani tällä viikolla, mutta en halua myöskään lihota.

Olen saanut myös vähän velvollisuuksia hoidettua, noin kolmanneksen-puolet tämän päivän hommista. Se mitä tein ei ollut mikään erityisen vaikea homma, mutta vaati multa kuitenkin paljon keskittymistä ja energiaa. Samaan aikaan piti kuitenkin yrittää vaimentaa ahdistuksen taustahäly ja tunne siitä, etten ole tarpeeksi hyvä. Vielä pitäisi tehdä vähän hommia ja siivota. Lenkillekin olisi kiva lähteä. Täytyy vaan kerätä keskittyminen uudestaan. Tuntuu vaikealta, kaikki hoidettavat asiat pyrkii yhtäaikaa mun ajatuksiin. Smoothie-ruokailu hieman hiljentää hälinää päässäni, mutta ei välttämättä ihan tarpeeksi. Ahdistus ei ole kovin kaukana. Tämä kirjoittaminen tuntuu tuovan sen nyt lähemmäksi, joten eiköhän tässä ole tarpeeksi postausta.

Todellisuuksia

Ilmeisesti on piirtämiskausi menossa. Mulla ei ole skanneria, joten kuvat on valitettavasti valokuvia piirrustuksista, eli ei aina kovin hyviä. Välillä on vaan helpompi piirtää kuin yrittää miettiä sanoja.

Tämän teos teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 3.0 Muokkaamaton -lisenssi. Mikäli kuvaa käytetään, tekijänä on mainittava minut ja linkki/osoite alkuperäiseen kuvaan eli tähän postaukseen. Arvostaisin myös, että kuvan käytöstä mainittaisiin minulle.

Jos te lukijani tiedätte joitain taideterapia-tehtäviä, joita voisin kotona tehdä, niin kertokaa.

Keskittymisongelmia

Tänään piti saada asioita aikaan ja tänään piti taas laskea kaloreita. Ahdistus piti kuitenkin päässäni sellaista hälyä, että keskittyminen mihinkään on ollut vaikeaa. Päätin etten laske tänäänkään kaloreita, sillä se veisi kaiken energiani ja keskittymiseni. Siitä huolimatta olen saanut aikaiseksi ainoastaan yhden parin lauseen sähköpostin. Tunnen itseni laiskaksi, saamattomaksi ja ahneeksi ihmiseksi, joka vain keksii tekosyitä päästäkseen velvollisuuksista. Ei ole ollut mitään paniikkikohtauksia, vain taustalla hälisevä ahdistus hieman nosti äänenvoimakkuuttaan.

Olen syönyt liikaa ja varmaan syön vielä lisää. Yritän rajoittaa sokeria kuitenkin, sillä viime yönä tuli pariin kertaan sydämen lisälyöntejä, ja uskon sen johtuneen siitä karkkimäärästä, jonka illalla söin. Lisälyönnit ei tunnu yhtään mukaville.

Naamio

Piirsin! Jouduin vähän miettimään jakaisinko tämän teille vai en, sillä nettiin kun jotain laittaa, niin omistusoikeuden säilyminen on vähän niin ja näin. Tai siis totta kai tekijänoikeus on, mutta eihän ihmiset sitä aina noudata. Ei sillä että joku mun kuvia edes jaksais kopioida. Siltä varalta että joku jaksaa ja haluaa käyttää tätä kuvaa jossakin yhteydessä, annan kuvalle Creative Commons -lisenssin.Toisaalta tänne postaaminen tarkoittaa sitä, etten voi anonymiteetin säilymisen takia jakaa kuvaa missään muualla.

Kuitenkin, tässä kuva. Tausta on vähän raidallinen, koska mulla oli vaan tuo yksi musta kynä eikä sellaista leveämpää, jolla olisi hyvä värittää taustaa. Pointtina on kuitenkin enemmän terapeuttinen piirtäminen kuin taiteen luominen, joten menköön. Ostin kokonaisen luonnosvihon, että voisin piirtää ajatuksiani. Tykkään käyttää paljon vertauksia kirjoituksissani - kuten ehkä olette huomanneet - ja monet niistä sopivat piirrettäviksi. Tämä on aika kliseinen aihe, mutta kai siitä oli turvallista aloittaa. Kuvassa hämärästi näkyvät suorakulmiot ylä- ja alaoikealla ovat piilottamassa signeerausta (aioin sen ensin ylös, mutta sitten peitin tuolla mustalla, ja kuitenkin näkyi läpi), sillä sen tuttuni tunnistavat. Mulla on vaan Paint eikä mitään hienoa ohjelmaa, millä noi ois voinu blurrata.

Tämän teos teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 3.0 Muokkaamaton -lisenssi. Mikäli kuvaa käytetään, tekijänä on mainittava minut ja linkki/osoite alkuperäiseen kuvaan eli tähän postaukseen. Arvostaisin myös, että kuvan käytöstä mainittaisiin minulle.

Kertokaa ihmeessä mitä tykkäätte (ja julkaisenko lisää, jos tulee piirrettyä). Itse en ole ihan täysin tyytyväinen tähän. Ensinnäkin tuo naamio ei ole sillä tavalla täydellinen kuin haluaisin (ja mä vielä sotkin sen, kun kädellä pyyhkäisin juuri väritettyäni huulet). Lisäksi nuo todelliset kasvot eivät näytä sillä tavalla inhottavilta kuin haluaisin. Tykkään kuitenkin hiuksista oikealla puolella ja jonkin verran noista veri/lima/whatever-rihmoista. Siihen nähden kuinka kauan aikaa on siitä, kun olen viimeksi tehnyt piirustuksen kunnolla valmiiksi, olen aika tyytyväinen.

Tänään on ollut mättöpäivä. Ihan tietoisesti valittu sellainen. Olen syönyt ihan hitosti, ja nyt illalla/yöllä liika sokeri kostautui sydämentykytyksinä. Ei kai pitäisi mättää sokerilla. Ensi kerralla mäkkiruokaa? Ajatuksissani on ihan ok, jos kuutena päivänä viikossa syön 1000-1500 kaloria, ja yhtenä mätän mitä vaan. Maanantaiaamuna voin olla kotona yksin, joten ehkä otan huomenna illalla kuituvalmiste-laksan (käytännössä kuivattua ja hyvin tiivistettyä viikunaa), jos huomenna on vielä jotain turvotusta tältä päivältä.