Pinttynyttä likaa

Pääsin päivällä loppujen lopuksi ulos. Koko pyörälenkissä ja kauppareissussa meni kolmisen tuntia. Ruokakaupassa meni tunti, kun annoin syömishäiriön valikoida tuotteita. Puolivälissä pyörälenkkiä pysähdyin kuntoiluvälineille, ja tein jotain treenin tapaista. Pyöräiltyä tuli ehkä reilu 15 kilometriä.

Olin koko ajan ihan tolkuttoman väsynyt. Osittain se johtui varmaan aamun paniikista, osittain syömättömyydestä. Kaupassa nojailin ostoskärryyn ja liikuin hitaasti. Ajatus ei kulkenut juuri ollenkaan. Syömishäiriö kelpuutti vähemmän kevyen ruokavaihtoehdon, kun se kuitenkin oli kohtuullisen terveellinen (kalaa) ja ostokseni muutenkin olivat sen mielestä hyviä.

Jos ei olisi miestä, jonka pitää myös suostua syömään ruokiani, olisin näinä sh-kausina luultavasti kasvissyöjä. Kala olisi myös ok. Ja toki tällaiseen painotukseen pyrinkin. Ruuan pitää olla hyvää mahdollisimman monella tasolla: kasvis, luomu, täysjyvä, lähiruoka, reilu kauppa, lisäaineeton... Terveellinen ja eettinen ruokavalio tekis musta paremman ihmisen. Pelkkä vähäkalorisuus ei riitä. Toki mun ruokakaapissa aika hyvin tuo toteutuukin, ei ehkä millään yltiötasolla, mutta keskimääräistä enemmän. Minussa asuu kommari-ituhippi-maailmanparantaja. Syömishäiriö haluaa vain vetää kaiken yli.

Aamun ahdistuksen tilalla tuli masennus. Sitä hiukan lievittää se, että voin ajatella hyvää tämän päivän ruuista. Tosin lämpimässä ruuassa oli kermaa, turhia rasvoja ja kaloreita vaan. Mutta niin hyvää. Teen välillä oikeasti todella hyvää ruokaa. Leivonkin aika hyvin. Äh, ajatus lähti harhaan.

Huomenna aamulla terapiaan ja sen jälkeen kirjastoon tekemään opiskelujuttuja. Toivottavasti jaksan, vaikka pelkään että päädyn vain tänne vuodattamaan ahdistusta. Kirjastossa ei voi saada näkyvää paniikkia. Osa opiskeluajasta valuu hukkaan kaupassa, kun kierrän hyllyjä ja mietin mitä saisin syödä. Oikeasti tehtävien juttujen ei pitäis viedä kuin tunti-pari, mutta tämänhetkisessä kunnossa vietän luultavasti koko päivän keräten voimaa hiljentää sen äänen, joka haukkuu kaiken mitä saan aikaan.

Pyrin eroon epätäydellisyydestä kuin käsiin pinttyneestä liasta. Pesen kunnes iho on melkein kulunut irti, enkä silti näe, ettei siinä ole pinnassa likaa, vaan iho ei ole täydellisen tasaisen värinen ja kaunis, ei koskaan ole ollut, eikä koskaan tule olemaan. Minusta silti tuntuu, että sen ehdottomasti pitäisi olla, joten jatkan pesemistä, vaikka se johtaisi siihen, ettei minulla lopulta ole edes sitä likaisen näköistä ihoa.

Velvollisuusahdistus

Olen ollut hereillä kolmisen tuntia. Telkkarissa pyörii ostos-tv, minä en ole vielä käynyt suihkussa tai pukeutunut. Istun sohvalla, pöydällä pari tuntia sitten syödyn aamupalan jäljiltä tyhjä jugurttikulho ja kahvikuppi. Olen päättänyt antaa itselleni vapaapäivän, ja haluasin lähteä pyörälenkille ennen kuin käyn kaupassa ja teen ruokaa. Pitäisi lähteä aika pian, sillä haluaisin ehtiä tehdä ruuan ennen miehen kotiin tuloa, että voisin rauhassa (=piilottelematta) laskea sen kalorit.

Ostos-tv toitottaa tervettä elämää. Minulla on läppäri ja rutattu talospaperi, jossa on meikki- ja veritahroja. Panikoiduin hoidettavista asioista ja siitä, kuinka pitäisi olla aikuinen ja kuinka nämä asiat eivät saisi ahdistaa mua. Paniikki-itkua, viiltelyä. Sen sijaan että pukeutuisin ja lähtisin kaivamaan pyörää varastosta, luen sarjakuvaa syömishäiriöstä. (Ehkä mäkin voisin piirtää tarinani. Ehkä voisin julkaista sen täällä.)

Parin päivän vähäinen syöminen ei riitä tämän ahdistuksen hallintaan. Hävettää, kun ahdistun aikuisen ihmisen elämästä. Ahdistun kaikesta, mikä sisältää vieraita ihmisiä, ajanvarausta, puheluita tai epätietoisuutta. Minun pitäisi tietää asiat kyselemättä. En saa tehdä virheitä, en saa olla tietämätön kuinka asiat hoidetaan, vaikken koskaan olisi vastaavaa asiaa tehnyt. Pelkään vaikuttavani typerälle, lapselliselle tai hankalalle. Häpeä ahdistuksesta tekee olosta pahemman kuin se jo pelkän paniikin takia on.

En oikein osaa nyt ajatella selkeästi. Yritän päästä ulos, ehkä liikkuminen hieman auttaa. Pitäisi myös syödä, mutta mieleni sanoo, että en saisi, kun olen nyt syönyt parina päivänä tarpeeksi vähän. Tiedän tämän johtavan ahmimiseen, kroppa haluaa omansa. Niin haluan minäkin, mutta toistaiseksi yritän täyttää syömisen tarvetta makeutusaineilla ja aromeilla. Ei kaloreita, ei kaloreita. Kroppa näyttää valtavalle. Ahdistus tuntuu voittavan kaiken. Uskaltaisinpa oksentaa.

Kuva: Peter Pan (Disney)

Täydellisyydennälkä

Uusia lukijoita on taas hieman tupsahdellut, mukavaa. Olen kiinnostunut siitä minkälaiset ihmiset mun juttuja lukee, ja tähän postaukseen saa edelleen vastailla.

Tällä hetkellä on ihan hyvä olo. Ahdistavia asioita on vaikka kuinka, mutta koska olen syönyt tarpeeksi vähän, voin lennellä ihanissa syömishäiriöpilvilinnoissa ja unohtaa tai jättää stressin huomiotta. Olen ulkoillutkin ja tehnyt työni kohtuu hyvin ja ottanut vitamiinit ja ollut niin täydellinen kuin kahdeksi jakautumatta olen kyennyt. Heikoissa kantimissa tämä hyvä olo on, tiedän että putoan pienestäkin epäonnistumisesta.

Univaikeudet ovat tehneet jonkinlaisen paluun. Monen yön univajeesta huolimatta nukahtamisessa kestää. Luulen näkeväni aika paljon unia, mutta muistikuvia jää heikosti. Pari yötä sitten näin unen, jossa lentokone putosi lähelleni. Olen aiemminkin nähnyt vastaavan unen. Onpahan jotain vaihtelua ammuskelu-unille.

Lasken taas kaloreita. Kirjaan yleensä syömäni ruuat samalla kun syön. En sitten juuri ehdi kiinnittää huomiota siihen ruokaan, kun pitää kirjata. Näin saan kuitenkin varmemman käsityksen kaloreista kuin vaan päässä laskemalla. Lisäksi käyttämäni nettisivu laskee eri ravintoaineet, joten voin katsoa johtuuko jokin olo ruuan koostumuksesta. Kaloreita laskiessa mulla yleensä syötyjen proteiinien määrä kasvaa ja hiilarimäärä putoaa. Jos noin käy liiaksi, mulle tulee sellainen olo, että on nälkä mutta ruoka inhottaa. Ja sitten tekee mieli herkkuja.

Saa nähdä miten tässä taas käy. En usko pystyväni säilyttämään sitä painoa, johon nyt onnistun pudottamaan. Mun kroppa tuntuu pyrkivän normaalipainon ylärajalle, jos en laske syömisiäni. Toivon, että voisin hyväksyä sen kropan, eihän se mitenkään epäterve ole. Mä vaan inhoan sitä. Inhoan vatsamakkaroita, leveitä reisiä ja käsivarsia, pyöreitä poskia, liian isoja rintoja (jotka ei juuri laihtumallakaan pienene). Näytän ylimmässä painossani kai vähän äidilliseltä, jos ymmärrätte. En pidä siitä. En tunne olevani mitenkään aikuinen tai muutenkaan sellainen ihminen, jolle kroppani kuuluisi.

Isompi minä vielä kaiken lisäksi todistaa sen, että en kontrolloi itseäni ruuan edessä. En osaa jättää herkkuja yhteen pullaan, kouralliseen sipsejä, muutamaan karkkiin tai pariin keksii. En minä erityisesti ahmi, otan vain hieman liikaa lisää. "Etköhän sä oo syöny jo tarpeeks." Ei mulle enää noin sanota, mutta aina herkkuja syödessäni tunnen sen tunteen, joka tuosta lauseesta joskus tuli. Ahne, itsekuriton, epäkohtelias, syöppö. Olisi pitänyt itse tajuta ja tietää.

Terapiani tarina

Lupasin aiemmin kirjoittaa postauksen, jossa käyn läpi terapiani historiaa. Kirjoitan ulkomuistista, en jaksa kaivella päiväkirjoja tai muuta lähdemateriaalia. Tuskin edes tekisi hyvää lukea niitä, enkä erityisemmin kirjoittanut käytännön asioista, joten niistä tuskin olisi apuakaan. En kerro täsmällisiä vuosia, sillä pyrin pitämään tämän blogin anonyymina.

Olen aina tuntenut jonkinlaista yksinäisyyttä ja erillisyyttä suhteessa muihin ihmisiin. Peruskoulun viimeisinä vuosina tuli satunnaista kiusaamista ja kaveripiirin pienentymistä. Yläasteen ja lukion aikana itsetuntoni huononi pikkuhiljaa. Yksinäisyys lisäsi masennustyyppistä oireilua ja huononeva itsetunto ahdistusta. Viiltelin ensimmäisen kerran, kun jokin koulutehtävä ahdisti minua, eikä tuntunut sujuvan ollenkaan. Ainakin sellainen muistikuva minulla, en ole ihan varma sen todellisuudesta.

Kerroin kouluterveydenhoitajalle väsymyksestäni, ja jätin joitain kursseja pois. Kävin koulukuraattorin luona pari kertaa ennen kuin kerroin (kirjoitin hänelle) viiltelystä. Kouluterkkari otti yhteyttä pariin nuorisopoliin. Muistelisin, että oman alueeni nuorisopolille olisi ollut pidempi odotusaika tai jotain sellaista, eikä se mihin päädyin ollut poli, jolle olisin "virallisesti" kuulunut. Olin tuolloin alaikäinen ja aikuiset olivat kai sitä mieltä, että tarvitsin apua pikaisesti, joten hoitopaikka löytyi pian.

Minulla ei ole erillistä muistikuvaa ensimmäisestä tapaamisesta polilla. En muista oliko paikalla lääkäri vai terapeutti vai molemmat, enkä muista olivatko vanhempani läsnä. Luulen että puhuin terapiassa ensimmäisen vuoden aikana aika paljon vanhemmistani, erityisesti äidistä. Asuin vielä tuolloin kotona, ja pelkäsin äidin reaktioita. Äiti sai minut tuntemaan sanomisillaan jatkuvaa syyllisyyttä, joten pelkäsin tekeväni mitään väärin. Terapia tuntui hyvältä, koska sain olla hiukan enemmän poissa kotoa ja kertoa miltä äidin sanomiset tuntuivat. Äidille en voinut näitä asioita kertoa, sillä hän syytti minua väärin- ja ylitulkinnasta ja liiasta herkkyydestä. Terapiassa tunteeni ja reaktioni eivät koskaan olleet vääriä, vaan terapeutti löysin niille aina ymmärrettävän syyn.

Kirjoitin ja piirsin tuolloin paljon, ja näytin terapeutilleni usein tekeleitäni. Sain kannustusta, jota kotoa ei koskaan tullut. Toisaalta kirjoitin päiväkirjaani paljon sellaisia asioita, joita en olisi ääneen uskaltanut sanoa, ja terapeutti saikin tietää näistä luettuaan kirjoituksiani. Tämä on ehkä haitannut asioita jonkin verran, sillä en vieläkään ole oppinut puhumaan ääneen vaikeista asioista. Mikäli minun tarvitsee kertoa jollekin sairauksistani, hoidan sen mieluiten kirjallisesti. Minä myös vihjailen asioita aika paljon sanomatta suoraan, toivoen että toinen kysyy. Terapiassakaan en edelleenkään kerro kaikkia asioita suoraan ja ääneen. Erityisesti viiltely ja syömisjutut ovat tällaisia, kerron kautta rantain ja odotan terapeutin kysyvän oikeat asiat.

Ensimmäisen lääkityksen sain luullakseni noin vuoden kuluttua terapian alusta. Äitini oli soittanut terapeutilleni ja terapeutti mainitsi tästä. Tästä seurasi nopea ajatusketju: "Kun menen kotiin, äiti alkaa kysellä asioista. Selitän tai en, äiti syyllistää. Tiedossa on pahaa oloa ja tappelua äidin kanssa. En jaksa kohdata tätä, pelkään äitiä." Tuli hyvin voimakas tunne siitä, etten halua mennä kotiin ja sen jälkeen paniikki, kun tiesin ettei vaihtoehtoja ole. Terapeutti oli sitä mieltä, että kannattaa lähteä psykiatrisen päivystykseen. Muistelen hänen soitelleen sinne, ja kysyneen voinko mennä. Ihan varma en tästä ole. Lähdin päivystykseen yksin. Olisin ihan hirveästi halunnut terapeuttiani mukaan, mutta tietenkään se ei näin yllättäen onnistunut. Päästyäni päivystykseen olin hieman rauhoittunut. Jouduin odottelemaan, vaikkei muita juuri näkynyt, vain yksi juoppo, jonka housut eivät pysyneet ylhäällä. Lääkäri oli vähäsanainen ja persoonaton. Hän vaikutti pitävän minua ylireagoivana pikkulikkana, kirjoitti lääkkeet ja lähetti kotiin. Äidinpelko ei ole syy ottaa yöksi osastolle. En ollut fyysisessä vaarassa, joten minut saattoi kotiuttaa.

En muista mikä tuo ensimmäinen lääke oli. Lääkkeitä tuli kokeiltua muutamaa. Muistan Ketipinorin, Cipralexin, Seronilin ja Efexorin. Lisäksi pari kertaa olen saanut nukahtamislääkkeitä, en muista mitä. Joltain tutulta sain kerran Tenoxeja, ne oli hyviä. En osaa sanoa oliko lääkityksistä erityistä apua, voin välillä huonosti ja välillä paremmin. Lopetin lääkkeet muutama vuosi sitten.

Terapian kuluessa alkoi kertyä diagnooseja. Ensimmäisenä papereissa luki nuoruuden kehityksen häiriö. Tulkitsen tämän niin, että lääkärin mielestä mussa oli jotain vikaa, mutta se ei halunnut vielä lyödä varsinaista leimaa. Jossain vaiheessa aloin kai miettiä terapiassa ääneen mikä minua vaivaa. Terapeutti sanoi, että hänellä on teoria, muttei tiedä haluaako kertoa sitä minulle. Arveli kai, että diagnoosista tulisi itseään toteuttava ennuste. Lisäksi hän sanoi hoitavansa ihmistä eikä diagnoosia, mikä on ihan hyvä periaate. Halusin kuitenkin syyn kaikelle, ja terapeutti suostui lopulta antamaan nimen oireilleni. Lääkäri testasi tätä myöhemmin, ja papereissani onkin lukenut myös tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Lisäksi on ollut masennusta eri asteisina ja määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö, jossa piirteiteitä sosiaalisten tilanteiden pelosta ja yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Tällä hetkellä tuntuu, että sopivat leimat ois yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja toistuva masennus (tai dystymia). Epävakaus on siinä ja siinä.

Enimmillään terapiaa oli 2-3 kertaa viikossa. Ensimmäinen harvennuskokeilu epäonnistui. Nyt harvennus on ollut pakko, kun terapia siirtyi ensin kunnalliselta puolelta Kelan kustantamaksi kuntoutuspsykoterapiaksi ja sitten minun itseni kustantamaksi. En ehkä ollut vielä oikeasti valmis kuntoutusterapiaan, kun siihen siirryttiin, mutta se oli ainut ratkaisu, jos halusin jatkaa saman terapeutin kanssa. Olin jo liian vanha nuorisopuolelle. Terapeuttini välillä vaihtaessa työpaikkaa minä siirryin mukana ja ehdin "kerätä koko sarjan" alueen nuorisopoleja. Lääkäreitäkin ehti olla aika monta, enkä heistä kauhesta muista. Viimeisimmästä eniten.

Terapiaa on nyt aika monta vuotta takana. Tarkkaa määrää en sano, mutta se on lähempänä kymmentä kuin viittä. Hullu mikä hullu. Olen aina ollut osittain työkykyinen, tai ainakaan en ole koskaan ollut täydellä sairaslomalla. Kerran mietittiin osastoa, mutta päädyin siihen etten mene, koska en olisi jaksanut selittää osastolle menemistä muille. Nyt jossain määrin kaduttaa tuo ratkaisu, vaikka en tiedä olisinko sen paremmin selvinnyt sielläkään. Välillä kaipaan vaan niin kovasti, että joku pitäisi musta huolta eikä mun tarvis muuta kuin totella. Jos olisin mennyt osastolle, olisin ehkä päässyt kokemaan edes jotain tuon tapaista. Tai mistä minä tiedän, kun en ole koskaan ollut.

Terapiani ja sairauteni ovat aina olleet jossain määrin tabuja. Harva niistä tietää ja vielä harvemman kanssa niistä puhun. Enkä puhuisi heidänkään kanssaan, jos eivät kyselisi. Uskon kuitenkin, että terapian vaikutus elämääni on ollut suuri. Osin juuri sen takia, että en ole voinut tai uskaltanut kertoa henkisestä voinnistani juuri kellekään. Jos olisin, en varmaankaan olisi tarvinnut näin pitkää terapiaa. Vieläkään en myönnä kärsiväni, joten tarvitsen terapian tuomaa mahdollisuutta puhua. Olisi ehkä hyvä puhua muillekin, mutta ihmisten reaktiot ovat usein joko pettymyksiä tai suorastaan loukkaavia ja tilannetta pahentavia.

Terapia on auttanut minua ymmärtämään itseäni ja ajatuksiani. Tunnen virheelliset ajatuskulkuni, tiedän milloin luuloni itsestäni ovat väärässä. Ahdistuksen, itseinhon ja masennuksen tunteet eivät kuitenkaan ole poistuneet. Tiedän mikä ne milloinkin aiheuttaa, tiedän miksi oireilen niin kuin oireilen, osaan antaa tunteilleni nimet. En tiedä onko tämä muuttanut minua mitenkään tai muuttaako se minua joskus tai pikkuhiljaa. Toivon muuttuvani ja pelkään muuttuvani. Tämän minän minä tunnen, nämä reagoinnit ovat ennustettavia. Vielä haluaisin vakuuttua siitä, että tuntemattomaan kannattaa loikata.

Luin kirjan nimeltä En luvannut sinulle ruusutarhaa, ja vaikka sen päähenkilön sairaus on eri kuin omani, siinä oli hyvä kuvaus terapiasta (lainaus englanniksi, sillä olen jo palauttanut kirjan enkä löytänyt tätä pätkää netistä suomeksi): "Believe it or not, her sickness is the only solid ground she has. She and I are hacking away at that ground, on which she stands. That there will be another, firmer ground for her after this is destroyed she can only take on faith." Vapaa, tiivistetty käännös: Sairaus on ainut vakaa maaperä, jonka hän tuntee. Me puramme pois tätä maata hänen jalkojensa alla ja hän voi vain uskoa, että sen alla on on toinen, vakaampi perusta.

Lintsaaja

Tällä viikolla olen vältellyt nukkumaan käymistä. Osin tietoisesti, osin vahingossa. Olen netissä ja katson telkkaria, en halua kohdata todellisuutta. Olen väsynyt ja tunnen unenpuutteen silmissäni. Haluan uskotella itselleni, etten saisi kuitenkaan unta, turha yrittää.

Pitäisi tehdä opiskelujen eteen asioita. Tämä vaatisi jonkin verran luovaa ajattelua, keksimistä. Se tuntuu nyt liian vaikealla, sillä mulla ei ajatukset pysy päässä. Unohtelen mitä olin tekemässä, loogiset ajatteluketjut tuntuu katkeavan, kadotan ajatusteni punaisen langan. En jaksaisi keskittyä, haluaisin vain maata tai istua paikoillani.

Olen ärtynyt, luultavasti vähäisen syömisen takia. Pyrin syömään päivällä mahdollisimman vähän, niin että voin syödä illalla normaalikokoisen annoksen ruokaa. Käyn taas vaa'alla joka päivä, monta kertaa. Aamupaino on pudonnut kohta parin kilon verran. Leivän ostaminen ahdistaa, pelkään että syön koko paketin kerralla. En kirjaa kaloreita mihinkään, mutta laskeskelen päässäni arvioita ja uusia arvioita. En usko että voin laihtua, jos syön 1500 kaloria. Ajattelen, että vain alle tuhannella laihdun. En tosin pysty alle tuhanteen kaloriin, en kun olen paljon kotona, en jos haluan pysyä kohtuullisen siedettävänä ihmisenä.

Viiltelin taas, vaikkei mulla mitään erityistä syytä ollut. Teki vaan mieli. Haluaisin viillellä käsiin ja jalkoihin, mutta ne jäljet näkyisivät kaikille. Kehitän säälittäviä paikkoja, että tämä pysyisi piilossa. Varpaiden sisäsyrjät. Kuka helvetti viiltelee varpaitaan? Tuntuu todella säälittävältä, eihän haavat edes ole mitään. Tihkuu hetken verta ja tyrehtyy. Ei jätä arpia. Haluan enemmän, mutta en voi ottaa riskiä, että jäisin kiinni. Eihän minulla ole mitään syytä tähän. Minulla on hyvä mies, kohtuullinen taloudellinen tilanne, opiskelut näyttää päällepäin sujuvan hyvin, mulla on töitä. En jaksa selittää ahdistustani kenellekään, sillä he sanovat (tai ainakin ajattelevat) "älä turhaan stressaa".

Kaikki mun paniikki, masennus, olematon itsetunto, pelot, ahdistus, kaikki näyttää turhalle muiden silmissä. Eihän mulla ole mitään syytä tuntea näin. Pelkään tulevaisuutta, kun pitäisi valmistua ja hankkia oikeita töitä. Pelkään sitä ahdistusta, jonka tiedän työnhausta tulevan, pelkään uusia töitä, pelkään kaikkea. En halua aikuistua, en halua ottaa vastuuta, en halua oikeita töitä, en halua sitä vapautta, jonka nuo asiat toisivat, sillä sen hinta tuntuu liian suurelta. Antaisin kaiken päätösvaltani omasta elämästäni pois, jos voisin. Pelkään virheitä ja epäonnistumista niin paljon, että mieluummin antaisin jonkun toisen hallita elämääni. Tätä ei saa myöntää ääneen, tätä ei saa haluta. Tämä on epänormaalia, vastuuttoman ihmisen ajattelua, helpoimman tien etsimistä, elämästä lintsaamista.

Mä pelkään. Jokainen uusi asia, jokainen uusi ihminen, jokainen puhelu, jokainen työpäivä, jokainen opiskelutyö, jokainen päivä pelottaa mua. Aina pitää taistella, olla vahva, niellä kyyneleet. Pitää kohdata maailma, ottaa riski, ettei onnistu. Mä vaan jaksan ja jaksan ja jaksan. Iltaisin saatan itkeä, mutta suurta romahdusta ei ole tullut. Mua raivostuttaa tää ainainen jaksaminen, koskaan ei voi antaa periksi. Ei todella. Ehkä joinain päivinä en tee mitään, mutta mieleni huutaa minulle silloinkin. Vaikka makaisin vain sohvalla, taistelen ahdistuksen kanssa. Haluan että tämä helpottuu, mutta en näe mitään apukeinoa. Pelkään, olen väsynyt. En halua antaa periksi, en halua viivästyttää "oikean elämän" alkua. Odotan jotain vakaata rutiinia, jonka kanssa voisin heittäytyä pelottomuuteen. Luulen, että se vaatii muutaman vuoden tasaista, muuttumatonta elämää, niin että mitään uusia haasteita ei tule, ja kaikki on rutiinia ja tuttua.

Mutta muutoksia tulee. Valmistun, pääsen toivottavasti alan töihin, saan ehkä lapsia. Muutoksia, muutoksia, ei pysyvyyttä. Eläkkeellä sitten? Miksi on niin helvetin kiellettyä haluta helppoa elämää. Olisin onnellisempi ilman töitä ja opiskelua, elellen vaan kotona. Vaan mistäs saat rahat tuollaiseen. Ei mun mies tienaa tarpeeksi, että mä voisin vaan jäädä kotiin. Mua ahdistaa mielettömästi se, etten ehkä koskaan muutu tästä. Ja silti, pelkään myös muutosta. Millä mä sitten määrittelen itseni? Pelkään, että muutos tulisi jollain helpolla pikkujutulla, kuten ruokavaliolla, ja silloin kaikki olis mun syytä eikä mulla ois oikeutta valittaa.

Tää on mun syytä, tavalla tai toisella. Minun pitäisi yrittää enemmän, pitäisi yrittää muuttua ja etsiä parannuskeinoja.

Kahden sekunnin rauha

Tunsin jokin aika sitten pienen hetken millaista olisi olla terve. Ahdistus oli poissa pari sekuntia. Kuulostaa aikamoiselta valitukselta nykyisen elämäni suhteen, kun kahden sekunnin rauha on mainitsemisen arvoinen asia. Tuon pienen hetken jälkeen ymmärrän miten suuri minun ja terveen ihmisen ero on.

Tuon kahden sekunnin aikana velvollisuuteni eivät tuntuneet ylivoimaisilta. Opiskelujutut eivät olleet vain suuri möykky, vaan tämänhetkisestä epämääräisyydestään huolimatta hallittavissa oleva asia. En pelännyt olevani surkea nykyisessä tai tulevassa työssäni, vaan uskoin pärjääväni. Taustalla normaalisti oleva epämääräinen ahdistus oli poissa.

Normaali olotilani palasi humauksessa, kun jokin mielessäni muisti, että tuollainen rauha on kiellettyä. Epäonnistun varmasti, jos otan asiat liian kevyesti. En ansaitse tämän parempaa. En usko, että saan tuota olotilaa koskaan pääasialliseksi, vaan se pystyy olemaan mielessäni vain hyvin lyhyitä aikoja.

Minä en tuonakaan hetkenä ollut välinpitämätön opiskelun ja muiden asioiden suhteen. Halusin tehdä velvollisuuteni, ja uskoin selviäväni niistä. En ole pitkään aikaan tuntenut stressitöntä halua tehdä opiskelujuttuja. Ahdistus ja paineet koulutöiden suhteen alkoivat ala-asteen loppupuolella. Ensin niissä aineissa, joista pidin vähemmän ja lopulta lukion loppupuolella ne kattoivat kaiken, mitä piti tehdä. Nyt ahdistus on levinnyt kotitöihin ja se tunkee jo harrastuksiin ja kaikkeen.

Jokin sai minut uskomaan, etten ole tarpeeksi hyvä, ettei työni kelpaa. Piti panostaa enemmän. Nykyisin pelkään epäonnistumista kaikessa. Näin syntyy yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, se alkaa pienestä ja vie lopulta kaiken tilan. Kroppa on jatkuvassa stressissä. Se huutaa "Vaara, vaara!" päivästä toiseen, se panikoituu helposti. Koko ajan on oltava varuillaan.

Kuuntelen musiikkia lähes aina kodin ulkopuolella. En jaksa kuunnella ihmisten puhetta, se saattaa laukaista liian voimakkaita tunteita. Laihdutan, ettei epäonnistumisen tunne olisi koko ajan läsnä. Viiltelen, etten itse olisi koko ajan läsnä. Pakenen, sillä todellisuus on pelkkää vaaraa.

Se kahden sekunnin rauha oli tunne, johon en uskalla hypätä, mutta jota kaipaan kovasti. Pelkään, että se pettää. Ahdistus on pahempaa, kun se iskee nurkan takaa. Jos minulla olisi tuo hyvä tunne, selviäisin paremmin. Minun pitäisi tehdä asiat vieläkin itsenäisemmin ja se pelottaa nykyistä ahdistunutta minua. En osaa ajatella, että terveenä minua ei pelottaisi yhtä paljon.

Tuo pieni hetki kuitenkin muistutti minua siitä, että tuntemani stressi ei ole pelkästään herkkää luonnettani. Olen liian ahdistunut, se haittaa elämääni ja se on terveysriski. Tunsin hetken olevani terve, näin mikä on minua ja mikä sairautta, sillä vain sairaus oli poissa. En vaan enää osaa ajatella noin. Kaikki on taas minun syytäni, normaali olotila on täällä.

Yksinäisyyden turva

Viimeiset 24 tuntia ovat olleet siedettäviä. Ei megaluokan ahdistusta eikä itkua. Yleistä väsymystä edellisten päivien ahdistuksista sekä masennusta, mutta kestettävissä. Eilen illalla viiltelin vähän. Ei ollut mitään erityistä syytä, teki vaan mieli. Yksi paniikkiviiltely, ja heti koukussa. Olen onnistunut rajoittamaan piilotettavissa oleviin paikkoihin, mutta tekisi mieli nähdä jotain isompaa.

Itseluottamus on aika matala melkein joka asiassa. Pelkään tekeväni virheitä, ja erityisesti sosiaaliset jutut pelottaa. Jään miettimään jotain huonosti muotoiltua lausetta päiviksi. Olen kovin itsetietoinen, ja mietin jatkuvasti miten pitäisi reagoida. Eräs tuttu kertoi tehneensä abortin, ja minä vain mietin onko reaktioni sopiva. Olen liian huolissani siitä, mitä minusta ajatellaan.

Sosiaalisen ahdistuksen oireet on hieman lisääntyneet. Minä en halua nähdä ihmisiä, ellei ole pakko. En tapaa tuttuja, jos he eivät suoraan ehdota tapaamista. Ihmiset on enimmäkseen ärsyttäviä, siedän vain paria läheistä ihmistä ja muutamaa tuttua. Ihmisten kanssa häivytän itseni jotenkin, ajattelukykyni ja toimintani muuttuu unenomaiseksi. En oikein osaa selitää tuota tunnetta. Ikään kuin olisin poissa tai tarkkailisin itseäni ulkopuolelta. Yksin on parempi olla.

Kupla

Tänään tuli taas hetki, kun tajusin kuinka säälittävää elämäni on. Multa kyseltiin kuinka paljon aikaa voi uhrata yhteen opiskelujuttuun, ja sanoin että kyllä mulla aikaa riittää. Ei mulla ole kuin 4-5 tuntia ohjelmaa viikossa, vähän laskutavasta riippuen. Säälittävää. Lisäksi en juuri vietä aikaa ihmisten kanssa. Ei vaan huvita, en soita takas jos mulle soitetaan, en lähde mukaan bileisiin (kutsuja tulee ehkä neljä vuodessa, eli eipä niitä paljoa olis vaikka lähtisin). Olen mieluummin puolituttujen kanssa, sellaisten, jotka ei tiedä musta mitään. Silloin ei tarvi miettiä, että pitäiskö kertoa rehellisesti miten menee. Niillä jotka mun historiaa jonkin verran tuntee menee vielä huonommin ku mulla. Mun todellisuuden taju ei rakoile, mä en joudu miettimään riittääkö rahat ruokaan.

Mulle ehdotettiin, että kyselisin erääseen asiaan ideoita kavereilta. Meinasin jo vastata, ettei mulla ole kavereita, mutta tajusin sentään sanoa, ettei mulla ole kyseisestä asiasta tietäviä kavereita. Mutta oikeesti, en tunne että mulla olis kavereita, tuttuja vaan. Elän omassa kuplassani, johon mahtuu vain ahdistusta ja katkeruutta. Ihmiskontaktien puute lisää katkeruutta ja se vain kasvattaa kuplaa isommaksi ja työntää toiset kauemmaksi. Ja sitten tulee sellaisia hetkiä kuin viime yö, jolloin koko maailma on mua vastaan ja kukaan ei ymmärrä ja angst. Miten kukaan voisi ymmärtää, kun en edes yritä selittää? En vaan jaksa uskoa, että siitä olisi mitään apua. Enkä jaksa itkeä kaikkien edessä. Itkeminen on säälittävää ja se tekee musta hankalasti ymmärrettävän ja rasittavan. Ja lapsellisen, eihän multa vaadita sen enempää kuin muiltakaan ikäisiltäni.

Tämä ahdistus on lamauttavaa. Tunnen olevani puolittain poissa, ajatustoiminta on lukossa, en osaa tehdä päätöksiä. En edes muista milloin olen viimeksi ollut täysin stressitön.

Olen laihtunut viikossa noin kilon. En tiedä kuinka paljon siitä on todellista laihtumista ja kuinka paljon vain sitä, että ruuansulatuksessa on vähemmän ruokaa. En usko että seuraavan viikon aikana laihdun yhtä paljoa, vaikka söisinkin yhtä vähän. Haluaisin kuitenkin. Hetkittäin tunnen itseni valtavaksi. Vatsa näyttää siltä kuin olisin raskaana, vaikken ole. Reidet hankaa toisiaan kävelessä ja pakaran ja takareiden välissä on ura ja tunnen kuinka sen eri puolet koskettavat toisiaan. Inhottaa.

Suoritus

Esteitä. Juokse, hyppää. Etene. Pääsit edellisenkin yli, pääset tämänkin.

Etkö sinäkään näe? Ne esteet ovat liian isoja, niissä on piikkilankaa, ja minä revin lihani rikki niistä jokaiseen. Sinä hymyilet tyytyväisenä, pääsinhän puolelta toiselle. Ja vain sillä on väliä. Ei se mitään, että olen haavoilla, ja vanhat arvet repeytyvät auki kun ponnistan uuteen hyppyyn ja veren menetys tekee minusta vain entistä heikomman.

Sinun on päästävä yli vielä isommista, et ole perillä. Kaikki ovat edelläsi, sinä et edes yritä. Miten voit päästä palavan esteen yli, kun kaadut helpompiinkin? Haavasi ovat häpeäksi, ei esteitä saa koskettaa, ne pitää ylittää korkealta.

Yritän hypätä, päädyn menemään vain läpi voimalla, joka repii minut ja repii esteen, niin ettei sen ylitys enää näytä saavutukselta, kun se on riuhtomisestani romahtanut. Vain haavani, joita kukaan muu ei näe, todistavat siitä että tein jotain. Vasta kun kaadun esteeseen niin, etten itse pääse ylös, te huomatte. Vasta sitten sinä tajuat, ettei minua kannattanut kannustaa.

***

Jumala, tee musta hullu, en jaksa olla terve.

Aidat

Ahdistus ja raivo tulevat ja menevät aaltoina. Huominen, sen velvollisuudet ja selvitettävät asiat tuntuvat liian suurilta. Ahdistun ja sen jälkeen tunnen vihaa. Vihaan ahdistustani ja vihaan sitä maailmaa, jonka mielestä vika on minun mielessäni, eikä sen vaatimuksissa. Maailma haluaa minun hyppäävän aidan yli, ja kun lihasvoimani ei riitä siihen ja kaadan aidan tai kompuroin tai kieltäydyn yrittämästä, on vika minussa. Minun voimaani pitää korjata, minua pitää kehittää, että jaksaisin hypätä korkeammalle. Ei ole liian korkeita aitoja, on vain liian heikkoja jalkoja. Minä haluaisin kulkea hitaasti, hädin tuskin jalkojani nostaen, mutta se ei käy. Minua piiskataan eteenpäin, ja kehuja saan kun olen jaksamiseni rajalla. Terapiakin on vain lihaskunnon harjoittamista, jota on tehtävä, että selviää. Mä haluan vaan laahustaa tasaista tietä ilman aitoja, mutta se ei käy kellekään. Kärsi, paska, niin kärsii kaikki muutkin!

Matkalla alas

Äkkiä on tullut valtava tarve kirjoittaa, kuten näiden tekstien ilmestymisestä huomaa. Kirjoitan enimmäkseen kännykällä, joten pituutta teksteille ei tule ihan hirveästi.

Anonyymi kysyi heinäkuun alussa kommentissaan millaisena olen kokenut psykoterapian. Jossain vaiheessa aion palata tähän enemmän ja kirjoittaa postauksen aiheesta, jonkinlaisen muistelun koko tähänastisesta terapiasta. Lyhyesti voin sanoa sen, että en jättäisi terapiaa väliin, jos voisin valita uudestaan. Rankkaa on ollut, mutta uskon, että asiat olisi menneet huonommin ilman terapiaa.

Viime yönä nukahdin joskus neljän jälkeen. Nousin joskus puoli yhdeltätoista, unta tuli kuutisen tuntia. Se ei riitä mulle, tarvin yhdeksän tai kymmenen tuntia. Kuitenkin nytkin välttelen nukkumaanmenoa, koska pahin ahdistus iskee silloin kun ei ole muuta tekemistä kuin ajatella. Toivon vaan että telkkarilla riittää tarjontaa kunnes olen tarpeeksi väsynyt. Jos voisin, antaisin itseni nukahtaa telkkarin ääreen, mutta se tarkoittaisi sohvalla nukkumista. Jo nykyisillä tavoillani mies joutuu menemään nukkumaan yksin, en haluaisi laittaa häntä heräämäänkin yksin.

Kirjoitushalun lisäksi myös itsetuhoiset impulssit ovat lisääntyneet. Ei mitään erityisen vakavaa, en tarkoita että haluaisin kuolla. Syöminen väheni aika yllättäen, tosin vasta tässä on muutama päivä mennyt. Haluan laihtua. Katselin joitain vanhoja kuvia, ja inhottaa tietää, että olen vain parin kilon päässä niistä. Haluan pudottaa viisi kiloa. En tiedä kuinka pysyvästi siinä onnistun, vuosi sitten olin siinä painossa. Harkitsen kaloreiden laskemista ja rajoittamista. Yläraja 1500, tyytyväisyysraja 1200.

Pieni varoitus: loput tästä postauksesta on asiaa viiltelystä.

Laihduttamisen lisäksi kaipaan viiltelyä. Sen avulla saan paniikin ja ahdistuksen loppumaan. Ahdistus häviää, kun annan itselleni luvan viiltää. Lupaan sisältyy myös toteutus. Kesällä tein vihannesveitsellä yhden haavan. Ei edes vuotanut verta, mutta revin sitä sen verran, että pysyvä arpi jää. Muistan vain katselleeni avattua ihoa ja olleeni rauhallisempi. Ja kaikki vain siksi, että saisin soitettua yhden puhelun.

Toissapäivänä hajotin shaverin ja tein muutaman haavan. Vaikka olen viillellyt satunnaisin väliajoin kahdeksan vuoden ajan, teen edelleen pinnallisia ja lyhyitä viiltoja. Toissa-aamuna heräsin ahdistuneena ja masentuneena, ja kun suihkussa vain itkin, päätin viiltää. Itku loppui, ahdistus väheni, hetkeksi. Heitin hajotetun shaverin paperiin käärittynä roskiin. Nyt kävin onkimassa terät takaisin talteen. Viiltely koukuttaa, ja nyt tekisi mieli, vaikkei suurta ahdistusta olekaan. Yksi pieni, vähän verta, vähän poissaoloa todellisuudesta. Pakokeino. Hätäuloskäynti palavasta huoneesta, mutta se ei vie ulos, vaan viereiseen huoneeseen. Ja se seuraavakin huone syttyy vielä palamaan.

En saa olla tyytyväinen itseeni

Eilen ahdisti lähetettävät sähköpostit. Tänään sain ne lähetettyä, ja enemmänkin. Lähetin myös terapeutilleni sähköpostia, koska aattelin, että ois kiva kertoa saaneeni aikaiseksi joitain - olin niin ahdistunut viime tapaamiskerralla. Sitten minun kiusaamistaani ilkeyksillään harrastava puoleni pääsi ääneen. Se haluaa pärjätä itse ja olla aikuinen, ja se inhoaa kaikkea, mistä voi päätellä, etten minä ole supervahva ja itsenäinen. Siispä se sanoi:

Mitä hittoa sä terapeutilles kirjoitat? "Kato mitä mä tein, ihan ite vähän epämukavan asian. Oothan sä ylpee, oothan?" Saamarin lapsellista valitusta. Sä oot aikuinen, tajuatko! Ei tartte kinuta hyväksyntää ja vahvistusta. Sitä paitsi, sähköpostien lähettäminen? Siitäkö muka pitäis olla ylpee? Sehän on ihan tavallista toimintaa!

Se siitä tyytyväisyydestä. En oo taaskaan saanu mitään aikaseks.

Uneton

Makaan hereillä sängyssä. Pitäisi nukkua, mutta nykyiset velvollisuudet ja pelottava tulevaisuus tunkevat ajatuksiini. Pelasin jo kännykällä pari tuntia, ja pelaamisen ajan ajatukset pysyivät poissa. Tunsin itseni jo aika väsyneeksi, joten laskin puhelimen käsistäni. Ajatukset tulivat kuitenkin takaisin, ja pelkään, että menee puoli neljään tai yli ennen kuin nukahdan. Kello soi aamulla kymmeneltä. Ei minkään menon takia, vaan siksi ettei unirytmi ihan kauheasti karkaisi.

Toivottavasti jaksan huomenna nousta ja tehdä asioita. Tänään sain pari vähemmän stressaavaa juttua tehtyä, huomenna pitäis lähettää muutama sähköposti. Ja pakastaa papuja. Neljä sähköpostia ja aavistus kodinhoitoa, onko se tarpeeksi yhdelle päivälle? Kaksi lähetettävistä maileista ahdistaa, koska ne on opiskelujuttuja ja tuo mieleen kaikkea muutakin kuin vain sisältönsä.

Liian vähäinen syöminen on taas ollut liian helppoa. Tarkkoja kaloreita en osaa sanoa, koska en ole niitä kirjannut mihinkään, mutta jossain tonnin paikkeilla ne on olleet tänään ja eilen. Toissapäivänäkään tuskin yli puolentoista tonnin. Nälkä ei auta ajattelukykyyn, joka on jo ahdistuksen takia kärsinyt, mutta syömättömyydellä perfektionisti on hiljempaa.

Olisipa nukahtamislääkkeitä, että saisi unta.

Vihreää teetä

Perfektionisti on tehnyt paluun mieleeni. Sitä ärsyttää, kun en ole kesällä edistänyt mitään asioita. Opiskelujuttujen selvittäminen ahdistaa liikaa, ja koetan olla ajattelematta sitä ihan hirveästi. Perfektionisti ei saa siis tahtoaan läpi tuossa asiassa, joten se puuttuu muuhun elämääni. Istun nyt kahvilassa ja mieli olisi tehnyt jotain leipää/pullaa ja lattea, mutta perfektionisti tietää, että ne lihottaa, joten juon vihreää teetä makeutusaineella.

Yritän tehdä listaa hoidettavista asioista. Luulen, että olen saanut tärkeimmät paperille, mutta pelkään unohtavani jotain. Tämä aikataulujen ja päätöksien vapaus ahdistaa mua: kaikesta pitää kantaa itse vastuu ja jos asiat menee pieleen, se on mun vika.

Eilen oli terapia pitkän tauon jälkeen. Oli aika rankkaa, kun juuri oli muutenkin ahdistus alkanut kasvaa. Itkin ahdistusta, pakenin sitä apaattiseen masennukseen ja ahdistuin taas. Sovittiin, että nähdään uudestaan reilu parin viikon päästä, eikä kuukauden kuluttua niin kuin yleensä. Ehkä pari kertaa tuonkin jälkeen voisi sopia hieman tiheämmällä aikavälillä, kun ne kuitenkin saa eri kuukausille, eli eri laskuille. Ärsyttää olla hullumpi kuin mihin olisi varaa. Tosin mun terapian hinta on varmasti pk-seudun halvimpia, ja terapeutti antaa mun olla yliaikaa, jos vaan mahdollista - valittaminen rahanmenosta tuntuu siis aika typerälle.

Arki palaa

Kesä on melkein ohi, joten luultavasti blogini hiljaisuuskin kohta väistyy. Odotettavissa on taas paljon yksinäistä oloa kirjastossa opintoja edistäen.

Kesä sujui kohtuullisen hyvin, enimmäkseen tein töitä. Pari viikkoa oli lomaakin. Missään vaiheessa en erityisesti rentoutunut, vaan stressi ja ahdistus ovat pyörineet taustalla koko ajan. Kroppa ainakin kertoo tästä, jos ei muuten tajua. Kurkussa on lähes jatkuva kuristava tunne ja sydän saattaa välillä heittää pari lisälyöntiä tai ainakin lisätä pulssia. Verenpaineesta en tiedä, mutta veikkaan sen olevan korkeahko. Syön jatkuvasti sokerista, rasvaista ja suolaista ruokaa, koska en jaksa vastustaa mielitekoja. Perfektionistini ei tästä tietenkään pidä, eikä ruokavalioni ihan oikeasti ole minulle hyväksi. Nopeat hiilarit selvästi lisäävät sydämentykytyksiä ja suola nostaa verenpainetta. Lisäksi haukun itseäni syömisistäni, ja se osaltaan nostaa ahdistusta.

Elämässäni tapahtuu nyt paljon asioita, jotka ovat minulle uusia. Ei ole tuttua rutiinia, ei asioita joita varmasti osaisin, vaan jatkuvaa asioiden selvittelyä ja uuden pelkäämistä. Minulla ei ole juurikaan asioita, joista voisin ajatella, että pärjään kyllä. Nämä uudet asiat ovat tietysti myös läheisilleni uusia, joten he ymmärrettävästi kyselevät niistä. En vaan jaksaisi enää yhtään "mitenkäs tämä asia edistyy?" tai "miten aiot tehdä tämän jutun?" -kysymystä, kun en itsekään tiedä vastauksia. Enkä voi rehellisesti sanoa, että pelottaa helvetisti enkä tiedä onko minusta tähän kaikkeen. En voi sanoa, että palaisin mieluummin takaisin johonkin tuttuun. Onhan se häpeällistä, ettei jaksa aikuisen velvollisuuksia.

Ihmiset ymmärtävät stressaantumisen, mutta eivät ahdistusta. En jaksa esimerkiksi hankkia niin paljon oman alani työkokemusta kuin olisi hyvä. En jaksa kärkkyä alan pätkätöitä tai sijaisuuksia, mutta se tuntuu olevan muiden ihmisten oletus. Kuulen välillä kysymyksen "eikö oo löytyny sijaisuuksia?" Joudun myöntämään, etten ole oikeastaan edes etsinyt, kun en opiskelun ohella oikein jaksaisi. Näen ihmisten ilmeistä, että toimintani on heistä lyhytnäköistä ja tyhmää, kokemusta pitää hankkia. Kai niihin mahdollisiin pätkätyöpaikkoihin voisi edes olla yhteydessa, vähän mainostaa itseään. En halua tehdä sitäkään, en edes tulevaisuuden varalle. Minua ahdistaa liikaa lähettää edes sähköpostia vieraalle ihmiselle, varsinkin jos pitäisi tehdä vaikutus saadakseen töitä. Pystyisin tuohon kyllä, mutta siitä aiheutuva ahdistus tekisi koko hommasta muutaman tunnin (tai päivän, jos huonosti käy) projektin ja lisäksi ahdistuksen aiheuttama väsymys estäisi mua saamasta mitään muuta enää aikaan. Ehkä tämä olisi pieni hinta mahdollisesta tulevasta työpaikasta, mutta minulla on muita asioita, joiden tekeminen ahdistaa yhtä paljon. Nämä muut asiat ovat pakollisia, joten käytän energiani niihin.

Huomenna tapaan minulle uuden ihmisen, ja minun pitää muistaa kysyä joitain asioita. Kirjoitin nämä asiat itselleni ylös. Lisäksi aioin kirjoittaa muistilistan ensi viikolla hoidettavista asioista ja tavoitteista, mutta tuon uuden ihmisen tapaamisen ajatteleminen ahdisti sen verran, etten nyt pysty ajattelemaan tarpeeksi johdonmukaisesti laatiakseni listaa ensi viikolla. Ajatukset eivät pysy otteessani.

Minä stressaan nyt kaikesta. Jopa sukulaisten antamat vihannekset jääkaapissa ahdistavat - ne pitäisi ehdottomasti käyttää ennen kuin pilaantuvat. Mielessäni käy välillä ajatus, että jos minä joskus sairastun psykoosiin, niin nyt alkaisi olla riskitekijöitä kasassa. Isoja muutoksia tulossa, paljon stressaavia asioita, taustalla mielenterveyden oireilua lähes kymmenen vuoden ajan, ja ikäkin osuu tilastollisesti sopivaan haarukkaan. Eihän tällaista ole sopivaa miettiä, psykoosi on vakava häiriö, eikä sitä saa toivoa. Välillä olen kuitenkin niin väsynyt, että mikä tahansa syy päästä lepäämään kelpaisi. Eikä kukaan syyttäisi mua. Terveen, vastuullisen ja täysipainosesti yhteiskunnan toiminnassa mukana olevan aikuisen maailma on liian pelottava.  En halua pyrkiä sitä kohti, ja se saa muut pitämään mua kummallisena. Haluaisin sosiaalisesti hyväksyttävän syyn olla vetäytyvä ja vähemmän aktiivinen ihminen.