Kesän alkua

Kesän alku on ollut aika mukava. On ollut mielekästä tekemistä, siis muutakin kuin töitä. Oikeastaan töitä sais olla vähän enemmän, nimittäin rahaa ei juuri ole. Toisaalta mulle on muuten parempi, että töitä on vähemmän, mieliala ja jaksaminen on parempaa.

Enimmäkseen menee tosiaan ihan hyvin. Johtuu varmaan velvollisuuksien vähyydestä, ei ole koko ajan sellainen olo, että pitäisi olla tekemässä jotain. Tai pitäisihän nuo ikkunat pestä ja kämppää siivota ja kaikenlaista, mutta ei juuri sellaisia asioita, joita joku muu vaatisi. Psyykkinen puoli alkaa pikkuhiljaa toipua keväästä, mitä nyt vähän luulosairastelen, jos kropassa on pientäkin häikkää. Olen tuntevinani rytmihäiriöitä ja muuta vastaavaa, mitään todellista vikaa tuskin on. Ja oli tässä muutama päivä, joina tunsin itseni niin epätodelliseksi ja dissosioivaksi, että googlettelin psykoosioireita. Silloin toivoin mitä tahansa syytä, ettei tarttis mennä töihin, ja mt-ongelmista johtuva varhaiseläkehän ois loistava ratkaisu. Ei tietenkään oikeesti, mutta joskus työt tuntuu niin väsyttävältä ajatukselta, että mikä tahansa kelpais jos ei tarttis mennä töihin. Psykoosit on parempi kuin masennus, koska edellisiin sairastuvia ei samalla tavalla syyllistetä kuin masentuneita.

Ruoka ja syöminen pyörii jossain määrin ajatuksissa. Paino on pudonnut lähiviikkoina pari kiloa, mutta nykyisellä syömisellä se on taas nousussa. Mulla on suvussa verenpaineongelmia, ja omakin verenpaine lienee normaalin ylärajalla. Mun siis pitäis vähän enemmän miettiä mitä syön, mutta se tuntuu vaan kovin vaikealta. Hankalinta on syödä terveellisesti, mutta tarpeeksi. Tuntuu etten osaa jäädä siihen sopivaan syömiseen, pitää vetää ali tai yli. Jos yritän olla terveellisempi, ajatuksen siirtyy siihen, että voisin syödä vähän vähemmän ja laihtua vähän. Ja sitten syödä vielä vähemmän, ja laihtua vielä enemmän. Toisaalta jos annan itselleni luvan olla laihduttamatta, en jaksa yrittää pysyä terveellisessä ruuassa. Siitä ei vaan saa samaa tyydytystä kuin rasvaisesta ja sokerisesta ruuasta, ei vaikka kuinka olisi täysipainoista ruokaa.

Sanotaan, että kun muutaman päivän syö terveellisesti eikä käytä lisättyä sokeria tai muuta turhaa, ne mieliteotkin katoaa. Hävettää kun ei muutamaa päivää pysty olemaan ilman herkkuja. Yhtenä hetkenä haluan laihtua ja olen tyytyväinen kun vatsa kerrankin on vähemmän turvoksissa, ja seuraavana olen Mäkkärissä syömässä hampurilaista ja illalla mätän suklaata. Ja istun kaiket päivät enkä liiku. Pitäis taas juosta ja tehdä lihaskuntoa tai mitä tahansa. Ei vaan istua koneella jäätelökupin kanssa kasvattamassa läskejä ja verenpainetta ja ties mitä terveysriskejä. Vaan se sisäinen kolmevuotias mankuu ettei haluu, ja valvoo myöhään ja syö mitä lystää. Ja perfektionisti puhisee, kun ei se täydellisyys nyt oikeasti ole niin vaikeaa - pitää vaan tehdä kaikki aina oikein. Minä en taas jaksa kuunnella näitä kahta, kun ei ne yhtään ymmärrä toisiaan tai tee kompromisseja. Teen niin kuin se kovempaa huutava haluaa.

Suunnittelen koska pääsisin seuraavan kerran Mäkkiin, vaikka rahaa ei oikeasti olisi tuhlattavaksi tuollaiseen. Ahdistun, kun minua pidempi siskoni on minua kevyempi, ja päätän, etten syö yhtään häntä enempää ollessamme yhdessä. Iloitsen kun kaveri haluaa roskaruokaa, koska syy on kerrankin jossain muualla kuin minussa. Päähäni tulee idea, että saan syödä päivällä yhden paketin nuudeleita, jos en ennen iltaa syö muuta. Syömiseni perustuu lähes pelkästään satunnaisiin impulsseihin, en erityisesti suunnittele. Kuitenkin tunnen raivostuvani, jos en voi toteuttaa hetken mielijohteen mukaista ruokailua. Ehkä teen tästä isomman ongelman kuin se onkaan. Kai mielitekojen mukaan syöminen on aika normaalia, ja vain perfektionistini väittää toisin.

Mutta pelkään oikeasti aiheuttavani itselleni terveyshaittoja nykyisellä syömiselläni. Saan liikaa rasvaa ja sokeria, joskus myös liikaa suolaa. Ja painoni jojoilee niin, että korkeimman ja matalimman painon väli on jotain 6-8 kiloa. Voisi tuo olla pahempaakin, myönnän. Viime kevään kirjastomätöt kyllä hävettävät, mutta ehkä ne olivat ainoa tapa selvitä opiskelusta. Toisaalta voi miettiä, kannattaako minun opiskella tai pyrkiä mihinkään "oikeaan" työhön, kun ei minusta tunnu siihen olevan. Pystynkö koskaan muuhun kuin tekemään paskaduunia osa-aikaisena, ja sitäkin hajoillen aina välillä?

Pystynkö koskaan ajattelemaan ruokaa normaalisti? Jos syön herkkuja, ajattelen syöväni niitä koska haluan ahmia. Jos syön jotain terveellistä, ajattelen että minun pitäisi laihduttaa. Joskun kun syön liikaa, harkitsen oksentamista. Minulla ei ole todellista syömishäiriötä, eikä oikeaa ongelmaa painoni kanssa, mutta mieleni pyrkii keskittymään näihin asioihin. Minusta tuntuu, että oireilisin pahemmin, jos asuisin yksin, jos ei olisi ketään jolle jäädä kiinni. (Ja tässä kohtaa terapeuttini huomauttaisi, että ulkoistan taas kaiken hyväntahtoisuuden itseäni kohtaan - kyllä minä oikeasti ihan itse haluan syödä terveemmin, enkä toimi niin vain kiinnijäämisen pelosta.)

En tiedä oliko tässä postauksessa mitään mieltä, kirjoitin vain koska en halunnut mennä nukkumaan. En edes itse tiedä miksi en halunnut, ehkä se oli vain se kolmevuotias, joka halusi väkisin valvoa myöhään. Unirytmini on sekaisin, mutta täysin omasta syystäni. En ole muutamaan yöhön mennyt edes sänkyyn ennen kello kahta.

Näin kesällä tulee luultavasti kirjoiteltua harvemmin, kun sopivia välejä kirjoittaa on vähemmän, eikä asiaakaan oikein tunnu olevan. Ensi syksyn stressejä odotellessa, silloin varmaan riittää taas asiaa.

Masennuksen hyväksyminen

"Sun on vaan opittava elämään sen kanssa." Kuinka moni on kuullut tämän lauseen tai sanonut sen itselleen? Minulle on sanottu tämä lause koskien herkkyyttäni, ja olen monesti ajatellut itse näin mielenterveysongelmistani. Neuvo on sinänsä hyvä, mutta se pitää ymmärtää oikein. Itse tajusin vähän aikaa sitten, että olen ajatellut tuon tarkoittavan jotain muuta kuin mitä se voisi parhaimmillaan olla.

Omat väärinymmärrykseni tuosta lauseesta (koskien lähinnä masennusta ja vastaavaa) ovat olleet seuraavia:

1. Asia on niin kuin se on, enkä voi sitä muuttaa, joten minun on vain opittava sietämään kärsimystä. Tämä on aika uhriuttava näkemys, eikä edistä omaa hyvinvointia.

2. Minun on opittava olemaan masentunut tuntematta tuskaa. Oikeastihan tuskan tunteen häviäminen olisi parantumista, ei asian kanssa elämistä. Toisaalta tämän voisi myös tehdä piilottamalla masennuksen itseltään, kieltämällä kaiken niin, että itsekin uskoisi. Luulenpa vaan, että tästä seuraisi entistä suurempi romahdus.

3. Mun pitää elää ja vaikuttaa siltä kuin mitään ongelmaa ei olisikaan. Tämä on asian piilottamista toisilta, ja vähän itseltäkin, eikä tämäkään auta minua voimaan paremmin.

Oikeastaan minun pitäisi ajatella tuota lausetta näin:

1. Minun pitää hyväksyä sairauteni tai ominaisuuteni niin, etten häpeä myöntää sitä toisille. Jos olen hyväksynyt asian itsessäni, ei jonkun toisen negatiivinen suhtautuminen siihen kaada minua.

2. Masennuskauden tullessa minun pitää ymmärtää vaatia itseltäni vähemmän. Kuitenkin minun tulee elää niin, etteivät masentuneena tekemäni asiat tai tekemättä jättämiseni aiheuta paremman kauden tullessa minulle kohtuuttomia ongelmia.

3. Minun tulee etsiä masennuksen hyviä puolia. Masentuneena kirjoitan enemmän kuin muuten, joten opin masennuskausina paremmaksi kirjoittajaksi. Opin ilmaisemaan itseäni. Lisäksi oma historiani mielenterveysongelmien kanssa tekee minusta armollisemman ja hyväksyvämmän toisia kohtaan.

Uskon, että mielenterveysongelmasta pystyy todella parantumaan vasta, kun voi sanoa itselleen: "Minulla on tämä sairaus, eikä siihen sairastuminen ollut minun syytäni. Voin kuitenkin omien voimieni rajoissa pyrkiä vähentämään sen negatiivisia vaikutuksia elämääni. Sairaana minun ei tarvitse pystyä kaikkeen, mutten kuitenkaan ole sairauteni kanssa täysin avuton. Sairauteni ei ole koko kuva siitä mitä minä olen, vaan osa minun henkilöhistoriaani."

Sairaus tulee siis hyväksyä, mutta sen ei pidä antaa määrittää koko minuutta. Sairauden negatiiviset vaikutuksen omaan elämään ovat todellisia, mutta elämään sisältyy muutakin. Sairauden hyväksyminen ja uhriutuminen sairaudelle ovat eri asioita. Joskus on helpompaa jäädä tuleen makaamaan ja antaa sairauden jyllätä, en itsekään aina jaksa taistella uhriajatusta vastaan. Jossakin äärimmäisen syyllisyyden ja täysin uhriksi heittäytymisen välissä on rakentavampi asennoituminen, ja se on etsimisen arvoinen asia.

7 valhetta

Video huonolle (ja hyvällekin) päivälle. Musta tuntuu, että masennus alkaa vihdoin taittua kahden viikon helvetin jälkeen. Tämä on (oli) varmaankin tarkkarajaisin masennuskauteni koskaan.

Kausia

Vähän lisää valitusta taas. Toivon, että ihan kohta tulee helpompaa, kun on hetki ihan mukavaa ohjelmaa ja vähemmän töitä. Sitä ennen pitäisi kuitenki selvitellä opiskelujuttuja syksyä varten. Ahdistaa. Masentaa. Pienikin vihjaus epätäydellisyydestäni ja vajoan. Pienikin heilaus negatiivisiin tunteisiin ja alan vapista ja haluan itkeä. Pitäisi varmaan opiskelujuttuja selvitellessä kertoa, että juuri nyt masentaa, enkä siksi pysty päätöksentekoon ja ettei minua nyt kiinnosta yhtään mikään, vaikka syksyllä saattaakin sitten olla toisin. Mutta inhoan oman sairauteni myöntämistä, inhoan siitä puhumista, sillä se saa minut aina itkemään. Se itku hävettää mua. Mutta tiedän, että se opiskelukeskustelu ois hedelmällisempi, jos suoraan sanoisin, etten nyt ole siinä tilanteessa, että pystyisin tekemään valintoja.

Haluaisin ettei multa hetkeen vaadittaisi yhtään mitään. Kai tällä ololla saikkuakin irtoaisi, mutta mitä mä siitä hyötyisin? Töihin ois vaan entistä vaikeempi palata, eikä tää edes johdu töistä. Toki yksittäiset töissä tapahtuvat asiat voi pahentaa mun oloa, mutta ei ne ole mua masennukseen tuoneet. Ehkä osin liikarasitus on syynä, mutta uskon enemmin, että tämä on sairauteni tapa ilmetä. Masennusjaksoja tulee ja menee. Tänä keväänä oli yksi ennen tätä, viime syksynä oli yksi tai kaksi, en ole varma oliko välissä parempaa jakso. Viime kesänä oli myös yksi jakso, joka taisi oikeastaan alkaa jo viime keväänä. Vuoden sisällä siis ehkä viisi tai kuusi masennusjaksoa, enemmällä tai vähemmällä ahdistuksella. Muut ekstraoireet ovat vaihdelleet: viime keväänä syömisoireilua, viime kesänä lisäksi vihaisuutta, syksyllä ahdistusta. Tämä kevät on mennyt melko puhtaana masennuksena, hieman syömisjuttuja lähinnä ahmimisen muodossa. Mitähän seuraavaan masennukseen keksisi?

Tänään lähdin ihmisten ilmoille hiukset harjaamatta, likaisissa vaatteissa (ei ne sentään haissu, mutta tahroja riitti) ja ilman meikkiä. Ja se oli mulle ihan sama.

Kipua

Masennus jatkuu. Epätietoisuus tulevasta syksystä ahdistaa. Ihmisten kohtaaminen ahdistaa. En halua mitään. En halua mennä töihin, en halua suihkuun, en halua nousta sängystä, en halua lukea, en halua pelata tietokoneella, en halua yhtään mitään. Kroppa on kipeä, aina johonkin sattuu. Pelkään että ihmiset huomaa pian, että olen vain laiska ja itsekäs. Pelkään opintojen loppumista ja muutosta. Pelkään aikuisuutta ja vastuuta. Häpeän pelkoani, sillä kukaan ei tunnu ymmärtävän sitä. Mä en jaksaisi puhua ihmisille ja saada vastaukseksi katsetta, joka kertoo ettei toinen todellakaan ymmärrä mun ajatuksia. Mulla on ikävä terapeuttia. Miksi mun pitää ostaa hyväksyntä? Toivon salaa jotakin uutta kroonista mielenterveyshäiriötä, että saisin pysyvän hoitokontaktin. En halua koskaan lopettaa terapiaa, en usko selviäväni itse. Mutta masennuksella ja ahdistuksella en voi hankkia enää lisää apua, sillä mun piti olla jo parantunut. Tää on mun omaa syytä, enkä siksi ansaitse apua.