perjantai 31. toukokuuta 2013

Turhaa

Mieliala vaihtelee masentuneen ja tunnottoman välillä. Voisin nukkua koko päivän. Toivottavasti lisääntyvä tyhjyyden tunne tarkoittaa masennuksen väistymistä. Mikään ei kiinnosta, ruokaa ei tee mieli. Tunteet ei juuri heilu, jos ei tule jotain ikäviä juttuja. Olo on kuin olisin valvonut yli vuorokauden, vaikken ole. Mitä tämä on? Ihmiset ei kiinnosta, korkeintaan tunnen lievää ärtymystä tai vihaa toisia kohtaan. En välitä onko meikkiä ollenkaan vai onko se eilistä. En jaksa ahdistua mättöruuasta. Rahatilanne on heikko, mutta ihan sama.

Saarnaaja tuntuu nyt sopivalta:

1. Saarnaajan, Daavidin pojan, Jerusalemin kuninkaan, sanoja. 2. Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta! 3. Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla? 4. Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti. 5. Aurinko nousee, aurinko laskee, kiirehtii nousunsa sijoille ja nousee taas. 6. Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen, kiertää kiertämistään, ja samalle kierrolleen tuuli palaa. 7. Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei täyty, ja minne joet ovat laskeneet, sinne ne yhä edelleen laskevat. 8. Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea. Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta. 9. Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. 10. Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo muinoin, kauan ennen meitä. 11. Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan – mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran. 12. Minä, Saarnaaja, olin Israelin kuninkaana Jerusalemissa. 13. Minä ryhdyin etsimään viisautta ja tutkimaan kaikkea, mitä auringon alla tapahtuu. Tämän raskaan tehtävän on Jumala anta­nut ihmisen vaivaksi. 14. Minä katselin kaikkea työtä, jota auringon alla tehdään, ja katso: kaikki se on turhuutta ja tuulen tavoittelua. 15. Käyrä ei voi olla suora, puuttuvaa ei voi laskea mukaan. 16. Minä sanoin sydämessäni: olen hankkinut yhä enemmän viisautta, enemmän kuin kukaan, joka on hallinnut Jerusalemis­sa ennen minua, minun sydämeni on tallettanut tietoa ja viisautta. 17. Ja minä halusin ottaa selville, mikä on tietoa ja viisautta, mikä taas mielettömyyttä ja typeryyttä. Mutta minä havaitsin, että tuulta vain tavoittelin. 18. Sillä missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa.

Mahtavatkohan turha ja tyhjä olla peräisin jostain samasta sanasta? Kuulostavat samalle, eikä merkityksissäkään ole juuri eroa.

torstai 30. toukokuuta 2013

Kiltteys on naamio

Suostun melkein mihin vaan, kun tarpeeksi kauniisti pyytää. Minut on helppo puhua ympäri. Haluan miellyttää, olla hyvä. Pelkään omien halujeni olevan typeriä. Vältän kaikkea vähänkään itsekästä. Olen liian kiltti.

Tekeydyn marttyyriksi, kun aina suostun toisten tahtoon. Olen pahempi kuin teoissaan itsekkäät. Olen heikko ja matelen itsesäälissä. Oikeasti ajattelen vain itseäni. Olen kiltti, koska haluan että minusta pidetään. Teen niin kuin minulle sanotaan, etten toimisi väärin, ettei minua voisi moittia.

Itsekkyyteni on muilta piilossa. Olen paha, en oikeasti yritä antaa toisille mitään, vaan kieroilemalla saada. Enkä edes saa mitään. Muut eivät tee minua onnelliseksi. Hyväksyntä ei kanna.

Illat eivät ole olleet kovin pahoja nyt, mutta aamupäivisin on rankkaa. Kun poistun kotoa, masennus rojahtaa päälleni koko painollaan. Aamukymmenen ja puolenpäivän väli on pahin. Alan epäillä, että sairastan toistuvaa masennusta, josta en parane. En parane, koska en osaa käsitellä masennusta, vaan jään siihen rypemään. Enkä edes halua oppia muuta. Minun täytyy vain elää tämän kanssa. Mutta kuinka paljon minun pitää masennusjaksona jaksaa? Saman verran kuin muutenkin, sillä en myönnä masennustani kenellekään. Kuka palkkaisi mielipuolen? Kuka jaksaisi tukea ihmistä, joka romahtaa vähän väliä?

En ole vahva, mutta haluan silti kantaa osani. En voi vaatia pienempää osaa, koska jonkun olisi kannetava se, mikä minulta jää. Siksi otan saman kuin kaikki muutkin, ja kannan vaikken jaksaisikaan. Jätän pois sitten sellaista, mistä olisi minulle iloa, muttei hyötyä muille. Kukaan ei huomaa sellaisten asioiden jäämistä matkasta. Paitsi minä. Haluaisin puolikkaan lastin ja ne iloiseksi tekevät asiat, jotka jätin pois. Mutta sitten pitäisi selittää jokaiselle kanssakulkijalle ja vastaantulijalle miksi kannan vähemmän. En näytä heikommalta, ei kukaan uskoisi. Tai sanoisivat vain, että kantamalla vahvistuu. Ei niin ole. Liika kantamus hajottaa ja rikkoo, ja lopulta ei jaksa edes sitä kevennettyä kuormaa. Lopulta minua pitää kantaa. Ja sitäkin saa selitellä.

Mielisairaus on laiskan tekosyy, niin ne ajattelevat.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Pohja

Masentaa. Tuntuu että jokainen päivä on edellistä pahempi. Mikään ei tee mua iloiseksi. Haluan vain maata sängyssä ja nukkua. Edes ruoka ei tuota mielihyvää. Olen taas pohjalla. Toivottavasti tämä ei kestä kovin montaa päivää.

tiistai 28. toukokuuta 2013

Riitteen lailla kantaa

Pitäisi olla jo nukkumassa. Viime yönä sain liian vähän unta, ja tiedän ettei se auta tähän päähäni jumiutuneeseen melankoliaan. Mutta haluni valvoa ja istua sohvalla läppärin kanssa yömyöhään lisääntyy aina, kun oloni pahentuu. Yritän pitää keskittymiseni poissa itsestäni. En halua maata hereillä sängyssä pahan olon kanssa, joten valvon youtuben tai telkkarin pyöriessä taustalla kunnes melkein nukahdan sohvalle. Mieluummin nukahtaisinkin tähän, kesken jonkun ohjelman, niin ei tarvitsisi kokea sitä yksinäistä masennusta, joka sängyssä iskee ennen nukahtamista.

Ensi syksy ja opiskelut ahdistaa, pelkään etten osaa enkä jaksa tai selviä. Pelkään väsyväni liikaa, pelkään että syksy menee paetessa yksinäisyyteen murtumaan. Olen itkenyt vessoissa ihan tarpeeksi, en jaksa sitä enää. Nyt kuitenkin uskon, että sellainen ensi syksystä tulee. En muutenkaan jaksa uskoa minkäänlaiseen menestykseen tulevassa elämässäni. Masennusoireet on siis viimepäivinä lisääntyneet. En usko itseeni, en jaksaisi tehdä oikein mitään, olen ärtynyt. Kotimatkallani on eräs tie, jolla on laattoja. Jos olen hyvällä tai neutraalilla tuulella, askeleeni pituus on vähän yli yhden laatan - tänään se oli vähän alle yhden. Masentuneena askelpituuteni siis lyhenee.

Haluan satuttaa itseäni. Eilen löin itseäni erään korun ketjulla. Katselin kuinka iholle syntyi punaisia viivoja ja ärsyynnyin kun en saanut löytyä kovempaa: tätäkään en osaa! Aamulla olin pettynyt, kun jäljet olivat kadonneet. Niiden katsominen ja lyöntien tunteminen päästää minut hetkeksi pois itseinhosta ja epäonnistumisen tunteesta. Saan sitä mitä ansaitsen, kärsin ihan aiheesta.

Ruoka pyörii mielessä. Tekee mieli syödä, syödä, syödä. Haluan syödä terveellisesti. Haluan olla syömättä. Lopulta päädyn syömään päivällä hieman liian vähän, mutta terveellisesti, ja illalla mättämään paskaruokaa. En ole saanut itseäni syömään vähän kuin yhtenä päivänä, ja heti kroppa vaatii mättöjä. Miten mä viime keväänä onnistuin pysymään puolessatoistatonnissa päiviä ja viikkoja putkeen? Mihin mun itsekuri on hävinnyt? Miksi en jaksa nyt liikkua, kun viime keväänä jaksoin? Miksi kehitän tekosyitä?

Katselen syömishäiriöjuttuja netistä, toivon että jos tarpeeksi pitkään katson niitä, löydän itsekurin ja saan pudotettua ainakin viisi kiloa, takaisin viime vuoden alinpaan painoon. Liikkua pitäisi enemmän, että kropasta tulisi vähän kiinteämpi ja että olisi jotain onnistumisentunteita. Samaan aikaan haluan syödä kaikkea turhaa. Jäätelöä, kermavaahtoa, vaaleaa leipää, suklaata, karkkia, limua. Mitä vaan sokeria ja rasvaa sisältävää. Vielä mun varsinainen käyttäytyminen ei ole ollut sairasta tai huolestuttavaa, mutta ajatukset on taas sillä tasolla. Tai onhan ne ollu koko kevään, oon vaan pelkästään syönyt liikaa, enkä tehnyt mitään kuluttaakseni enemmän. Lihoin viisi-kuusi kiloa joulun ja loppukevään välillä.

En malta odottaa, että on seuraava päivä jona ei tarvitse aamupäivästä lähteä liikkeelle, koska silloin voin illalla syödä kuitukuution (laksatiivi) ja aamulla saada itseni tyhjemmäksi ja kevyemmäksi. Ei se mitään oikeaa laihtumista ole, mutta siitä tulee hyvä ja onnistunut olo. Vatsa tyhjänä ja nälkäisenä tunnen itseni onnistuneeksi. Vatsa täynnä ja ahmineena kropassa pyörii ihanaa oloa tuottavia hormoneja, vaikka mieli onkin syyllinen. Miten ihmeessä ruoka voi olla näin monimutkainen asia? Ja miten toiset voi syödä ajattelematta sitä sen enempää? Jokaiseen ruokaan liittyy tunne, jokainen kertoo mulle itsestäni jotakin.

Apulanta: Laululintu (otsikko)

maanantai 27. toukokuuta 2013

Elokuvia

Itkettää, väsyttää, masentaa. En jaksa ajatella tai kirjoittaa, joten purin tätä katsomalla näitä. Anteeksi, jos osa on vähän korneja - mulla on heikko kohta sellaiseen.


Pieni varoitus ylläolevaan: äkillinen kova ääni, ei kannata laittaa ääntä kovemmalle parin ekan sekunnin perusteella.




Mieli huutaa, että pitäis laihduttaa (syödä niin vähän että tulee heikko olo) tai satuttaa itseäni muuten. Mulla on ikävä viiltelyä.

American Beauty
Requiem for a Dream
Shutter Island
Up
The Lord of the Rings: The Two Towers

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Kateus ja katkeruus

Tämän päivän fiilis on ollut kateus. Facebook on ollut täynnä ihmisten onnistumisia, enkä osaa yhtään iloita toisten puolesta. Olen vain katkera, kun en saa mitään aikaiseksi enkä saavuta mitään. En ole panostanut mihinkään enkä onnistu missään, mikä oikeasti  vaatisi yrittämistä.

Tiedän kyllä, ettei tämä periaatteessa pidä paikkaansa. Olen koko kevään panostanut opiskeluihin ja saanut ihan kohtuullisia arvosanoja. Silti tuntuu, ettei se ole mitään. Se ei ole mitään todellista, moni muukin on tehnyt saman. Pitäisi olla parempi, paljon parempi. Ja mielellään sellaisessa asiassa, mistä saa tunnustusta, minkä joku muukin huomaisi.

Kaipaan onnistumisentunnetta, joka kantaisi pidempään kuin hetken. Hyvä kurssiarvosana on mukava, mutta se ei enää seuraavana päivänä ilahduta. Varsinkaan, kun saman alan kursseja käynyt kommentoi, kuinka niistä on vaan niin helppo saada hyviä arvosanoja. Suoritukseni eivät ole mitään.

Töissä ei paljoa kehuja tule, vaikka tiedänkin että teen työni ihan hyvin. Tulee vaan huomautuksia kaikesta, mitä pitäisi tehdä ja mitä pitäisi vielä muistaa ja osata paremmin. Ei oikein jaksaisi yrittää parastaan, kun vain kommentoidaan sitä mikä ei mene täydellisesti.

En jaksa näköjään oikein edes kirjoittaa. Enkä siivota tai heittää tappamiani kasveja roskiin tai tehdä yhtään mitään. Ihmisten näkeminenkin tekee vaan väsyneeksi, enkä osaa olla toisten kanssa kunnolla läsnä. Vasta kun jään yksin, tunnen herääväni, olevani enemmän todellisuudessa. Kaverin kanssa vietetty aika tuntuu jälkikäteen unelta.

Ehkä kevätväsymys ei ole vielä päästänyt otettaan minusta. Joka vuosi ärsyttää huomata kuinka jaksamiseni ei ole ihan huippuluokkaa. Epäilen yhä kykyäni kestää kokopäivätyötä. Olo on taas epäonnistunut ja masentunut. Turhauttaa, että vieläkään en ole päässýt näistä masennuspuuskista. Näinä hetkinä inhoan yliherkkyyttäni ja sitä, että itsetunnon romuttuminen lähtee liikkeelle niin helposti.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Kirjallisuutta

Kirjoitusolo iski näin keskellä yötä. Avasin koneen ja Facebookin selailu melkein kadotti jo tämän olon, mutta avasin nyt kuitenkin Bloggerin, katsotaan jos kohtuullista tekstiä tulisi. Kirjoitushalu lähti kirjan lukemisesta. Mainitsin joskus aiemmin keväällä lainanneeni Juhani Mattilan kirjan Uupunut nainen. Olen lukenut sitä pikkuhiljaa, edeten normaalia lukutahtiani hitaammin lähinnä omien kiireitteni takia. Toisaalta tuo kirja on saanut minut ajattelemaan, ja olen pysähdellyt usein kesken lukemisen miettimään omia juttujani.

Kirjan kertojana on terapeutti ja toisena päähenkilönä tämän luona terapiassa käyvä nainen. Haluaisin nyt kertoa mitä olen ajatellut tuota kirjaa lukiessani, mutta minulla on vaikeuksia muistaa mitä olenkaan miettynyt, enkä ole mitenkään merkinnyt ajatuksia herättäneitä kohtia, joten mietteiden tavoittaminen uudestaan on vaikeaa.

Teemana kirjan herättämissä ajatuksissa on yleisesti ollut oma terapiasuhteeni - ei mitenkään yllättävää kun koko kirja kertoo lähes pelkästään terapiaistunnoista. Olen miettinyt millaista on ollut istua minua vastapäätä, varsinkin kun terapeuttini on nähnyt elämästäni aika huomattavan osan. (Olen ollut terapiassa lähes kolmanneksen koko elämästäni. Se on paljon.) Olenko ollut joskus rasittava tai hankala? Tarkoitan tätä nimenomaan terapian näkökulmasta, sillä sitkeään juurtuneiden ajatusmallieni kuunteleminen vuodesta toiseen ei varmaan ole kovin palkitsevaa. Vieläkin käännän hyvin helposti epäonnistumiset omaksi viakseni ja onnistumiset tuuriksi. Ovatko jotkin terapiakerrat olleet "hyviä" tai "huonoja"? Itselleni ainakin ovat, toisinaan tuntuu että olen vain käynyt puhumassa turhia, jokapäiväisiä asioita, joita voisin puhua kelle tahansa. Tai sitten välillämme on joskus ollut jonkinlainen etäisyys, jonka takia en ole oikein saanut ilmaistua itseäni kunnolla.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että dissosioin nyt aikalailla, oma kroppa tuntuu todella vieraalta, kädet varsinkin. Luulen, että tämä johtuu siitä, että mietin nyt terapian vähemmän onnistuneita puolia ja terapeutin mahdollisia negatiivisia ajatuksia tai tunteita minusta. Minun on vaikea kestää mitään itseeni edes epämääräisesti viittaavaa kritiikkiä, joten pyrin pois tilanteesta, edes henkisesti jos en fyysisesti pääse. Yritän nyt kuitenkin jatkaa, koska mielestäni tämä on olennaista pohdittavaa. Joten takaisin tuon kirjan tuomiin ajatuksiin.

Mietin myös miten terapeutti on tulkinnut minua. Onko hän joskus ajatellut minun olevan jonkinlainen, ja sitten tajunnut, ettei tulkinta olekaan ollut yhtään oikea? Millä perusteella hän on valinnut sanansa minulle? Vuosien mittaan hänen puhetapansa on muuttunut, ainakin minusta tuntuu siltä. Nykyisin se tuntuu henkilökohtaisemmalta, arvioivammalta, mielipiteellisemmältä ja osallistuvammalta kuin ennen. Ja varmasti terapiasuhteen alussa terapeutin pitääkin rajoittaa itseään enemmän, ettei tule ohjailleeksi asiakasta (potilasta?) liikaa, mutta toisaalta rohkaista kuintenkin puhumaan. Minä olen helposti johdateltavissa, sillä haluan miellyyttää, ja jos terapeutti johdattaa yhteen suuntaan, tartuu yhteen asiaan, niin minäkin lähden sinne, sillä haluan olla mieliksi. Olen vähitellen oppinut sanomaan, että nyt en halua puhua tästä. Ehkä terapeutti siksi uskaltaakin kommentoida asioita enemmän, kun voi ajatella, että minä kyllä sanon jos suunta on epäolennainen.

Tätä voisi miettiä vielä enemmänkin, mutta tuntuu että ajatukset, ainakin jäsennellyt sellaiset, katosivat. Mutta vähän lisää kirjallisuudesta. Tänä kesänä haluan lukea paljon, en vaan tiedä ehdinkö. Olen aina pitänyt lukemisesta. Pidän psykologista romaaneista, fantasiasta ja jossain määrin scifistä. Pidän myös runoista, vaikken niitä ihan hirveästi lue. Tänä keväänä mielessä on käynyt useampaankin kertaan, että pitäisi taas lainata Uuno Kailaan runoja. Pidän niiden synkeän toiveikkaasta tunnelmasta ja vanhahtavasta kielestä (tai eihän se kirjoitushetkellä ole vanhahtavaa ollut - Kailas eli 1900-luvun alussa). Tekisi mieli jakaa aika moni Wikiaineistosta löytyvistä Kailaan runoista, ja miksen jakaisi - minun blogini! Pelkään ärsyttäväni, siksi tarve rajoittaa. Laitan kuitenkin tämän tekstin loppuun useamman kuin katson soveliaaksi, ärsyttää se sitten tai ei. Jollain tavalla yritän kouluttaa itseäni hyväksymään sen, etten voi miellyttää kaikkia.

Kuten sanottu, haluan lukea. Mistä kirjoista te pidätte? Olisiko hyviä lukuvinkkejä? Itselläni olisi lukulistalla ainakin Yksi lensi yli käenpesän sekä En luvannut sinulle ruusutarhaa. Molemmat kertovat hulluista, ja hulluus on kiehtovaa. Lisäksi tänä keväänä olen ostellutkin kirjoja useammankin, joten ne voisi myös lukea. Kirjoja lukiessa tunnen kuitenkin hieman syyllisyyttä, sillä samalla ei voi tehdä mitään muuta. Telkkaria katsoessa voi korjata rikkinäisiä vaatteita tai tehdä koulujuttuja ja liikkuminen on itsessään hyvä juttu, mutta lukeminen on rentoutumiskeinona kovin passivoiva. Tiedän ettei tämä ajatus siitä, että koko ajan pitäisi olla hyödyllinen ole ollenkaan hyväksi minulle. Siihenkin minun pitäisi totuttaa itseäni ja viettää taas tuntikaupalla kirjan parissa niin kuin joskus nuorempana. Ehkä internet ja sen lyhyet tekstit ovat pilanneet keskittymiskykyni, tai ehkä sen on tehnyt vuosien ahdistus. Tai ehkä en osaa antaa itseni vain olla ja luopua jatkuvasta onnistumisesta.

Lukuvinkkejä saa siis antaa! Oma lukuvinkkini teille olkoon tuo mainittu Uuno Kailas. Seuraavat ovat kaikki hänen runojaan, jotka tavalla tai toisella koskettavat minua. En kirjoita tähän omia tulkintojani, sillä mielestäni runojen (ja taiteen muutenkin) kuuluu avautua jokaiselle ihmiselle erikseen. Taiteilijalla on ollut oma tulkintansa ja tarkoituksensa, mutta se ei ole ainoa oikea. Valmis tulkinta voi estää omien ajatusten ja ideoiden synnyn ja mahdollisuuden oppia jotain itsestään. Tässä siis runot, ja sanon vain että pidän niistä. (Toki voin kertoa kommenteissa omia tulkintojani, jos ne jotakuta kiinnostavat.)



Tuttavia

Minä tapasin monta tuttavaa,
he puristivat kättäni
ja sanoivat: - Hauska nähdä.
Minä pakoitin kasvoni hymyilyyn
ja vastasin: – Totisesti.
He kysyivät: – Kuinka jakselet?
Minä vastasin: – Kiitos, hyvin.
Ja silloin Saatana kuiskasi:
– Ihan niin – me jaksamme hyvin –



Midas-sydän

Oon nälän kuoloon vihkinyt
sun monin kyynelein.
Sä pyysit liioin. Siksi nyt
oot köyhä, sydämein.

Ja ajast´ aikaan toivoton
on Midas-kohtalos;
sun suurin onnes ollut on
sun suurin turmios.

Mit´ autttaa, vaikka kyyneleen
voit kullaks kirkastaa?
Sa kaipaukses poltteeseen
et lievitystä saa!



Vieras mies

Olin kaikkialla vieras mies,
he katsoivat minua pitkään.
Joka paikasta halusin paeta pois,
mutta minne ikänä pakenin,
olin sielläkin vieras mies.
Koko maailman piirissä minulle
ei ollut rauhan sijaa.
Ja minua minussa raahasi
joku minulle vieras mies.



Paljain jaloin

Niin mä kerran
tieni aloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.

Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:

rystysihin
joka kiven
jäänyt niist´ on
verta hiven.

– Mutta niinkuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.

Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
– Näin on hyvin.

– Tapahtukoon
tahtos sinun,
Kohtaloni,
eikä minun.