sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Vuoristorataa

Minun on nyt hyvin vaikea määrittää missä tunnetilassa olen. Välillä on tosi ihanaa, ja tuntuu että kaikki sujuu, ja että pystyn siihen mihin pitääkin. Sitten kuluu pari päivää kun en saa mielialan nostatusta mistään, ja kaikki näyttää taas synkältä enkä usko itseeni. Olen nyt kovin riippuvainen muiden ihmisten sanomisista. Mielialani ei pysy ylhäällä ilman kehuja.

Paino ahdistaa, mutta niin ahdistaa myös ajatus siitä, että söisin normaalisti - siis ei liikaa herkkuja ja tarpeeksi oikeaa ruokaa. Rasvasokerimättöä syön kaiket päivät, koska uhmaikäinen sisälläni heittäytyy lattialle kirkumaan, jos en syö. Enkä nyt jaksa tapella. En jaksa tuntea turhautumista siitä, etten saa mitä haluan. Itsekäs ahne paska.

Kuvia, koska en jaksa etsiä sanoja.



http://www.flickr.com/photos/zophos/2599558748/
http://www.someecards.com/usercards/viewcard/MjAxMi0yOTU1YjYwYTkwNGQwNDgy
Amélie

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Kysymys teille, kanssahulluni

Valmistelen tässä yhtä postausta, ja tarvitsisin siihen vähän apua. Siksi kysyn teiltä muilta mielenterveyshäiriöistä kärsiviltä tätä: Mitä ennakkoluuloja olette kohdanneet? Millaisia vähemmän mukavia kommentteja olette sairaudestanne/oireistanne saaneet? Miten teitä on kohdeltu koulussa/töissä/hoidossa tai missä vaan? Tietysti minulla on omatkin kokemukseni, mutta koska olen pitänyt häiriöni salassa hyvin suurelta osaa ihmisiä, en ole juuri kokenut negatiivista suhtautumista.

En lupaa, että osaan tulkita kokemanne oikein, saati kirjoittaa postausta, jossa ne ovat esillä niin kuin teistä olisi hyvä, mutta toivon tähän vastauksia. Voitte myös linkittää aiheeseen liittyviä blogipostauksia tai muuta. Kiitos.


//Edit: Tämä teksti syntyi osin tämän postauksen kommenttien herättämistä ajatuksista.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Our species eat the wounded ones

Tänään piti olla hyvä ja aikaansaava päivä: lukea tenttiin, kirjoittaa pari koulujuttua valmiiksi, järjestellä asioita ja lähettää sähköposteja ja mennä ajoissa himaan tyytyväisenä. Mutta tulikin sellainen olo, että kirosanoja meinaa tunkea tekstin väliin joka kohtaan. Kaikki ärsyttää ja meinaan itkeä tai räjähtää ihan kaikesta. Ahdistus vai raivo, en erota itsekään mitä nyt tunnen.

Päivä alkoi kohtalaisesti, sain sovittua sen mitä oli takoitus, ainakin niiltä osin kuin pystyin itse vaikuttamaan. Sähköposteja lähti pari, ja kirjoittelinkin koulujuttuja. Mutta sitten. Maililla lähettämääni kysymykseen tuli vastaus, josta ei kaikki selvinnyt, ja jouduin kyselemään lisää ja seuraavakin vastaus toi lisää kysymyksiä. Enkä enää kehtaa kysellä enempää! Ja yhdestä toisesta mailista en ole varma menikö se oikealle ihmiselle, enkä halua häiritä vääriä. Vaikka meni se osittain oikeelle tyypille. Opiskeluun liittyviä käytännön asioita, hirveesti selvittämistä kun ei yhdessä paikassa lue asiat nätisti.

Sitten alkoi ärsyttää ihan kaikki, ajatukset ei enää pysyny yhdessä asiassa ja keskittymiskyky meni. Kun on paljon epäselviä juttuja, ei oikein pysty lukemaan tentiin. Ja ei enää jaksais selvitellä asioita, mutta ahdistaa kun ei tiedä.

Sitten langaton netti tökkii, muistan äkkiä miten paljon hommaa on ja kuinka olen luvannut huomenna nähdä yhtä tuttua ja aurinko paistaa ikkunasta ja häikäisee ja on kuuma ja villasukat kutittaa ja on nälkä vaikka olen syönyt tarpeeksi ja nyt pitäisi keskittyä tenttikirjaan perkele! Ja kaikki vaan itkettää ja en millään jaksaisi vaihtaa paikkaa pois auringosta ja kun saan noustua ja kasattua tavarani se lähin varjopaikka meni ja saan kiertää ympäri kirjastoa että löytäisin toisen ja sitten tajuan unohtaneeni kenkäni siihen mistä lähdin ja ainoan vapaan paikan yläpuolella ilmastointi hurisee aivan liian kovaa ja taas on kuuma ja tuoli on huono ja mikään ei suju. Ja se tentti. On nyt saatana kumma, kun aikuista ihmistä itkettää ja häiritsee ihan typerät asiat eikä voi muka mitään tehdä tai selvittää ahdistumatta. Ajatukset juoksee ja juoksee ja kirjoitus ei pysy perässä eikä muotoudu kauniiksi kun pitää vaan purkaa, purkaa, purkaa.

Jos en ois kirjastossa oisin jo huutanu ja lyöny itseäni.

Ajattelin että oisin lukenu pari tuntia ja sitten kirjoittanut fiksun ja ajatellun blogitekstin. Mutta en taaskaan saanut juuri luettua, kuten en eilenkään. Kumpanakaan päivänä ei ollut mitään mättösafkaa. Ehkä oisin karkkien kanssa saanu paremmin tehtyä, kun sokeri ja rasva turruttaa ahdistuksen. Mutta tänään söin fiksusti! Aamupalan ja lounaan välillä oli ehkä hieman liikaa aikaa, mutta kolme tuntia lounaan jälkeen söin ihan kunnon välipalan. Ja aamupala ja lounas oli kanssa oikeesti hyviä, sellasia ku pitäiski. Miksei tääkään toimi? Ja miksi pitää taas hajota? Enhän mä oo viimesen viikon aikana juuri tehny mitään, en voi olla mitenkään loppuunpalanu nyt. Nukkunu oon kyllä liian vähän. Mutta mä haluan sen oman ajan, eikä sitä oikeasti ole ennen kuin yöllä, vain silloin mun päässä ei hakkaa ajatus siitä kuinka pitäis olla tekemässä jotain järkevää.

Mä en jaksa lukea, en jaksa selvitellä, en jaksa kysellä että keneltä pitäis kysellä, enkä jaksa olla luova tehdä hienoja koulutöitä, en jaksa tehdä edes keskinkertaisia! Enkä kestä nyt mitään negatiivista palautetta, joten en voi tehdä mitään muuta kuin loistavaa.

Tekisi mieli vaan heittää kaikki tavarat seinään, lyödä nyrkki koneen näytöstä läpi ja hakata ja viillellä ja syödä liikaa ja raivota ja mennä sekaisin. Mutta mitä hyötyä mistään noista olisi? Miten ne mitään parantaisi? Ja miten mulla muka ois edes mitään oikeutta olla vihainen, kun ei ole mitään mistä olla vihainen tai ketään ketä vihata. Paisti minä, ja mun saamattomuus. Typerä ihminen. Miten mä ikinä pärjään missään?

Vielä tuntuisi olevan asiaa, mutta en löydä sanoja. Tämän olotilan purkaminen on kesken, mutten keksi yhtään lausetta. Siis kuvia ja musiikkia vielä tekstin sekaan. Ainakin kuvia etsiessä pääsen hetkeksi pakoon.

Nightwish: The Kinslayer (biisi, otsikko)
Kuvat ylhäältä alas: http://www.flickr.com/photos/babs4180/4347305428/in/photostream/, http://www.flickr.com/photos/stathis1980/4525784999/, http://www.flickr.com/photos/funky64/7081308805/

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Kun putoo vanhaan kuoppaan

Seitsemän kommenttia edelliseen tekstiin! Tässä blogissa se on oikea kommenttitulva! Hassua, kuinka kommentteja yleensä kertyy joihinkin teksteihin enemmän, vaikka kommentin aihe olisikin yleisluontoinen. Ehkä on helpompi kirjottaa, kun joku toinen on jo murtanut jään.

Tänään on ollut kohtalainen päivä. Olen ollut paikalla siellä missä pitää ja pikkuisen miettinyt kouluhommia. Syömiset on vaan ollu vaikeita. Olen nykyisin tehnyt turhan usein niin, etten aamupäiväll/päivällä syö juurikaan, ja sitten viidestä eteenpäin mätän mitä sattuu. Ja nuo vähemmän syömiset ovat lisääntymässä, joten se pahin tarve ahmia lienee hieman väistynyt. Myönnän kyllä, että se mitä nyt teen ei edistä tuon tarpeen poissa pysymistä.

Tänään en pitkästä aikaa ole syönyt mitään paskaruokaa. (Vielä.) En ole ostanut Tarjoustalosta megapakettia jotain halpisherkkuja, en ole käynyt Mäkissä. Olen syönyt aamupäivällä appelsiinin, iltapäivällä pienen lounaan (joskin nyt kaduttaa maitolasi ja se näkkärin päälle levitetty voi), välipalaksi sellainen näkkäri+"tuorejuusto"-leipä ja Pepsi Maxia, sekä nyt ateriankorvikepirtelö ja kurkkupastilleja. Viimeiset olivat sokerittomia ja koko paketti meni. Vatsa ei ole illalla tyytyväinen..

Kalorit? Ehkä tonnikakssataa. Kahteen kertaan olen tänään käynyt kaupassa, ekalla meni suht vähän aikaa, tokalla pyörin ikuisuuden ja noukin tavaroita hyllystä ja kävin viemässä takaisin. Käsissä pyöri pulla, suklaata, karkkia, kahvijuomaa.. Tyydyin kuitenkin tuohon pirtelöön ja Mynthoneihin. Nyt ei ole juuri nälkä, vaikka kaupassa oli. En tiedä mihin tämä taas on menossa, jotenkin ei riitä tahto syödä "tarpeeksi vähän". Liikkumaan pitäisi päästä, tuntuu että kroppa muuttuu koko ajan löllömmäksi.

Eilen teki mieli oksentaa. Oisin myös halunnu mättää enemmän ku mitä tuli vedettyä (hampurilainen, ranskikset ja kaksi donitsia) ja oksentaa, mutta rahat on tiukilla ja mieheltä en halua joutua pyytämään lisää. Juuri nyt se sormien tunkeminen kurkkuun tuntuisi niin hyvältä ratkaisulta. Jos en opi olemaan syömättä paskaa, täytyy siitä päästä eroon. Muuten lihon. Ja se oksentamisen inhottavuus ois ihan oikein mulle. Mutta pelkään, pelkään aiheuttavani itselleni jotain pahaa oksentamalla. (Ja jääväni siten kiinni.) Ehkä en vaan halua tarpeeks. Ei mulla mitään ongelmaa oo, en ole syömishäiriöinen, olen vaan ahne paska. Tunnen olevani tässäkin epäonnistunut. Huono mt-häiriöinen, liian aktiivinen masentuneeksi, liian rohkea ahdistuneeksi, liian helppo epävakaaksi, liian normaali syömishäiriöiseksi.

On näköjään taas minuus hukassa. Yritän määritellä itseäni, ja mitään muuta perustaa ei tunnu löytyvän kuin häiriöt, ja nekin murenee alta. Kuka mä oon?


Näin muuten taas unen. Ja tämä on ehkä ei ihan lapsille sopivaa. Tai en tiedä, muttei herätä kauniita mielikuvia ja on vähän kyseenalainen. Ja mua nolottaa, mutta minkäs sitä unilleen voi. Unessa leikkaisin kynsisaksilla klitorikseni irti, koska se törrötti jotenkin rumasti. Halusin näyttää siistimmältä, enkä tajunnut ennen kuin tekoni jälkeen, etten enää koskaan voisi nauttia seksistä. Aika selkeä tulkittava: haluan eroon jostakin itsessäni (läski, tai läski epäonnistumisen merkkinä), ja kun vihdoin pääsen siitä, en pysty enää nauttimaan lopputuloksesta. Tai ruuasta.

Pienenä halusin muuten eroon kantapäistäni ja polvistani. Nilkkaa ojennettaessa kantapäät näytti joten rumille, kun ne tuli niin paljon ulos jalasta, samoin povet seistessä. Tajusin kyllä, että nilkka koukussa kantapäättömänä näyttäis tyhmälle, ja polvet oli ihan ok koukistetussa jalassa. Hassua huomata, miten aina on nähnyt jotain "korjattavaa".

Apulanta: Valas (otsikko, biisi)

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Onni on itsestä kiinni

Elämänasenne on valintakysymys. Se nouseeko sängystä iloisena ja positiivisena vai murjottaen, kiroaako ohi ajavaa bussia vai nauttiiko auringosta, onko optimisti vai pessimisti, on riippuvainen omasta valinnasta. Ainakin näin kirjoitaa Sami Sillanpää Helsingin Sanomissa, mikäli en täysin väärin tulkinnut.

En ole koskaan ollut pessimisti, ja silti sairastuin masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Ja myönnän: jäin vellomaan epätoivoon ja yksinäisyyteen, en yrittänyt nostaa itseäni tai nähdä tilanteessa jotain hyvää. Halusin ajatella, ettei tuo kirjoitus kohdistu mielenterveyshäiriöisiin, mutta Sillanpää kirjoittaa: "Ympärillä näkee ihmisiä, jotka paisuttelevat murheitaan, syyttävät joka ongelmasta muita tai ottavat kaiken niin raskaasti, että elämä alkaa ahdistaa. Yhteiskunnassa se näkyy: masennusta, itsemurhia, stressiä, kaikkeen kohdistuvaa vihaa." Masennus ja itsemurhat eivät johdu ongelmien paisuttelusta, ainakaan tahallisesta sellaisesta.

Mielenterveyshäiriöt eivät parannu pelkällä päättämisellä, ainakaan niiden tunnepuoli. Apua voi päättää hakea, oireilun voi päättää lopettaa, mutta sairautta ei voi pelkällä asenteella parantaa, en usko näin. Kun herää paniikkikohtaukseen tai masennukseen ennen kuin ehtii edes ajatella nousisiko oikealla vai väärällä jalalla, ei siinä paljoa positiivisia puolia etsitä. Jos arki on vain jaksamista ja selviytymistä ja pelkkä sängystä nouseminen käy työstä, ei ole energiaa "keskittyä hyvään" - eihän sitä hyvää edes näy!

Sillanpää antaa seuraavat ohjeet:

Päästä irti – älä haudo vihaa sisälläsi.

Ole kiitollinen – keskity hyvään.

Anna anteeksi – älä anna kokemasi vääryyden hallita itseäsi.

Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa. Heittäydy siihen, mihin voit vaikuttaa.

Optimismi on hyvä ominaisuus, mutta negatiivisiakin tunteita saa olla. Viha kertoo jostain, se ilmaisee, ettei omassa ympäristössä kaikki ole hyvin. En tarkoita, että vihan pyörittäminen sisällä olisi hyvä vaihtoehto, vaan että pitäisi miettiä mistä viha tulee. Jos se on kiinni ympäristöstä, on ilmaistu viha aiheellista. Toisille saa suuttua! Mutta pitää olla myös viisautta huomata, milloin vihaisuus johtuu omasta väärinreagoinnista, väsymyksestä tai asenteesta. Tällöinkin turhautumisen saa ilmaista, muttei kohdistaa suuttumusta siihen syyttömiin.

Kuten sanoin, hyvään on vaikea keskittyä, jos sitä ei ympärillä näy. Joskus sitä voi olla vaikea nähdä masennukselta, tai se pieni hyvä voi olla riittämätöntä ilahduttamaan. Ja oikeasti, kaikkien ihmisten elämä ei ole hyvää. Maailmassa on pimeitä paikkoja, ja masentuneena se pieni hyvä voi vain korostaa kaikkea mikä on huonosti. Ja surkeutta saa tuntea! Aina ei tarvitse olla iloinen, kaiken ei tarvitse olla positiivista. Kuten vihakin, masennus kertoo, että jokin ei ole hyvin, ja jotain pitää muuttaa. Jollekin se voi olla oma asenne, mutta muitakin syitä on - ihan oikeita syitä eikä vain keksittyjä ulkopuolisia syitä. Masentuneen aivokemian häiriö, läheisen kuolema, pitkään jatkunut huono elämäntilanne, koulukiusaaminen - kaikki ihan oikeita syitä tuntea olonsa huonoksi eikä pelkkää aiheetonta ulkoisen syyttelyä.

Anteeksianto voi olla vaikeaa, ja vaikka siihen pystyisikin, se koettu vääryys voi edelleen hallita elämää, halusi tai ei. Minulla on persoonallisuushäiriö, jota en voi päättää pois. Se johtuu nimenomaan kokemastani vääryydestä, siitä etteivät vanhempani osanneet reagoida tunteisiini oikein. Toki paraneminen, eli persoonallisuushäriössä persoonallisuuden korjaaminen, on hyvinkin paljon minusta kiinni. Mutta tilanteeni ei muutu hetkessä, vaikka päätänkin muuttaa sitä. Ja katkeruuttakin saa tuntea.

Mitkä ovat asioita, joihin en voi vaikuttaa? En voi vaikuttaa siihen, mitä lapsuudessani tapahtui tai oli tapahtumatta. Silti en hyväksy sitä, en siinä mielessä että sanoisin sen olleen ja sillä selvä. Minä voin oppia siitä, voin katkaista sen epäkuntoisen kommunikaation, joka sekä isäni että äitini suvussa on eteenpäin siirtynyt. Ehkä tämä on eräänlaista hyväksymistä. Mutta miksei saisi olla välillä surullinen, katkera ja epätoivoinen?

Vaikean mielenterveyshäriön keskellä ei ole energiaa positiivisuuteen, siihen ei pysty. Siksi tarvitaan apua. Tarvitaan joku, joka on vierellä ja hyväksyy sen, että tilanne on mitä on. Joku, joka ei sano: "ota itseäsi niskasta kiinni", vaan näkee ja tunnustaa sen, että toinen kärsii. Ja sitten kulkee vierellä, eikä lopeta. Ei menetä toivoaan silloin, kun mielenterveyshäiriöinen ei sitä näe, vaan uskoo parempaan tämän puolesta. Onni on itsestä kiinni vasta, kun itsellä on mahdollisuus nähdä enemmän valoa kuin pimeyttä.

Kyky päättää olla onnellinen on kuin kyky päättää kävellä. Se onnistuu, jos jalat ovat terveet. Mutta jos jalka on poikki, harva yrittää sillä eteenpäin raahautua. Tarvitaan kipsi ja kyynärsauvat. Joskus jalka pitää rakentaa kokonaan uudestaan. Kukaan ei kyseenalaista tätä, kukaan ei väitä, että katkenneella jalalla voi päättää kävellä ihan itse ilman tukea. Ei onnellisuuteenkaan aina pysty yksin, eikä välttämättä heti edes tuettuna.

Onnelisuus on kiinni itsestä, jos on mieleltään terve. Onnellisuus on terveellekin helpompaa toisen kanssa, ja surukin on normaali osa elämää. Kuolemaa ja menetystä saa surra, siinä ei tarvitse nähdä mitään positiivista. Ihminen ei ole vastuussa yksin itsestään, toisen tuskaa ei voi jättää tämän yksin kannettavaksi. Kukaan ei yksin, omasta päätöksestään ja ilman ulkopuolista tukea selviä vaikkapa masennuksesta. (Koskaan en ole tällaista ainakaan kuullut.) Siksi onni ei ole kokonaan omaa ansiota. Se on myös toisten ihmisten ja yhteiskunnan ansiota. Jokainen on vastuussa omasta ja toisten onnesta sen kyvyn mukaan, joka hänellä sillä hetkellä on.

Ja muuten: "ottaa itseään niskasta kiinni". Harvinaisen typerä lause. Oletko koskaan yrittänyt nostaa itseäsi niskasta ylös, siis kirjaimellisesti? Ei onnistu. Siihen tarvitaan toinen, joka on jo ylhäällä.