Haaste

Sain haasteen Niinalta blogista Give me a one more chance.

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista

11 asiaa itsestäni:

1. Viivyttelen asioiden tekemistä.
2. En haluaisi saada kokopäivätyötä - en ole varma jaksanko sellaista, saatan olla yhteiskunnalle enemmän hyödyksi osapäivätyössä
3. Pelkään ampiaisia.
4. Minulle ei ole lempivuodenaikaa, vaan pidän erityisesti vuodeaikojen taitteista, kun muutos luonnossa on nopeaa.
5. Pelkään valmistumista "oikeiden töiden" hakua.
6. Olin lapsena täysin vakuuttunut siitä, että äitini piti siskoani kaikin puolin minua parempana.
7. Olen kirjoittanut päiväkirjaa eri muodoissa 10-vuotiaasta asti.
8. Uskon Jumalaan.
9. Haluaisin asua maalla.
10. Olen elämäni aikana lyönyt pääni neljä kertaa niin, että taju on lähtenyt.
11. En tunne käsitettä "liian makea". (Siirappi on hyvää!)

Saamani kysymykset sekä vastaukset niihin:

1. Mikä on pelottavin asia mikä on sinulle käynyt?

En tiedä yksittäistä asiaa, mutta paniikkikohtaukset ja ahdistuksen ruumiilliset oireet on aika pelottavia. Lisäksi painajaiset, joissa olen kuolemanvaarassa.

2. Oletko haaveilija?

Olen.

3. Unelma-ammattisi?

Sellainen, missä ollaan ihmisten kanssa ja millä on oikeasti merkitystä (ainakin toivon niin).

4.Pidätkö ihmisiä samanarvoisina?

Ihmisarvoltaan kyllä, vaikka kaikki eivät olekaan esimerkiksi minulle/yhteiskunnalle/tietylle työlle yhtä arvokkaita. Kaikilla on kuitenkin yhtäläiset oikeudet ja kuka tahansa voi pudota yhteiskunnallisesti "arvottomaan" asemaan, siksi ketään ei pidä kohdella tämän materiaalisen tai näkökulmasta riippuvan arvon mukaan.

5. Mitä tekisit jos tämä olisi viimeinen päiväsi ennen kuolemaa?

Panikoisin sitä kuolemaa. Jos tuota ei lasketa, niin rakastelisin mieheni kanssa, kävelisin jossain luonnossa, kävisin ehtoollisella/kirkossa, rukoilisin ja viettäisin aikaa rakkaimman harrastukseni parissa.

6. Kuinka paljon valehtelet?

En kauhean paljoa, enemmän jätän asioita kertomatta.

7.Poltatko tupakkaa?

En.

8. Paras muisto viime kesältä?

Loma, luonnossa liikkuminen.

9. Onko sinulla mielenterveysongelmaa?

On.

10. Kuinka avoin olet?

Aika avoin, jos vaan kysellään oikeat kysymykset. Joskus muutenkin, pelkään olevani vähän ärsyttäväkin tässä suhteessa.

11. Millainen ihminen olet? (luonteeltasi ymym..) 

Ajatteleva, omaa rauhaa arvostava, seurallinen, ymmärtäväinen, riitoja välttävä, perfektionisti, miellyttämisenhaluinen.

Haastettaviltani kysyn:

1. Mistä haaveilet?
2. Missä olet hyvä?
3. Mitä kadut?
4. Miten rentoudut?
5. Jos voisit tavata kenet tahansa, myös jonkun jo kuolleen, kenet valitsisit?
6. Mitä et ymmärrä?
7. Mitä teet kun sinulle ei ole mitään velvollisuuksia hoidettavana?
8. Mikä on parasta sinussa?
9. Mille nauroit viimeksi?
10. Olisitko mieluummin sokea vai kuuro?
11. Mikä on sinusta maailman paras paikka?

Haastan:

http://hulluudenanatomia.blogspot.fi/
http://madhere.blogspot.fi/
http://kevythoyhen.blogspot.fi/
http://me-once-more.blogspot.fi/
http://pimeydestavaloon.blogspot.fi/
http://vaakalaudalla.blogspot.fi/
http://ihanastinyt.blogspot.fi/
http://hope-elle.blogspot.fi/
http://ttorturegarden.blogspot.fi/
http://porkkanajapossumunkki.blogspot.fi/
http://tapistatikuksi.blogspot.fi/

Postausideoita?

Enpä ole hetkeen jaksanut tai ehtinyt kirjoitella kunnolla. Jossain lähitulevaisuudessa on kuitenkin toivottavasti aikaa blogillekin, joten kyselen teiltä postausaiheita. Mistä kirjoittaisin? Blogi on anonyymi, joten en kerro esim. tarkemmin opiskelualaani tai muuta vastaavaa.

Haluaisin tehdä joskus kysymyspostauksen, mutta 23+7 lukijaa (blogger+blogilista) ei taida oikein olla tarpeeksi kysymyksien haalimiseen. Ehkä pitäisi odotella 50 lukijaa sitä varten.

Yleisiä kuulumisia lyhyesti: opiskeluhommia on paljon, rahaa vähän ja läskiä kertyy. Syön ja syön ja syön, suklaata ja herkkuja ja kaikkea. Pääsiäisenä varmaan vähän vielä lisää, jos muistaa kaupasta jotain hakea. Kotona on sotkuista, sosiaalinen elämä koulua lukuunottamatta on nollassa, päivät on ylipitkiä. Onneksi on kevät ja aurinko, joka auttaa jaksamaan vähän paremmin. Ja pää joka tunkee suklaasta ja herkuista tulppia niihin koloihin, joista ahdistus pyrkii mieleeni tihkumaan.

Mutta kertokaa, mistä haluatte että kirjoitan?

Taas uni

Ammuskelija tuli taas uniini. Olen nähnyt tätä unta moneen kertaan eri muodoissa. Joku tulee ja tahtoo tappaa. Ensimmäisessä tällaisessa unessa minut ammuttiin. Edellisessä pystyi piilottelemaan, ja sitä unta tulkitsin niin, että asemies edustaa ahdistustani.

Viimeöisessä unessa meinasin ensin lähteä karkuun, mutta tajusin, etten pääsisi. Sen sijaan hyppäsin ampujan, itseäni pienemmän nuoren pojan päälle ja otin kiinni asetta pitävästä kädestä. Tähtäsin kattoon ja ammuin aseen tyhjäksi. Sitten vein pojan paikalle tulleille poliiseille. Yksi ihminen vähän kehaisi, mutta mitään suurta kunnioitusta tai edes huomiointia ei tullut, vaikka estin luultavasti useamman kuoleman. Jos siis edellinen tulkintani ampujasta ahdistukseni symbolina on oikea, olen ainakin alitajuntani mielestä edistynyt, mutta en ole saanut siitä tunnustusta.

Blink your eyes just once and see everything in ruins

Tänään ryven ensin itsesäälissä ja yritän olla itkemättä julkisilla paikoilla. Sitten vähän haukun itseäni, kun olen niin paska. Vihaan ja turhaudun, olen epäonnistuja. En syö, tai jos syön niin ahmin. Ruokaa ei tee mieli yhtään. Mitään hyödyllistä en halua tehdä, haluan vain istua nurkassa ja käpertyä itseeni ja paskuuteeni. Huono päivä. Minusta ei ole mihinkään. En osaa käsitellä pettymyksiä, tunnen olevani uhmaikäisen tasolla. Paska, paska ihminen.

Nightwish: Bye Bye Beautiful (otsikko)

Emma Watson, When Harry Left Hogwarts (kuva)

Näyttää vähän merkilliseltä

Töiden välttely, sehän on tosi kivaa! Varsinkin kun työt on opiskeluprojekteja, joilla on deadlinet. Yhtään ei tietenkään ahdista, että mieluummin leivon ja syön pullaa kuin koetan kirjoittaa pari lausetta. Ja telkkarin katsominen on tosi hyvää ja kehittävää ajanvietettä, ja Facebookin vahtaaminen on oikein terve sosiaalisuuden muoto. Ja sähköpostin ja bloggerin päivittäminen uusien viestien/kommenttien toivossa ei ole yhtään epätoivoista. (Ja sitten kun näkyy uusi sähköposti, niin se on joku "Saat ilmaisen OralB-hammasharjan!" Vittu en taho!)

Voi luoja taas, koko päivä ollut aikaa ja mitään en ole saanut tehtyä. No miehen ruokin, ja pyyhin keittiön pöydät. Ja tein sitä saatanan pullaa, jota olen syönyt aivan liikaa. Mutta muuten, olis voinu siivota tai tehdä kouluhommia. Vaan enpä tehnyt kumpaakaan, vaikka villakoirat pyörii jaloissa ja deadlinet lähestyy. Koska saamattomuus on niin kivaa!

Nyt tekisi mieli pakottaa itseni pysymään hereillä koko yön, tai ainakin siihen asti, että kouluasiat ois edistyny. Mutta en saa suunnattua ajatuksia oikein, mieli karkaa pois. Stressaa ja ahdistaa kai liikaa, pelkään olevani huono. Tarvitsisin jonkun koko ajan vakuuttelemaan, että olen ihan hyvä ja pärjään, mutta mistä aikuinen ihminen nyt sellaista tukea saisi. Ihan kuin joku alakoululainen, mitään ei pysty tekemään yksin ja pientäkään ahdistusta ei osaa käsitellä. Sitten pitää syödä, koska sehän ratkaisee kaiken.

Itsevarmuus, miksei se tule takaisin vaikka syitä on annettu jo vaikka kuinka? Se käy välillä kääntymässä, ja päättää taas, ettei mun päässä kannata viihtyä. Joku nuijii kuitenkin maanrakoon, miksi edes yrittää. Jaa kuka joku? No minä ihan itse, ja se kuinka tulkitsen ihmisten pienetkin katseet ja hiljaisuuden arvostelevina. Minä kun en osaa aina olla hiljaa, ja puhun liikaa tai sopimattomia, ja sitten ihmiset reagoi siihen negatiivisesti tai tajuan itse hävetä käytöstäni.

Mietin tässä aikaisemmin, että miksi olin niin yksinäinen lukiossa ja muutenkin koulussa. Nykyisin tuntuu, että tulen ihan hyvin ihmisten kanssa toimeen, juttelu käynnistyy hyvin eikä niitä, joista näkee ettei ne musta perusta, ole kovin paljoa. Olen huomannut, että on kahden tyyppisiä ihmisiä, jotka lähes säännönmukaisesti ei pidä mun seurasta tai ajattele musta positiivisesti. Tietysti poikkeuksia on, mutta näin on yleensä.

Ensinnäkin sellaiset aivottomat bimbokoheltajat. Osa ei vaan ymmärrä mun melko rauhallista elämäntapaa, osa tuntuu halveksivan tai ainakin tuhahtelevan mun perfektionistisille ominaisuuksille. Yleensä näiden ihmisten kanssa emme vain ymmärrä toisiamme: minä en ymmärrä jatkuvaa tarvetta olla menossa ja tiettyä välinpitämättömyyttä esimerkiksi töissä, he eivät ymmärrä minun kirjasto-/kotihiirielämäntapaani ja tiettyä nipottavaa asennetta (kun jotain tehdään, se tehdään kunnolla, työajalla tehdään töitä). Selviän näiden kanssa, vaikka rasittavia ovat erityisesti työkavereina. Ja varmaan minä olen heidän mielestään rasittava.

Toisena sellaiset kylmän realistiset, mistään ahdistumattomat tyypit. Ne jotka kommentoi mulle isoja projekteja parin päivän pikkujuttuina, jotka ei ymmärrä sitä ahdistusta, jota koulutehtävien edessä voi kokea. Suorituspaineet eivät ole heille tuttuja, koska he osaavat aina suhtautua asioihin realistisesti. Tästä seuraa se, että myös mun unelmat kuulostaa heidän mielestään tyhmille. Ja vaikka eivät kohteliasuudesta sanokaan mitään, näen kyllä ne silmienpyörittelyt, jotka seuraavat, kun kerron ammatillisista haaveistani.

Työkokemukseni toivealaltani on todella vähäistä, ja haluaisin vielä hyvin vaativana pidettyyn asemaan. Tiedänhän sen itsekin, että on tyhmää unelmoida asiasta, joka voi osoittautua henkiselle sietokyvylleni liian vaikeaksi, varsinkin kun sitä ei ole edes päässyt kokeilemaan. Mutta jotenkin se vain tuntuu omalta. Satuttaa siis nähdä toisten katseista, miten naiiveja toiveeni ovat. Varmasti minulla on liian ruusuinen kuva haaveammatistani, enkä oikeasti voi tietää haluanko sitä todella ennen kuin olen kokeillut. Kunpa vielä päätyisin osoittamaan kaikki maankamarallepudottajat olemaan väärässä, ja joskus teksin sitä, mistä nyt haaveilen, ja olisin vielä hyvä siinä! Joku ehkä pitää minua idealistisena haihattelijana, mutta toivon etten koskaan muutu kyyniseksi.

Ehkä aiemmin koulukavereissa oli enemmän näitä tyyppejä. Tai ehkä olin vain liian masentunut yrittääkseni jutella toisten kanssa. Tai ehkä asiat eivät oikeasti ole muuttuneet. En minä juuri sen läheisempi ole toisten kassa, hyvin pinnallisia nämä tuttavuuteni ovat. Mutta jotenkin on tuntunut paremmalta tämä ihmisten kanssa oleminen, silloin kun sitä on ollut. Yksi tyyppi sanoi jopa, että minun kanssani on mukava jutella, ja että osaan ajatella asioita hyvin ja kypsästi ja monelta kannalta! Ja minä kun olin koko keskustelun ajan ajatellut kuulostavani ihan idiootilta. Oma epävarmuuteni lienee se pahin vihollinen.

Tuli muuten mieli yksi Muumi-jakso, se jossa Muumipeikko rakentaa talon. Unelmat on suuria, mutta asiat ei mene ihan niin kuin on ajatellut. Haisuli pöllii jonkun perustuskiven, ja talosta tulee ihan vino, eikä muutenkaan mene työt putkeen. Ja lopulta se talo ei edes päädy Muumipeikon omaksi, vaan niiden lasten, joiden takia se alunperin lähti pois Muumitalosta. Hieno jakso, löytyy Youtubesta: http://www.youtube.com/watch?v=6_KvFaxJZrk

Tämä kertoo ehkä parisuhteesta, mutta nyt saa kuvata unelmia yleensä:

Muumilaakson tarinoita, jakso 44 (otsikko, Muumipeikon kommentti valmiista talostaan)

Maija Vilkkumaa: Yksi (biisi)

Sivullinen

Kymmenen päivän hiljaiselosta huolimatta täällä on käynyt ihmisiä, kiva juttu! Ja uusia lukijoitakin putkahtelee, täällä on jo 21 ja blogilistalla 7. Eihän nuo määrät huimia ole, mutta ei tämän blogin tyylikään ole niitä kaikkein suosituinpia. Pitkiä tekstejä, vähän kuvia, anonyymi, masentavat aiheet. Mutta ihanaa että te lukijani olette löytäneet tänne, tuntuu että oikeasti kirjoittaa jollekin, eikä vain yksinään mieti.

Opiskeluhommia on ollut paljon, ja lukuisista vannomisista huolimatta päivät ovat venyneet ylipitkiksi. Loppukevään jutut ovat enimmäkseen ihan mukavia, joten nyt on jopa kohtuullisen hyvä olo. Toki tunnen kropassani yhä stressin, eikä se akuuttivaihekaan ole ihan täysin poistunut. En tiedä kauanko toipumiseen menee, mutta minulla on ollut tavallista enemmän itsevarmuuden hetkiä, joten ehkä olen menossa nyt parempaan suuntaan. (Pelkään, että nyt kun tämän sanon, iskee jostain nurkan takaa paniikkikohtaus.)

Syöminen on mennyt vähän kehnosti, rajoittamista en ole jaksanut puolikkaita päiviä enempää ja mättöjä on mennyt ihan liikaa. Keksin tekosyitä miksi saisin syödä, lähinnä stressi siis "oikeuttaa" mättämisen. Eräänä päivänä opiskellessa meni patonki, pieni sipsipussi (150g?) ja kääretorttu, sellainen 200g, neljässä tunnissa. Ja juomana sokerilimua. Tänään oikeaa ruokaa, ja kaksi suklaapatukkaa, lakua, suolakeksejä ja donitsi. Ja limua. "Että pystyy keskittymään." Enhän mä edes tee niin täysipainoisesti kuin uskottelen itselleni herkkujen kanssa pystyväni!

Paino on kuusi kiloa enemmän kuin joulun aikaan. Kilo-pari siitä lähtee syömällä vähän kaloreita ja paljon nesteitä ja kuituja (=kroppaan kertyneet nesteet lähtee ja ruuansulatuksessa pyörivän ruuan määrä vähenee), mutta olen myös oikeasti lihonut. Toisaalta luulen, ettei se alempi paino ole kroppani ihannepaino, mutta haluaisin takaisin. Silloin vaa'alla käynti paransi päivää edes vähän. Nyt se vain masentaa. Ensi viikolla sitten? Kesällä? Voi kun pääsisi jo lenkille, ja ehtisi edes liikkua. Jos ei laihtumisessa onnistu, niin edes parantaisi omia suorituksiaan ja saisi siitä jotain irti. Tunnen epäonnistuneeni, kun olen päästänyt painon taas nousemaan. Tiedän toki, että saan sen taas alas, sainhan vuosi sitten myös, mutta ei tämä jojoilu ole hyvä.

Nyt on jotenkin irrallinen olo. En tunne onnistuneeni erityisen hyvin opiskeluissa (=en uskalla tuntea), syömiseni on ehkä vähän outoa, muttei häiriötä, ja masennus/ahdistusjututkaan ei ole sietämättömiä. En osaa määritellä itseäni! Ne osat, joista olen identiteettini koostanut, ovat muuttuvia, hetkellisiin tekoihin ja tuntemuksiin perustuvia. Oma persoonani, se joka olen, on minulta hukassa. Ja kuitenkaan ei ole, näen sen niin kuin asiat nähdään silmäkulmasta, vilaukselta. Kun tarkemmin katsoo, ei sitä häivähdyksen aiheuttanutta asiaa kuitenkaan enää näy. En uskalla määritellä itseäni, en uskalla sanoa hyviä asioita itsestäni. Se on jotenkin kiellettyä ja väärin. Olen siis häivyttänyt ne tietoisuudestani, pakottanut itseni ajattelemaan, ettei niitä hyviä puolia olekaan. Kuitenkin ne häilyvät jossain ajatusteni rajoilla. En vain saa nähdä niitä, en vaikka yritän. Pääni torjuu nuo ajatukset, kiinnittää huomioni epäonnistumisiini tai vain kieltäytyy näkemästä. On vaikea yrittää taistella vastaan, kun samalla tuntee tekevänsä jotain pahaa.

On asioita, joita ei saa tuijottaa tai katsoa suoraan. Niitä katsellaan syrjäsilmällä, pitäen huolen siitä, ettei kukaan huomaa katsetta. Tällainen on minun suhteeni hyviin puoliini, niihin asioihin, joista voisin identiteettini rakentaa sairauksien, tekojen ja huonojen puolien sijaan. Pitäisi vain uskaltaa katsoa.

Otsikko: Albert Camus'n romaani

Epäonnistuja

Stressaa, ahdistaa. Nytkin pitäisi olla tekemässä opiskelujuttuja, mutta yritän saada lounasta alas. Nuudeliwokkia. Olen syönyt jo sattumat pois, ja nyt mietin syönkö nuudelit vai en.

Eilen oli stressaava päivä ja söin liian vähän. Illalla kostautui, ja söin liikaa suklaata ja leipää. Lisäksi en oikein saanut unta ja huimasi ja lihaksia särki, ja muutenkin fyysiset stressioireet jylläsi. Nyt siis yritän syödä, kun vähäinen syöminen selkeästi pahentaa oireilua. Mutta ahdistaa, kun kroppa inhottaa. Tiedän että nyt on käsitys omasta kehosta todella pielessä, ja muutenkin asenne ruokaan ja kaikkeen. Kunnon ruokaa syön miniannoksia, mutta herkkuja menee liikaa.

En syö nuudeleita, mutta varmaan ostan karkkia tai jotain. En tiedä. Pää huutaa etten saa, että lihon ja olen paska. Ahdistaa, itkettää. Tekemistä on liikaa. Enkä pysty keskittymään kun päässä pyörii ruokaaruokaaruokaa. Onko vittu pakko heittäytyä aina siihen ahmimispuoleen? Miksei paastoaminen voi lievittää stressiä?

Anoreksia ei ole kaunista, mutta ahminen on ällöttävää. Karkkia ja leivoksia, ylipakattua lisäainemössöä, itsekästä länsimaista ympäristöntuhoa. Jos en söis, en olis niin paha. Olen inhottava ja ahne, mun stressinsietokyky on niin surkea, ettei mun pitäis oikeesti yrittää yhtään mitään. En mä selviä oikeista töistä, ei musta tule mitään. Opiskelen ihan turhaan.

Paha, laiska, ahne, itsekäs, saamaton, huono, osaamaton.

Nyt ei ois varaa romahdella. Ei ole aikaa olla tekemättä mitään. Seuraavat kolme viikkoa on helvettiä. Kiire, kiire, kiire.

Sadas postaus

Tämä on sadas postaus tässä blogissa. Olen kirjottanut jo aika paljon, monet tekstit ovat useamman sivun mittaisia word-tiedostoina. Tämän blogin lisäksi olen kirjoittanut aiemmin toista blogia ja monta päiväkirjaa täyteen. Ainakin parin kirjan verran tekstiä, eikä asia tunnu loppuvan. Terapiaakin on takana varmasti yli viisisataa tuntia. Olen puhunut muillekin ihmisille satunnaisesti. Olen miettinyt itseäni, ajatuksiani ja elämää. Ymmärrän jotain, en kuitenkaan kaikkea. Ja varsinkin se, että osaisin toimia ymmärrykseni mukaan, on kaukana.

Kovin vähän on juuri nyt sanottavaa. Ahdistaa, stressaa. Suunnitelmissa on aukkoja, ja en osaa siksi rauhoittua. Pari ilmoitautumisasiaa pitää hoitaa ennen kuin tiedän aikataulujani ajalle, jolle ne pitää tehdä. En voi optimoida, ja se ahdistaa. Olen tottunut suunnittelemaan päiväni tehokkaiksi. Täydellisiksi, tietenkin. Mitä muutakaan mä tekisin, sehän on ainoa tie onneen? Pieleen menee, tiedän sen, mutten osaa tyytyä vähempään.

Olen onnistunut vähän laihtumaan. Tai pudottaamaan painoa, luultavasti nesteitä ja ruuansulatuksessa kiertävää ruokaa. Parissa päivässä kilo. Tänään olen syönyt liikaa, toivottavasti huomenna on taas parempi päivä. Typerää syödä liian vähän, kun tiedän että olo ja keskittymiskyky huononee ja ahmimisen halu kasvaa. Mutta lauantaiaamuna olin pitkästä aikaa tyytyväinen, ei ahdistanut, kun vaaka näytti pienempää. Haluan vielä sen neljä kiloa pois, takaisin syksyn alinpaan painoon. Mättö-laihdutuskierteeltä tämä pahasti näyttää.

Vähän aikaa sitten piti saada opiskeltua, joten menin mäkkiin. Ostin nugetteja, ranskalaisia, juuston, jonkun parin euron hampurilaisen, omenapiirakan ja limun.  Ehkä tulkitsin väärin, mutta myyjän ilme oli vähän kummastunut, kun se toi ne mulle pöytään. Hain vielä myöhemmin ison pirtelön. Sen juomiseen menikin yli puoli tuntia, kun olin edellisistä safkoista vielä niin täynnä. Sain kuitenkin  luettua. Vaikka ei ollut erityisen hyvä olla, ei myöskään ollu kamalaa. Haluaisin tehdä tuon uudestaan, haluan syödä, syödä, syödä. Siitä tulee hyvä olo. Mutta niin tulee pienemmistä numeroistakin.

Katselin eräänä päivänä käsivarttani, ja ajattelin, että onpas hoikka. Ja samantien perfektionisti tai anorektikko, en tiedä kumpi, ehkä molemmat, huusi vastaan. Et saa ajatella itsestäs hyvää! Et saa nähdä itseäs muuna kuin läskinä! Itserakas paskiainen. Ja kuuntelin, ja pyrin muuttamaan mielikuvaa kädestäni isommaksi. Ei näin parannuta.