Ja mä tein kaiken kuin sä pyysit

Päivä lähti sujumaan hämmentävän hyvin edellisen postauksen ahdistusolosta huolimatta. Tosin päästäessäni ne ahdistavimmat deadlinet ja tehtävät päähäni, tunnen stressin taas kasvavan ja paniikin raapivan mielen ovea. Nyt olen nelisen tuntia pohtinut yhtä tehtävää, ja saanutkin kirjoitettua parin sivun verran asiaa. Osa on vielä siistimättä, eli ranskalaisilla viivoilla vain. Kuitenkin sain mielestäni ihan hyvää tekstiä aikaan.

Syöminen on kuitenkin tähän mennessä rajoittunut lähes tuohon mitä pääni sanoi: yksi tarjottu suklaapala, kaksi tölkkiä Pepsi Maxia ja appelsiini. Illasta voi tulla mielenkiintoinen. Onneksi kotona ei ole paljoa ahmimisruokaa. Vaikka saattaa se sitten illalla kiukuttaa. Ja periaatteessa voin sortua tonni-puolentoista ahmimiseen ilman että se mua lihottaa.

Haluan niin takaisin siihen, missä olin syksyllä. Kunto oli kasvamassa, lihakset alkoi erottua etäisesti, paino oli alempana kuin vuosiin. Nyt paino on noussut tuosta viisi kiloa, ja kunto vaan putoaa, putoaa, putoaa. Yritän sanoa itselleni, ettei nyt ole aikaa, nyt täytyy opiskella ja jatkaa aktiivisempaa liikkumista kun on taas enemmän aikaa. Ei yksi kevät mitään kaada. Mutta ei kelpaa, kun kaiken pitäisi onnistua aina täydellisesti. Ja jos en voi liikunnalla kasvattaa kuntoa ja saada vähän lihasta, niin ainakin mun pitäis syödä vähemmän, etten läskistyis.

Keskityn aina vääriin asioihin. Kun opiskelussa pitäisi edetä pala kerrallaan, ja vaan välillä katsoa kokonaiskuvaa, näen sen kaiken valtavan työn aina kerralla. En osaa keskittyä yhteen asiaa. Paitsi että osaan: silloin kun jokin pieni asia menee huonosti, ei kokonaismenestymisellä ole mitään väliä. Ajattelumallini ovat aika monessa asiassa täysin pielessä, enkä osaa tai uskalla muuttaa niitä. Tämän mä tunnen, tähän mä voin luottaa. Perfektionisti käskee eteenpäin, vaikkei jaksaiskaan. Se vaatii liikkeellelähtöä isolla vaihteella, se sanoo ettei polttoainetta tarvita niin paljon kuin sanotaan, se sanoo että on mahdollista ajaa osumatta punaisiin valoihin, se sanoo että määränpää on jossain kaukana, "koska ollaan perillä?" saa sen raivostumaan.

Maija Vilkkumaa: Ystävä (otsikko)

Päältä kiiltelee, sisältä mätänee

Paska, paska päivä. Aamulla kävin vaa'alla, ja ahdistuin painosta ja sen jälkeen kaikesta. En usko osaavani mitään. Yritän keskittyä luentoon, joka olisi oikeasti hyödyllinen. Samalla tämä on kuitenkin ahdistava, sillä aihe on sellainen, että omat mielipiteet haastetaan. Jos mitään ajatuksiani lievästikin tyrmätään, tuntuu tosi pahalta. Tämä ei ole hyvä päivä.

Aamulla purin ahdistusta hakkaamalla itseäni nyrkeillä ja korulla, jossa oli helmiä keskiosassa langalla. Pöyritin korua ja annoin osua jalkoihin, piiskasin itseäni. Halusin viillellä, enemmän kuin pitkään aikaan. Tänään pitäisi jaksaa tehdä hommia. En tiedä mitä tästä tulee, varsinkin kun pää sanoo, että Pepsi Max ja yksi appelsiini on ihan tarpeeksi ruokaa tälle päivälle ennen iltaa.

Nauran ja hymyilen täällä, mutta ahdistaa. Piilota, piilota, piilota.

The Rain: Merkinkantaja (otsikko)

Unen tulkinta

Tulkinta koskee siis edellisessä postauksessa kertomaani unta. Yritän purkaa sitä vähän osiin ja löytää niille syyt. Aloitetaan helposta. Tapahtumapaikkana oli mökki, saari ja ranta. Johtui luultavasti vaan siitä, että eilen katsomassani videossa mainittiin nämä asiat, ja visuaalisena ihmisenä olen ne kuvitellut ja mielikuvat ovat jääneet päähäni. Muitakin vastaavia vähemmän merkityksellisiä juttuja siinä oli, tuohon kertomaani versioon tiivistin vain olennaiset asiat.

Äidinpuoleista sukua siinä oli kai siksi, että heitäkin olen lähiaikoina miettinyt. Äidillä on eri syy olla siinä, mutta siitä myöhemmin. Mun mies oli vähän häilyvänä siinä, ja uskon että hän edusti yleisesti mun tuttuja jokaipäiväisessä elämässä mukana olevia tyyppejä.

Asemies on ehkä kaksiosainen. Toisaalta pelkään oikeasti tulevani ammutuksi, ja viime kesänä Hyvinkään ampumisjutun jälkeen näin monta kertaa unta, jossa mut ammuttin. Eli tuttu teema mun unissa. Mutta uskon myös, että ampuja on koko mun ahdistuksen symboli, erityisesti tässä unessa. Mies(/kaverit) auttaa kyllä, varsinkin akuuteissa tapauksissa, mutta eivät tunnu tajuavan koko tilannetta. En myöskään yritä tehdä sitä selväksi heille, unessakaan en ruvennut miehelleni tarkemmin puhumaan, että se asemies haki isomman aseen ihan mun ampumista varten. Ja yritän selvitä yksin, niin kuin unessakin yritin sukeltaa ohi, vaikka sehän ois ollu tuhoon tuomittu yritys, hengityksen pidätys ei vaan onnistu niin kauan. Sukeltaminen tarkoitti varmaan mun vähemmän terveitä tapoja selvitä ahdistuksen kanssa.

Mökissä sitten myöhemmin yritin piilotella. Oikeassa elämässä välttelen ahdistavia asioita. Tiesin myös äitini olevan vaarassa, jos se todella huomaisi, että mä olen. Muista en ollut huolissani. Oikeassa elässä äiti ei osaa suhtautua ahdistukseeni oikein. Jos äiti on huolissaan, äiti kuulostaa vihaiselta, eikä onnistu tukemaan mua. (Unessa ponkaisee ylös ja tulee ammutuksi.) Uskon, että äiti on silloin yhtä ahdistunut kuin minäkin, tuntee syyllisyyttä siitä mitä mun elämästä on tullut. Jos taas äiti ei ole huolissaan jutuistani, ei hän niitä kuuntelekaan, vähättelee vaan mun ahdistusta, ja sanoo että turhaan murehdin. Äiti ei tajua heittäytyä kanssani sinne lattialle ja yrittää selvitä tilanteesta, vaan jättää mut yksin.

Ei loppujen lopuksi kovin vaikeasti tulkittava uni, ainakaan mulle itselleni. Terapiassa oppii, vaikkei me kovin paljoa unia olla mietitty. Ehkä mä joku kerta kerron yhden lapsuuden painajaisen, ja koitan tulkita sitä. Siinäkin on äiti mukana. Muistelen myös, että ainakin yhden unen olen lapsena kirjoittanut päiväkirjaan, ehkä sekin pitäisi kaivaa. Unet on aika jänniä juttuja, ja uskon että ne kertoo ihmisen ajatusmaailmasta paljon.

Ostin muuten semilaksoja. Semi siksi, että noi on jotain hedelmäpuristetta, siis käytännössä pelkkää kuitua, eikä oikeita lääkkeitä. Toivottavasti saan niillä mättöpäivistä tulleen (ja tulevan) turvotuksen kuriin. Tiedän ettei ne laihduta, mutta pallomaha ahdistaa. Painoa on liikaa, joten olen taas rajoittanut. Tänään kyllä pakotin itseni syömään oikeaa ruokaa, pyysin tutun seuraksi syömään. En mä yksin ois menny. Kasvisruokaa kuitenkin, eikä turhia hiilareita. Kuituja kuituja. Ja pitää juoda paljon, että kuidut jaksaa mennä läpi. Yritän vähentää kofeiinia ja limuja, joten maketusaineilla makeutettu mehu on nyt se mitä juon. Toivottavasti opin jossain vaiheessa juomaan vaan vettä, se ois hampaille parempi.

Tajuan muuten kyllä, että noiden "laksojen" jälkeen on pienempi kynnys ostaa niitä ihan oikeita. Saa nähdä mihin tämä vielä vie. Vajaa viikko sitten vannoin, ettei enää rajoitusta ja yli kahdeksan tunnin päiviä, mutta eilen jo tein taas molempia. En jaksa tapella itseäni vastaan, en jaksa tehdä niin kuin on järkevää. Tänään oisin voinu tehdä vähän koulujuttuja, mutta en tee ollenkaan. Pari sähköpostia lähetin. Ehkä huomenna tulisi taas tehtyä. Ja voi olla että menee sitten taas liian pitkäksi päivä, syömiset joko ahmimista tai rajoittamista. Ruokatauot itsenäisessä opiskelussa ei onnistu mulla. Keskityn paremmin kun voin syödä samalla kun teen hommia. Se syönkö karkkia, leivoksia ja limua vai sokerittomia karkkeja, maitorahkaa ja hedelmäsosetta riippu päivästä.

Mun ruokakauppareissut on ihan älyttömiä. Yhtenä päivänä ostan karkkia ja keksejä, toisena pilttiä ja rahkaa. Vähän aikaa sitten miehen kanssa kaupassa en jugurttiosastolta kelpuuttanut muuta kuin maustamattoman rasvattoman jugurtin, mutta meinasin rähjätä, kun mies ei halunnut ostaa karkkia. En oikeasti siis reagoinut asiaan näkyvästi, mutta sisälläni pieni uhmaikäinen meinasi heittäytyä lattialle parkumaan. Vähän hankalalta siis tuntuu.

Uni

Näin unta juuri ennen kuin heräsin. En ryhdy sitä nyt tulkitsemaan, mutta kirjoitan ylös kun vielä muistan.

Oltiin mun äidin, äidin siskon, äidin äidin ja mun miehen(/jonkun muun tutun, tää vähän vaihteli) kanssa jollain mökillä, joka oli pienessä saaressa. Jostain syystä lähdettiin miehen kanssa uimaan vastarannalle. Mä uin edellä. Vedessä tuli vastaan joku tuntematon mies, joka osoitti mua aseella. Sukelsin, ja ajattelin uivani asemiehestä pinnan alla oli. Mun mies kuitenkin otti mua jaloista kiinni ja veti/työnsi mut takaisin pienen niemen ohi saareen turvaan. Asemies tähtäsi varmasti juuri mua, koska mun mies pysyi pinnalla eikä sitä ammuttu. Mun mies ei vaikuttanut erityisen huolestuneelta asemiehestä, mutta katsoi sen verran kiikareilla tyypin perään, että tämä kävi postissa ja nouti sieltä isomman aseen.

Tultiin takaisin mökkiin ja mä vahtasin kaikkia ikkunoita, kun pelkäsin asemiehen tulevan takaisin. Etenin puolikyyryssä ruokailuhuoneeseen, jossa nuo kaikki naiset istuivat pöydän ääressä. Näin ensin ulkooven alta olevasta raosta pienen vilauksen asemiehestä, ja kurkistin varovasti pöydän yli ovessa olevasta ikkunasta. Asemies oli ulkona, nyt sen isomman aseen kanssa. Jäin matalaksi, ja tarkkailin oven alta. Kukaan ei ihmetellyt mun kummallista käytöstä. Tiesin, ettei asemies ampuis muita, jos ei huomais mua. Mietin sanoisinko äidille, ja arvelin, että äiti joko uskoisi, ponkaisisi ylös ja tulisi ammutuksi tai ei uskoisi ja mun pitäisi selvitä yksin.

Osiensa summa?

En ymmärrä itseäni. Kun ryhdyn opiskelemaan, saan tehtyä paljon hommia, ja pystyn tekemään niitä useita tunteja. Saatan istua seitsemänkin tuntia nousematta, ehkä kerran käydä vessassa. Töissä jaksan enimmäkseen olla iloinen ja hoitaa työn hyvin, joskus jopa erityisen hyvin (en tosin viimeaikoina). Ja silti kun tulen kotiin, tunnen vain pettymystä ja tyhjyyttä. Ahdistaa tietää, että seuraava päivä on ihan samanlainen. Täytyy tehdä parhaansa ja vähän yli. Miten voi olla, että töissä tunnen ihan aitoakin iloa, mutta kotiin päästyäni itken keittiön lattialla? Miksi minä muutun ihan eri ihmiseksi? Kumpi on oikea minä?

En tiedä olenko se oikeasti minä, joka käy töissä. Kotimatkalla olo on usein kuin heräisi unesta. Ja niin on muutenki, kun tilanne ympärilläni vaihtuu. Töissä, opiskeluissa, kaupassa, kotona, kirjastossa, harrastuksissa, en ole samassa todellisuudessa eri paikoissa. Ei ole muuta maailmaa, kuin se missä juuri nyt olen, ei muuta paikkaa. Ei ole muita mielentiloja tai tunteita kuin ne, jotka juuri nyt tunnen. Ei ole muita ihmisiä kuin ne, jotka ovat juuri nyt läsnä. Miksi elämä ei ole tunnu kokonaiselta, miksi se on erillisiä saarekkeita, joiden välillä loikin? Saarilta ei näy toisille, ja ne ovat kaikki kovin autioita.

Olen syönyt liikaa ja elänyt paskaruualla. Osa minusta halusi tänään juuri tiettyjä karkkeja ja juuri tiettyjä keksejä. Onneksi löytyi tokasta kaupasta, koska kauemmaksi en ois jaksanu lähteä ja toi ahnepaska ois tuntenu ahdistusraivoa, ja en ois jaksanu sitä. Palastelen näköjään itseäni vaan pienempiin osiin, vaikka mun pitäis yrittää nähdä itseni yhtenä ihmisenä. On vaan helpompi näin, en halua tunnustaa huonoja tunteita omikseni. Ahneus, viha, laiskuus, lapsellisuus, leikkaan ne pois itsestäni. Kaikkia ajatuksia en anna edes osieni tuntea. Ylpeys ja itserakkaus, niitä ei saa olla. Eikä vihaa tai turhautumista läheisiä kohtaan. Hiljennän kaiken tuon. Mitään hyvää en ole noilla koskaan saanut.

Väsyneet hävitetään, älä luovu mistään

Tekee mieli kirjoittaa, mutta en saa lauseita mietittyä. Kirjoitan ja pyyhin pois. Ahdistus päällä.

Stressaa, vituttaa, suututtaa, ahdistaa, masentaa, ärsyttää, turhauttaa. Miksi olen näin typerä ihminen? Miksi vedän täysillä muutaman viikon ja sitten olen vihainen itselleni kun en enää jaksa? Miksi en osaa tehdä muuta erottelua kuin täydellinen-epäonnistunut? Yritän opiskella ja kaikki tuntuu katoavan päästä. Miten jos kaikki katoaa tentissä?

Deadlinet kasaantuu ja olen auttamatta jäljessä aikataulusta. Ajattelin, että ens viikko ois helpompi, ku oisin ehtiny jo tällä viikolla tehdä sen deadlinet, mutta enpä ole. Tänäänkin meni päivää hukkaan, kun olin nukkunut ihan liian vähän. Yritin opiskella, mutta nukahdin pöytää vasten. Kirjastossa. Säpsähdin hereille kun kirjastotäti tuli hyllyttämään kirjoja.

Liikaa hommia. En ole vähentänyt mistään, olen vaan hankkinut hitosti tekemistä. Töistäkään en sitten älynnyt vähentää, vaikka ehkä vähän pienemmällä rahalla hetken pärjäisi. Mutta en voi. En voi tehdä joustoa mielenterveyteni takia, koska sen piti olla jo parantunut. Ajan riittämättömyys on hyvä syy vähentää, mutta sekin vaatii todellista riittämättömyyttä, ei sitä ettei jää vapaa-aikaa. Jos myönnän, ettei pää pysy kasasassa, myönnän valehdelleeni voinnistani ja myönnän epäonnistuneeni paranemisessa.

Enkä mä edes usko että olen sairas nyt. Mä olen vaan väsyny ku on paljon hommia. Ei mulla ole minkään asteista masennusta, ei ahdistusta, ei persoonaallisuushäiriötä, ei syömishäiriötä. Mä olen vaan epäonnistuja, laiska paska, joka mieluummin katsoo telkkaria ja syö pullaa kuin opiskelee ja lenkkeilee.

Eilen illalla söin karkkia ja pullaa (voilla), vaikka piti olla kiltisti ja pysyä jugurtissa ja hedelmissä. Oli niin hyvin mennyt päivä muuten. Mutta ei sitten. Tosin eilen bussissa itkiessäni mietin, että onko syömättömyys sen aiheuttamien mielialavaihteluiden arvoista. Pystyn opiskelemaan paremmin, jos syön enemmän. Joskus jopa ahmiminen parantaa keskittymiskykyä. Ehkä mun pitäis hetkeks hyväksyä, että syöminen on nyt se mitä tarvin ahdistuksen hallintaan. Hankitaan parempia keinoja sitten, kun on aikaa keskittyä siihen, nyt kaikki energiaa menee opiskeluun.

Tänään multa kysyttiin, että onko mulla millaisia stressinhallintakeinoja. Siinä tilanteessa ajattelin, että ei minkäänlaisia, jotain ympäripyöreää sanoin sohvalla istumisesta ja telkkarista. Mutta onhan mulla oikeesti. (Ylen)syöminen. (Pakko)liikunta. Haavojen/mustelmien/jälkien aiheuttaminen ihooni. Noilla se oikeesti pysyy kurissa. Ja ehkä kirjoittamalla, vaikka joskus saankin tällä lietsottua vain pahempaa. Eilen raapaisin saksilla lonkkaani. Siis naarmu vain, ei edes verta. Vitutti. Purin käsivarttani, aiheutin pienen verenpurkauman rikkomatta ihoani. Tekisi mieli tehdä tuota lisää, hampaanjälkiä käsivarret täyteen. Fyysinen kipu häivyttää muun maailman hetkeksi, samoin jälkien katselu myöhemmin.

Lainasin kirjastosta romaanin Uupunut nainen (Juhani Mattila). Kertojana on terapeutti, mikä ei ole kovin yleinen näkökulma (paitsi Tory Haydenin kirjoissa, joita olen ehkä lukenut muutaman liikaa). En vaan tiedä jaksanko lukea (oi ironiaa) laina-ajan puitteissa, vaikka uusisinkin lainaa. Mutta ehkä saan bussimatkoilla luettua. Jos olen vaan syönyt tarpeeksi, nälkäisenä bussissa lukiessa tulee paha olo.

Maija Vilkkumaa: Lottovoitto (otsikko)

Mikä riittää?

Tänään tein kymmenen tuntia kouluhommia, seitsemän niistä itsenäistä lukemista. Söin liian vähän, koska aamupaino inhotti. Paino on noussu parissa kuussa melkein viis kiloa, inhottaa. Kotimatkalla kyyneleet valui väsymyksestä, nälästä ja turhautumisesta. Teen helvetisti hommia, mutten näe suorituksissani mitään hyvää. En osaa kehua itseäni, huomaan vaan puutteet. On katkera olo, kun yritän olla hyvä ja tehdä kaiken oikein, mutten saa mistään vahvistusta, että toimin hyvin. Ja mistä aikuinen sitä saisikaan, mun ois jo pitäny oppia mikä riittää ja mihin olla tyytyväinen. Etsin kai sitä edelleen, ja siksi teen enemmän ja enemmän. Kymmenkään tunnin päivä ja vähäinen syöminen ei ole mulle mikään saavutus.

Ruoka ahdistaa nyt paljon. Toisaalta ylensyöminen rentouttaa ja estää paniikkia, mutta lihominen inhottaa. En tiedä mitä teen, mun pää käskee paastoamaan ja ahmimaan yhtä aikaa. Kuulostaa reseptiltö oksentamiselle, mutta se pelottaa liikaa. Pelkään että tukehdun tai että nestetasapaino heittää täysin. Harkitsen vakavasti laksoja tai diureetteja, vaikka tiedän ettei ne auta. Haluun vaan aamupainon sellaiseksi, ettei heti tunnu epäonnistuneelle.

"Sä näytät ihan kamalalta"

Näin sanoi yksi kaveri mulle hetki sitten, tarkoittaen, että näytän uupuneelta ja liian vähän nukkuneelta. En yhtään epäile, olo on vähän nuutunut. Ja toi kommentti vielä jotenkin realisoi sen, ja toi väsymyksen enemmän mun tietoisuuteen.

Ja otan nyt tässä riskin, että kyseinen kaveri saattaa tunnistaa itsensä, ja sitä kautta mut. Aika epätodennäiköistä. Ja mitä sitten? Sitä että en halua kertoa kaikkea. Jos kerran avautuu, siitä jää velvollisuus raportoida aina myöhemminkin oloaan. Ja kun en aina viitsis marista kuinka onkaan taas paska fiilis. Ja jos joku kuuntelee, niin siitä tulee parenemisvelvollisuus, eli oikeastaan avautumalla toisille hankin velvollisuuden raportoida omasta olostani, jonka siis pitää parantua. Ja kun se ei aina parene. Joudun sitten feikkaamaan, että on parempi olo, että jaksan asioita paremmin (mikä ei ole ihan täysi vale). Suunsa pitäminen kiinni on raskasta.

Ensi yönä vois kai koittaa saada tarpeeksi unta. Valvominen on ihan mun oma moka, ei mulla enää suuria univaikeuksia ole. En vaan halua mennä nukkumaan. Ilta ja yö on mun aikaa, aikaa kun ei tarvi tehdä mitään. Haluan elämääni muutakin kuin unta ja velvollisuuksia, ja velvollisuuksia en voi nyt vähentää. Vapaa-aika on siis riistettävä unelta. Ja sitten on paskempi olo, ja velvollisuudet raskaampia, ja kaipaa enemmän vapaa-aikaa ja taas valvoo.. Yhtä noidankehää koko elämä.

Sillä minun piti olla parempi

Pidin taas sunnuntain vapaana. Vaikka ei pitänyt, piti opiskella. Ois ollu aikaa, ois ollu jopa rauhaa siihen kotona. Mutta mieluummin vain katsoin telkkaria. Huomenna on pakko lukea, ja tehdä tehtäviä. Olen jäljessä aikataulustani, jutuissa on kestänyt pidempään kuin luulin. Ensi viikolla on aikaa opiskella, mutta saanko hommat hoidettua? Selviänkö ahdistumatta? Tiedän että ainakin yksi tehtävistä on mulle vaikea. Siinä pitää näyttää niin paljon omaa osaamista ja ajatuksia. Tavallaan mielipiteitäkin, paitsi että ne voi olla väärin, joten ei ihan puhtaita mielipiteitä. Pelkään saavani tuosta jonkun ahdistuksen.

Syöminen, en ajattele mitään muuta. Mistä saan seuraavan kerran ruokaa? Miten voin mättää rasva-hiilaripommeja niin ettei muut huomaa kuinka paljon syön? Missä kohtaa matkalla johonkin ois pikaruokala, että sais hampurilaisen? Kuinka monta leivosta kaupasta kehtaa ostaa? Milloin ymmärrän lopettaa tän? Eihän aamupaino oo vielä yli 59? Kuinka paljon rahaa oon tuhlannu? Miksen lopeta, miksen laihduta takas 55 kiloon? Miksen hanki laksoja? Mitä mä nyt söisin? Huomaako mies, jos oivariinipaketista on illassa kadonnut 50-100g? Viime keväänä olin onnistuja, ihmiset huomas kun laihduin. Nyt vaan mätän ruokaa ja joudun jättämään vyön reikää löysemmälle. Läski sika, ahne paska, kohta oot lihava ja kaikki näkee ettet sä osaa mitään!

Huomenna ei tarvi syödä ku porkkanoita. Huomenna ostan donitseja ja chilipähkinöitä ja limua ja karkkia ja suklaaata. Huomenna elän vaan nesteillä. Huomenna istun koko päivän mäkissä ja haen välillä lisää ruokaa enkä välitä mite ne musta ajattelee. Huomenna ostan sokeritonta Red Bullia ja sokeritonta mehukeittoa ja jugurttia. Huomenna kävelen ravintolasta toiseen ja syön jokaisessa vähän. Huomenna liikun. Huomenna opiskelen Raxissa. Huomenna olen täydellinen. Huomenna en halua tuntea ahdistusta.

Voisinko vaan syödä normaalisti? En uskalla. Pelkään lihovani. Toki tällä mättömäärällä myös lihoo, mutta sentään tajuan syöväni liikaa. Ihan normaalilla ja ajattelemattomalla syömisellä päädyin lievän ylipainoin rajalle. En siis osannut silloinkaan, olin yhtä ahne paska kuin nytkin, mutta en vaan tajunnut. Näin kyllä miten äiti katsoi mua. Kuulin kyllä sen sävyn "mitäs sä nykyään painat?" -kysymyksessä. Haluan olla taas hoikempi, haluan pysyä siinä. Inhoan tätä nykyistä syömistäni. Töissä mulle sopisi S-koon paita, mutta käytän M-koon paitaa, koska olen syönyt liikaa. S-koko on sallittu vain jos olen elänyt oikein. M on rangaistus, mitäs olet ahne, pukeudu sitten läskivaatteisiin.

Ahdistun, kun kaipaan apua, ja toisaalta haluan vain velloa tässä. En osaa päästää irti. Enkä halua että kukaan huomaa. Ja haluan että pääsisin turvaan. Voisiko joku muu olla välillä vastuussa musta? Voisiko joku muu päättää asiat mun puolesta? Mä en uskalla lopettaa suorittamista, ennen kuin joku selkeästi ilmaisee, ettei mun tarvi niin tehdä. Mua harmittaa, etten koskaan ole ollut osastolla. Haluaisin, että multa vietäis hetkeksi vapaus, koska samalla vietäisiin vastuu. Haluaisin, että joku olis mua varten ja pitäis musta huolta. Haluaisin, että joku paikkais sen mitä ilman olen jäänyt.

Kaikki tuntuu niin käsittämättömän epäreilulta. Miksi olen tällainen helvetin väliinputoaja? En ole ihan täyspäinen, mutta olen kuitenkin toimintakykyinen. Opiskelen ja teen töitä. Olen vakaassa parisuhteessa. Mulla ei ole rahahuolia. Ulkopuolisen näkökulmasta onnistun asioissa, joihin ryhdyn. Ja silti mulla on paha olla, ja tunnen järjetöntä yksinäisyyttä. Mies ei riitä sitä paikkaamaan, koska mies parantaa oloani vaan, kun se on samassa huoneessa. Ei se kanna kouluun, ei edes näihin hetkiin kun mies nukkuu ja mä valvon. Mun elämä ei ole koko ajan tällaista paskaa, toisten ihmisten seurassa saatan voida ihan hyvin. Yksin jäädessäni ahditus tarttuu kiinni ja masennus palaa.

Valitan, ettei nykyinen hoito riitä, mutta en missään tapauksessa etsisi lisää apua, ainakaan virallisia reittejä. Blogia voin toki kirjoittaa, ja ehkä johonkin nettipalstalle, mutta en muuta. En halua kehotuksia etsiä lisää apua, koska en sitä suostu hakemaan. En halua näyttää typerälle, joten en voi myöntää kenellekään kärsiväni. Näyttäisin typerältä kahdesta syystä. Ensinnäkin siitä etten hae lisää apua. Tämä tapahtuisi niiden silmissä, joita oikeasti pidän ihanina ihmisinä, ja joiden tiedän haluavan parastani. Toinen syy olisi se, että en vielä vuosikausienkaan terapian jälkeen olekaan kunnossa. Että juuri kun olen sanonut terpiani vähentyneen, ja antaneeni ihmisten ymmärtää, että menee paremmin, ilmoittaisinkin epäonnistuneeni. Tämä koskee niitä ihmisiä, joille suoritus ja ulospäin näkyvät jutut on tärkeimmät.

Vieläkin olen vaan vitun hullu. En osaa elää oikein, en pärjää aikuisten velvollisuuksien kanssa. Olen naurettava, surkea ihminen. Ja kaikki luulee, että olen selvinnyt. Samaa taistelua tämä on yhä. Ehkä terapiasta tuli mulle elämäntapa. Ehkä en terapiaa tiheästi jatkamalla koskaan pystykään siitä luopumaan. Ehkä se ei paranna mua, vaan toimii tukena, jota ilman pärjäisin kun vaan jaksaisin yrittää. Ehkä olen korvannut kaverisuhteeni terapialla. En muille voi samallalailla puhua, en paljastaa kaikkea. Vähän voin valittaa, mutta liika ei olisi toisille reilua. En halua tunkea taakkojani väkisin toiselle. Enkä halua sanoa, että kaikki se hyvä mitä mulla on, ei riitä. Että olen itsekäs paska, joka haluaa kaikkien huomion ja rakkauden. Että mua pitäis aina ajatella, että mun pitäis olla tärkein, että minä, minä, minäminäMINÄ! (Juuri tällaisesta ajatustavasta äiti sätti mua kun olin nuorempi. Ajattelin kuulemma vain itseäni.)

Haluaisin voida nauttia vapaa-ajastani. Haluaisin lenkille vain juoksemisen ilosta. Haluaisin aikaa itselleni. Haluaisin syödä ilman syyllisyyttä. Haluaisin että mulla ois työ, josta nautin, ja johon mun voimat riittää venymättä. Haluaisin olla onnellinen.

Apulanta: Hippo (otsikko)

Liikaa

Olen väsynyt, ihan hirveän väsynyt. Minä olen taas tehnyt paljon, mutten tarpeeksi. En ole rajoittanut ruokaa, mutta en ole syönyt mitenkään fiksusti. Koska pitää opiskella, saan muka syödä mitä vaan. Ja koska väsyttää, saan sortua. Ostan kirjastoon leivoksia ja karkkia enemmän kuin jaksan syödä, ja heitän yli jääneet pois kun lähden. Syön päivällä niin paljon leipää ja muuta mössöä, etten illalla jaksa syödä ruokaa. Pelkkää sokeria ja ylikäsiteltyä vehnää. Ja rasvaa. Lihon, lihon, lihon. Olen inhottava, ahne. En liiku yhtään, kunto katoaa. En osaa olla syömättä, nälällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa miten syön. Syön saadakseni edes hetkeksi hyvän olon. Syön saadakseni pienen energiaboostin, sokerihumalan. Määrä kontrolloi vain sosiaalinen paine ja vatsalaukun koko. Tänään: viisi leivosta, hampurilainen, pirtelöä, kunnon ruokaa ja sokeritonta limua (koska sillähän on väliä kaiken tuon muun lisäksi..). Lisäksi kuivattuja hedelmiä, sokerittomia karkkeja ja mehukeittoa, siinä toivossa että toimisivat laksoina.

Vannon itselleni, ensi viikolla syön vähemmän. Ensi viikolla en syö karkkia enkä leivoksia, ensi viikolla en vedä tätä taas yli. Mutta pitää jaksaa opiskella. En voi olla syömättä. Pelkästään stressin ja valtavan työmäärän (opiskelu + työt) takia mun älyllinen toiminta ja keskittymiskyky on heikentenyt. Teen enemmän kirjoitusvirheitä. Unohtelen asioita. En voi tehdä tuosta pahempaa syömällä liian vähän. Mutta lupa syödä enemmän on lupa ahmia. Ihan sama sitten, ajattelen.

Haluan laihtua, haluan pienemmän vatsan, haluan parantaa juoksuaikoja, haluan tehdä lihaskuntoa kaksi kertaa viikossa, haluan nähdä onnistuvani. Opiskelu ei anna samaa iloa. Hetken siinä voi onnistua, muttei jatkuvasti, ei joka päivä, ei niin usein kuin tarvitsisin. Tarvitsen jatkuvaa vahvistusta siitä, että kelpaan, että olen hyvä. Päivän opiskelujuttujen tekeminen ei riitä, kun ei ole keinoa olla varma, että oppi jotain, että oikeasti onnistui eikä vain lukenut ja unohtanut.

Nyt näen ympärilläni vain epäonnistumista. Keskeneräisiä projekteja, sotkuinen asunto, kuolevia kasveja, tekemättömiä opiskelutöitä, lukemattomia kirjoja, pölyyntyviä urheiluvarusteita. Masentaa, ja pienikin epäonnistuminen saa itkun partaalle. Tekee mieli vaan ahmia kaikkea, mitä vaan. Jos asuisin yksin lähtisin nyt mäkkäriin. Tekee mieli hampurilaisia. Ostaisin mukaan ihan liikaa safkaa, söisin kävellessä kotiinpäin osan ja heittäisin loput pois. Ahdistuisin omasta ahneudestani ja maailman tuhoamisesta pikaruualla, kiroaisin sitä etten uskalla oksentaa.

Ahdistaa. Panikoin nähdessäni mitä vaan, mikä todistaa, että olen huono ihminen. Näen kuukausia keskeneräisenä pyörineen villasukkakutimen ja tunnen samantien ahdistuksen vyöryvän päälle. Kurkkua kuristaa ja rinnassa tuntuu puristus. Perfektionisti huutaa eikä usko, ettei sillä ole mitään väliä missä ajassa teen omat vapaa-ajanprojektini. Missään ei saa epäonnistua.

Itkettää ja ahdistaa. Haluaisin päästä lepäämään, kunnolla. Kesällä sitten. En venytä opiskelujani enää, tiedän että tuskasta huolimatta pystyn niihin. Tiedän leikkiväni omalla jaksamisellani. Mutta en mä hajoa kuin hetkiksi. Saan paniikki- tai itkukohtauksen, ja sitten menee taas viikko-pari ihan hyvin. Eikä kukaan näe, ei saa nähdä. Miksi turhaan, kun kuitenkin selviän? Mä selviän kun on pakko, vaikka ois kuinka paha olla. Ehkä mä vaan kuvittelen, että mulla on tosi vaikeeta. Toiset ei jaksa, täytyyhän mulla olla sitten helpompaa. En voi olla vahvempi, en mä saa ajatella niin. Perfektionisti haluais ajatella noin, se haluaa nähdä mut parempana kuin kukaan muu. Se huutaa kun osoitan, etten ole. Se on vähän narsistinen.

Meneepä sekavaksi. Tunnen liikaa asioita, enkä oikein saa mistään kiinni. Päässä on liian monta ääntä yhtä aikaa. Jokainen yrittää vakuuttaa mut omasta oikeassa olemisestaan. Minuus pakeni jaloista, eli dissosioin.  Tekisi mieli ajaa tuo vaan pahemmaksi, paeta hetkeksi todellisuutta. Lapsena tein tuota tahallani. Jos äiti huusi, muutin näkökentän tarkennusta niin, että kaikki meni epätarkaksi, ja keskityin olemaan kuuntelematta, pakenemaan. Opetin tietoisesti itseni dissosioimaan, niin uskon. Pystyin myös, ja pystyn yhä, ajatuksissani muuttamaan tunnetta kehostani niin, että jokin osa kasvaa tai pienenee. Helpointa oli pienentää kroppa suhteessa päähän tai suurentaa toinen jalkaterä. Pystyin myös kuvittelemaan ja jollain tasolla tuntemaan sellaisia ruuminosia, joita mulla ei edes ollut, esimerkiksi siivet. Mistä tämä sitten kertoo? Hyvä mielikuvitus? Huono oman kropan rajojen hahmottaminen? En tiedä.

Ahdistuksen pahin terä on kadonnut. Enää ei tee mieli viillellä tai muuta. Löin kyllä aiemmin itsenä nyrkillä pari kertaa reiteen. Ei se edes satu pahasti, mutta pysäyttää paniikin hetkeksi. Mutta jos ei jää jälkiä, niin ei se mitään oikeaa itsetuhoisuutta ole. Epäonnistunut olo mulla on. Oon syöny tänään liikaa, valvonu liian myöhään, opiskellu liian vähän. Eikä mikään noista ole paranemassa. Haluan syödä lisää ja valvoa lisää. En halua että tämä hetkellinen oma rauha loppuu. En halua taas seuraava päivää, kun pitää nousta sängystä ja lähteä kotoa ja suoriutua ja olla täydellinen.

Are you lost or incomplete?

Eilen oli terapia. Juteltiin paljon, eikä mikään ihme että juttua riitti, ku edellisestä tapaamisesta tais olla viis viikkoa. Meni vähän yliajallekin, eikä siinäkään kyllä mitään uutta. Tais kulua jotain 70 minuuttia, vaikka oikeestihan aika on jotain 45-60 minuuttia. Kelan tuen loppumisen jälkeen kyselin, että jos voitais siirtyä tunnin mittaisiin tapaamisiin, ku ei toi 45 minuuttia ole mitään. Se sopi sillä varauksella, että siinä paikassa on sopivasti vapaata (yksityinen terapeutti, paikka vuokralla ja sitä käyttää muutkin), joten aina joskus on 45 minuuttia, joskus tunti. Laskutus on kuitenkin aina tuon 45 minuutin mukaan, vaikka kyllä mä pidempää aikaa pyytäessä aattelin, että maksaisinkin enemmän. Mutta tää kelpaa oikeen hyvin.

Eilen kuitenkin meni aika pitkäksi tuo kerta, ja vaikka ei ole mun homma seurata kelloa, niin vähän hävetti. Toisaalta oli kiva kun sai kunnolla puhua, mulla ei vaan asia tunnu loppuvan ollenkaan. Jostain luin, että terapiakerralle on olemassa joku fiksu aikaraja, jota pidempään ei kannata puhua, mutta jos ois mahdollista puhua niin pitkään ku asiaa riittää, ni käyttäisin sen kyllä. Tulee se raja vastaan yhdelle kerralle, en vaan usko että se on ihan niin lyhyt kuin mitä lukemassani jutussa sanottiin (taisi olla jotain tunnin-kahden välillä). Varmaan enempi yksilöllinen juttu kuin mikään ehdoton raja.

Puhuttiin siitä kuinka olen erotellut eri tunteet melkein toisistaan erillisiksi hahmoiksi, kuinka en osaa yhdistää niitä itseeni vaan ne tuntuvat ulkopuolisilta. Puhuttiin peloista, niistä mitä se pieni lapsi kokee. Siitä kuinka suhtaudun niihin niin kuin omat vanhempani niihin suhtautuivat: ärsyttäviä ja tiellä ja elämää haittaamassa. Suutun, kun menee energiaa niiden pitämiseen kurissa, varmaan vanhempanikin ovat lähinnä ärsyyntyneet tuen tarpeestani. Ja nyt mun pitäis itse jaksaa tarjota itelleni se tuki ja rauhotteleminen, mitä en joskus saanut. Ja teenkin niin, mutta se kyllä ärsyttää ja turhauttaa, kun saa vakuutella itselleen ettei ole hyppäämässä autotielle bussin alle. Ja teen periaatteessa oikein, kun vakuutan itselleni, etten niin tee ja vaikka menen kauemmaksi tien reunasta, jostain mun pitää saada takaisin se, mitä joskus menetin. Mutta vituttaa! Ei ole reilua, että joudun tekemään tuon työn itse. Se ei ole mun velvollisuus, oli mun vanhempien homma opettaa mut selviämään pelkojen ja ahdistuksen kanssa, tukea mua. Vanhempien kuuluu rakentaa lapsilleen sillat rotkojen yli, mun jaksoi just ja just virittää köyden siihen väliin. (Ehkä ne ei muuta osannu. Ehkä ne ei oo nähny siltoja.)

Mietin vielä tuota tunteiden ulkoistamista. Työnnän vähän kaiken ulos. Lapselliset tunteet kuuluu sille lapselle, perfektionisti kritisoi ja valittaa, anorektikko hoitaa teinikapinaa (jota en muuten teini-ikäisenä oikeestaan elänyt), ja hyväksymisen tunteen oon työntäny vielä kauemmas, en pysty tuntemaan sitä ilman toisten ihmisten vahvistusta. Mitä mä oon ylipäätään jättänyt jäljelle? Mitä mä oikeesti koen itseeni kuuluvaksi enkä osin ulkopuoliseksi? Järki? Toisaalta järjellä on postiivinen kuva, ja ilman hyväksymisen tunnetta mun on vaikea sallia sitä ominaisuudekseni. Ehkä rationaalisuus ja loogisuus, ne on aika neutraaleja. Toisaalta en läheskään aina toimi niiden mukaan. En tiedä mitä tunteita en koe vähän vieraiksi. Joskus on hetkiä, että jokin tunne tuntuu oikealta, tuntuu osalta minua, mutta kun se vaihtuu, tuntuu kuin se ei olisi koskaan minun ollutkaan.

Tämä on hämmentävää. Eikä tähän oikein osaa suhtautua, kun ei tiedä mitä tämä on. Tunnen jonkinlaista samaistumista dissosiatiivista identiteettihäiriötä kohtaan, mutta tiedän kyllä että tämä ei ole sitä. Toisaalta tiedän myös, ettei mun minäkuva/persoonallisuus/identiteetti/mikälie ole niin yhteinäinen kuin se toisilla on. Ehkä tämäkin asia on jatkumo, niin kuin muutkin mt-häiriöt. Toisaalta tunnen itseni jotenkin erikoisuudentavoitteilijaksi, kun puhun tällaisia, pelkään halventavani oikesti sairaita ihmisiä. Mähän olen ihan kunnossa.

Oli siis hyvä terapiakerta, ja varsinkin kun niitä on niin harvoin, niin vois olla tollasta aina. Jotenkin ärsyttää, että ekat vuodet meni hukkaan, vaikka periaatteessa se oli vaan luottamuksen rakentamista ja selviytymistä, ei silloin ois ehkä pystynytkään sellaiseen analysointiin kuin nyt. Mutta kyllähän sitä miettii, että kuinka pitkällä olis nyt, jos ois alusta asti osannu yhtä hyvin.

Coldplay: Talk (otsikko, biisi)

Vaikka suuhuni pakkasella rautaa

Tänään pidin vapaapäivän. Kai ihan ansaitun, kun viikon aikana tein hommia yhteensä lähes viisikymmentä tuntia, jos laskin oikein. Ja maanantaille noista osui vaan nelisen tuntia, joten voitte kuvitella millaiset oli sitten nuo tiistai-lauantaipäivät.

Olen vaan syöny ja syöny, mieli ei ole jaksanu jankuttaa siitä paljoa, kun on pitänyt keskittyä kaikkeen muuhun. Tänään se kyllä alkoi huudella, kun tuli hyvä hetki jolloin en ollut stressaantunut. Heti iski syömishirviö, ja kyseli miksi olen syönyt, miksen ole urheillut, miksen ole tehnyt enemmän.

Ensi viikosta tulee samanlainen, ehkä jopa vielä pahempi. Aina satunnaisesti tuntuu, että alan romahtaa, että paniikki ja itku puskee läpi. Tulee hirveän pieni ja turvaton olo, tuntuu että mulla on liikaa vastuuta, multa vaaditaan liikaa. Jotenkin nyt on ollut sellaista, ettei mun kaikki ristiriitaiset ajatukset jaksa pysyä yhtäaikaa mun päässä. Opiskellessa pystyn enimmäkseen keskittymään hyvin, joku selviytyjä ja osaaja pysyy silloin äänessä, enkä juurikaan anna muille tilaa. Kun saan kirjat käsistäni, ensimmäinen tunne on ääretön väsymys. Silloin joko en ajattele mitään ja kuljen zombina, tai sitten tuo paniikki meinaa tulla. Perfektionisti on ollut tosiaan kohtuullisen hiljaa, varmaan noiden hurjien työmäärien takia. Tai sitten se on se, joka jaksaa lukea, eikä silloin vaadi muuta. Tosin en ihan usko, kyllä se vaatis täydellistä syömistä, jos se siinä lukiessa olis läsnä. Miksi mä edes erottelen noita, kaikkihan on vaan mun ajatuksia? Tuntuvat tosin ihan erillisiltä, vaikka tuo pieni joka pelkää ja ahdistuu, ja sitten tuo perfektionisti. Usein ne on samaan aikaan puhumassa, kun tuo perfektionisti kiusaa tuota pientä, mutta erillisiltä ne tuntuu.

Vaadin itseltäni liikaa, tiedän sen. Tiedän myös, ettei mun enää pitkään tarvi. Haluan valmistua vielä joskus, siksi en enää tahdo lykätä opintojani. Hajoan sitten kesällä, jos siihen on tarvetta. Tai oikeammin ajattelen niin, että mieluummin ajan itseni nyt hulluuteen, kuin helpotan yhtään ja myöhemmin mietin olisinko sittenkin jaksanut.

Uuden pakkoajatuksen olen tässä myös ehtinyt kehittää: mulle tulee yhdestä korkeasta paikasta tosi vahva mielikuva, että juoksen sen reunalle ja hyppään. Se ajatus tulee hyvin visuaalisena, näen sen mitä näkisin, jos oikeasti tekisin noin. Ja se on tosi ahdistavaa, varsinkin jos olen lähellä tuota paikkaa - tuon ajatuksen saaminen pois on sitä vaikeampaa, mitä lähempänä olen. Eli en varmaan siihen paikkaan hetkeen mene. En siis oikeasti halua hypätä mistään, en halua tappaa itseäni. Kaipaisin lepoa, kyllä, mutta haluan elää ja selvitä tästä. Olen mä yrittänyt tehdä tolle ajatukselle jotain! Olen yrittänyt muuttaa tuota mielikuvaa niin, että juoksen vaan sen reunan ohi, en siitä yli. Tai että vaan olen siinä lähellä ja kävelen. Tai että siinä on sellainen fyysinen este, ettei hyppääminen onnistu. Vaan se pakkoajatus on vahvempi.

Lisäksi stressioireet tuntuu muutenkin lisääntyvän: refluksia tai närästystä on päivittäin, vatsa on välillä kipeä, joskus olen ihan vakuuttunut, että kohta oksennan (ei syömisvammasyistä, vaan muuten), paniikki tulee ihan pienestä, ärsyynnyn helposti. Lisäksi satuin lukemaan Iltalehdestä tai jostain kuinka työikäisenä stressaantuneet ihmiset on huonommassa kunnossa vanhana. Uskon, että pätee myös nuorempiin, joten stressaan siitä, että olen stressaantunut. Olis ihan kiva tietää millä tasolla kortisoli mulla on, että kuinka pahana mun kroppa tätä tilannetta pitää. Mutta mitäpä mä sillä tiedolla oikeesti tekisin.

Enkä oikein puhukaan kellekään, tuntuu ettei ne kuitenkaan ymmäräis. Tajuaa ne paineet ja sellaisen, muttei kukaan oikeesti näe. Enkä mä ihmettele, ku mä vaikutan pärjäävältä, mä hymyilen, mä juttelen. Eikä toi nyt kuitenkaan ihan vaan esittämistä oo, se on rooli jonka automaattisesti otan. Silti, on tuskallista, kun ihmiset ei oikeesti tunnu tajuavan, että mä saan ihan oikeita paniikkikohtauksia, että mä oikeesti joudun tekemään hirveesti töitä pärjätäkseni. Ei ne ole koskaan nähnyt mun ahdistuksen todellista tasoa, mä en koskaan päästä fyysisiä oireita muiden nähden irti. Kukaan ei ole nähnyt mua lattialla itkemässä ja hyperventiloimassa. Eikä ne sittenkään tajuais, miksi panikoin, enhän mä tajua itsekään. Ei mulla ole mitään syytä. Mä oon sata kertaa näyttäny, että mä osaan ja selviän ja pärjään. Mä vaan en usko. Se on ollu joku toinen tyyppi, joka on ollut siellä tentissä tai esiintymässä tai töissä. Minä, minä joka olen se pieni ja pelkään, en mä ole noita asioita tehnyt.

(Enkö mä siksi usko selviäväni, että tuo pieni lapsi pääsee ääneen tässä kohtaa? Koska se ei oikeasti ole ollut paikalla silloin kun olen onnistunut, ne on ollu sen perfektionistin, tai sen selviytyjän juttuja. Se lapsi ei ole kokenut onnistumista.)

Ensi yönä tulee alle viisi tuntia unta. Luoja mikä idiootti olen. Ei näin selviydytä. Mutta mä en halua huomista, mä haluan vaan jatkaa tätä vapaapäivää. Jota en edes ole ansainnut.

Maija Vilkkumaa: Lattiaa pestään (otsikko)

Suorittamista

Tuntuupa pitkältä tämä viikon tauko blogista, kun on jonkin aikaa kirjoittanut monta kertaa viikossa. Mutta olen edelleen hengissä ja ihan okei. Päivät on ollu pitkiä, oon opiskellu tai tehny töitä (tai molempia yhteensä) kuudesta kymmeneen tuntia päivässä. Vapaapäivät tai -hetket on tullu lähinnä siitä, etten oo vaan pysyny hereillä voidakseni tehdä muutakaan. Nyt päätin ottaa edes hetken aikaa itselleni ja kirjoitaa.

En ole laskenu kaloreita. Syömiset on ollu sekä terveellisiä että vähemmän terveellisiä. Opiskelupaljous muka oikeuttaa syömään paketillisen leivoksia kerralla (niitä sellasia mitkä säilyy huoneenlämmössä kuukausia, kaikkea sitä itseensä tunkeekin). Paino on noussu, kolme ja puoli kiloa viime vuoden alimmasta. Haluisin ajatella, että ihan sama, mutta kyllä toi inhottaa. Vatsa ei ole ollut pitkään aikaan tyhjyydestä litteä, mulla on sitä ikävä. Toisaalta pärjään tän kanssa nyt, koska olen tosiaan jaksanut opiskella vaikka kuinka (tosin eihän se riitä), joten voin sanoa onnistuneeni jossain.

En ole ehtinyt liikkuakaan, kun lähden kotoa joskus ennen kahdeksaa aamulla ja tulen takaisin vasta illalla. Tai jos lähdenkin myöhempään, olen aamulla niin väsynyt, etten pääse sängystä ylös yhtään aiemmin kuin pakko. Ja muutenkin mun täytyis käyttää se ylijäämäaika opiskeluun, se menee liikkumisen ohi. Hereilläolotunteja ois tarpeeks molemmille, mutten vaan jaksa. Ehkä mä loppukeväästä ehdin taas. Ärsyttää, kun kunto putoaa. Eikä tee hyvää kropalle istua kymmentä tuntia putkeen, vaikka se tekiskin musta huippuopiskelijan. Pitää olla täydellinen kaikessa.

Omien opiskelujeni lisäksi keksin itselleni vielä lisää tekemistä: löysin YouTubesta Massachusetts Institute of Technologyn luentosarjan psykologiasta, ja haluaisin katsoa sen. 24 luentoa, siihen menee hiukan aikaa. Mutta kun kiinnostaa! En vaan tiedä missä välissä muka ehdin. Ja miksi edes kehitän itselleni niin paljon, ja niin suuria tavoitteita, etten mitenkään voi saavuttaa niitä? Enpähän ainakaan alisuorioudu (vaikka uskon kyllä että niin teen). Varmistelen, en halua antaa ihmisille syitä sanoa musta jotain negatiivista. Vaikka miten ne muka voiskaan, kun en ole niiden kanssa tekemisissä, kun kaikki aika menee suorittamiseen?

Vielä on siedettävää. Puolitoistaviikkoa sitten olleen paniikkikohtauksen jälkeen asiat sujunu kohtuullisesti, jos ei lasketa niitä hetkiä, ku oon nukahtanu vaikka ois pitäny tehdä hommia. Enemmän kofeiinia vaan! (Jaa unikin ois vaihtoehto? Ehkä yhtenä yönä viikossa nukun tarpeeks.)

Ei tämän pidempää juttua tällä kertaa, miehellekin pitäis olla seuraksi. Ja tehdä ruokaa.