Blogi täyttää vuoden

Tänään blogini ensimmäisen tekstin julkaisusta on kulunut vuosi. Jotenkin on sellainen olo, ettei tässä ajassa ole tapahtunut mitään. En ole tullut fiksummaksi tai aikuisemmaksi, en ole oppinut olemaan leikkimättä ruualla, en ole päässyt paskasta olosta enkä ahdistuksesta.

Jos tää vuosi ois menny niin kuin oisin halunnu:

• en ois saanu paniikkikohtauksia tai ollut ahdistunut
• oisin urheillu enemmän ja eläny terveellisemmin
• en ois kehittäny syömishäiriötä (jota mulla ei kyllä omasta mielestäni ole, siitä lisää myöhemmin)
• oisin ollu oikeesti valmis terapian loppumiseen/vähenemiseen
• en ois ahminu kertaakaan (vaikka eihän mun ruokamäärät oo ollu oikeeta ahmimista)
• mulla ei ois ollu pakkoajatuksia
• en ois ollu masentunut
• oisin puhunu ihmisille enemmän
• en ois viettäny päiviä tekemättä mitään järkevää ahdistuksen tai masennuksen takia (tai muutenkaan)
• oisin ollu täydellinen ja ylimaallisen hieno ihminen, joka onnistuu kaikessa eikä heitä yhtään hetkeä hukkaan ja jota kaikki rakastaa ja kehuu ja ymmärtää

Keksisin varmaan vielä lisää, mutta viimeinen kai tiivistää olennaisen. Vähän voisin kai purkaa noita.

Masennus, ahdistus, paniikkohtaukset ja pakkoajatukset, lienee selvää miksi ois ollu kiva olla ilman. Noi on perseestä. Pahimpina päivinä toimintakyky laskee, kun ei pysty keskittymään mihinkään. Pakkoajatukset onnettomuuksista ja muusta sellaisesta tekee julkisissa tiloissa olemisen joskus vaikeaksi. Ei ne ole mua erityisemmin rajoittaneet, mutta oon mä joutunut pakottamaan itseni toimimaan toisin kuin niiden ajamana olisin. Kerran meinasin jäädä odottamaan seuraavaa liikennevälinettä, kun kanssani samaan oli astumassa epäilyttävän näköinen tyyppi. Nousin kuitenkin kyytiin (ja pelkäsin pommin räjähtävän milloin tahansa). Joten vaikka en ole jättänyt asioita tekemättä noiden takia, on niiden kanssa inhottavaa elää.

Tuosta syömishäiriöjutusta en ehkä ole ihan varma. Tai jos voisin olla varma, että terveellinen syöminen ois se mitä tekisin ilman tätä, haluaisin olla ilman. Mutta jos vaihtoehtona on se miten söin ennen, se millä päädyin lähes lievästi ylipainoiseksi (bmi korkeimmillaan siinä 24,9), pidän mieluummin tämän. Ja tuo terveellinen tarkoittaisi varmaan ortoreksiamaista terveellisyyttä. En tiedä mitä vaatisi, että voisin ajatella ruokaa normaalisti. Etten joka aterian suhteen miettisi kuinka paljon se lihottaa tai kuinka pahasta se on mulle. Etten tuntisi itseäni huonoksi ihmiseksi, kun himoitsen jotain paskaa. Etten häpeäsi omaa syömistäni.

Miksi en pidä itseäni syömishäiriöisenä? En koe olevani onnistunut siinä. En ole anorektikko, ihan pelkästään sen takia, että olen normaalipainoinen (bmi 22). Ja syön liikaa, alle 1100 en käytännössä koskaan, yleensä rajoittamispäivinä jotain 1200-1700. Saatan käyttää kaloreitani suklaaseen ja muuhun vastaavaan, paitsi ihan pahimpina päivinä, kun kaupasta ei löydy mitään, mitä antaisin itseni syödä. Jos olen vanhempieni luona tai muualla kylässä, syön normaalisti, eikä mua edes ahdista sietämättömästi. Joku pieni osa on jopa iloinen, kun saa oikeesti syödä.

En myöskään ahmi kunnolla. Määrät ei ole valtavia. Viimeisin, tuo mistä edellisessä viestissä haukuin itseäni, sisälsi tällaista: Purkki herkkusieniä (tässä vaiheessa yritin täyttää itseni vähäkalorisilla ruuilla, etten söis rasvaa ja sokeria), purkki tonnikalaa, mango, kahdeksan (?) hapankorppua, 50 grammaa voita, puoli desiä vehnäjauhoja, puoli desiä sokeria. Osa voista oli hapankorpuilla, osa sekaisin vehnäjauhon ja sokerin kanssa. Ei tuo ole hirveän suuri määrä, eikä mun "ahmimiset" yleensäkään ole tuota suurempia.

Toki mun syömiset menee kehässä, rajoitan, syön liikaa, rajoitan, syön liikaa. Vähän aikaa sitten sain taas muistuksen siitä, ettei mun rajoittaminen ole ihan fiksua. Olin edellisenä päivä syöny liian vähän (alle 1200) ja seuraavana päivä ohjelma oli sellainen, että oisin tarvinnu energiaa - ja ohjelma oli vielä jotain, mistä oikeesti nautin. En jaksanu sitten kunnolla, ja se vei myös osa hauskuudesta. En jaksa tehdä mulle ihanimpia asioita, koska en aina pysty syömään tarpeeksi. Ja tuona kertana se oli nimenomaan niin, etten pystynyt - en pystynyt, koska jokin mun päässä sanoi etten saa (edellisenä päivänä olin syöny liikaa). Tunnistan kyllä, että mun ajatukset on joskus vähän kieroutuneita, ja että niistä on joskus haittaa, mutta en mä silti "ansaitse" syömishäiriöleimaa.

Tänään oon taas syöny liikaa. Kunnon ruokaa reilun annoksen päivällä (aattelin etten sitten illalla syö ku maks yhden hedelmän), ja nyt illalla leipää, voita, juustoa, popcornia, pastaa ja lisää voita ja juustoa, ja ketsuppia (se siitä yhdestä hedelmästä). Ja vieläkin himoitsen, haluan voi-sokeri-jauhomöhmää. Hävettää. Ja nytkin meinaa tulla ylös se mitä olen jo syönyt (refluksitaipumus + ällötys siitä mitä on mättänyt). En mä oksenna, enkä yritä. Voin kyllä arvata mitä tästä seuraa huomenna. Pelkkiä nesteitä ja kevyttä ruokaa, rajoittamista. Jos jaksaisin laskea kaikki ravintoaineet, siirtyisin yliterveellisyyteen, mutten jaksa. Kaloreita on helpompi laskea. Mutta ahdistaa, joskus mun ruokalautaset on kauniin värikkäitä, kun täytän itseni vähäkalorisilla vihanneksilla, ja joskus syön pelkkää valkoista vehnää. Ahdistaa kun en aina ole täydellinen.

Ja sitten vielä tuo terapian loppuminen ja muut ihmiset. Olen nyt vasta tajunnut todella miten paljon laskin terapian varaan. En puhu asioistani kenellekään, en muualla kuin täällä. Mulla on hirveän huono omatunto tästä, salailen liikaa ja ihmiset loukkaantuis jos tietäis. Olen jumiutunut tähän samaan olotilaan. Selviydyn päivästä toiseen, mutta olo ei ole erityisen hieno. Tunnen olevani täysin erillinen muusta maailmasta, en halua puhua ihmisille, en uskalla. En luota siihen, että muut ymmärtäis tai osais suhtautua. Terapeutti on ehkä kerran sanonut, ettei se ymmärrä miksi teen jotain (jotenkin se liittyi tähä laihduttamiseen, en enää muista tarkemmin), mutta yleisesti se on ollut loputtoman ymmärtäväinen. En luota siihen, että samaa löytyis keneltäkään muulta. Muhun oltais vaan pettyneitä ja mulle huudettais tai reagoitais muuten väärin. Toisaalta noista reaktioista sentään näkyis huoli (mitä siis en halua kuitenkaan aiheuttaa), mitä en taas terapeutin jatkuvasta ymmärtämisestä ja hyväksymisestä löydä (joten se mitä teen on ihan okei, eikä mitenkään sairasta tai vaarallista, ja voin ihan hyvin jatkaa tätä käytöstä, onhan se ymmärrettävä reaktio mun elämään).

Sekin huono puoli tässä terapian harventumisessa on, että jos mä teen väärintulkintoja, en pääse kysymään niistä heti seuraavalla viikolla, vaan ne jää mun päähän pyörimään. Ja ehdin ahdistua ja olla ihan varma, että mun terapeutti on jo täysin kyllästyny muhun, eikä enää jaksa kuunnella mun valitusta. Mä en vieläkään täysin luota siihen, ettei se jätä mua. Mä en luota siihen kenenkään kohdalla. Mut on jätetty liian monta kertaa itkemään yksin, liian monta kertaa annettu mun selvitä ite, niin etten usko kenenkään jaksavan mua niin kauan kuin tarvin. Mä tiedän, että mun terapeutti haluaa vaan lievittää mun ikuista syyllisyyttä kaikesta, kun se antaa ymmärtää ettei näissä mun syömisjutuissa ole mitään väärää, mutta mulle tulee siitä tunne, että voin sitten tehdä näin jatkossakin. Mä en tunne pelkästään häpeää ja syyllisyyttä, mulla on myös ihan oikeesti terve pelko mun terveydestä. Ehkä ilmaisen sen niin, että kuulostan syyllistäväni itseäni, ja silloin terapeutin reaktio on sanoa, etten tee mitään pahaa. Lopputulos on vaan se, että tulkitsen, etten tee itselleni terveydellistä pahaa tällä, eikä tämä siis ole mikään ongelma tai sairaus, ettei mun tarvi yrittää parantua.

Olen yksinäinen, enkä tiedä pääsenkö siitä koskaan. Olen tuntenut itseni erilliseksi ja ulkopuoliseksi niin kauan kuin muistan. En tunne kuuluvani mihinkään. Ehkä kaikki tuntevat näin, osa vaan osaa peittää tuon tunteen paremmin. Mutta siltä ei kuitenkaan näytä, ihmiset ovat porukoissa, ryhmissä ja keskenään, ja niillä näyttää olevan joku yhteys, joku mitä en vaan voi ymmärtää. Ihan kuin toimisin eri taajuudella kuin muut. Tämä yksinäisyys on joskus niin syvää, että melkein fyysisesti sattuu.

Kuva täältä.