That I would be good

Olen jo väsynyt, mutta en haluais käydä nukkumaan. Huomenna on edessä pitkä ja raskas päivä. Tänäänkin oli sellainen. Ja ylihuomenna, ja perjantaina, ja lauantaina on. Olen jo nyt ihan poikki. Opiskeluni ovat nyt sellaisia, etten pysty niitä vähentämään, ainakaan kokonaisuuden kannalta fiksusti. Siispä minun pitää vaan jaksaa seuraavat kuukaudet. Yhtä asiaa pystyin siirtämään vähän kauemmaksi kevääseen, niin ettei kaikki deadlinet ois yhtäaikaa. Tai oikeestaan sen asian aikataulu olikin ihan musta kiinni, mutta alkuun aattelin sen aikasemmaksi. Päätin kuitenkin sietää sen, etten sais sitä heti valmiiks, etten vaan pystyis saamaan kaikkea yhtäaikaa tehdyksi.

Ahdistus on pinnan alla, lähellä. Nyt olen hallinnut sitä kirjoittamalla listoja asioista, tekemällä aikatauluja, ja järjestelemällä papereita. Siitä tulee tunne, että teen jotain asioiden eteen, että hallitsen tätä. Enimmäkseen olo on kuin yrittäisi pitää vettä kämmenissä, kaikki vain leviää hallitsemattomasti. Tekemistä on liikaa, ja tiedän olevani oman jaksamiseni rajoilla. Ehkä en olisi, jos en vaatisi niin paljon jokaisen suorituksen suhteen. Mutta en usko pääseväni kursseista läpi, jos en tee täysillä.

Kuten edellisessä tekstissä totesin, minulla on niin kiire, että jos yritän laskea kaloreita, en oikeasti ehdi opiskella. Kalorinpyörittely on muutakin kuin sitä että laskee mitä on syönyt: se on tulevien ruokien laskemista, kaupan kiertämistä viiteen kertaan, uudelleen laskemista, mittaamista.. Yritän sietää sitä, etten ehdi laskea. Tänään tosin vielä puolivälissä päivää laskin päässä arvioita kaloreista, ja aika samaa luokkaa ne oli, kuin yleensä rajoittaessa. Tämä ilta tosin paikkasi vajetta, ja olen varmaan yli kahden tonnin. Käyn vaa'alla kyllä joka päivä, niin kuin ennenkin. Toivottavasti en tässä hirveästi paisu, koska pari lisäkiloa sais mut kyllä laskemaan kaloreita uudestaan, oli opiskeluilta aikaa tai ei, ja se ei ole hyvä. En halua, että opiskelu kärsii. Halu menestyä koulussa ja halua laihtua tulee samasta lähteestä, ja jos toinen pitää valita, otan koulun. Jonkin verran osaan sentään tähdätä tulevaan, enkä vain hetken iloon.

Pelkään tässä keväässä montaa asiaa. Pelkään lihovani, pelkään että siirrynkin ihan helposti häiriöttömään syömiskäyttäytymiseen - ei mulla mitään ongelmaa sitten ollutkaan, jos asiasta luopuminen on helppoa. Pelkään paniikkikohtauksia. Ne vievät toimintakykyä liikaa, ne ovat raskaita. Aikataulu on nyt niin tiukka, ettei mulla ole juuri varaa huonoihin päiviin. Tunnen miten raskasta kahdeksan tunnin keskittyminen mulle on, tunnen kuinka lähellä ahdistus käy. Pelkään etten koskaan pääse tästä herkkyydestä, etten vaan pysty kokopäiväiseen työhön tai opiskeluun. Jotenkin sitä pitäisi hävetä ja selitellä.

Ahdistaa, kun niin monelta suunnalta tulee paineita. Ruoka on tietty yksi, joka paikassa lukee kuinka sokeri ja valkoinen vilja ja kovat rasvat on pahasta. Ja sitten tunnen olevani paha ja väärä, kun syön jotain sellaista. Ja pikaruoka on vielä epäekologistakin sen lisäksi että on epäterveellistä ja lihottavaa, on miljoona syytä ahdistua siitä. Yksi hampurilainen tekee musta sellaisen ihmispaskan, etten halua edes ajatella. Ruuan lisäksi työnteosta ja opiskelusta tulee paineita. Pitäisi valmistua tavoiteajassa (meni jo), että pääsisi äkkiä maksamaan veroja, että vanhemmille ois varaa maksaa eläkkeitä ja hoitoja. Pitäis tehdä paljon töitä, ei saa missään nimessä downshiftata. Ja pitää kuluttaa, ettei tule lamaa, ainakin pari vuotta sitten tätä rummutettiin. Ja samalla ei saa tuhota ympäristöä. Pitää pitää oma keho kunnossa, ettei siitä tule kuluja. Ja mieli.

Pitkäaikaisena mt-potilaana ja opiskelijana olen tämän yhteiskunnan pohjalla, mä olen hemmetin kallis yksilö. On nurinkurista kuinka yhteiskunta pistää paljon rahaa ihmiseen, ja saa sen samalla tuntemaan itsensä täysin arvottomaksi. Mt-potilaat on ongelma. Opiskelijat on ongelma. Meihin menee rahaa. Eikä me ansaita sitä, koska ei joskus vuonna kun-vanha-kääpä-päättäjä-oli-nuori ollut mitään opintotukia tai psykiatrian avohoitoa. Ja ihan hyvin pärjättiin, ei nää pullamössönuoret osaa elää.

Maailma on muuttunut. Se on hemmetin paljon nopeampi kuin silloin joskus. Kaikki on netissä heti. Opiskelijoiden ei tarvi odottaa tietoa kurssin vaadittavista suorituksista ensimmäisen luennon alkuun, vaan tiedot voidaan antaa sähköisesti jo aikaisemmin, ja pistää opiskelijat aloittamaan työt ennen kuin kurssi on alkanut. Maailma on auki pidempään, kauppaan pääsee keskellä yötä, ainakin kaupungissa. Koko ajan kuuluu suorittaa ja tehdä, lomallakin nähdä mahdollisimman monta asiaa. Me nuoret vasta etsitään paikkaa maailmassa, meillä ei ole vielä sitä vakityötä, joka me osattais, ei samanlaista pysyvyyttä kuin vanhemmilla. Jatkuvasti tulee uusia asioita, rutiinit särkyy aina. Teknisesti on mahdollista tehdä enemmän kuin joskus, ja koska on oltava tehokas (koska talouskasvu on jumala!), täytyy tehdä kaikki mihin edes teoreettisesti pystyy. Ja jos siitä laistaa, on laiska eikä osaa hallita ajankäyttöään. Me ei jakseta tätä! Toisaalta helpotamme kyllä omien lastemme tulevaisuutta - heidän ei tarvitse huolehtia meidän hoidosta ja eläkkeistä, kun me kuolemme stressiin ennen kuin saamme työuramme loppuun.

Kunpa kelpaisin tällaisena kuin olen. Itselleni, läheisilleni, yhteiskunnalle. Kunpa minulla olisi varaa mokailla. Kunpa maailma ei olisi jatkuvan kasvun ja kehityksen ja menestyksen paikka. Kunpa osaisimme tavoitella onnea, hyvää elämää ja turvallista maailmaa. Kunpa meitä ei jatkuvasti piiskattaisi olemaan parempia.

that I would be good even if I did nothing
that I would be good even if I got the thumbs down
that I would be good if I got and stayed sick
that I would be good even if I gained ten pounds

that I would be fine even if I went bankrupt
that I would be good if I lost my hair and my youth
that I would be great if I was no longer queen
that I would be grand if I was not all knowing

that I would be loved even when I numb myself
that I would be good even when I am overwhelmed
that I would be loved even when I was fuming
that I would be good even if I was clingy

that I would be good even if I lost sanity
that I would be good
whether with or without you

Alanis Morissette: That I would be good (otsikko, biisi, lyriikat)

Paniikin jälkeen

Kuten eilen kirjoitin, sain paniikkikohtauksen. Panikoin sitä, etten selviäisi. Sitten alkoi hävettää tuo oma reaktio. Tunsin olevani vieläkin huonompi ihminen, kun panikoin asioita. En uskonut sopivani tekemään niitä, jos saan niiden takia paniikkikohtauksia. Ajattelin, että ehkä ois parempi etten opiskelis ja yrittäis päästä elämässäni mihinkään, pysyisin vaan nykyisessä paskaduunissani, ku siitä en sentään saa mitään paniikkeja. Ainakaan niin usein kuin muista jutuista. Uudet asiat ja uudet ihmiset ahdistaa mua hirveästi, joka ikinen kerta kun pitää selvitä uudesta tilanteesta, pitää myös selvitä ahdistuksesta.

Paniikkikohtaukset on kamalia. Syyllisyys niistä on vielä kamalampaa. Ja seuraavan päivän olo on myös hirveä. (Tai loppupäivän, jos kohtaus tulee päivällä eikä illalla.) Tämänkertaisen kohtauksen jälkeen olo oli erityisen huono. Heräsin aamulla, ja masensi. Peilissä oli joku vieras ihminen. Silmät oli edelleen turvoksissa edellisen päivän itkusta, huulet rohtuneen tuntuiset niiden yli valuneiden kyynelten jäljiltä, kasvot hehkui kuumuutta.

Lähdin kuitenkin luennoille. Ajattelin, että elän päivän nesteillä, ja syön vasta kun tulen kotiin. (Koska viikonloppu meni mättäessä ruokaa ja paino oli perjantaista +1,5kg.) Aamulla siinä ennen yhdeksää olin juonut kupin kahvia, ja sitten kymmenen aikaan puoli pulloa energiajuomaa. Fyysinen olo alkoi heikentyä huomattavasti yhdentoista aikaan. Pää oli ollut aamusta asti vähän kipeä, mutta tuossa vaiheessa se oli lähes sietämätöntä. En pystynyt liikkumaan tuntematta kipua. Kofeiinitärinä oli pahempaa kuin pitkään aikaan, vaikka juomani määrä ei ollut mitenkään poikkeuksellinen, eikä se tilanne, jossa olin ollut erityisen ahdistava (mulla jännitys pahentaa kofeiinin sivuvaikutuksia). Huimasi.

Lounastaukoon mennessä olin päättänyt, että syön. En mä kestäis vielä neljää tuntia luentoja siinä olotilassa. Menin syömään, ja söinkin. En tosin ottanut perunaa tai pastaa ruualleni, vain yhden leivän, parsakaalia, salaattia + pääruuan. Söin kuitenkin, olo parani sen verran, että sitä sieti. Iltapäivällä join vielä mehua, ja neljän aikaan alkoi mennä parempaan suuntaan. Ostin suklaatakin, ja hunaja-seesaminsiemenjutskan. Vasta viiden jälkeen olo oli lähes normaali.

Kotona söin ruokaa ja leipää. Tänään en siis ole laskenut kaloreita, enkä ole myöskään ahminut. Ensimmäinen tällainen päivä pitkään aikaan. Ja kyllä, mulla on syyllinen olo tästä. Tiedän ettei tarvis. Tiedän etten olis jaksanu tänään ilman ruokaa, tiedän että tein oikein. Ja silti, joku kalvaa. Joku on sitä mieltä, että tällainen lepsuilu kostetaan. Vaikka mä tiedän, että olo on parempi kun syö. Mulla on hurjan kiireinen aikataulu lähiviikkoina ilman kaloreihinkin kuluvaa aikaa. Kunpa osaisin olla laskematta niitä ilman nalkutusta takaraivossa.

Vieläkin on kropassa jäljellä tuon eilisen aiheuttamia oireita. Huimaus ei oo oikein hävinny (luulen että mulla on niska niin jumissa, ettei veri kierrä kunnolla päähän). Silmissä tuntuu edelleen itkeneeltä, ja pää on kipeä. Ehkä huomisaamuksi tämä ois menny.

Ja niistä sähköposteista, joita mun piti eilen katsoa: hoidin ne kaikki tänään, jokaikisen ja vähän ylikin. Ei se kivutonta ollut, mutta selvisin ilman paniikkia. Ihan pienellä (tahallisella?) dissosioinnilla selvisin tällä kertaa.

Romahdus

Sain paniikkikohtauksen, kunnon hyperventilointipaniikin. Piti katsoa sähköposteja, ja vastata pariin. Alkoi ahdistaa ne asiat, joihin mailit liittyi. Pelkäsin etten pysty niihin. Tunsin itseni pieneksi, surkeaksi. Että multa vaadittais sellasta, mihin en mitenkään pysty. Uusia tilanteita, uusia ihmisiä. Pelkään ihan hirveästi. Pelkään, että epäonnistun, että kaikki pettyy muhun, että kaikki näkee sen mitä minä: etten oikeesti osaa mitään, että musta ei ole mihinkään, ettei mulla ole mitään annettavaa kenellekään. Joku näkee vielä joskus tän mun rakentaman pärjäävän ja kauniin kuoren läpi. Joku vielä tajuaa, että sisältä en ole mitään.

Tälle totaaliselle mitättömyydentunteelle ei ole sanoja, ei kuvaa, ei säveltä. Eikä mitään keinoa saada tätä pois, vain odotus.

Olen sellainen joka itsensä näin ulos sulkee

Olin hyvä ihminen ja kommentoin useampaa lukemaani blogia kerralla. Halusin mä siis ihan oikeesti sanoa ne asiat, en kommentoinu vaan ollakseni hyvä. Mulla on kuitenki vähän parempi olo itteni suhteen, ku oon koittanu antaa huomiota muille. Aina välillä tulee toisten postauksista mieleen jotain, muttei tule kuitenkaan sanottua, koska pelkää kuulostavansa tyhmältä. Tai sitten ei vaan sillä hetkellä jaksa kommentoida. Yritän kuintenkin haastaa itseni kirjoittamaan toisille, tiedän miten mukavia kommentit on.

Ei menny tänäänkään ihan loistavasti toi syöminen. Ennen kotiintuloa oli saldona alle 400 kaloria. Kotona kyllä söin, jopa poikkeuksellisen paljon uskalsin, ku päivällä oli menny niin "hyvin". Kuitenkin kokonaiskalorit jossain 1300+, eli samaa sarjaa kuin eilen. Häiriö ei ole innoissaan, muttei myöskään ruoski mua. Huominen pitäis mennä vähintään samoissa lukemissa - häiriön mielestä enintään samoissa, järjen mielestä vähintään. On kyllä ollut sellainen viikko, ja ensi viikkokin jo stressaa, että häiriö voittaa, jos ei kroppa ala huutelemaan saamattomien kaloreidensa perään.

Otin tänään itestäni sen seurantakuvan. Edellinen on parin kuukauden takaa, ja joulun liikkumattomuus ja syöminen näkyy kyllä tietynlaisena "löysistymisenä". Vaikka ei kai sitä kukaan muu näkis, ku iteki saa niin tarkkaan tiirata kuvia. Turhauttaa, etten näe juuri kehitystä itessäni, vaikka tiedän kyllä että hetkenkin aktiivisempi treenaaminen vaikuttaa. Pari viikkoa sitten aloin tehdä yhtä lihaskunto-ohjelmaa kaksi kertaa viikossa. Siihen kuuluu myös punnertamista. Ekalla kerralla pystyin tekemään hädin tuskin neljä (miesten) punnerrusta putkeen, nyt menee parhaimmillaan 12. Tai en oo kokeillu ihan oikeita äärirajoja, lopetan kyllä ennen ku voimat loppuu. Enkä ehkä tee niin isoa liikettä ku pitäis, en käy tarpeeks alhalla. Kroppa pysyy kuitenkin suorana! Mutta kiva huomata, että treenaaminen oikeesti vaikuttaa. Ehkä kroppakin muuttuu vielä niin että huomaan.

Huominen vähän ahdistaa. Pitäis opiskella itsenäisesti, mielellään koko päivä. Ja aamulla toi treeni, joten pitäis myös nousta ajoissa, menee kuitenki tunti ton tekemiseen.

Tämä aamu ei ollut helppo. Aion syödä aamupalan, mutta meni liian kauan valita vaatteet ja meikata ja laittaa tukka. En ehtinyt syödä, vain juoda kahvin, ja sitten päätinkin rajoittaa niin pitkään kuin pystyisin. Ei ollut fiksu päätös, olo oli sen mukainen siinä puoli kolmen aikaan, kun sain ekat kalorit. Sitä ennen olin jaksanut pelkällä kofeiinilla. On vähän sellainen olo, että huomenna käy samoin. Haluan tätä ja en halua. Onnistumisen tunne, vaikkakin huonosta asiasta, on ihana. Se heikkous on vaan voitonmerkki mun sairaalle mielenosalle. Ja kuitenkin rakastan ruokaa, inhoan nälkää ja huimausta, pelkään kropan hajoamista, kiroan keskittymisvaikeuksia. En todella tiedä mihin suuntaan mennä. En vaan jaksais nyt vastustaa tätä. Haluan ne kehut, mitä häiriö mulle suo, haluan välttää sen haukut. Koska ei mulla ole ketään muutakaan, joka osais yhtä aidosti kehua. Mulla ei ole ketään, jonka kautta peilata itseäni ja tekojani. Tai voisi olla, jos uskaltaisin katsoa. Mutta pelkään, että nekin peilit on rikki, ihan niin kuin ne, joista mun alunperin piti nähdä itseni.

Timo Rautiainen: Loputon suo (otsikko, biisi)

The mirror lies and never lets me go

Törmäsin tänään tuttuihin. Juteltiin mukavia, oli ihan jees. Oisin voinu kertoa miten mulla oikeesti menee, tai ehkä en, en oo hetkeen ollu noiden kanssa tekemisissä. (Siis muutamaan kuukauteen.) Jotenkin ei tuntuis reilulta heti valittaa. Enkä mä tiedä osaisinko mä muutenkaan enää puhua. Vaikutan nykyisin ulospäin paremmalta, ainakin niin ihmiset kommentoi. Ei mun yksinäiset hetket ole parempia, joudun yhtä kovasti tukahduttamaan ahdistusta ja pahaa oloa kuin ennenkin. Stressi ja sosiaalisten tilanteiden pelko on samanlaista kuin aina. Tai ehkä siinä määrin pahempaa, etten enää puhu oikeita asioita edes kavereille.

Tutuillekin puhuessa tunnen pienen jännityksen, pienen värinän äänessä, nopeutuneen puheen, sen että unohdan hengittää sisään. Ihan tavallisessa keskutelussa. Olen liian tietoinen olemuksestani, asennoistani, äänestäni, kaikesta. En osaa enää kertoa asioita, en usko että kukaan osaa reagoida oikein tai ymmärtää. Enkä halua antaa toisille sitä velvollisuutta, että pitäis yrittää parantaa mut ja jatkaa huolehtimista siitä miten mulla menee. Vaikka enhän mä sitä edellytä - toivoisin toki, että jos rehellisesti kertoisin syömisjutuistani, se jolle kertoisin myös kyselisi myöhemminkin, että miten sen suhteen menee. Parantamista en odota.

Kelle edes kertoisin? En ole kovin läheinen yhdenkään kaverini kanssa. Vietän aikaa heidän kanssaan ehkä kerrasta kolmeen vuodessa. Enkä juuri muuten juttele, en lähettele tekstareita, en soita. En halua jutella turhia, kun kuitenkin oikeasti haluaisin puhua vain itsestäni ja ongelmistani. Enkä halua olla niin itsekäs, joten säästän sekä kaverit kuuntelemasta ja ärsyyntymästä mun juttuihin, että itseni siltä pettymykseltä, etten voi puhua tai että häpeäisin jos puhuisin.

Viimeisen vuoden aikana sosiaalisten tilanteiden pelko on pahentunu. Ei nyt mitenkään älyttömän paljon, mutta kuitenkin. Kuten jossain viime kevään postauksessa käy ilmi, sain silloin elämäni ensimmäisen (ja tähän mennessä ainoan) julkisen paniikkikohtauksen. Piti esiintyä, mutten saanut sanaa suustani. Pelkään, että noin käy vielä uudestaan. Lisäksi opiskelujuttujen hoitaminen on vaikeaa, kun on paljon sellaisia asioita, että pitäis mennä juttelemaan jonkun ohjaajan luo. Vaikka tietäisinkin kyseisen ihmisen mukavaksi, pelkään silti. Ahdistaa, kädet tärisee, ja itkettää se, että pelottaa näin tyhmät asiat. Olisi ihanaa voida mennä juttelemaan tuntemattomien tai vain etäisesti tuttujen luokse ilman pelkoa. Te jotka siihen pystytte, olette onnekkaampia kuin ymmärrättekään. Ja minä tiedän olevani onnekas, kun pystyn taistelemaan omia pelkojani vastaan, ne eivät ole niin suuria kuin toisilla. On silti raskasta, kun joutuu voittamaan itsensä aina, kun pitäisi hoitaa asioita toisen ihmisen kanssa.

Tuli muuten näin äkkiä mieleen: hassua miten pienet jutut saa tuntemaan itsensä tosi yksinäiseksi. Siirrän tässä samalla lisää musiikkia iTunesiin, ja aina kun levy on kopioitunut, kuuluu "plip". Ja joka kerta olen ajatellut, että "Facebookin chatti! Joku puhuu mulle!" Ja sitten tajuan, että chatti ei oo auki, koska en halua, että kukaan puhuu mulle, etten kerro liikaa. Chatissa tulee niin helposti puhuttua ohi suunsa. Toinen juttu: mun kännykkä värisee kun sen akku tulee latauksessa täyteen. Toivon aina, että se ois viesti, muttei se koskaan ole. Ainakaan muualta kuin töistä.

Stressi on aikalailla sama kuin eilen, en ole tosin dissoisionut tai panikoinut tänään. On jatkuvasti väsynyt olo. Eilen nukuin tunnin päikkärit, kun en vaan pysyny hereillä, olin väsynyt siitä kaikesta ahdistuksesta. Taisi olla kuitenkin virhe, koska en sitten saanut illalla unta. Kävin nukkumaan joskus ennen puoli kymmentä, enkä nukahtanut ennen kuin yhden jälkeen. Enkä edes juuri surffannut netissä, yritin oikeesti nukahtaa. Jossain vaiheessa pyörin sängyssä tunnin niin, etten tehnyt mitään, katsoin vain kelloa kai kolmeen kertaan. Unettomuus ei oo ollu näin pahana pitkään aikaan. Kuitenkin, vaikka mä valitan, en aina huomaa paskaa oloani. Tai en ole huomaavinani, yritän toimia, yritän saada asioita tehtyä. Yritän ihan hitosti. Silti en saa maileja lähetettyä tai tehtävien mielipideosuuksia kirjoitettua. Kun pitäisi edustaa itseään ja kun ei ole varmasti oikeaa tapaa toimia, menen lukkoon.

Syömiset ei mee hyvin, tai menee häiriön mielestä. Toissapäivänä alle tonni, eilen vähän päälle tonni, tänään vähän vajaa 1300. Ja eilen ja tänään liikuntaa. Mulla olis syitä syödä, mä keksin kyllä asioita joiden takia haluaisin. Mutta pelkään, pelkään lihon ja epäonnistun ja olen paska. Pelkään sitä, mikä tulisi syömisajatusten tilalle, sitä mitä piilotan itseltäni täyttämällä kaikki ajatukset ruualla ja liikunnalla ja kaloreilla. Tänään olen sentään yrittänyt syödä terveellisesti: pinaattia, maitorahkaa, parsakaalia, hedelmiä, kanaa. Nyt inhottaa taas ajatus normiruuasta, tekee mieli sokeria ja hiilareita. Tiedän että se johtuu siitä, etten ole saanut niitä tarpeeksi - ainakin terveyskirjasto.fi kertoo, että hiilareita pitäis saada vähintään 130g päivässä (riippuen tietysti henkilön painosta ja liikunnasta ja niin edelleen), mulla on ollu viimeset kolme päivää alle. Ei ihme, että päätä särkee ja on öklö olo.

Pitäis yrittää syödä enemmän, yrittää selvitä sen haukkumisen kanssa mikä siitä seuraa. Mutta se ääni joka kannustaa tähän on niin vakuuttava. Ja kun tiedän että ahmintapäivä tulee vielä, varaudun siihen syömällä vähemmän, että on sitten varaa syödä. Älytöntä, kun ahminta johtuu eniten just siitä, että syön liian vähän.

Toivottavasti tämä ei nyt kuulostanut syömishäiriöisen "ihanaa, oon syöny tänään vaan palan kurkkua ja juonu vihreetä teetä <3" -jutulta. Mun päässä on kyllä tuo puoli, mutta en halua antaa sille valtaa, en liikaa, en ainakaan julkisesti. Itsekseni voin ihastella omaa sairasta "itsekuriani", mutta en halua sitä blogissa tehdä. Tämä ei ole tavoittelemisen arvoista. Tällä ei tule onnelliseksi. Mutta tällä minä saan pidettyä ne hankalammat ahdistukset kurissa. Ei tarvi viillellä, ei hakata itseään mustelmille - vaikka nekin ois terveyden kannalta parempi vaihtoehto kuin tämä.

Huomenna yritän syödä. Mutta en vielä nyt illalla. Huomenna otan myös itsestäni kuvan, mulla on kuvasarja itsestäni kuukauden välein. Haluan nähdä tapahtuuko mitään. En halua siihen mitään turvotusta tai muuta angstattavaa, säästän itseni siltä. Se vois aiheuttaa vaan pahempaa paastoamista. Tai nyt en ole enää yhtään varma haluanko syödä sen enempää. Ahdistaa ajatus siitä, että ruokapäiväkirjassa ois vaikka 1700 kaloria (joka siis on mun "virallinen" tavoite). Alle 1200, alle 1100. Kun ois kolminumeroinen tai nelinumeroisenakin alkais ykkösellä ja nollalla. Sitten voisin olla varma ettei paino nousis, ei ois lisää läskiä, en ois epäonnistunu. Voisin poistaa kaikki muut ahdistukset ajattelemalla, että ainakin söin vain vähän.


To/Die/For: Too Much Ain't Enough (otsikko)
socialanxietythings.tumblr.com näyttää tyhjää, näitä löytyy weheartit.comista haulla "social anxiety" (eka kuva)
http://you-know-you-have-an-ed-when.tumblr.com/ (toinen kuva)

I pray someday the sun will shine on me

Ahdistaa. Pitäis opiskella, pitäis tehdä kurssien ennakkotehtäviä ja valmistella juttuja ja lähettää sähköposteja. Tälle viikolle on hitosti hommaa, ja vaikkei menoa ole, niin tekemistä on niin paljon, etten ole laittanut itselleni yhtään vapaapäivää. Yhtenä päivänä en välttämättä yritä tehdä opiskelujuttuja, mutta silloin onkin töitä. Ens viikolla on sitten paljon menoa, joten seuraava vapaapäivä on kai ens viikon sunnuntai. Seuraava päivä kun voin olla kotona eikä tarvi lähteä minnekään tai tuntea että pitäis opiskella, se on varmaan joskus kesällä.

Mua väsyttää ja ahdistaa ja olen yksinäinen enkä saa puhuttua kellekään. Ja jos olen jonkun kanssa, niin tämä menee piiloon, ei halua näyttää itseään muille. Ei silloin tule oloa, että tarttis puhua tai tarttis halauksen tai jotain. Mutta kun oon yksin, se hyökkää päälle ja kuristaa kurkkua ja hämärtää järjen. Se ei anna mun syödä eikä sille kelpaa mikään muu kuin täydellinen. En pysty opiskelemaan kun se hengittää niskaan ja haukkuu jokaisesta pienestä virheestä. En uskalla tehdä mitään, kun sille ei kelpaa mikään. En pysty edes lukemaan tekstejä, saati sitten tehdä niihin liittyviä tehtäviä.

Heitin jo eilisen hukkaan, en saanut mitään tehdyksi. Tänään ois pakko, että saisin aikatauluni kiinni ja tällä viikolla tehtyä sen mitä aioin. Mä en halua että tää päivää menee sohvalla itkien! Aloitin kyllä päivän lihaskuntotreenillä, mutta siitä ei sitten kai tule tarpeeksi hyvää oloa, että tämä pysyisi poissa.

En tiedä millä tän hiljentäisin. En oo syöny paljon mitään tänään (tähän mennessä ainakaan), enkä eilenkään, mutta se ei enää jaksa iloita siitä. Eilen illalla se jopa kehui mua, kun olin syönyt päivän aikana alle 1000 kaloria. Järki oli hiljaa, mä olin hiljaa, en tuntenut muuta kuin sairasta onnistumisen iloa. Mutta se ei kanna enää tänään, vain eilen se riitti siihen, ettei saamattomuus ahdistanut. En tiedä mikä tänään riittäisi, mun pitäis varmaan tehdä kaikki tän viikon opiskelutyöt ja lähettää kaikki mailit mitä aioin ja siivota ja pestä pyykit ja tehdä ruokaa ja ylipäätän tehdä viikon asiat päivässä. Ennen kuin mies pääsee töistä, eli vajaassa viidessä tunnissa. Enkä tietenkään saa syödä. Paitsi laimennettua appelsiinimehua, jos meinaa pyörryttää.

Miksei se tajua olla hiljaa, että saisin luettua? Miksei se tajua, että mitä kovempaa se huutaa, sen vähemmän pystyn siihen, mitä se haluaa? Miksi se on mussa, miksi mä annan sen haukkua mua? Eikä se edes oikeasti ole mikään ulkopuolinen, vaan se olen minä. En vaan osaa nähdä sitä osana itseäni, tai osaan jos oikein yritän. Mutta en halua, se vaatii niin järjettömiä asioita, että tyhmähän mä olen, jos sellaisia itseltäni edellytän.

Dissosioin vähän, mun jalat ei oo mun. Eikä muutu takaisin mun jaloiksi, jos liikutan niitä. Tai ihan vähän. Ne ei tunnu niin voimakkaasti erillisiltä kuin joskus, mutta toisaalta tää tunne on säilynyt nyt pidempään kuin yleensä. Tarkoittaa vaan sitä, että olen liian stressaantunut, että tunnen järjetöntä epäonnistumista. En tiedä miksi reagoin siihen kadottamalla tunteen mun kropan kuulumisesta mulle, mutta niin joskus käy. En mä fyysistä hallintaa menetä, mutta tunnen kai itseni ulkopuoliseksi kehossani. Jos annan tälle periksi, se vie koko kropan. Joiksikin sekunneiksi se onnistuu. Pelottaa, ahdistaa. Ei ihan paniikkikohtaus, mutta lähellä.

Ympäristökin alkaa tuntua etäiselle, lattia alkaa taipua alaspäin mun alla. Tämän pahemmaksi ei tunnu kuitenkaan menevän. Todellisuudentaju säilyy, vaikka olenkin jotenkin irrottautunut tästä maailmasta. Ilmeisesti olen stressaantuneempi kuin kuvittelinkaan, osasin piilottaa sen myös itseltäni. En mä reagois näin, jos en tuntis painostusta tehdä asioita, jos ei tuntuis siltä että kaikki on liikaa. Tuntuu inhottavalta, kun koko kroppa lähtee, kun edes pää ei tunnu omalta. Sielu yritää karata, päästä johonkin mikä ei ois täynnä stressihormoneja ja hälytystilaa.

Tarvin jotain, että pystyn opiskelemaan, että saan mielen irti tästä ahdistuksesta. Viinaa? Ei mun yleisin ratkaisu, mutta tuntuu että vois toimia nyt. Yks shotti varmaan riittäis, näin vähillä syömisillä sekin voi nousta päähän. Ja sitten teetä, koska mulla on hillitön nälkä ja se tarvii hiljentää jollain. En uskalla syödä, ainakaan mitään hyvää, pelkään että menee ahmimiseksi.

Säälittävää.

Entwine: The Pit (otsikko, biisi)

Blogi täyttää vuoden

Tänään blogini ensimmäisen tekstin julkaisusta on kulunut vuosi. Jotenkin on sellainen olo, ettei tässä ajassa ole tapahtunut mitään. En ole tullut fiksummaksi tai aikuisemmaksi, en ole oppinut olemaan leikkimättä ruualla, en ole päässyt paskasta olosta enkä ahdistuksesta.

Jos tää vuosi ois menny niin kuin oisin halunnu:

• en ois saanu paniikkikohtauksia tai ollut ahdistunut
• oisin urheillu enemmän ja eläny terveellisemmin
• en ois kehittäny syömishäiriötä (jota mulla ei kyllä omasta mielestäni ole, siitä lisää myöhemmin)
• oisin ollu oikeesti valmis terapian loppumiseen/vähenemiseen
• en ois ahminu kertaakaan (vaikka eihän mun ruokamäärät oo ollu oikeeta ahmimista)
• mulla ei ois ollu pakkoajatuksia
• en ois ollu masentunut
• oisin puhunu ihmisille enemmän
• en ois viettäny päiviä tekemättä mitään järkevää ahdistuksen tai masennuksen takia (tai muutenkaan)
• oisin ollu täydellinen ja ylimaallisen hieno ihminen, joka onnistuu kaikessa eikä heitä yhtään hetkeä hukkaan ja jota kaikki rakastaa ja kehuu ja ymmärtää

Keksisin varmaan vielä lisää, mutta viimeinen kai tiivistää olennaisen. Vähän voisin kai purkaa noita.

Masennus, ahdistus, paniikkohtaukset ja pakkoajatukset, lienee selvää miksi ois ollu kiva olla ilman. Noi on perseestä. Pahimpina päivinä toimintakyky laskee, kun ei pysty keskittymään mihinkään. Pakkoajatukset onnettomuuksista ja muusta sellaisesta tekee julkisissa tiloissa olemisen joskus vaikeaksi. Ei ne ole mua erityisemmin rajoittaneet, mutta oon mä joutunut pakottamaan itseni toimimaan toisin kuin niiden ajamana olisin. Kerran meinasin jäädä odottamaan seuraavaa liikennevälinettä, kun kanssani samaan oli astumassa epäilyttävän näköinen tyyppi. Nousin kuitenkin kyytiin (ja pelkäsin pommin räjähtävän milloin tahansa). Joten vaikka en ole jättänyt asioita tekemättä noiden takia, on niiden kanssa inhottavaa elää.

Tuosta syömishäiriöjutusta en ehkä ole ihan varma. Tai jos voisin olla varma, että terveellinen syöminen ois se mitä tekisin ilman tätä, haluaisin olla ilman. Mutta jos vaihtoehtona on se miten söin ennen, se millä päädyin lähes lievästi ylipainoiseksi (bmi korkeimmillaan siinä 24,9), pidän mieluummin tämän. Ja tuo terveellinen tarkoittaisi varmaan ortoreksiamaista terveellisyyttä. En tiedä mitä vaatisi, että voisin ajatella ruokaa normaalisti. Etten joka aterian suhteen miettisi kuinka paljon se lihottaa tai kuinka pahasta se on mulle. Etten tuntisi itseäni huonoksi ihmiseksi, kun himoitsen jotain paskaa. Etten häpeäsi omaa syömistäni.

Miksi en pidä itseäni syömishäiriöisenä? En koe olevani onnistunut siinä. En ole anorektikko, ihan pelkästään sen takia, että olen normaalipainoinen (bmi 22). Ja syön liikaa, alle 1100 en käytännössä koskaan, yleensä rajoittamispäivinä jotain 1200-1700. Saatan käyttää kaloreitani suklaaseen ja muuhun vastaavaan, paitsi ihan pahimpina päivinä, kun kaupasta ei löydy mitään, mitä antaisin itseni syödä. Jos olen vanhempieni luona tai muualla kylässä, syön normaalisti, eikä mua edes ahdista sietämättömästi. Joku pieni osa on jopa iloinen, kun saa oikeesti syödä.

En myöskään ahmi kunnolla. Määrät ei ole valtavia. Viimeisin, tuo mistä edellisessä viestissä haukuin itseäni, sisälsi tällaista: Purkki herkkusieniä (tässä vaiheessa yritin täyttää itseni vähäkalorisilla ruuilla, etten söis rasvaa ja sokeria), purkki tonnikalaa, mango, kahdeksan (?) hapankorppua, 50 grammaa voita, puoli desiä vehnäjauhoja, puoli desiä sokeria. Osa voista oli hapankorpuilla, osa sekaisin vehnäjauhon ja sokerin kanssa. Ei tuo ole hirveän suuri määrä, eikä mun "ahmimiset" yleensäkään ole tuota suurempia.

Toki mun syömiset menee kehässä, rajoitan, syön liikaa, rajoitan, syön liikaa. Vähän aikaa sitten sain taas muistuksen siitä, ettei mun rajoittaminen ole ihan fiksua. Olin edellisenä päivä syöny liian vähän (alle 1200) ja seuraavana päivä ohjelma oli sellainen, että oisin tarvinnu energiaa - ja ohjelma oli vielä jotain, mistä oikeesti nautin. En jaksanu sitten kunnolla, ja se vei myös osa hauskuudesta. En jaksa tehdä mulle ihanimpia asioita, koska en aina pysty syömään tarpeeksi. Ja tuona kertana se oli nimenomaan niin, etten pystynyt - en pystynyt, koska jokin mun päässä sanoi etten saa (edellisenä päivänä olin syöny liikaa). Tunnistan kyllä, että mun ajatukset on joskus vähän kieroutuneita, ja että niistä on joskus haittaa, mutta en mä silti "ansaitse" syömishäiriöleimaa.

Tänään oon taas syöny liikaa. Kunnon ruokaa reilun annoksen päivällä (aattelin etten sitten illalla syö ku maks yhden hedelmän), ja nyt illalla leipää, voita, juustoa, popcornia, pastaa ja lisää voita ja juustoa, ja ketsuppia (se siitä yhdestä hedelmästä). Ja vieläkin himoitsen, haluan voi-sokeri-jauhomöhmää. Hävettää. Ja nytkin meinaa tulla ylös se mitä olen jo syönyt (refluksitaipumus + ällötys siitä mitä on mättänyt). En mä oksenna, enkä yritä. Voin kyllä arvata mitä tästä seuraa huomenna. Pelkkiä nesteitä ja kevyttä ruokaa, rajoittamista. Jos jaksaisin laskea kaikki ravintoaineet, siirtyisin yliterveellisyyteen, mutten jaksa. Kaloreita on helpompi laskea. Mutta ahdistaa, joskus mun ruokalautaset on kauniin värikkäitä, kun täytän itseni vähäkalorisilla vihanneksilla, ja joskus syön pelkkää valkoista vehnää. Ahdistaa kun en aina ole täydellinen.

Ja sitten vielä tuo terapian loppuminen ja muut ihmiset. Olen nyt vasta tajunnut todella miten paljon laskin terapian varaan. En puhu asioistani kenellekään, en muualla kuin täällä. Mulla on hirveän huono omatunto tästä, salailen liikaa ja ihmiset loukkaantuis jos tietäis. Olen jumiutunut tähän samaan olotilaan. Selviydyn päivästä toiseen, mutta olo ei ole erityisen hieno. Tunnen olevani täysin erillinen muusta maailmasta, en halua puhua ihmisille, en uskalla. En luota siihen, että muut ymmärtäis tai osais suhtautua. Terapeutti on ehkä kerran sanonut, ettei se ymmärrä miksi teen jotain (jotenkin se liittyi tähä laihduttamiseen, en enää muista tarkemmin), mutta yleisesti se on ollut loputtoman ymmärtäväinen. En luota siihen, että samaa löytyis keneltäkään muulta. Muhun oltais vaan pettyneitä ja mulle huudettais tai reagoitais muuten väärin. Toisaalta noista reaktioista sentään näkyis huoli (mitä siis en halua kuitenkaan aiheuttaa), mitä en taas terapeutin jatkuvasta ymmärtämisestä ja hyväksymisestä löydä (joten se mitä teen on ihan okei, eikä mitenkään sairasta tai vaarallista, ja voin ihan hyvin jatkaa tätä käytöstä, onhan se ymmärrettävä reaktio mun elämään).

Sekin huono puoli tässä terapian harventumisessa on, että jos mä teen väärintulkintoja, en pääse kysymään niistä heti seuraavalla viikolla, vaan ne jää mun päähän pyörimään. Ja ehdin ahdistua ja olla ihan varma, että mun terapeutti on jo täysin kyllästyny muhun, eikä enää jaksa kuunnella mun valitusta. Mä en vieläkään täysin luota siihen, ettei se jätä mua. Mä en luota siihen kenenkään kohdalla. Mut on jätetty liian monta kertaa itkemään yksin, liian monta kertaa annettu mun selvitä ite, niin etten usko kenenkään jaksavan mua niin kauan kuin tarvin. Mä tiedän, että mun terapeutti haluaa vaan lievittää mun ikuista syyllisyyttä kaikesta, kun se antaa ymmärtää ettei näissä mun syömisjutuissa ole mitään väärää, mutta mulle tulee siitä tunne, että voin sitten tehdä näin jatkossakin. Mä en tunne pelkästään häpeää ja syyllisyyttä, mulla on myös ihan oikeesti terve pelko mun terveydestä. Ehkä ilmaisen sen niin, että kuulostan syyllistäväni itseäni, ja silloin terapeutin reaktio on sanoa, etten tee mitään pahaa. Lopputulos on vaan se, että tulkitsen, etten tee itselleni terveydellistä pahaa tällä, eikä tämä siis ole mikään ongelma tai sairaus, ettei mun tarvi yrittää parantua.

Olen yksinäinen, enkä tiedä pääsenkö siitä koskaan. Olen tuntenut itseni erilliseksi ja ulkopuoliseksi niin kauan kuin muistan. En tunne kuuluvani mihinkään. Ehkä kaikki tuntevat näin, osa vaan osaa peittää tuon tunteen paremmin. Mutta siltä ei kuitenkaan näytä, ihmiset ovat porukoissa, ryhmissä ja keskenään, ja niillä näyttää olevan joku yhteys, joku mitä en vaan voi ymmärtää. Ihan kuin toimisin eri taajuudella kuin muut. Tämä yksinäisyys on joskus niin syvää, että melkein fyysisesti sattuu.

Kuva täältä.

Cookie dough for one

Oon valvonu liian myöhään ja syöny liikaa ja olen paska ihminen. Millään mitä olen saanut tänään aikaan ei ole väliä, koska en jaksanut olla koko päivää täydellinen. On järjettömän yksinäinen olo.

Jos syöt älä syö jos on pakko syö pahaa

Pitäisi keskittyä opiskeluun, edes vähän. Ja selvitellä asioita, lähettää sähköposteja ja kaikenlaista. En vaan jaksa keskittyä. Ajatukset ei pysy yhdessä asiassa, ei ne oikein edes käy missään, karkaa vaan. Ja vatsaan sattuu. Molemmat johtuu siitä, etten ole syönyt. Tai no yhden banaanin ja (makeutusaine)energiajuomaa. Ja kello on kolme. Mutku eilen meni paljon ruokaa ja tänään illalla kai menee lisää hiilarirasvamättöä, joten ei voi, ei saa. Tiedän ihan hyvin, että tällä syömättömyydellä lisään todennäköisyyttä syödä siten illalla liikaa, mutta jotenki vaan on pakko. Ja joku mun päässä sanoo, etten tarvi ruokaa. Tarvin mä ruokaa, kaikki tarvii, kyllä mä sen tiedän. Mutta silti on noita parin sekunnin hetkiä, kun uskon tuota ääntä, kun mieleni ei vielä ole tajunnut miten väärin (faktuaalisesti) on sanoa, ettei tarvi ruokaa.

En ymmärrä miten jotkut pystyy paastoamaan päiviä, miten ne jaksaa elää ja toimia. Mulla edes tällainen puolen päivän syömättömyys aiheuttaa sellaisia keskittymisvaikeuksia ja palelua, ettei mistään oikein tule mitään, haluaisin vaan nukkua. Ja syödä, jollain tasolla. Osa musta on iloinen ja haluaa vaan jatkaajatkaajatkaa ja olla syömättä mitään loppupäivänä, juoda vaan kahvia ja sokerittomia mehukeittoja. Koska kofeeinilla jaksaa ja sakeuttamisaineet pitää mehukeiton edes hetken verran vatsalaukussa ettei ole nälkä. Mutta osa musta huutaa ja raivoaa ja haluaa ostaa puoli kiloa karkkia ja pakestetaikinaa ja leipää ja kaikkea ja syödä. Syödä niin kauan ettei enää pysty, ettei jaksa edes nousta ylös. Joku pieni järjen ääni pyytää ihan normiruokaa, normaalin annoksen, ei mitään ylilyöntejä mihinkään suuntaan. Siitä ei vaan saa mitään, se ei ole suorittamista tai nautintoa ja pakenemista, se on vaan normaalia.

Minä pelkään tuota, joka yrittää saada mut paastoamaan, ja häpeän tuota, joka haluaa ahmia. Ääneen ja muille ihmisille yritän olla normaali, en muka ymmärrä miten joku voi syödä jatkuvasti pelkkää paskaruokaa ja paljon, enkä muka ymmärrä pikadieettien ja ateriankorvikkeiden viehätystä. Toitotan ehkä liikaakin tuota "minun ruokasuhteeni on normaali ja terve"-mantraa muille, puhun ruuasta aina kun siihen on tilaisuus. Tiedän että se voi olla epäilyttävää, jos tuntee yhtään syömishäiriöiden merkkejä. Mutta ajatukset on vaan ruokaaruokaaruokaa, rasvaa, kaloreita, hiilareita, kuituja, proteiinia, ruokaaruokaaruokaa. Ja vaan siksi, että kaikki muu on niin ahdistavaa ja pelottavaa. Pitää päästä karkuun, pitää työntää sormet korviin ja huutaa "laalaalaa, en kuule sua mee pois!".

Miksi kaikki on niin vaikeaa, miksi en voi vaan ryhtyä opiskelemaan tai lähettää sähköpostia tai soittaa tai järjestää asioita? Miksi mun pitää pelätä epäonnistumista niin paljon? Hävettää, aikuinen ihminen eikä vieläkään ole oppinut elämään. Ei osaa vieläkään terveitä selviytymiskeinoja, vaan pitää hajottaa itseään tai mennä piiloon. Ei osaa kohdata asioita, ei edes omia tunteitaan. Kaikki pitää piilottaa, mun elämä, minä, mun tunteet, mun ajatukset, kaikki jonnekin sängyn alle, kellariin, maton alle, minne vaan muttei esille.

En oo siis syöny kunnolla, enkä oikeen nukkunukaan viimeseen neljään yöhön. Oon vaan valvonu kahteen-puoli neljään. Ei ihme etten jaksais oikein tehdä mitään. Mutta pitäis. Ja kellekään en voi valittaa, ku ei ihmiset ymmärrä. Ne sanoo vaan: syö kunnolla, syö säännöllisesti, syö kohtuudella herkkuja, rupeet vaan hommiin, lähetät vaan sen sähköpostin, teet vaan ne koulujutut, alat vaan siivoamaan. Jos valitan, että jonkun asian tekeminen on vaikeaa, tai pitäis tehdä jotain, ratkaisu on että vaan teen niin. Okei, mutta mitä mä teen mun ahdistukselle, mitä mä teen sille äänelle, joka huutaa: "Vittu sä oot huono etkä osaa mitään, toi maili on ihan tyhmä, sen saaja pitää sua idioottina, sä oot liian läski ja saamaton, oot ahne, paska, tyhmä, idiootti, miten sä en jo oo tehny tota, miks sä taas syöt, miksi et oo miehes kanssa nyt, miksi et oo pessy vessaa kuukauteen, ällöttävä epäsiisti sika, paskapaskaPASKA!" Toi ei vaan oo hiljaa, ei vaikka mä tekisin kaiken täydellisesti yhtäaikaa. Pitäis varmaan tehdä superterveellistä ruokaa juosten juoksumatolla koulukirja kädessä ja keskustella samalla miehen kanssa.

Paska päivä. Ei pysty mihinkään, kaikki ahdistaa, ihmiset on tyhmiä, velvollisuuksia on liikaa, ja nytkin mä vaan laistan kaikista hommista kirjoitan tätä. Tekstiä tässä on jo sen verran, että jos oisin koulujuttuja kirjoittanut yhtä paljon, ois kaks tehtävää jo tehty. Mutta ei oo, koska oon tyhmä ja en yritä ja haluan vaan kirjoittaa, koska tällä saa ehkä huomiota ja edes jotain seuran ja ymmärryksen tapaista. Ei vittu! Haluan syödä. Kaikkea ihanaa mättöä, syödä vaan ja nauttia sokerihumalasta ja hiilarirasvamössön tuomasta endorfiinipöllystä, ah se on niin ihanaa. Mutta en todellakaan ole ansainnut tuollaista, en tällaisena päivänä, enkä minään muunakaan. Tekisi mieli ostaa herkkuja opiskelu tekosyynä, saisin muka paremmin kirjoitettua karkkipussin kanssa. Mutta eilen söin jo liikaa, tänään on pakko syödä vähemmän eikä yksi rajoituspäivä vielä riitä.

Onko tässä tektstissä edes mitään järkeä? Mun ajatukset juoksee nopeammin kuin ehdin kirjoittamaan, haukkuva ääni keksii koko ajan uusia syitä miksi olen paska, ahmintaa kaipaava uusia ihania herkkuruokia ja syitä ja paikkoja syödä vaan. Se haluaa mennä mäkkäriin syömään, sen jälkeen kauppaan ostamaan karkkia, se haluaa keksejä ja raakaa taikinaa ja suklaata ja jäätelöä ja kaikenkaikenkaikenhetinyt. Ja tuo toinen haluaa lenkille, haluaa istua kirjastossa ovien avaamisesta viimeiseen sulkemiskuulutukseen, kirjoittaa listoja tehtävistä asioista, elää sokerittomalla red bullilla, suursiivota, oksentaa sen mitä tuo toinen suustaan alas tunki ja olla täydellinen yli-ihminen hetinyt. Ja mua ahdistaa nää, toinen huutaa toiseen korvaan, toinen toiseen, ja mun päässä on vaan hillitön meteli ja ristiita. Suututtaa, ihmiset ärsyttää. Ympärillä käyvä supatus raivostuttaa ja haluan lyödä ja hakata kaikkia.

Maija Vilkkumaa: Kristiina (otsikko)

It makes tomorrow all right.

Viime yönä oisin kovasti halunnu kirjoittaa, mutta en viitsinyt nousta kirjoittamaan. Yritin nukahtaa, mutta se ei viime yönä oikein onnistunut. Unta tuli nelisen tuntia. Ei mulla ollut mitenkään paha olla, en vaan saanu unta ja pläräilin blogeja. Oisin varmaan saanu nopeemmin unta, jos en ois niitä selaillu, kirkas kännykän näyttö ei edistä nukahtamista. Joka tapauksessa lueskelin, ja lisäsin myös läjän seurattaviin, vakaana aikomuksena lukea joku päivä enemmänkin ja kommentoida. Saa nähdä miten on aikaa, yleensä luen ja kirjoitan näin yöllä, kun on omaa rauhaa. Mies ei vaan oikeen tykkää, että jään valvomaan ku se menee nukkumaan, ja ymmärtäähän sen, että toinen kaipais vähän läheisyyttä.

Vuorokausissa ei ole tarpeeksi tunteja. Haluan ehtiä tehdä kaikkea mahdollista, ja bloggaamiselle ei tunnu olevan aikaa, vaikka kirjoittaminen onkin mukavaa ja nautin tästä. Uskoisin että myös hyödyn. En vaan halua kirjoittaa kenenkään nähden, siksi yö on helpointa aikaa.

Viime yönä mietin tätä syömisjuttua. Tai oikeastaan mietin koko eilispäivän. Mulla on tosi ristiriitaiset tunteet tästä. Välillä ahdistaa, kun huomaan että tukkaa lähtee päästä vaikka kuinka, ajatus ei kulje ja kroppa ei jaksa toimia. Kun äkkiä kädet tai jalat tuntuu ihan vieraille ilman ulkoista syytä. Luulen että kalorivaje pahentaa mun dissosiatiivisia oireita. Ei tarvi olla erityisen suurta stressiä, että niitä tulee. Tai muita outoja juttuja. Tänään katoin kelloa, enkä ymmärtänyt sitä. En kyennyt hahmottamaan mitä kello oli, ennen kuin se sanottiin mulle. Tuollaisina hetkinä pelkään. Mitä mä teen itselleni? Käyn jatkuvaa keskustelua päässäni, enkä oikein tiedä kuinka monta eri ajattelutapaa mun päässä on. On vaikeaa hahmottaa ne kaikki kerralla omikseni, kaikki on niin ristiriitaista.

En osaa selittää muuten kuin kirjoittamalla sen mitä ajattelen, sen kummallisen vuoropuhelun, jota käyn yksin. Joten tässä esimerkkiä, suluissa jonkinlainen arvio tunnetilasta.

-Hitto, taas harjassa hirvee läjä hiuksia, yhdestä harjauskerrasta. Mitäköhän muuta pahaa tää tekee mun kropalle? (lievää paniikkia)
-Et sä nyt niin vähän syö, että siitä vahinkoa olis. Havoin edes alle 1200, toiset syö paljon vähemmän. (paniikki vähenee, mutta syyllisyys kasvaa)
-Joo, ei mulla mitään syömishäiriötä ole. Kai. Tai on mulla joku ongelma, mutta en oo ihan varma. (epävarmuus, yksinäisyys)
-Et tosiaan ole syömishäiriöinen, sä syöt ihan liikaa sellaiseksi. Ja pystyt syömään normaalisti ku on pakko, et ole tarpeeksi tiukka itsellesi. Surkea tapaus. (yksinäisyys, erillisyys, epäonnistuminen)
-Kyllä sulla on ongelma, ja sun pitää tehdä sille nyt jotain. Sä ansaitset parempaa, etkä sä saavuta onnellisuutta näin. (epäileväinen)
-Hmm, niin kai. Mut miten mä sit selviän? Missä mä sit olen hyvä, mikä mut rauhottaa, mihin mä voin keskittyä? (epävarmuus)
-No et mitenkään! Tai joo, voithan sä viillellä ja hakata itteäs, mutta haluatko sitä? Kun voisit kuitenkin päästä läskeistäs tällä eroon. Kato ny tota selkää siinä on makkaroita, ihan selvästi. Ja ei hitto sun vatsaas. (ahdistus, itseinho, epävarmuus)
-No joo. Ootko ihan varma? (pelko, turhautuminen)
-Hei, toi on vaarallista! Ja sä voit kyllä liikkua ja jättää kaloreiden laskennan, kyllä sun kroppas sillä muuttuu, jos sitä haluat. (epävarmuus, heikko toivo)
-Mutta ei tarpeeks nopeesti! Hei, muistathan kuinka ihanaa on, kun vatsa on tyhjä ja litteä (paitsi se läski siinä päällä), aamupaino yli puoli kiloa vähemmän kuin edellisenä päivänä? Muistathan miten ihana onnistumisen tunne tulee, kun kuudelta illalla takana on alle 500 kaloria? Miten ihanaa on syödä vähemmän kaloreita kuin sun laiha kaveris? Tässä sä voit onnistua! (riemu, kaipuu, epäonnistunut)
-Mutta sun terveys! Sun järki, sun kroppa, sun elämä. Miksi haluat tuhota ne? Miksi haluat joutua piilottelemaan? (pelko)
-Entä silloin kun sun koulujutut ei suju, ja sua ahdistaa kaikki ja olet yksinäinen? Mihin sä upotat ajatukses silloin? Et sä uskalla kohdata noita tunteita. Tämä on turva, tässä onnistut (paitsi kun olet läski ahne paska ja sorrut syömään). Muistat vaan pysyä aina nälkäisenä, niin tämä toimii, voit turvautua sun kropan pienenemiseen. (pelko, rauhoittuminen)
-Ei mulla kyllä muutakaan ole. Ja kai tää menee ohi. Mä voin ihan hyvin jatkaa vielä kevään näin, ei tää oo niin paha. (pelon tukahduttaminen)
-Hyvä. (Ja jos et muuta keksi, niin voit aina pysyä tässä.) (ahdistuksen tukahduttaminen)
-Kunpa sun ei tarvis. Nosta kalorimäärääs edes vähän. (periksi antaminen)
-Okei, kyllä mä voin. 1500-1700 on okei. (rauhoittuminen)
-Ei ole! 1200! Tästä ei keskustella. Sun pitää paikata nää syöpöttelypäivät! (itseinho)
-Katotaan huomenna. (turhautuminen)

Ja viimepäivinä toi oranssi väri on ollu voitolla. Tänään tosin söin enemmän, enkä laskenut. Sanoin itselleni, että kasvispitsa on ok, jos en syö muuta. Mutta söin muuta. Suolakeksejä ja puolikkaan leivän. Siis puolikkaan ison leivän, sellaisen limpun kokoisen. Nyt inhottaa. Viimeiset kolme päivää meni suunnilleen 1200 kalorin tuntumassa, ja olin kohtuullisen tyytyväinen. Musta tuntuu, että oikeesti oisin tyytyväinen vaan alle 1000 kaloriin. Tai alle 800. Ja sitten vielä vähempään. Mitä pienempiin päiväkaloreihin pystyn, sitä alemmas haluan. Aina pitää tehdä paremmmin, enemmän.

Mä en tosiaan siis tiedä haluanko heittäytyä totaalivammailuun, vai yrittää päästä tästä. Pelkään. Pelkään, että kun annan itseni syödä, tulee tällasia päiviä, että syän kunnes ei enää vaan mahdu. Pelkään lihovani, en halua takaisin vanhaan kroppaan. Ja jotenkin tuo 1200 kaloria tuntuu olevan mun päässä se raja, jossa voin olla varma etten liho. Yli 1500, ja olen varma että lihon. Ja liikkuakin haluaisin joka päivä, vaikka tiedän ettei se ole mahdollista eikä terveellistä. Mutta mulla on syyllinen olo, jos en liiku. Pitäis ainakin käyttää aina portaita eikä hissiä, seistä junassa ja vaikka bussissakin, kävellä yhtä pidemmälle pysäkille ja niin edelleen. Ja pitäis mennnä lenkille, vaikka pelottaakin että liukkaalla loukkaa itsensä. Pelkään että mun juoksukunto on huonontunu niin, etten enää pysty samaan vauhtiin kuin syksyllä.

Ehkä mun pitää yrittää nähdä noi kaikki sekalaiset ajatukset ominani, en usko että on hyväksi että erottelen niitä noin. Ulkoistan sekä tuon orjapiiskuriperfektionistin että tuon hyvällä tavalla järkevän ja jopa hyväntahtoisen puolen. Mun on vaikea sallia itselleni hyviä ajatuksia itsestäni, siksi tuo kiltti on pakko työntää oman mieleni ulkopuolelle. Ja tietysti on myös vaikeaa ajatella itsestään julmasti ja kuunnella tuota paskaa jatkuvasti, joten sekin on ollut pakko tunkea jonnekin mielen ullakolle. Jäljelle jää vaan tylsä, mitätön, myötäilevä ja sopeutuva minä. Minä, joka ei puolusta itseään, eikä ikinä tee mitään hurjaa tai edes jännittävää. Olen työntänyt kaiken olennaisen itsestäni piiloon, ja tuo kiltti on kyllästynyt yrittämään ja istuu hiljaa nurkassa, kun taas tuo toinen on vihainen ja hakkaa ovea ja tunkee läpi ja se pitää lukita sen taakse uudestaan ja uudestaan.

Molemmat olis hyviä sopivassa määrin ja yhdessä toimiessaan. Mutta mä en jaksa tuota jatkuvaa sisäistä ristiriitaa, mikä tulee kun annan kaikkien puolteni puhua.

En tiedä sainko kirjoitettua sen mitä olen viime päivät miettinyt. Tiedän että seuraavista päivistä tulee taas vaikeat. Tänään söin niin paljon, että huomenna haluan rajoittaa. Ja ylihuomenna. En usko että jaksan tapella tuota halua vastaan.

Ehkä ylikäytetty biisi, mutta olkoon. Mä vaan löydän tästä niin monta tuttua tunnetta: etäinen toivo, yksinäisyys, suru, masennus, periksiantamattomuus, pakkoajatukset, paniikki, ahdistus, epätoivo, lannistuminen.

Sara Goldfarb, Requiem for a Dream (otsikko)
Clint Mansell: Lux Aeterna (Requiem for a Dream) (biisi)

Ruuanhimo

Ahdistus ja itseinho on taas päällä. Pitäisi kirjoitta pari juttua, mutta on vaikeaa. Pelkään tekeväni jotain väärin, pelkään kirjoittavani vääriä asioita. Saan muutaman lauseen aikaan ja pakenen lukemaan syömishäiriöblogeja. Koska tänään taas rajoitan. Ahdistaa tää. En vaan osaa olla normaali.

Eilen yöllä oisin varmaan mättäny vaikka kuinka paljon, jos ois vaan kaapissa ollu. Onneks ei ollu juuri mitään. Tai ois ollu kakskin pakettia suolakeksejä, mutta mä en yleensä syö yhtä asiaa paljoa, vaan vähän kaikkea. Ja siitä kertyy sitten iso määrä. Viime yönä kuitenkin kaipasin ruokaa, en tiedä mistä se tuli. Kai taas vaan opiskelut stressaa ja en saa sitä millään muulla pysymään siedettävänä. Ajatus siitä että olen ahne paska on helpommin hallittava kuin kaikki epämääräiset koulutyöt, jotka ei ole siistejä ja selkeitä kokonaisuuksia.

Siispä eilen kun vihdoin suljin koneen, menin keittiöön. Avasin jääkaapin ja kuivakaapin ja seisoin siinä ja söin. Muutama metwurstiviipale, vähän juustoa, näkkäriä voilla (enemmän siinä oli voita kuin näkkäriä). Mieli teki vaaleaa leipää voilla, muttei ollut leipää. Pastaa ois ollu, mutten halunnu keskellä yötä keittää ettei mies ois heränny. Ja tää mua oikeesti hävettää: söin voita ja sokeria. Pelkälteen. Lusikkaan vähän voita, ja sen päälle sokeria, ja suuhun. En edes erikseen sekoittanut, söin vain monta lusikallista  voita ja sokeria suoraan paketista. Ja sen jälkeen suolakeksejä, en tiedä kuinka monta alle puoli pakettia sentään. Mutta seuraavan tungin suuhun ennen kuin edellinen oli edes lopussa. Kuivaa keksimöhnää suu täynnä, ei se ollut mitenkään nautinnollista.

Ei toi nyt mikään megasessio ollut, en ollut lopuksi edes erityisen täysi. Jos kaapissa ois ollu jotain muuta muuta, tilanne ois voinu olla toinen. Ja jos en ois jo aiemmin päivällä sekoittanut jauhoja, sokeria, voita ja kaakaojauhetta. Ei meillä voi säilöä karkkia tai leivoksia ja olettaa että ne säilyy. Ei ole mitään vierasvaroja, mä syön ne.

Mulle on väitetty monta kertaa, että mielihalut menee ohi. Jos söisi vaikka suklaan sijasta omenan tai vain odottelisi puoli tuntia, se suklaanhimo olisi hävinnyt. Paskat. Mä oon joskus himoinnut jotain asiaa päiviä, ja taatusti olen syönyt muuta "kunnon ruokaa" välissä ja aikaa on kulunut. Ja se syömisen halu ei lähde, ei edes järkevällä syömisellä. Oon aina ollu tämmönen, jos himo tulee, se ei lähde ennen kuin olen syönyt itseni ähkyyn. Toki tietyn ruuan haluaminen lähtee, kun sitä saa tarpeeksi. Onneksi en koko ajan kaipaa kaikkea.

Rakastan ruokaa, erityisesti sokeria ja rasvaa. Useimmiten syön terveellisesti. Meillä on aina vihanneksia ja hedelmiä. Mutta se joka väittää että syömällä keitettyä parsakaalia (tai muuta fiksua) pääsee eroon makeanhimosta, on jotenkin hyvin kummallinen tapaus, tai vaan huijaa itseään. Saati sitten että "yksi pala tummaa suklaata riittää tyydyttämään makeanhimon". Ei riitä! Tummasta suklaasta ei edes tule samaa ihanaa tunnetta kuin maitosuklaasta. Herkutella saa kohtuudella, olen kyllä sitä mieltä, mutta kun mä en osaa pysyä kohtuudessa. Jos ostaisin vaikka paketin donitseja, mun ois vaikeaa olla syömättä kaikkia. Herkut katoaa meiltä hetkessä, jos niitä on.

Pientä lasta tarvii neuvoa, että yksi leivos riittää. Musta tuntuu, että mulla on jääny tuo päälle. Mua raivostuttaa, jos en voi syödä niin paljon kuin haluan, johtui se sitten sosiaalisesta paineesta, syömishäiriöpuolen painostuksesta tai ihan omasta järkevästä ajattelusta. En todelllakaan halua myöntää tutuille, että haluan syödä niin paljon kuin haluan. En ymmärrä miten yksi leivos voisi riittää. Tavallisen ruuan suhteen yksi annos on tarpeeksi, mua jopa inhottaa ajatus normiruuasta juuri ruokailun jälkeen. Herkkujen suhteen tämä ei vaan toimi.

Epävarmuus

Elämä tuntuu nyt jotenkin kovin sekavalta. On paljon hyviä juttuja, mutta myös uusia pelottavia asioita. Olen tottunut varmistelemaan, että toimin oikein. Kyselen mieheltä kelpasiko ruoka, vaikka itsekin toki sitä söin ja tiedän oliko onnistunutta. Kalastelen palautetta ja kyselen muiden mielipiteitä, hyvin harvoin teen mitään puhtaasti oman harkintani varassa. Ja kai se on joskus viisastakin, mutta on raskasta olla näin epävarma asioista.

Tänä keväänä on edessä monta asiaa, joiden kanssa pitää pärjätä yksin. Pitää taas oppia uutta ja selvitellä asioita. Kaipaan jo rutinoitunutta elämää, jossa asiat ois tuttuja ja vanhoja ja mitään selvittelyä ei tarvis. Haluaisin voida luottaa itseeni ja osaamiseeni.

Ruuan kanssa olen taas sählännyt. Alkuviikosta rajoitin kunnolla, ja nyt olen taas syönyt miten sattuu. Ei kai se mikään ihme ole, jos ensin syö liian vähän. Olen heti hypännyt takaisin tähän kierteeseen. Rajoitan ja mätän ruokaa vuoron perään eikä tässä ole mitään järkeä. Liikunnat on sentään olleet hyviä, vaikka yhden lihaksen sainkin viikko sitten niin kipeäksi, ettei se ole vieläkään ihan normaali.

Tuntuu hämmentävältä. Mulla on nyt liian monta asiaa kesken. Välillä on onnistunut olo, välillä ei. Monessa jutussa tunnen olevani ihan pihalla ja epävarma. Ahdistaa kun asiat ei ole selvillä. Ahdistaa, kun pitäisi toimia niin kuin itse uskoo olevan oikein, eikä niin kuin auktoriteettiasemassa olevan mielestä pitäisi.

Voisinko saada jostain edes pienen murun itsevarmuutta? Olisi myös hienoa osata antautua mukaan onnistumisen tunteeseen samalla voimalla kuin syyllisyyteen - tai antaa sen tunteen edes tulla. Mulla ois ollu syytä iloita, vaikka monta päivää. Silti tunne kestää ehkä tunnin ja sitten olen taas oma epävarma itseni ja pelkään pahinta.

Miksi se syyllistävä ja haukkuva ääni on kaikkein kovin? Tänään jumppasin kotona, ja pari kertaa itkin kun en jaksanut tehdä kaikkea niin kuin videolla joka mulla oli pyörimässä - vaikka mä oisin voinu olla tyytyväinen siihen että teen jotain! En osaa iloita uusista mahdollisuuksista, kun päässä pyörii "en mä kuitenkaan osaa ja oon ihan paska ja kaikki menee pieleen". Ja jos vähänkin yritän ajatella hyvää itsestäni, muistan että se on ylimielistä ja väärin ja en saa. Jos jotain osaan, niin se on mitätöidä kaiken missä olen onnistunut.

Time for one more daring dream

Heipä hei taas. Joulu ja vuodenvaihde oli ja meni. En vielä ole ihan normaalissa arkirytmissä, mutta kuten mulla on tapana aina uuden alkaessa, olen tehnyt monta hienoa suunnitelmaa siitä, kuinka tällä kertaa teen asiat paremmin ja ajoissa ja täydellisesti.

Tänään olen kovasti selvitellyt koulujuttuja. Olen lähetellyt maileja, katsonut kirjalistoja, tehnyt uusia tiedostoja koneelle, ja tehnyt aikatauluja. Mulla on seuraavalla kolmelle viikolle jonkinlaiset suunnitelmat valmiina, tai ainakin olen kirjannut itselleni mitä haluan saada aikaiseksi. Jotain muutoksia voi vielä tulla, kun muutama tapaaminen pitää sopia. Tämä on sitä ahdituksenhallintaa, kalenteri täynnä muistilappuja ja jokainen asia kirjattuna, mielellään aikataulutettunakin.

Hassua, miten asiat on helpompi tehdä, kun niille päättää etukäteen ajankohdan. Mulla on yksi juttu, jonka päätin tehdä perjantaina. Stressin aiheuttajana sellaista keskitasoa, koska pitää selvitää asioita ihmisten kanssa, mutta paikka ja luultavasti myös ihmiset ovat kuitenkin jossain määrin tuttuja. Uuden paikan kanssa ois vaikeempaa. Mulla ois ollu tänäänkin aikaa tuolle, mutta kun päätin, että teen sen perjantaina, ei tänään onnistu. Perjantaihin ehdin vielä henkisesti varautua. Stressaavien asioiden tekeminen hetken mielijohteesta ei oikein suju multa. En ymmärrä, miten jotkut pystyy varaamaan vaikka hammaslääkärin heti kun tulee mieleen. Itse viivyttelen puoli vuotta, kun sekä soitaminen että se hammaslääkärille meno ahdistaa.

Tänään piti aloitaa yksi opiskelutyö, mutta iski tyhjän paperin kammo, en päässyt alkuun. Siispä selvittelin läjän pikkujuttuja ja päivitin ja värikoodasin kalenteriani. Suunnittelin ajallisesti lähinnä liikunnat. Tosin nekin kai muuttuu. Pitäis ensin tosiaan saada noi tapaamiset sovittua. On vähän helpompaa, kun on saanut edes jotain paperille. Tuntuu enemmän siltä, että tekee jotain. Ja tänäänkin kirjoitin vielä ylös mitä olin tehnyt, koska alkoi tuntua, etten ole saanut aikaan mitään ja en voi vielä kirjoittaa blogia. En ole ihan vakuuttunut siitä, että tekemäni asiat on tarpeeksi, mutta koetan elää sen kanssa.

Saa nähdä kuinka pitkään jaksan olla järjestelmällinen suunnittelujeni kanssa. Yritän kuitenkin miettiä aikataulujani niin, että voisin olla tyytyväinen itseeni. Toki joinain viikkoina se ei onnistu, koska aina ei ole tarpeeksi aikaa. Yritän pitää sen ylivaativan puoleni hiljaisena, ja olla sitä kautta itse vähän onnellisempi. Se vaatii kyllä hieman liikaa suorittamista. En nimittäin osaa hiljentää sitä vaativaa ääntä sanomalla, ettei mun tarvi tehdä kuin tän ja tän verran, onnistun vain jos voin sanoa jo tehneeni paljon. Olisi mukavaa, jos voisin itse määrätä mikä riittää.

Kalenterissani on nyt neljää väriä: työlle, opiskelulle, liikunnalle ja mielenterveydelle omansa. Opiskelu ja työt tulee ensin. Työaikoihin en voi vaikuttaa muuten kuin toiveillani, joten ne ovat mitä ovat. Opiskeluissa luennot ja muut sellaiset ovat tietysti jonkun muun määräämiä. Itsenäinen opiskelu on mun sanelemaa. Koska en ole aamuihminen, opiskelen yleensä iltapäivällä, siinä 12-18 välisenä aikana. Liikunnat painottuvat aamuun, kun voin kotona tehdä rauhassa eikä tarvitse ottaa lenkkiaikaa mun ja miehen yhteisestä kotonaoloajasta. Mielenterveys on sellainen, jota toteutan, jos on aikaa. Eihän sen näin pitäisi olla, mutta minua ahdistaa vain enemmän, jos en tee kaikkia muita asioita tarpeeksi. Tähän kuuluu terapia, blogin kirjoittaminen ja chattaily.

Olen löytäny Twitteristä pari kertaviikkoista chattia. Niitä voi seurata Tweet Chatin avulla. (Toimii siis niin, että näyttää kaikki tweetit, joissa on haluttu hashtag.) Kummallakin on oma tagi, ja tietty viikottainen aika. Toiseen en ole vielä ehtinyt osallistua, sen teemana on mt-ongelmat yleensä. Yritän olla seuraavan aikaan koneella, jotta tiedän onko tuo sellainen, josta pidän. Toisen aiheena on epävakaa persoonallisuus, ja siellä keskustellaan joka viikko jostain tietystä aiheesta. Olen tykännyt tuosta, siellä on mukavia ihmisiä ja vertaistukea. Epävakaa ei mulla enää papereissa näy, mutta siinä on niin paljon asioita, jotka mun elämään vaikuttaa, että epävakauteen liittyvistä keskusteluista löytyy mulle kyllä jotain. Jonkinlaisena terapiankorvikkeena tuo toimii, vaikka toiset keskustelijat onkin jossain muulla maailmassa.

Syömisistä vielä. Loppuvuonna söin liikaa. Jostain syystä en osaa lopettaa kun olen kerran aloittanut. Parina päivänä rajoitin syömisiäni, mutta vain puolet päivästä, iltaisin söin kyllä. Paino pyörii nyt muutamaa kiloa ylempänä, mutta sentään kuuttakymppiä en ylittänyt. Tämän vuoden alussa paino on neljä-viisi kiloa vähemmän kuin viime vuonna. Tänään en ole vielä laskenut kaloreita (paitsi päässäni), mutta olen kyllä rajoittanut ruokailuani vähän liikaakin. En vielä tiedä mihin tämä menee. Huomenna aion taas laskea, joten kai sitten nähdään. Liikuntaa olen suunnitellut niin, että tekisin lihaskuntoa pari kertaa viikossa ja aerobista liikuntaa kerran tai kaksi, riippuen miten ehtii. Ja jos on oikein tiukka viikko opiskeluissa, niin yksi kerta jompaa kumpaa saa luvan riittää. Opiskelu on kuitenkin tärkeämpi. Toivon, että liikkumalla tuon verran pystyisin antaa itseni syödä vähän enemmän. Vaikka pienestä kalorimäärästä tuleekin kieroutuneen onnistut olo.

Keväästä tulee raskas. Paljon opiskeluja, töitä pitää tehdä, selvitellä asioita, koettaa pärjätä ruokavammapuolen ja perfektionistin kanssa, jaksaa ilman terapiaa. Yritän kirjoitella ainakin kerran viikossa tänne, toivottavasti löydän aikaa. Kyllä tämä jotenkin ajatuksia selvittää. Onkot teillä lukijat jotain toiveita mistä kirjoittaisin? Syömisjutuista tuntuu tuleva tekstiä joka kerta, mutta oisko jotain muuta? Haluaisin kuitenkin kirjoittaa paitsi itseäni, myös teitä varten.

Nightwish: Eva (otsikko)