Hei, mulle kuuluu taas vaihteeksi ihan hyvää! Tai oon mä syömissekoillu jonkun verran ja ollut ahdistunut ja kaikkea, mutta just nyt on ihan okei.
Hyvää kuuluu, koska koulujutut on edistyny, ja kaikesta on tullut hyvää palautetta. Oon kyllä ennen palautteita stressannu tosi paljon, ku en oo yhtään tienny mitä odottaa. Sähköpostilla oon ensin käyny keskustelua kurssien pitäjien kanssa, ja en oo oikein niissä saanu kunnolla kuvaa siitä mitä mieltä ovat olleet töistäni. Tapaamiset on siis jännittäny paljon, ja olen ollut ihan varma, että täysteilaus tulee ja ohjaajat pitää mua ihan tyhmänä ja vihaa mua ja kaikkea.
Ajattelunihan menee suunnilleen näin: olen tehnyt jonkun mielestä jotakin väärin/huonosti/puutteellisesti -> tämä joku ajattelee, että olen tyhmä ja turha, ja hukkaan hänen aikaansa -> olen hänen mielestää ärsyttävä, jopa vihattava. Tiedän, että ensimmäinen vaihe ei pidä useimpien ihmisten kohdalla paikkaansa, ja jos pitääkin, toinen ei ainakaan. Voihan tietysti joku ihminen vihata ihmistä, joka ei osaa tehdä hänen antamaansa tehtävää oikein, mutta silloin ongelma ei ole tehtävän tehneessä, vaan sen antaneessa. Periaatteessa siis ymmärrän, missä ajatteluni menee metsään, ja miksi pelkoni ovat turhia, mutta käytännössä mieleni ei toimi sen mukaan.
Hyvää palautetta on kuitenkin tullut, ja saisin olla tyytyväinen itseeni. Vaikeetahan se on. En osaa kehua itseäni, edes silloin kun on aihetta. Kun kuitenkin yritän, mulle tulee ikävä olo, pelkään olevani omahyväinen ja itserakas. Yritän silti: Olen saanut tämän tämän syksyn opinnot lähes valmiiksi. Tiedän mitä mun pitää vielä tehdä. Opiskelut on olleet itsenäisiä töitä, ja ne ei ole mulle helppoja. Mulla on ollut vaikeita päiviä, mutta myös hyviä. Mä olen selvinnyt tästä syksystä, ja olen tehnyt sen mitä olen halunnut. Vielä en ole ihan valmis, mutta olen tarpeeksi pitkällä. Olen tyytyväinen itseeni ja siihen mitä olen saanut aikaan.
Tänään oli tosi stressaantunut olo, piti mennä juttelemaan opiskelutyöstä. Aiemmin tänä syksynä samassa tilanteessa saman työn suhteen purin ahdistustani viiltelyyn. Oli se tänäänkin mielessä. Kuitenkin kävin liikkumassa aamulla, yritin saada itseni väsyneeksi ja kroppaani vähän lisää endorfiineja, ettei stressi tuntuisi niin pahasti. Kyllä se kuitenkin tuli juuri ennen tapaamista, sydän hakkasi ja vatsaa vihloi. En kuitenkaan viillellyt. Ensisijaisesti siksi, koska ajattelin että musta varmaan tuntuis jälkikäteen hölmöltä, jos tapaaminen menis hyvin (niin kuin se meni) ja oisin sitten viillellyt turhaan. Vasta toisena ajattelin, että joku voisi nähdä jäljet. Eli jei, ajattelin tavallaan itseäni. (Myönnän että hölmöltä tuntuis siks, että jostakusta ulkopuolisesta näyttäis tyhmältä, kun oisin satuttanut itseäni turhaan.)
Koulujutuissa menee siis hyvin. Ei ole juuri masentanutkaan. Lauantain jälkeen en oo syöny liikaa, 1000 on ollut pienin päivä, ja 1700 isoin. Eli tarvettani vähemmän joka päivä. Jos syön liikaa, masennun siitä, koska tunnen epäonnistuneeni. Osittain ehkä syömisen "onnistumisen" takia en ole masennellut tällä viikolla. Tosin jos olen rehellinen, en ole varma kuinka paljon tämä on omassa kontrollissa. Joinan päivinä syömisten pitäminen vähäisenä tuntuu pakkotoiminnolta. Varsinkin silloin, kun tiedän että mun pitäis syödä enemmän jaksaakseni liikkua, enkä silti uskalla.
Viikonloppuna tulee varmaan syötyä liikaa. Olen syönyt viikolla liian vähän, tiedossa on jonkin verran kavereiden kanssa oloa ja helppoa ruokaa. Siis todella vaikeaa syödä vähän. Kroppa pyrkii täyttämään energiantarpeensa, itse haluan piilottaa tämän muilta, ja osa minusta haluaa syödä vapaasti. En vain tiedä kummasta saisin enemmän hyvää oloa itselleni: laihtumisen antamasta onnistumisen tunteesta, vai siitä jos osaisin syydä ilman syyllisyyttä. Jälkimmäisestä varmaan, jos voisin löytää korvaavan lähteen itsetunnon nostamiselle, mutta en ainakaan vielä ole sellaista löytänyt. Kaikki on niin helposti nujerrettavissa ja mitätöitävissä.
Olen aloittanut projektini lisätä teksteihin tagit. Noin puolet kirjoituksistani olen käynyt läpi. Tagit löytyy tuosta vasemmalta.
torstai 29. marraskuuta 2012
maanantai 26. marraskuuta 2012
Typeryyttä
Väsyttää, mutta en mene nukkumaan. Yksinäistä, mutta en ota kehenkään yhteyttä. En halua enää laihtua niin, että muut huomaavat, mutta silti olen syönyt tänään vain tuhat kaloria. Miksi mun mieli haluaa huonoja asioita?
Yle Femiltä tulee dokumentti ahdistuksesta. Nimellä "Dok: Pelko", jos joku haluaa myöhemmin Areenalta katsoa, pitäis löytyä. Ihan mielenkiintoinen. Tosin toisten ihmisten saama huomio edes telkkarissa saa mut tuntemaan itseni yksinäiseksi.
En halua nukkumaan. En halua huomista, edessä on pitkä päivä ja paljon opiskelua. Onpahan kuitenkin seuraa, edes väkisin. Juttelen mielelläni ihmisten kanssa, mutta en vain jaksa järjestää tapaamisia. Ja parempien kavereiden kanssa pelkään, että alan avautua liikaa. Olen silloin taakka ja rasittava ihminen, enkä ole sitä toista varten. Ja mitä jos se toinen sais ylipuhuttua mut syömään taas normaalisti? Ei mulla sitten ois mitään ongelmaa ollutkaan. Pelkään muutosta, pelkään paranemista.
Söin eilen liikaa, söin tänään liian vähän. Vaikka nyt on kyllä hillitön nälkä. En vaan haluis syödä enempää, en halua pilata tätä "onnistumista". Vaikka mikä onnistuminen tämä muka on, kun oma mieleni uskaltaa pikkuisen ajatella, että kyllä tässä pitäis syödä, että jaksaa, mutten silti syö. Kun on aika heikko olo, verensokeri alhaalla, ja paikkaan sen kofeiinilla. Ja on päässä heittää enkä silti syö kuin sokeritonta mehukeittoa ja rasvatonta jugurttia. Ja pari karkkia. Tarvitsen nälän vahvistamaan itseäni, että saan syötyä. Ainakin joinain päivinä, toisina syöminen on helpompaa. Tänään ei. Tänään masensi heti aamusta.
Miksi, miksi mun mielialan pitää heitellä näin? Yhtenä päivänä ehtii olla onnellinen ja saa aikaiseksi, ja sitten seuraavana herää masennukseen.
Nukkumaan pitäis. Miten mä saan unta näin nälkäisenä? Miten mä laihdun (=onnistuisin jossain), jos syön enempää? Miten mä selviän, jos en yritä muuttua? Miten mä jaksan, jos en hyväksy itseäni kokonaan?
The NeverEnding Story (kuva)
Yle Femiltä tulee dokumentti ahdistuksesta. Nimellä "Dok: Pelko", jos joku haluaa myöhemmin Areenalta katsoa, pitäis löytyä. Ihan mielenkiintoinen. Tosin toisten ihmisten saama huomio edes telkkarissa saa mut tuntemaan itseni yksinäiseksi.
En halua nukkumaan. En halua huomista, edessä on pitkä päivä ja paljon opiskelua. Onpahan kuitenkin seuraa, edes väkisin. Juttelen mielelläni ihmisten kanssa, mutta en vain jaksa järjestää tapaamisia. Ja parempien kavereiden kanssa pelkään, että alan avautua liikaa. Olen silloin taakka ja rasittava ihminen, enkä ole sitä toista varten. Ja mitä jos se toinen sais ylipuhuttua mut syömään taas normaalisti? Ei mulla sitten ois mitään ongelmaa ollutkaan. Pelkään muutosta, pelkään paranemista.
Miksi, miksi mun mielialan pitää heitellä näin? Yhtenä päivänä ehtii olla onnellinen ja saa aikaiseksi, ja sitten seuraavana herää masennukseen.
Nukkumaan pitäis. Miten mä saan unta näin nälkäisenä? Miten mä laihdun (=onnistuisin jossain), jos syön enempää? Miten mä selviän, jos en yritä muuttua? Miten mä jaksan, jos en hyväksy itseäni kokonaan?
The NeverEnding Story (kuva)
lauantai 24. marraskuuta 2012
In der Tiefe ist es einsam/Und so manche Zähre fließt
Mieliala on lähtenyt tänään laskuun. Ehkä se oli vähän jo siihen suuntaan menossa eilen illalla. Eilen oli yksinäinen olo, tänään mieliala johtuu syömisestä. Mutta mulle on viimepäivinä sanottu kivoja asioita, ja olen ollut niistä iloinen. Haluaisin purkaa näitä asioita jotenkin, en vaan ihan jaksais keskittyä. Päätäkin särkee vähän. Ja tuntuu, että mun asiat on turhia. Ketä oikeesti kiinnostaa? Kunpa Blogger näyttäis tilastoissaan kuinka pitkään ihmiset on viipyneet lukemassa, tietäsin käykö ihmiset vaan vilkaisemassa vai lukeeko ne oikeesti.
Eilen illalla olin hetken aikaa ihmisten seurassa, mutta kuitenkin yksin. Lähinnä siksi ettei oikein ollut tuttuja paikalla, ja niillä ainoilla tutuilla oli muutakin seuraa. Inhoan huomion kerjäämistä, joten lähdin pois, ku en itseäni tyrkyttämättä ois saanu seuraa. Ja ei mulla ollut mitään erityistä oikeutta saada niiden tuttujen huomiota itselleni, ei sen enempää ku niillä muillakaan. Ja itseasiassa vähän vähemmän, koska en oikeastaan ollut edes minulle tarkoitetussa tilaisuudessa.
Tänään päivällä töissä söin liian vähän. Työteho kärsi, mutta toisaalta en siinä työssä pysty syömään työn lomassa, joten voin uskotella itselleni, ettei vähäisellä ruualla ollut mitään tekemistä laihduttamisen kanssa, en vaan ehtiny syödä. (Ihan paskapuhettahan toi on, mä en halunnu edes syödä.) Kotiin tultua tämän päivän ja muutenkin tämän viikon vähistä syömisistä (siis jotain 1500 kaloria per päivä) seurasi täysin oletettava asia: ruokaa teki mieli hitosti, ja koska kuitenkin yritin himmailla normiruuassa, söin loppujen lopuksi herkkuja. Siis voita, jauhoja, sokeria ja kaakaojauhetta. En ymmärrä miten ihmisten mielestä takinat, kreemit, kuorrutteet ja muut on sinällään ällöjä, mä voisin ihan hyvin elää vaan niillä. Siis jos mua ei inhottais oma possuiluni, kun tuollaisia syön.
Tuntuu tyhmältä, että mun rajoittamisista seuraa ahmintahalua. Kun mä en rajoita mitenkään ihan liikaa! Ihmiset laihduttaa noilla kalorimäärillä ihan onnistuneesti. Ehkä kyse on enemmän henkisestä kuin fyysisestä tarpeesta. Toisaalta miksi rajoittaa? Eihän mun pitäny enää laihtua. Miksi silti yritän? En mä onnistu, koska muutaman päivän välein tulee näitä "waah, ruokaaruokaaruokaa, rasvaa, sokeria, kaloreita!"-päiviä. Eli siinä mielessä ei pitäis olla huolissaan, että ihmiset huomais, kun ei tässä laihtumaan pääse. Ehkä pääsisin henkisesti helpommalla, jos siirtyisin syömään normaalisti. Tai sitten en. Pelkään lihovani niin, kun pitäisi kokeilemalla löytää se ruokamäärä, joka ylläpitää tätä painoa. Pelkään myös lihovani näillä syömisillä, pelkään ettei mun rajoituspäivät kompensoi herkkupäiviä. Mä en halua olla tätä isompi. Vähän pienempi voisin olla, tai ainakin vatsasta haluisin ylimääräiset pois.
Kai mä jo oon täällä myöntäny, että jonkinlainen kierre tässä on syntynyt? Rajoitan kalorit 1500 tuntumaan kahdeksi-viideksi päiväksi, ja sitten menee päivä-kolme syöden kaikkea mitä vastaan tulee. Jos ei kauppaan jaksa mennä, niin sitten leivon. Jos en jaksa leipoa, syön pelkkää taikinaa. Yleensä syön sitten suunnilleen 2500-4000 kaloria päivässä noina herkkupäivinä. Mulla on syyllinen olo siitä, että mulle tulee edes toi tarve ahmia. Pahempi olo on yleensä taistellessa sitä vastaan kuin itse syömisen jälkeen.
Pitänee joskus omistaa pidempi teksti syömispohdinnoille, juuri nyt en jaksa miettiä enempää.
Mutta niitä mukavia asioita. Vähän aikaa sitten yksi tuttu kertoi kuinka meidän yhteiset tutut pitää mua mukavana ihmisenä. Olen kuulemma luotettava ja mun kanssa on kiva olla, ja musta tykätään. Tollasia asioita on kiva kuulla, koska itse pidän itseäni huomionkipeänä paskana, olen epävarma ja tarkkailen koko ajan käytöstäni. Mietin jatkuvasti mitä ihmiset ajattelee musta.
Ja sitten toinen tapaus. Mietin että kerronko tän Facebookissa vai täällä. Molemmissa en voi ku haluan pysyä anonyyminä täällä. Päädyin sitten siihen, että kirjoittelen tänne, koska en oikeestaan usko että mun tutut arvostaa tätä. Odotin pysäkillä bussia, ja joku mies kysyi, että menikö yksi bussi siitä jo ohi. Sanoin että meni, ja mies harmitteli, kun seuraavan tuloon olis sitten parikymmentä minuuttia. Ihan perusmenoa tähän asti. Seuraavaksi se mies alkoi kovasti kiitellä ja toivotti hyvää viikonloppua. Halusi vielä kätellä, ja toivotti rauhaa, ja onnea, ja menestystä, ja kaikkea hyvää. Kysyi mun nimeä, ja kerroin. Oletin jotain "kaunis nimi"-tyyppistä settiä, mutta se sanoikin, että muistaa sen, tietää mun nimipäivän. Ja se ties, hyvin hämmentävää. (Siis varsinkin kun ei ollut suomalaissyntyinen.) Sanoi että olen aurinkoinen ja ihana ihminen, ja poikkeuksellisen ystävällinen. Kysyi olenko harkinnut terveydenhuoltoalaa, ja pyysi pitämään sen mielessä kun kerroin että opiskelen toisella alalla. Sanoi, että musta lähti "ihana energia", ja että olen hyvä ihminen. Käski vielä pitää huolta itsestäni.
Hyvin hämmentävää. Se ei pyytäny mun numeroa, kukaan ei samaan aikaan pyörinyt ympärillä yrittämässä ryöstää mua, se tais oikeesti tarkoittaa mitä sanoi. Haluan ainakin uskoa niin, ja siksi en tätä päätynyt kertomaan muualla, kun en usko että mun tutut ajattelis sen olleen vilpitön. Kyllä mä silti ihmettelen, mitän musta muka lähti "ihana energia", kun oikeesti sanoin vaan että bussi oli mennyt, ja mua vähän pelotti ja epäilytti se tyyppi, ja olin kai aika ennakkoluuloinen sen aikeista. Mutta jäin kuitenkin hymyilemään.
Ihan sama miks se niin sano. Mä en halua että joku järkeilee ton joksikin muuksi, kuin ystävällisiksi sanoiksi. Kerran joku mies sanoi mua nätiksi, ja kerroin tästä äidille. Kekustelu jatkui suunnilleen näin: "Olikse kännissä?" "Joo." "No niin tietysti." Jep jep, eihän mua sanois kukaan kauniiks, jos se ei ois kännissä. Ihan oikeesti, mitä väliä? Varmaan se ois selvinpäinki niin ajatellu, muttei ois vaan sanonu ääneen.
Aattelin jossain vaiheessa lisätä tagit näihin teksteihin, itsekin selailen toisten blogeissa usein niitä. Tekstejä on vaan jo yli 60, mutta ei kai tuota tarvikaan kerralla tehdä. Se tarkoittais myös kaikkien tekstien lukemista uudelleen, ei mikään helppo juttu.
Rammstein: Hailfisch (otsikko)
Eilen illalla olin hetken aikaa ihmisten seurassa, mutta kuitenkin yksin. Lähinnä siksi ettei oikein ollut tuttuja paikalla, ja niillä ainoilla tutuilla oli muutakin seuraa. Inhoan huomion kerjäämistä, joten lähdin pois, ku en itseäni tyrkyttämättä ois saanu seuraa. Ja ei mulla ollut mitään erityistä oikeutta saada niiden tuttujen huomiota itselleni, ei sen enempää ku niillä muillakaan. Ja itseasiassa vähän vähemmän, koska en oikeastaan ollut edes minulle tarkoitetussa tilaisuudessa.
Tänään päivällä töissä söin liian vähän. Työteho kärsi, mutta toisaalta en siinä työssä pysty syömään työn lomassa, joten voin uskotella itselleni, ettei vähäisellä ruualla ollut mitään tekemistä laihduttamisen kanssa, en vaan ehtiny syödä. (Ihan paskapuhettahan toi on, mä en halunnu edes syödä.) Kotiin tultua tämän päivän ja muutenkin tämän viikon vähistä syömisistä (siis jotain 1500 kaloria per päivä) seurasi täysin oletettava asia: ruokaa teki mieli hitosti, ja koska kuitenkin yritin himmailla normiruuassa, söin loppujen lopuksi herkkuja. Siis voita, jauhoja, sokeria ja kaakaojauhetta. En ymmärrä miten ihmisten mielestä takinat, kreemit, kuorrutteet ja muut on sinällään ällöjä, mä voisin ihan hyvin elää vaan niillä. Siis jos mua ei inhottais oma possuiluni, kun tuollaisia syön.
Tuntuu tyhmältä, että mun rajoittamisista seuraa ahmintahalua. Kun mä en rajoita mitenkään ihan liikaa! Ihmiset laihduttaa noilla kalorimäärillä ihan onnistuneesti. Ehkä kyse on enemmän henkisestä kuin fyysisestä tarpeesta. Toisaalta miksi rajoittaa? Eihän mun pitäny enää laihtua. Miksi silti yritän? En mä onnistu, koska muutaman päivän välein tulee näitä "waah, ruokaaruokaaruokaa, rasvaa, sokeria, kaloreita!"-päiviä. Eli siinä mielessä ei pitäis olla huolissaan, että ihmiset huomais, kun ei tässä laihtumaan pääse. Ehkä pääsisin henkisesti helpommalla, jos siirtyisin syömään normaalisti. Tai sitten en. Pelkään lihovani niin, kun pitäisi kokeilemalla löytää se ruokamäärä, joka ylläpitää tätä painoa. Pelkään myös lihovani näillä syömisillä, pelkään ettei mun rajoituspäivät kompensoi herkkupäiviä. Mä en halua olla tätä isompi. Vähän pienempi voisin olla, tai ainakin vatsasta haluisin ylimääräiset pois.
Kai mä jo oon täällä myöntäny, että jonkinlainen kierre tässä on syntynyt? Rajoitan kalorit 1500 tuntumaan kahdeksi-viideksi päiväksi, ja sitten menee päivä-kolme syöden kaikkea mitä vastaan tulee. Jos ei kauppaan jaksa mennä, niin sitten leivon. Jos en jaksa leipoa, syön pelkkää taikinaa. Yleensä syön sitten suunnilleen 2500-4000 kaloria päivässä noina herkkupäivinä. Mulla on syyllinen olo siitä, että mulle tulee edes toi tarve ahmia. Pahempi olo on yleensä taistellessa sitä vastaan kuin itse syömisen jälkeen.
Pitänee joskus omistaa pidempi teksti syömispohdinnoille, juuri nyt en jaksa miettiä enempää.
Mutta niitä mukavia asioita. Vähän aikaa sitten yksi tuttu kertoi kuinka meidän yhteiset tutut pitää mua mukavana ihmisenä. Olen kuulemma luotettava ja mun kanssa on kiva olla, ja musta tykätään. Tollasia asioita on kiva kuulla, koska itse pidän itseäni huomionkipeänä paskana, olen epävarma ja tarkkailen koko ajan käytöstäni. Mietin jatkuvasti mitä ihmiset ajattelee musta.
Ja sitten toinen tapaus. Mietin että kerronko tän Facebookissa vai täällä. Molemmissa en voi ku haluan pysyä anonyyminä täällä. Päädyin sitten siihen, että kirjoittelen tänne, koska en oikeestaan usko että mun tutut arvostaa tätä. Odotin pysäkillä bussia, ja joku mies kysyi, että menikö yksi bussi siitä jo ohi. Sanoin että meni, ja mies harmitteli, kun seuraavan tuloon olis sitten parikymmentä minuuttia. Ihan perusmenoa tähän asti. Seuraavaksi se mies alkoi kovasti kiitellä ja toivotti hyvää viikonloppua. Halusi vielä kätellä, ja toivotti rauhaa, ja onnea, ja menestystä, ja kaikkea hyvää. Kysyi mun nimeä, ja kerroin. Oletin jotain "kaunis nimi"-tyyppistä settiä, mutta se sanoikin, että muistaa sen, tietää mun nimipäivän. Ja se ties, hyvin hämmentävää. (Siis varsinkin kun ei ollut suomalaissyntyinen.) Sanoi että olen aurinkoinen ja ihana ihminen, ja poikkeuksellisen ystävällinen. Kysyi olenko harkinnut terveydenhuoltoalaa, ja pyysi pitämään sen mielessä kun kerroin että opiskelen toisella alalla. Sanoi, että musta lähti "ihana energia", ja että olen hyvä ihminen. Käski vielä pitää huolta itsestäni.
Hyvin hämmentävää. Se ei pyytäny mun numeroa, kukaan ei samaan aikaan pyörinyt ympärillä yrittämässä ryöstää mua, se tais oikeesti tarkoittaa mitä sanoi. Haluan ainakin uskoa niin, ja siksi en tätä päätynyt kertomaan muualla, kun en usko että mun tutut ajattelis sen olleen vilpitön. Kyllä mä silti ihmettelen, mitän musta muka lähti "ihana energia", kun oikeesti sanoin vaan että bussi oli mennyt, ja mua vähän pelotti ja epäilytti se tyyppi, ja olin kai aika ennakkoluuloinen sen aikeista. Mutta jäin kuitenkin hymyilemään.
Ihan sama miks se niin sano. Mä en halua että joku järkeilee ton joksikin muuksi, kuin ystävällisiksi sanoiksi. Kerran joku mies sanoi mua nätiksi, ja kerroin tästä äidille. Kekustelu jatkui suunnilleen näin: "Olikse kännissä?" "Joo." "No niin tietysti." Jep jep, eihän mua sanois kukaan kauniiks, jos se ei ois kännissä. Ihan oikeesti, mitä väliä? Varmaan se ois selvinpäinki niin ajatellu, muttei ois vaan sanonu ääneen.
Aattelin jossain vaiheessa lisätä tagit näihin teksteihin, itsekin selailen toisten blogeissa usein niitä. Tekstejä on vaan jo yli 60, mutta ei kai tuota tarvikaan kerralla tehdä. Se tarkoittais myös kaikkien tekstien lukemista uudelleen, ei mikään helppo juttu.
Rammstein: Hailfisch (otsikko)
perjantai 23. marraskuuta 2012
Enter adventureland
Olen ollut tänään ahkera. Aamupäivällä luin pari tuntia opiskelumatskuja, sitten mietittiin ryhmätyötä reilu tunti ja nyt olen kolme-neljä tuntia tehnyt toista opiskeluhommaa. Jotenkin mua hämmentää nää hyvät päivät, kun menee kaksi ja puoli tuntia ihan huomaamatta tarttumatta ollenkaan häiriötekijöihin. (Tai kävin mä Facebookissa, mutta vain kysymässä neuvoja kaverilta opiskelujuttuihin.) Kunpa opiskelu oliskin aina tämmöstä flowta. Mietin silti, että onko tämä yhtäjaksoinen työnteko hyvä? Olisiko kuitenkin parempi pitää väkisin taukoja? Vai onko ok, että mä opiskelen kerralla sitten pidempään? Tää kuitenkin tuntuu toivan mulla, ainakin joskus. Ehkä mä voin antaa itseni tehdä näin niinä päivinä kun sujuu.
Latasin kyllä puhelimeen pomodoro-sovelluksen. Voi olla, että sitä tulee joskus käytettyä, ehkä sellaisina päivinä, kun ei kiinnostaisi tehdä hommia. Nyt kävi niin, että mietin että voisin käynnistää tuon, mutta se unohtui kun pääsin vauhtiin. Ei kai tarvi liian tiukasti sitoa itseään yhteen systeemiin, ei asioihin yleensä ole vain yhtä oikeaa tapaa. (Hei, hitto, mähän jopa uskon ton ku sanon, enkä rupea miettimään mikä olis täydellinen tapa.)
Halusin oikeastaan kirjoittaa miltä tuntuu nyt, kun olen mielenterveyden suhteen "omillani". Siis kun yhteiskunta ei enää siinä asiassa tue. Itseasiassa vähän sellainen tunne, kuin ois muuttanu pois kotoa. Olihan se kiva, kun joku huolehti, mutta oikeasti tiesin että pärjäisin kai jo ilmankin. Ja kai mulla on muutenkin vähän tollanen olo terapian vähentymisestä. Ihan kuin oisin muuttanu pois kotoa ja kävisin siellä välillä viikonloppuisin syömässä. Jossain vaiheessa täytyy lähteä, mutta ei sitä sidettä halua kokonaan katkaista.
Viimeinen terapia tuossa tiiviimmässä käyntitieheydessä oli, en oikeastaan tiedä millainen. Hämmentävä. Muisteltiin kaikkea vanhaa. Ja oishan sitä muisteltavaa ollu enemmänkin, olenhan ollut siellä satoja tunteja. Mua ei itkettänyt. Mulla ei ollut paha olla. Mua ei ahdistanut. Se oli hirveän mukavaa, ei tarvinnut lähteä "miten helvetissä selviän?" -ajatuksen kanssa kotiin. Vähän mua itketti ennen kuin menin sinne, mutta ei se ollut surua. Ehkä vähän ylpeyttä ja varmuutta, ja kiitollisuutta.
Vaikkei ollutkaan ihan ihan viimeinen kerta, annoin terapeutille pienen lahja-asian. Tein itse, kun se on aina jaksanut kehua kaikkea mitä olen tehnyt. En viitsi sen tarkemmin kuvailla mitä tein, mutta valinta ei ollut sattumanvarainen. Ei se mikään täydellinen esine ollut, itseasiassa omasta mielestäni vähän rumakin. Näin siinä vaikka mitä parannettavaa, mutta en kuitenkaan tehnyt toista versiota. Halusin ettei niitä ole kuin se yksi, en tee samanlaista edes itselleni. Ja halusin opetella kelpaamaan vähemmän täydellisenä, se on kuitenkin ollut niin iso teema muutenkin. Ja ei sillä oikeasti ollut väliä. Tein sen, koska halusin jättää jotain itsestäni ja ilahduttaa, ja terapeuttini kyllä tiesi sen, ja vain sillä oli väliä. Tein kortintapaisenkin, jotain pientä kirjoitin. Tiesin etten koskaan saisi mahtumaan korttiin tai edes kirjeeseen kaikkea, mitä haluaisin sanoa. Tai ainakin tulisi pitkä kirje.
Terapeutti itki vähän. Se oli oikeastaan hyvä, paljon paremmin tuollaisista asioista näkee, että välitetään, kuin siitä mitä sanotaan ääneen. Äänensävyt, eleet ja tekemiset on paljon tärkeämpiä. (Muistakaahan ihmiset tämä, ei sillä ole väliä mitä sanotte, vaan sillä että annatte välittämisen näkyä! Ja se näkyy kun uskallatte välittää, ei sitä tarvitse tietoisesti tuoda esiin.) Olo oli tosiaan vähän kuin muuttaisi kotoa. Tai kun menin yläasteelle. Silloin äitini itki vähän, ja ihmettelin, että miksi hitossa? Minähän tässä olen se, joka menee tuntemattomaan. Mietin joku päivä, kun oli katkera fiilis, että hiton paljon helpompaa sillä terapeutilla luopua tästä kuin mulla. Mutta ehkei sittenkään. Multa vähenee yksi puhukumppani joo, mutta terapeutilta häviää yksi seurattava elämä. Enhän mä tiedä siitä ihmisenä paljoakaan. Se kuulee nyt paljon harvemmin mitä mulle kuuluu, mä en koskaan tietänykään mitä sille kuuluu. Mä saan aina ottaa yhteyttä siihen, mutta se ei saa terapiansuhteen loputtua tunkea liikaa mun elämään. Sillä on paljon tarkemmat rajat kuin mulla. Ja jos toisesta on välittänyt, niin tuo ei ole helppoa.
Siihen nähden miten stressaavia opiskelujuttuja mulla nyt on, ja että terapiakin muuttui harvemmaksi, mulla on aika hyvä olo. Vähän pelkään kevättä, mutta toisaalta uskallan toivoa selviäväni. Mä luulen että mun stressi ja ahdistus on juuri nyt normaalin ihmisen tasolla. Mun tulevaisuudessa on isoja ja pelottavia asioita, mutta juuri nyt en panikoi tervettä ihmistä enempää. Varmasti tulee vielä vaikeitakin päiviä, mutta viimeisen viikon aikana olen tuntenut joidenkin asioiden naksahtavan oikeaan suuntaan. Kai tästä vielä elämä tulee.
Latasin kyllä puhelimeen pomodoro-sovelluksen. Voi olla, että sitä tulee joskus käytettyä, ehkä sellaisina päivinä, kun ei kiinnostaisi tehdä hommia. Nyt kävi niin, että mietin että voisin käynnistää tuon, mutta se unohtui kun pääsin vauhtiin. Ei kai tarvi liian tiukasti sitoa itseään yhteen systeemiin, ei asioihin yleensä ole vain yhtä oikeaa tapaa. (Hei, hitto, mähän jopa uskon ton ku sanon, enkä rupea miettimään mikä olis täydellinen tapa.)
Halusin oikeastaan kirjoittaa miltä tuntuu nyt, kun olen mielenterveyden suhteen "omillani". Siis kun yhteiskunta ei enää siinä asiassa tue. Itseasiassa vähän sellainen tunne, kuin ois muuttanu pois kotoa. Olihan se kiva, kun joku huolehti, mutta oikeasti tiesin että pärjäisin kai jo ilmankin. Ja kai mulla on muutenkin vähän tollanen olo terapian vähentymisestä. Ihan kuin oisin muuttanu pois kotoa ja kävisin siellä välillä viikonloppuisin syömässä. Jossain vaiheessa täytyy lähteä, mutta ei sitä sidettä halua kokonaan katkaista.
Viimeinen terapia tuossa tiiviimmässä käyntitieheydessä oli, en oikeastaan tiedä millainen. Hämmentävä. Muisteltiin kaikkea vanhaa. Ja oishan sitä muisteltavaa ollu enemmänkin, olenhan ollut siellä satoja tunteja. Mua ei itkettänyt. Mulla ei ollut paha olla. Mua ei ahdistanut. Se oli hirveän mukavaa, ei tarvinnut lähteä "miten helvetissä selviän?" -ajatuksen kanssa kotiin. Vähän mua itketti ennen kuin menin sinne, mutta ei se ollut surua. Ehkä vähän ylpeyttä ja varmuutta, ja kiitollisuutta.
Vaikkei ollutkaan ihan ihan viimeinen kerta, annoin terapeutille pienen lahja-asian. Tein itse, kun se on aina jaksanut kehua kaikkea mitä olen tehnyt. En viitsi sen tarkemmin kuvailla mitä tein, mutta valinta ei ollut sattumanvarainen. Ei se mikään täydellinen esine ollut, itseasiassa omasta mielestäni vähän rumakin. Näin siinä vaikka mitä parannettavaa, mutta en kuitenkaan tehnyt toista versiota. Halusin ettei niitä ole kuin se yksi, en tee samanlaista edes itselleni. Ja halusin opetella kelpaamaan vähemmän täydellisenä, se on kuitenkin ollut niin iso teema muutenkin. Ja ei sillä oikeasti ollut väliä. Tein sen, koska halusin jättää jotain itsestäni ja ilahduttaa, ja terapeuttini kyllä tiesi sen, ja vain sillä oli väliä. Tein kortintapaisenkin, jotain pientä kirjoitin. Tiesin etten koskaan saisi mahtumaan korttiin tai edes kirjeeseen kaikkea, mitä haluaisin sanoa. Tai ainakin tulisi pitkä kirje.
Terapeutti itki vähän. Se oli oikeastaan hyvä, paljon paremmin tuollaisista asioista näkee, että välitetään, kuin siitä mitä sanotaan ääneen. Äänensävyt, eleet ja tekemiset on paljon tärkeämpiä. (Muistakaahan ihmiset tämä, ei sillä ole väliä mitä sanotte, vaan sillä että annatte välittämisen näkyä! Ja se näkyy kun uskallatte välittää, ei sitä tarvitse tietoisesti tuoda esiin.) Olo oli tosiaan vähän kuin muuttaisi kotoa. Tai kun menin yläasteelle. Silloin äitini itki vähän, ja ihmettelin, että miksi hitossa? Minähän tässä olen se, joka menee tuntemattomaan. Mietin joku päivä, kun oli katkera fiilis, että hiton paljon helpompaa sillä terapeutilla luopua tästä kuin mulla. Mutta ehkei sittenkään. Multa vähenee yksi puhukumppani joo, mutta terapeutilta häviää yksi seurattava elämä. Enhän mä tiedä siitä ihmisenä paljoakaan. Se kuulee nyt paljon harvemmin mitä mulle kuuluu, mä en koskaan tietänykään mitä sille kuuluu. Mä saan aina ottaa yhteyttä siihen, mutta se ei saa terapiansuhteen loputtua tunkea liikaa mun elämään. Sillä on paljon tarkemmat rajat kuin mulla. Ja jos toisesta on välittänyt, niin tuo ei ole helppoa.
Siihen nähden miten stressaavia opiskelujuttuja mulla nyt on, ja että terapiakin muuttui harvemmaksi, mulla on aika hyvä olo. Vähän pelkään kevättä, mutta toisaalta uskallan toivoa selviäväni. Mä luulen että mun stressi ja ahdistus on juuri nyt normaalin ihmisen tasolla. Mun tulevaisuudessa on isoja ja pelottavia asioita, mutta juuri nyt en panikoi tervettä ihmistä enempää. Varmasti tulee vielä vaikeitakin päiviä, mutta viimeisen viikon aikana olen tuntenut joidenkin asioiden naksahtavan oikeaan suuntaan. Kai tästä vielä elämä tulee.
We live in every moment but this one
Why don`t we recognize the faces loving us so
What`s God if not the spark that started life
Smile of a stranger
Sweet music, starry skies
Wonder, mystery, wherever my road goes
Early wake-ups in a moving home
Scent of fresh-mown grass in the morning sun
Open theme park gates waiting for
Riding the day, every day into sunset
Finding the way back home
Once upon a night we`ll wake to the carnival of life
The beauty of this ride ahead such an incredible high
It`s hard to light a candle, easy to curse the dark instead
This moment the dawn of humanity
The last ride of the day
Wake up, Dead Boy
Enter adventureland
Tricksters, magicians will show you all that´s real
Careless jugglers, snakecharmers by your trail
Magic of a moment
Abracadabra
Why don`t we recognize the faces loving us so
What`s God if not the spark that started life
Smile of a stranger
Sweet music, starry skies
Wonder, mystery, wherever my road goes
Early wake-ups in a moving home
Scent of fresh-mown grass in the morning sun
Open theme park gates waiting for
Riding the day, every day into sunset
Finding the way back home
Once upon a night we`ll wake to the carnival of life
The beauty of this ride ahead such an incredible high
It`s hard to light a candle, easy to curse the dark instead
This moment the dawn of humanity
The last ride of the day
Wake up, Dead Boy
Enter adventureland
Tricksters, magicians will show you all that´s real
Careless jugglers, snakecharmers by your trail
Magic of a moment
Abracadabra
Nightwish: Last Ride of the Day
torstai 22. marraskuuta 2012
Kiitos
Nyt se on edessä. Viimeinen Kelan maksama terapiakerta. Vuosien ajan olen vähintään viikottain (lomia lukuunottamatta) käynyt puhumassa, ja se on nyt tässä. Jatkan vielä suunnilleen kerran kuussa, jotain vieroitusaikaa kai kaipaan. Mutta kai sekä minä että terapeutti pidetään tätä jonkinlaisena loppuna. En tiedä mitä mun pitäis ajatella, missä kunnossa mun pitäis olla.
Tässä ajassa on tapahtunut paljon. Olen ollut täysin hukassa, itkenyt jokaista pientäkin epäonnistumista ja vahinkoa, olen nähnyt elämän yhtenä mustana möykkynä, tulevaisuuden pelottavana tuntemattomana, joka tahtoo vain musertaa minut. Olen viillellyt itseäni, aiheutanut palovammoja, mustelmia. Olen polttanut tupakkaa ja pilveä, olen syönyt liian vähän, olen työntänyt sormet kurkkuun, olen sylkenyt ulos syömätöntä ruokaa. Olen saanut paniikkikohtauksia, olen itkenyt koulun vessassa, olen käynyt päivystyksessä, olen syönyt lääkkeitä ja vieroittautunut niistä. Olen etsinyt vertaistukea, puhunut loputtomasti ja vaiennut sitäkin enemmän. Olen musertunut suruun ja itkenyt epätoivoani.
Olen tullut täysi-ikäiseksi, kirjoittanut ylioppilaaksi, päässyt opiskelemaan, hankkinut ensimmäisen työpaikkani. Olen opiskellut ja oppinut, olen tehnyt työtäni. Olen muuttanut pois kotoa, olen maksanut itse elämäni. Olen pysynyt pitkässä parisuhteessa. Olen tehnyt asioita, joita en koskaan kuvitellut uskaltavani. Olen ajatellut ja ymmärtänyt paljon itsestäni, maailmasta ja ihmisistä. Olen parantanut maailmaa, olen ollut idealisti ja turhautunut vääryyteen. Olen nähnyt vilauksen siitä, mikä saattaa olla minun paikkani maailmassa. Olen ollut epätodellisen onnellinen ja itkenyt vain siksi, että maailma on niin käsittämättömän ihmeellinen ja kaunis.
Olen tuntenut paljon. Olen tehnyt ja saanut asioita, joita en koskaan voinut kuvitella, niin hyvässä kuin pahassa. Olen siis ollut ihminen, nähnyt elämän molemmat puolet.
Kaiken tämän olen jakanut terapeuttini kanssa. Saattaa kuulostaa ehkä vähän säälittävältä, ystäväthän ovat elämän jakamista varten, mitä sitä terapeutilla? Kuitenkin jokin menneisyydessäni - kai vanhempieni puutteelliset taidot opastaa minua - teki minun kyvystäni käsitellä tunteita vajavaisen. Tarvitsin jonkun, joka ymmärtää sen, näkee etten tahallani reagoi asioihin liian voimakkaasti. Tarvitsin ihmisen, joka jaksaa kuunnella samat valitukset kerrasta toiseen turhautumatta, ja on aidosti iloinen onnistumisistani ja osaa ilmaista sen.
Nyt minun pitäisi pystyä itse tuohon. Ja käytän sanaa "pitäisi" tässä siksi, että oma kykyni hyväksyä tunteeni on olennaista, jotta voisin elää hyvää elämää - en tarkoita että tässä ajassa minun olisi pitänyt oppia tuo täydellisesti. Minulla on ihmisiä joille puhua, jos vain haluan. Minä tiedän mitä tarvitsen, tiedän milloin kaipaan myötätuntoa ja seuraa, milloin rauhaa ja tekemisten vähentämistä. Minun pitäisi vielä uskoa, että ansaitsen nuo asiat. Se on ehkä tässä vaikeinta, kun nyt pitää itse vakuuttaa itselleen, että valinnat oman itseni takia ovat hyviä eivätkä liian itsekkäitä ja pahoja. Minun pitää välittää itsestäni, en voi loppuelämääni hakea hyväksyntää ulkopuolelta.
Ymmärtäisinkö edellisen, jos en olisi käynyt terapiassa? Vai olisinko etsinyt hyväksyntää ja rakkautta jostain muualta, koskaan tajuamatta että en voi sitä ulkopuolelta saada tarpeeksi, jos sisimmässäni en usko olevani minkään arvoinen? Mistä sen tietää, oli mulla muitakin potentiaalisia hyviä apukeinoja kuin terapia. Silti en usko että olisin pystynyt samaan missään muualla kuin paikassa, jossa minun oli mahdollista säilyttää illuusio siitä, että tämä ihminen on vain minua varten, hänellä ei ole mitään muuta juuri nyt, en vie aikaa joltain muulta tekemiseltä. Uskon, että terapia on yksi elämääni eniten vaikuttaneista asioista.
Tässä ajassa on tapahtunut paljon. Olen ollut täysin hukassa, itkenyt jokaista pientäkin epäonnistumista ja vahinkoa, olen nähnyt elämän yhtenä mustana möykkynä, tulevaisuuden pelottavana tuntemattomana, joka tahtoo vain musertaa minut. Olen viillellyt itseäni, aiheutanut palovammoja, mustelmia. Olen polttanut tupakkaa ja pilveä, olen syönyt liian vähän, olen työntänyt sormet kurkkuun, olen sylkenyt ulos syömätöntä ruokaa. Olen saanut paniikkikohtauksia, olen itkenyt koulun vessassa, olen käynyt päivystyksessä, olen syönyt lääkkeitä ja vieroittautunut niistä. Olen etsinyt vertaistukea, puhunut loputtomasti ja vaiennut sitäkin enemmän. Olen musertunut suruun ja itkenyt epätoivoani.
Olen tullut täysi-ikäiseksi, kirjoittanut ylioppilaaksi, päässyt opiskelemaan, hankkinut ensimmäisen työpaikkani. Olen opiskellut ja oppinut, olen tehnyt työtäni. Olen muuttanut pois kotoa, olen maksanut itse elämäni. Olen pysynyt pitkässä parisuhteessa. Olen tehnyt asioita, joita en koskaan kuvitellut uskaltavani. Olen ajatellut ja ymmärtänyt paljon itsestäni, maailmasta ja ihmisistä. Olen parantanut maailmaa, olen ollut idealisti ja turhautunut vääryyteen. Olen nähnyt vilauksen siitä, mikä saattaa olla minun paikkani maailmassa. Olen ollut epätodellisen onnellinen ja itkenyt vain siksi, että maailma on niin käsittämättömän ihmeellinen ja kaunis.
Olen tuntenut paljon. Olen tehnyt ja saanut asioita, joita en koskaan voinut kuvitella, niin hyvässä kuin pahassa. Olen siis ollut ihminen, nähnyt elämän molemmat puolet.
Kaiken tämän olen jakanut terapeuttini kanssa. Saattaa kuulostaa ehkä vähän säälittävältä, ystäväthän ovat elämän jakamista varten, mitä sitä terapeutilla? Kuitenkin jokin menneisyydessäni - kai vanhempieni puutteelliset taidot opastaa minua - teki minun kyvystäni käsitellä tunteita vajavaisen. Tarvitsin jonkun, joka ymmärtää sen, näkee etten tahallani reagoi asioihin liian voimakkaasti. Tarvitsin ihmisen, joka jaksaa kuunnella samat valitukset kerrasta toiseen turhautumatta, ja on aidosti iloinen onnistumisistani ja osaa ilmaista sen.
Nyt minun pitäisi pystyä itse tuohon. Ja käytän sanaa "pitäisi" tässä siksi, että oma kykyni hyväksyä tunteeni on olennaista, jotta voisin elää hyvää elämää - en tarkoita että tässä ajassa minun olisi pitänyt oppia tuo täydellisesti. Minulla on ihmisiä joille puhua, jos vain haluan. Minä tiedän mitä tarvitsen, tiedän milloin kaipaan myötätuntoa ja seuraa, milloin rauhaa ja tekemisten vähentämistä. Minun pitäisi vielä uskoa, että ansaitsen nuo asiat. Se on ehkä tässä vaikeinta, kun nyt pitää itse vakuuttaa itselleen, että valinnat oman itseni takia ovat hyviä eivätkä liian itsekkäitä ja pahoja. Minun pitää välittää itsestäni, en voi loppuelämääni hakea hyväksyntää ulkopuolelta.
Ymmärtäisinkö edellisen, jos en olisi käynyt terapiassa? Vai olisinko etsinyt hyväksyntää ja rakkautta jostain muualta, koskaan tajuamatta että en voi sitä ulkopuolelta saada tarpeeksi, jos sisimmässäni en usko olevani minkään arvoinen? Mistä sen tietää, oli mulla muitakin potentiaalisia hyviä apukeinoja kuin terapia. Silti en usko että olisin pystynyt samaan missään muualla kuin paikassa, jossa minun oli mahdollista säilyttää illuusio siitä, että tämä ihminen on vain minua varten, hänellä ei ole mitään muuta juuri nyt, en vie aikaa joltain muulta tekemiseltä. Uskon, että terapia on yksi elämääni eniten vaikuttaneista asioista.
KIITOS kaikille, joiden ansiosta terapiani oli mahdollista.
Kiitos sille ystävälle, joka rohkaisi puhumaan jollekin aikuiselle.
Kiitos sille koulukuraattorille, jolle uskalsin kertoa viiltelystä.
Kiitos sille terkkarille, joka sai mut nuorisopolille.
Kiitos niille ihmisille, jotka onnistuivat kerralla saamaan mulle sopivan terapeutin.
Kiitos kaikille mua hoitaneille lääkäreille, myös niille ärsyttäville.
Kiitos perheterapeuteille yrityksestä - meidän perhe ei vaan pystyny siihen.
Kiitos siitä, että nuorisopuolelta ei potkita ulos heti täysi-ikäistyttyä.
Kiitos HYKSille.
Kiitos sille lääkärille, joka määräsi ekat lääkkeet (vaikkei ne auttanukaan).
Kiitos apteekeille ja asiallisille farmaseuteille.
Kiitos sille lääkärille, joka kirjoitti B-lausunnot niin, että Kela myönsi kuntoutustuen.
Kiitos apteekeille ja asiallisille farmaseuteille.
Kiitos sille lääkärille, joka kirjoitti B-lausunnot niin, että Kela myönsi kuntoutustuen.
Kiitos Kelalle.
Kiitos jokaiselle, joka on joskus maksanut veroja.
Kiitos terapeutille.
Kiitos Jumalalle.
maanantai 19. marraskuuta 2012
Laiskottelua
En ole saanut tänään aikaan yhtään mitään. En ole lähtenyt kotoa, en ole tehnyt koulujuttuja enkä kotitöitä. Olen istunut sohvalla ja syönyt piparitaikinaa. Lauantaista lähtien olen muutenkin vaan syönyt, syönyt ja syönyt. Lähes koko ajan epämiellyttävän täysi olo, mutten oikein osaa lopettaa. Ehkä huomenna sitten. Tai jossain vaiheessa tänään, kun tarpeeksi inhottaa. En ole lauantai-illan jälkeen kirjannut syömisiäni ylös, kun kalorit on menny joka tapauksessa yli eikä se kirjaaminen ois sitä vähentäny. Jotenkin onnistun olemaan ahdistumatta asiasta, tosin hävettää ja tunnen itseni epäonnistuneeksi paskaksi. Muttei ahdista kauheasti. On kai sekin jotain.
Lauantaina hain mäkkäristä safkaa, bigmac-aterian ja lastenaterian ja jälkkärin. Söin ulkona kävellessäni, onneksi oli jo hämärää eikä kauheesti ihmisiä liikkeellä. Ranskiksia ja juomia en jaksanut kokonaan, mutta tulihan siinä aika paljon syötyä. Ja olin jo aikaisemmin päivällä syönyt karkkia ja leivoksen. Illalla tilattiin vielä pitsat, joten ruokaa tuli mätettyä. Sunnuntaina en syönyt ihan yhtä paljoa, kai aika normimäärän, mutta tietysti edellisen päivän jäljiltä tunsin itseni jo sillä safkamäärällä turhan täydeksi. Ja tänään tosiaan piparitaikinaa. Ja leipää ja juustoa.
Yritän olla välittämättä, yritän ajatella, että lisääntynyt paino (+1 kilo) on vaan safkaa ja vettä, ei läskiä. Huomenna ei ole vaikeaa rajoittaa reilusti, jos sitä haluan. Siis fyysisesti ei ole vaikeaa, eri asia on mitä tekisi mieli tehdä. Saa nähdä. Nyt on koulun suhteen aika stressaava vaihe. Pitäisi tavata ohjaajia ja saada töitä valmiiksi ja kaikkea.
En oikein keksi kirjoitettavaakaan.Väsyttää, vaikka olen juonut kupin kahvia ja tölkin energiajuomaa. Silti haluisin vaan nukkua. Viime yönäkin olen nukkunut jotain kahdeksan tuntia, ja sitä edellisinäkin ihan tarpeeksi. Miten voi olla näin saamaton? Kun saisin tästä makoilusta ja syömisestä edes jonkinlaista rentoutumista ja energiaa, mutta taustalla pyörii vaan ajatukset siitä kuinka surkea ihminen olen. Ärsyttää, mutten jaksa ryhtyä mihinkään. En jaksa ajatella.
Lauantaina hain mäkkäristä safkaa, bigmac-aterian ja lastenaterian ja jälkkärin. Söin ulkona kävellessäni, onneksi oli jo hämärää eikä kauheesti ihmisiä liikkeellä. Ranskiksia ja juomia en jaksanut kokonaan, mutta tulihan siinä aika paljon syötyä. Ja olin jo aikaisemmin päivällä syönyt karkkia ja leivoksen. Illalla tilattiin vielä pitsat, joten ruokaa tuli mätettyä. Sunnuntaina en syönyt ihan yhtä paljoa, kai aika normimäärän, mutta tietysti edellisen päivän jäljiltä tunsin itseni jo sillä safkamäärällä turhan täydeksi. Ja tänään tosiaan piparitaikinaa. Ja leipää ja juustoa.
Yritän olla välittämättä, yritän ajatella, että lisääntynyt paino (+1 kilo) on vaan safkaa ja vettä, ei läskiä. Huomenna ei ole vaikeaa rajoittaa reilusti, jos sitä haluan. Siis fyysisesti ei ole vaikeaa, eri asia on mitä tekisi mieli tehdä. Saa nähdä. Nyt on koulun suhteen aika stressaava vaihe. Pitäisi tavata ohjaajia ja saada töitä valmiiksi ja kaikkea.
En oikein keksi kirjoitettavaakaan.Väsyttää, vaikka olen juonut kupin kahvia ja tölkin energiajuomaa. Silti haluisin vaan nukkua. Viime yönäkin olen nukkunut jotain kahdeksan tuntia, ja sitä edellisinäkin ihan tarpeeksi. Miten voi olla näin saamaton? Kun saisin tästä makoilusta ja syömisestä edes jonkinlaista rentoutumista ja energiaa, mutta taustalla pyörii vaan ajatukset siitä kuinka surkea ihminen olen. Ärsyttää, mutten jaksa ryhtyä mihinkään. En jaksa ajatella.
keskiviikko 14. marraskuuta 2012
Vääristäviä peilejä
Yle Areenalla oli dokkari: Anoreksian armoilla. Katsoin sen, tietenkin. Enhän mä osaa olla katsomattakaan. Eikä se välttämättä ole huono asia, ei sitä koskaan tiedä mistä löytää jotain pientä, joka vähän auttaa. Tällä hetkellä esitysaikaa on jäljellä yhdeksän päivää, jos joku haluaa tuon katsoa.
Tein jopa lyhyitä kommentteja, kun katsoin tuota, koska halusin muistaa mistä kaikesta ajattelin että voisin täällä kirjoittaa. Omat syömiseni, en tiedä meneekö ne häiriöksi vai ei. En osaa suhtautua niihin, koska ymmärrän miksi teen niin. Kuulostaa hullulta. Mutta jos voisin ajatella tämän olevan pelkkää vääristynyttä kehonkuvaa ja halua kontrolloida ja laihtua, ois helpompaa. Mutta tällä ei ole tekemistä laihtumisen kanssa, hyvin vähän kontrollinkaan (älkää nyt oikeesti yrittäkö tunkea kaikkia syömishäiriöisiä samaan muottiin), ehkä jonkin verran tuon kehonkuvan kanssa. Tämä on pakokeino, tapa ajatella mitä tahansa muuta kuin ahdistavia asioita, yritys onnistua edes jossain. Hallinnan tunnetta tästä ei saa juuri koskaan. Ahmin ja rajoitan, rajoitan että voisin syödä enemmän herkkuja. Kuten viimeviikolla: torstaina tuhat kaloria, perjantaina neljä tuhatta. Tuo ei todellakaan ole tilanteen hallitsemista.
Mutta siihen dokkariin. Itseasiassa totesinkin tuossa jo yhden asian, mitä yksi noista dokkarin tytöistä sanoi: haluan onnistua jossain. Lisäksi syytän itseäni tästä, niin kuin nuokin. Voisin lopettaa, ihan milloin vaan, jos kestäisin ilman. Jos jaksaisin joka päivä kohdata ne todelliset ahdistuksen aiheet, jos kestäisin sen etten ole täydellinen. Jos osaisin riittää tällaisena. Vaan en osaa, ja en jaksa, olen heikko ja pieni. Siksi tarvitsen pakokeinoja, ja mä olen kokeillut kaikkea. Tavallaan hyvä etten ole löytänyt yhtä tosi hyvin toimivaa, koska en ole siten joutunut erityisen syvälle mihinkään. Musta ei tullut nistiä, ei alkoholistia, mun viiltelyjälkiä ei huomaa etsimättä, mä en ole alipainoinen, mä olen edelleen normaalissa elämässä mukana. Eihän mussa sitten mitään vikaa olekaan, olen työkykyinen. Mä olen hajauttanut asiani niin, että ne pysyy piilossa jos haluan.
Mitä jäin miettimään tuosta dokumentista? Ensinnäkin tuo perinnöllisyys. Tiesinhän mä jo aiemmin, että tällaiset taipumukset, niin kuin kaikki mun muutkin ongelmat, on perityviä. Osa johtuu varmaan opituista malleista, mutta alttius tulee myös geeneissä. Ja mä en haluais kenellekään tätä, varsinkaan lapsilleni, jos niitä joskus saan. Ainakin mun täytyy oppia parempia tapoja käsitellä ahdistusta, ja oppia kestämään negatiiviset tunteet. Mä en halua jatkaa tätä paskan kaatamista seuraaville, mä haluan muuttaa ne asiat, jotka mun suvussa on menny pieleen, molemmilla puolilla. Mä näen mun vanhemmissa kaksi ihmistä hukassa, ei ne kumpikaan osaa oikein olla. Äitiä ei varmaan ole juuri kehuttu, isään ei olla oltu tyytyväisiä, ja se on kai ollut vahinkolapsi, ja sen äitisuhde on ollut puutteellinen. Mä en halua jatkaa tätä.
Kylläpä mä eksyn tänään aiheesta. Loput häiritsemään jääneet asiat: Tuossa kommentoitiin kovasti kuinka järkyttäviä anorektisten ihmisten kuvat on, kuinka tekee pahaa katsoa niin laihoja ihmisiä. Miksei mua häiritse? Tai häiritsee, mutta vasta tosi äärimmäinen laihuus, sellainen ettei kasvoissa ole enää muuta kuin iho. Mutta ei sellaiset vähän alipainoiset häiritse. Ehkä se johtuu siitä, että olen kasvanut sen kokoisia ihmisiä mainoksissa ja telkkarissa katsellen. Lisäksi mietin, mitä mun kaverit (tuttuja ne kai nykyisin on eikä oikeen kavereita) sanois jos niiltä kysyttäis, mitä ne ajattelee musta ja mun ongelmista. Siis jos ne tietäis. Mitä ne sanois mulle? Mitä ne sanois jollekin muulle? Välittäiskö ne, ajattelisko ne että tää on mun vika? Näkiskö ne tän enemmän sairautena, niin kuin mä näen niiden sairaudet?
Viimeinen asia. Mua ei ahdista ruoka yhtä paljon kuin noita tyttöjä. Pystyn syömään normaalia vauhtia. Pystyn syömään herkkuja. Ja jopa kohtuullisen pienellä ahdistuksella. Ei mussa siis ole mitään vikaa. En mä saa tästä puhua, mä en ole vaarassa kuolla, tappaa itseäni, laihtua liikaa, saada vaurioita, en missään vaarassa. Ja mä pystyn lopettamaan, jos tahdon. (Joo, aika kliseistä riippuvaisen puhetta. Ja silti mä uskon tohon.)
Se kehonkuva ei kyllä ole ihan kohdallaan. Varmaan osin siksi olen tähän syömissekoiluunkin turvautunut etsiessäni apua. Tein saman mitä nuo tytöt tuossa dokkarissa. Yritin arvioida omaa vyötäröäni. Tai siis tiedänhän mä senttimäärän, en tosin ole juuri katsellut miltä se näyttää kehänä. Otin siis lankaa ja yritin asettaa lattialle oman vyötäröni kokoista rengasta. Se oli yllättävän vaikeaa, välillä tuntui, että rengas on liian pieni, välillä liian suuri, välillä se näytti siltä miltä pitäiskin. Ja siis kokoa muuttamatta! Sain kuitenkin jonkinlaisen arvion. Sitten mittasin oikean mitan, ja olihan se pienempi.. Kuvatodiste vieressä. Tyylikäs talouspaperitausta on siksi, etten halunnut, että minut tunnistetaan tästä jonkin meidän maton tai lattian perusteella. (Hieman kaukaa haettua, mutta ihan sama.)
Voishan toi ero noissa mitoissa olla suurempikin. Ja kuitenkin, mittaamalla selvisi, että olin yliarvioinut kymmenellä sentillä. Arvioni on siis isompi kuin olen koskaan todellisuudessa ollut, tai ehkä juuri se mitä olin isoimmillani. Siinä ja siinä, alkukeväällä mitta oli neljä senttiä vähemmän kuin tuo arvioni. Katselin noita vielä peilin edessä ja muutenkin. Ilman peiliä tuo pienempikin, oikea mitta, näytti liian isolta että voisin olla tyytyväinen. Sitten siirryin peilin eteen, laitoin rinkulat maahan, katsoin itseäni ja noita. Ja mä näytin isommalle kuin kumpikaan noista. Äkkiä toi pienempi oli jotain, mitä en vois ikinä saavuttaa. Tarkistin vielä mittanauhalla, ajattelin että olin kuitenkin venyttänyt tuota mittalankaa, ja en oikeasti ois niin pieni, kuin mitä se sanoo. Ja sitten kun roikotin tuota lyhyttä lankaa vapaasti mittanauhan vieressä, se oli saman pituinen kuin olin venymättömällä mitanauhalla mitannut. Mä en voi käsittää. Miten mun oma havainto itsestäni voikin olla niin hukassa?
Mitä jos tekisin tämän aina välillä? Oppisinko vähitellen näkemään itseni oikein? Oppisinko miten mun muu elämä vaikuttaa mun kehonkuvaan? Olisiko se niin vaihteleva kuin kuvittelen? Olisiko mulla realistisia päiviä?
Tein jopa lyhyitä kommentteja, kun katsoin tuota, koska halusin muistaa mistä kaikesta ajattelin että voisin täällä kirjoittaa. Omat syömiseni, en tiedä meneekö ne häiriöksi vai ei. En osaa suhtautua niihin, koska ymmärrän miksi teen niin. Kuulostaa hullulta. Mutta jos voisin ajatella tämän olevan pelkkää vääristynyttä kehonkuvaa ja halua kontrolloida ja laihtua, ois helpompaa. Mutta tällä ei ole tekemistä laihtumisen kanssa, hyvin vähän kontrollinkaan (älkää nyt oikeesti yrittäkö tunkea kaikkia syömishäiriöisiä samaan muottiin), ehkä jonkin verran tuon kehonkuvan kanssa. Tämä on pakokeino, tapa ajatella mitä tahansa muuta kuin ahdistavia asioita, yritys onnistua edes jossain. Hallinnan tunnetta tästä ei saa juuri koskaan. Ahmin ja rajoitan, rajoitan että voisin syödä enemmän herkkuja. Kuten viimeviikolla: torstaina tuhat kaloria, perjantaina neljä tuhatta. Tuo ei todellakaan ole tilanteen hallitsemista.
Mutta siihen dokkariin. Itseasiassa totesinkin tuossa jo yhden asian, mitä yksi noista dokkarin tytöistä sanoi: haluan onnistua jossain. Lisäksi syytän itseäni tästä, niin kuin nuokin. Voisin lopettaa, ihan milloin vaan, jos kestäisin ilman. Jos jaksaisin joka päivä kohdata ne todelliset ahdistuksen aiheet, jos kestäisin sen etten ole täydellinen. Jos osaisin riittää tällaisena. Vaan en osaa, ja en jaksa, olen heikko ja pieni. Siksi tarvitsen pakokeinoja, ja mä olen kokeillut kaikkea. Tavallaan hyvä etten ole löytänyt yhtä tosi hyvin toimivaa, koska en ole siten joutunut erityisen syvälle mihinkään. Musta ei tullut nistiä, ei alkoholistia, mun viiltelyjälkiä ei huomaa etsimättä, mä en ole alipainoinen, mä olen edelleen normaalissa elämässä mukana. Eihän mussa sitten mitään vikaa olekaan, olen työkykyinen. Mä olen hajauttanut asiani niin, että ne pysyy piilossa jos haluan.
Mitä jäin miettimään tuosta dokumentista? Ensinnäkin tuo perinnöllisyys. Tiesinhän mä jo aiemmin, että tällaiset taipumukset, niin kuin kaikki mun muutkin ongelmat, on perityviä. Osa johtuu varmaan opituista malleista, mutta alttius tulee myös geeneissä. Ja mä en haluais kenellekään tätä, varsinkaan lapsilleni, jos niitä joskus saan. Ainakin mun täytyy oppia parempia tapoja käsitellä ahdistusta, ja oppia kestämään negatiiviset tunteet. Mä en halua jatkaa tätä paskan kaatamista seuraaville, mä haluan muuttaa ne asiat, jotka mun suvussa on menny pieleen, molemmilla puolilla. Mä näen mun vanhemmissa kaksi ihmistä hukassa, ei ne kumpikaan osaa oikein olla. Äitiä ei varmaan ole juuri kehuttu, isään ei olla oltu tyytyväisiä, ja se on kai ollut vahinkolapsi, ja sen äitisuhde on ollut puutteellinen. Mä en halua jatkaa tätä.
Kylläpä mä eksyn tänään aiheesta. Loput häiritsemään jääneet asiat: Tuossa kommentoitiin kovasti kuinka järkyttäviä anorektisten ihmisten kuvat on, kuinka tekee pahaa katsoa niin laihoja ihmisiä. Miksei mua häiritse? Tai häiritsee, mutta vasta tosi äärimmäinen laihuus, sellainen ettei kasvoissa ole enää muuta kuin iho. Mutta ei sellaiset vähän alipainoiset häiritse. Ehkä se johtuu siitä, että olen kasvanut sen kokoisia ihmisiä mainoksissa ja telkkarissa katsellen. Lisäksi mietin, mitä mun kaverit (tuttuja ne kai nykyisin on eikä oikeen kavereita) sanois jos niiltä kysyttäis, mitä ne ajattelee musta ja mun ongelmista. Siis jos ne tietäis. Mitä ne sanois mulle? Mitä ne sanois jollekin muulle? Välittäiskö ne, ajattelisko ne että tää on mun vika? Näkiskö ne tän enemmän sairautena, niin kuin mä näen niiden sairaudet?
Viimeinen asia. Mua ei ahdista ruoka yhtä paljon kuin noita tyttöjä. Pystyn syömään normaalia vauhtia. Pystyn syömään herkkuja. Ja jopa kohtuullisen pienellä ahdistuksella. Ei mussa siis ole mitään vikaa. En mä saa tästä puhua, mä en ole vaarassa kuolla, tappaa itseäni, laihtua liikaa, saada vaurioita, en missään vaarassa. Ja mä pystyn lopettamaan, jos tahdon. (Joo, aika kliseistä riippuvaisen puhetta. Ja silti mä uskon tohon.)
Voishan toi ero noissa mitoissa olla suurempikin. Ja kuitenkin, mittaamalla selvisi, että olin yliarvioinut kymmenellä sentillä. Arvioni on siis isompi kuin olen koskaan todellisuudessa ollut, tai ehkä juuri se mitä olin isoimmillani. Siinä ja siinä, alkukeväällä mitta oli neljä senttiä vähemmän kuin tuo arvioni. Katselin noita vielä peilin edessä ja muutenkin. Ilman peiliä tuo pienempikin, oikea mitta, näytti liian isolta että voisin olla tyytyväinen. Sitten siirryin peilin eteen, laitoin rinkulat maahan, katsoin itseäni ja noita. Ja mä näytin isommalle kuin kumpikaan noista. Äkkiä toi pienempi oli jotain, mitä en vois ikinä saavuttaa. Tarkistin vielä mittanauhalla, ajattelin että olin kuitenkin venyttänyt tuota mittalankaa, ja en oikeasti ois niin pieni, kuin mitä se sanoo. Ja sitten kun roikotin tuota lyhyttä lankaa vapaasti mittanauhan vieressä, se oli saman pituinen kuin olin venymättömällä mitanauhalla mitannut. Mä en voi käsittää. Miten mun oma havainto itsestäni voikin olla niin hukassa?
Mitä jos tekisin tämän aina välillä? Oppisinko vähitellen näkemään itseni oikein? Oppisinko miten mun muu elämä vaikuttaa mun kehonkuvaan? Olisiko se niin vaihteleva kuin kuvittelen? Olisiko mulla realistisia päiviä?
maanantai 12. marraskuuta 2012
Lukot ei avautuneet / Ei vaikka mitä mä teen
Kumma päivä. Toisaalta on masentanut ja ahdistanut, ja toisaalta olen saanut ihan hyvin asioita aikaan. Ainakin tähän mennessä. Vähän pelottaa kirjoittaa, koska mieleen voi tulla jotain ahdistavaa, ja sitten en ehkä saa loppupäivänä oikein mitään tehtyä. Vaikka periaatteessa olen kai tehnyt tänään jo tarpeeksi. Mutta kun on vielä energiaa tehdä, jaksais vielä vähän keskittyä. Ehkä. En halua ajaa itseäni liian väsyneeksi, mutta toisaalta olisi hyvä käyttää hyödyksi ne hetket, kun tekeminen sujuu.
Aamu tosiaan alkoi sillä että ahdisti vähän ja masensi. Nukuin omasta mielestäni liian myöhään ja jumitin liikaa ennen kuin lähdin kotoa. En siis omasta mielestäni hoitanut asioitani kunnolla. Toki nyt myöhemmin voi sanoa, että aika turhaa, kun kuitenkin sain aikaan sen mitä vähintään piti (ainakin jollain tasolla, mulla ei kauheen tarkkaa suunnitelmaa ollut). Mutta en mä sitä aamulla tiennyt, ois mieliala voinu yhtä hyvin jatkaa romahtamista niin, etten ois saanu lähdettyä kotoa. Tänään kai velvollisuudentunto oli vahvimpana, ja pääsin ulos ja opiskelemaan.
Kyllä mulle yleensä käy niin, että kun pääsen ovesta ulos, saan tehtyä mitä halusin. Paitsi joskus on sellaisia päiviä, että olen itkenyt tai panikoinut niin paljon, ettei energiaa vain enää ole. Tosin tuollaisina päivinä en lähtiskään mihinkään, jos ei olis jotain sovittua tapaamista. Mutta se liikkeellelähtö, se että jaksaa nousta vaikka koko kroppa ja mieli huutaa ettei tahdo, se on vaikeaa. Ja se vie voimia. Eikä sitä kovin moni ymmärrä. Itsekin kysyn itseltäni joskus "mikset vaan nouse/lähde/avaa kirjaa?". Miksi en vain ryhdy töihin? Vaikkei muut noita yleensä ääneen multa kysele, joistain ihmisistä näkee, että sitä ne ajattelee. Ja joidenkin mielestä opiskelu on vain siihen kirjaan tarttumista. Koska tuollaisia ihmisiä on, tunnen itseni jotenkin heikoksi ja epäonnistuneeksi, kun minulla pelkkä aloitus on vaikeaa. Eikä vaan sen takia ettei huvita tai laiskottaa, vaan siksi että ahdistaa.
Tiedän keskittyväni liikaa negatiivisiin asioihin. Kyselen itseltäni miksen tehnyt jotain asiaa, miksi sain niin vähän aikaan. Miksi en yrittänyt kaikkeani? Kun oikeasti mun pitäis huomata se, että ylipäätään kaivoin opiskelujutut esille, mietin niitä, kestin niiden kanssa. Jaksoin tehdä asiaa, joka ei ole helppoa ja joka hyvinkin mahdollisesti romauttaa mun itsetunnon alas, jos en onnistu. Otin riskin, tein jotain raskasta, hoidin sen mitä piti. Mutta mun mielessä asioiden aikaansaamisen pitäis olla itsestäänselvyys, ei siitä mitään kehuja tarvita. Asioista, jotka pitää hoitaa, ei tarvita kehuja. Ja vapaaehtoiset on sitten muuten itsessään palkitsevia, ettei niistäkään tarvita kehuja. Oikeastaan en keksi juuri asioita, joista pitäisi olla jotenkin tyytyväinen. Ei mua ole koskaan erityisesti kehuttu siivoamisesta tai koulumenestyksestä tai mistään. Tai lähinnä ei ole tunnustettu sitä, että nuo asiat on vaatineet työtä. Ei ole sanottu, että hyvä kun olet jaksanut tehdä hommia niin että sait tämän aikaan.
Ja vaikka mä tiedän että noin on ollu, ja että se pakollisenkin asian tekeminen ja vaivannäkö on kehumisen arvoista, hämmästyn aina kun joku antaa ymmärtää, että olisin saanut jotain aikaan. Siis sillä tavalla aikaan, ettei se ole itsestäänselvää, että olen toiminut niin, vaikka asian tekeminen onkin ollut pakollista. Joskus kun kerron terapeutille, että oli vaikea aamu ja itkin ja olin ahdistunut, terapeutti saattaa kysyä että miten mä sitten sain itseni kasattua ja lähdettyä ovesta ulos. Ja mä en ymmärrä, että miten niin miten sain tuon tehtyä? Munhan oli pakko, ei mulla ollut muuta vaihtoehtoa. Eikä siinä silloin ollut mitään erinomaista. Ja jääminen ois ahdistanut enemmän, kun en ois sitten tehnyt mitään.
Toivon, että jonain päivänä pystyisin tunnustamaan itselleni, että olen saanut asioita aikaan muustakin syystä kuin siitä, että tekemättömyys ois vaan tuntunu pahemmalta. Mä haluaisin positiivisia motivaatiokeinoja, en vaan uhkakuvia siitä, mitä tapahtuu, jos en toimi niin kuin pitäis. Mutta vaikeahan niitä on löytää, jos en löydä tekemistäni asioista mitään kehuttavaa. Tai en uskalla löytää, pelkään muuttuvani itserakkaaksi ja omahyväiseksi. Mieluummin inhoan itse itseäni kuin annan muille syitä inhota mua.
Apulanta: Syöpä (otsikko)
Aamu tosiaan alkoi sillä että ahdisti vähän ja masensi. Nukuin omasta mielestäni liian myöhään ja jumitin liikaa ennen kuin lähdin kotoa. En siis omasta mielestäni hoitanut asioitani kunnolla. Toki nyt myöhemmin voi sanoa, että aika turhaa, kun kuitenkin sain aikaan sen mitä vähintään piti (ainakin jollain tasolla, mulla ei kauheen tarkkaa suunnitelmaa ollut). Mutta en mä sitä aamulla tiennyt, ois mieliala voinu yhtä hyvin jatkaa romahtamista niin, etten ois saanu lähdettyä kotoa. Tänään kai velvollisuudentunto oli vahvimpana, ja pääsin ulos ja opiskelemaan.
Kyllä mulle yleensä käy niin, että kun pääsen ovesta ulos, saan tehtyä mitä halusin. Paitsi joskus on sellaisia päiviä, että olen itkenyt tai panikoinut niin paljon, ettei energiaa vain enää ole. Tosin tuollaisina päivinä en lähtiskään mihinkään, jos ei olis jotain sovittua tapaamista. Mutta se liikkeellelähtö, se että jaksaa nousta vaikka koko kroppa ja mieli huutaa ettei tahdo, se on vaikeaa. Ja se vie voimia. Eikä sitä kovin moni ymmärrä. Itsekin kysyn itseltäni joskus "mikset vaan nouse/lähde/avaa kirjaa?". Miksi en vain ryhdy töihin? Vaikkei muut noita yleensä ääneen multa kysele, joistain ihmisistä näkee, että sitä ne ajattelee. Ja joidenkin mielestä opiskelu on vain siihen kirjaan tarttumista. Koska tuollaisia ihmisiä on, tunnen itseni jotenkin heikoksi ja epäonnistuneeksi, kun minulla pelkkä aloitus on vaikeaa. Eikä vaan sen takia ettei huvita tai laiskottaa, vaan siksi että ahdistaa.
Tiedän keskittyväni liikaa negatiivisiin asioihin. Kyselen itseltäni miksen tehnyt jotain asiaa, miksi sain niin vähän aikaan. Miksi en yrittänyt kaikkeani? Kun oikeasti mun pitäis huomata se, että ylipäätään kaivoin opiskelujutut esille, mietin niitä, kestin niiden kanssa. Jaksoin tehdä asiaa, joka ei ole helppoa ja joka hyvinkin mahdollisesti romauttaa mun itsetunnon alas, jos en onnistu. Otin riskin, tein jotain raskasta, hoidin sen mitä piti. Mutta mun mielessä asioiden aikaansaamisen pitäis olla itsestäänselvyys, ei siitä mitään kehuja tarvita. Asioista, jotka pitää hoitaa, ei tarvita kehuja. Ja vapaaehtoiset on sitten muuten itsessään palkitsevia, ettei niistäkään tarvita kehuja. Oikeastaan en keksi juuri asioita, joista pitäisi olla jotenkin tyytyväinen. Ei mua ole koskaan erityisesti kehuttu siivoamisesta tai koulumenestyksestä tai mistään. Tai lähinnä ei ole tunnustettu sitä, että nuo asiat on vaatineet työtä. Ei ole sanottu, että hyvä kun olet jaksanut tehdä hommia niin että sait tämän aikaan.
Ja vaikka mä tiedän että noin on ollu, ja että se pakollisenkin asian tekeminen ja vaivannäkö on kehumisen arvoista, hämmästyn aina kun joku antaa ymmärtää, että olisin saanut jotain aikaan. Siis sillä tavalla aikaan, ettei se ole itsestäänselvää, että olen toiminut niin, vaikka asian tekeminen onkin ollut pakollista. Joskus kun kerron terapeutille, että oli vaikea aamu ja itkin ja olin ahdistunut, terapeutti saattaa kysyä että miten mä sitten sain itseni kasattua ja lähdettyä ovesta ulos. Ja mä en ymmärrä, että miten niin miten sain tuon tehtyä? Munhan oli pakko, ei mulla ollut muuta vaihtoehtoa. Eikä siinä silloin ollut mitään erinomaista. Ja jääminen ois ahdistanut enemmän, kun en ois sitten tehnyt mitään.
Toivon, että jonain päivänä pystyisin tunnustamaan itselleni, että olen saanut asioita aikaan muustakin syystä kuin siitä, että tekemättömyys ois vaan tuntunu pahemmalta. Mä haluaisin positiivisia motivaatiokeinoja, en vaan uhkakuvia siitä, mitä tapahtuu, jos en toimi niin kuin pitäis. Mutta vaikeahan niitä on löytää, jos en löydä tekemistäni asioista mitään kehuttavaa. Tai en uskalla löytää, pelkään muuttuvani itserakkaaksi ja omahyväiseksi. Mieluummin inhoan itse itseäni kuin annan muille syitä inhota mua.
Apulanta: Syöpä (otsikko)
lauantai 10. marraskuuta 2012
Yön kirjoituksia
Sekava päivä. Eilen en syönyt tarpeeksi, joten tänään on ollut vähän kummallinen olo. Tai niin oli eilenkin. Joko dissosioin tai olen aivan liian tietoinen kropastani. Olen levoton. Kuin olisin juonut liikaa kahvia, paitsi etten ole.
Nytkin on vaikea saada ajatuksia kiinni. Niitä kyllä riittäis, mutta ne karkaa. Liikaa kaikkea menossa yhtäaikaa: ruoka, kroppa, terapian loppuminen (väheneminen!), opiskelu, ja sekava olo (joka varmaan johtuu kaikista edellisistä). Ja kun miettii kaikkea, tulee syyllinen, epäonnistunut, säälittävä, lapsellinen ja ylipäätän paska olo. Mä en vaan pääse siitä tunteesta, että olen jotenkin huonompi kuin kaikki muut, että mun inhimillisyys on epäonnistumista.
Mistä ihmeestä mä alottasin? Jos vaan jatkan siitä mihin eilen jäin. Opiskelujutut edistyi hieman. Mutta ihan vaan siitä syystä, etten ollut yksin siitä vastuussa. Istuin myöhemmin käytävällä jumittamassa varmaan parikymmentä minuuttia. Tarkoitus oli avata kirjat, tehdä projektia, ihan mitä vaan. Mutta mä istuin parikymmentä minuuttia tekemättä mitään ja tuijotin ikkunasta ulos. Ja sitten kuulin jonkun sanovan: "Sä oisit voinu käyttää tän ajan jotenkin ihan muuten." Joo, se oli tarkoitettu jollekin muulle kuin mulle, mutta silti nousin ylös tuon kuultuani. Ja jollain tasolla toivoin, että se ääni ois ollu vaan mun päässä. En nähnyt sitä ihmistä, joka sen sanoi, mutta siinä paikassa oli mahdollista kuulla ihmisten puhuvan toisissa kerroksissa, eri käytävällä, mennessään hissiin ja niin edelleen. Että kai se oli oikea ihminen ja mä olen ihan järjissäni ja en vaan omaa huonouttani osaa hoitaa elämääni kunnolla. (Joo, mulle kelpais ihan mikä vaan viemään tän syyllisyyden pois.)
Tarkoitus oli mennä ostamaan kahvi ja vähän lukea. Päädyin kuitenkin ostamaan ruokaa (sitä vähäkalorisinta, eikä leipää sen kanssa). Paljoa muuta en ennen kotiinpääsyä syönytkään. Enkä kotonakaan juuri syönyt, joten eilisen kaloreiksi tuli alle 1100. (Juu ei huolta, otin tänään takasin päin..) Meni kuitenkin ihan hyvin, fyysinen olo ei ollut erityisen huono.
Tänään ei ollut sitten ihan yhtä hyvä. Aamupäivä ja alkuiltapäivä oli vielä ok, enkä syönyt ihan kauhean paljoa, jotain päälle 600 kaloria. Oli mulla nälkä, enemmänkin ois menny. Tein koulujuttuja jonkin verran. Sitten ajattelin lähteä lenkille. Oli nälkä. Söin banaanin ja lähdin ulos. Ei kulkenut, ja tiesinhän mä sen jo valmiiks. Mutta jotenki aattelin, että se on vaan mun päässä, kyllä mä oikeesti jaksaisin. Ulkona, ja itseasiassa jo aiemmin päivällä, iski randomisti sellainen kuvotus tai inhottava olo. Vaikea selittää miltä se oikein tuntui. Vähän kuin astuisi äkkiä kuoppaan, tai kuin olisi lyönyt päänsä. Se oli vähän pelottavaa. En tiennyt johtuuko se syömättömyydestä vai mistä. En sitten juossut kuin kymmenisen minuuttia. Ja vähän lihaskuntoa päälle, mutten ollut ulkona kuin puoli tuntia. Eikä sinänsä mikään ihme, etten jaksanut, kello oli jotain puoli kolme, ja olin edellisen päivän aamusta alkaen syönyt alle yhden päivän kalorit. Silti oli epäonnistunut olo.
Tulin kotiin, tein ruokaa, syötiin. Kalorit 1600 tienoilla. Ja sitten en lopettanut syömistä. Hain leipää kerran, toisen. Söin 2000 kaloriin. Ja mulla oli vielä nälkä ja teki hirveästi mieli jotain leivoksia. Joten leivoin. Ja nyt olen yli kolmessatuhannessa. Ja ällöttää. Meinaa nousta itsekseen ylös. Tosin niin meinaa mikä tahansa ruoka aina välillä. En ole edes hirveän moneen kertaan oksentanut syömissekoilujeni aikana, ja olen silti tainnut aiheuttaa tuon itselleni, tai ainakin pahentaa asiaa. (Pitäisiköhän joskus kysyä lääkäriltä kuinka usein ruuan nouseminen takaisin ylöspäin on normaalia? En mä kyllä pelkästään tätä varten mene. Luulotautinen muutenkin.)
Sellaiset pari päivää. Päässä pyörinyt lähinnä ajatukset ruuasta ja kropasta, ja jos ei ne, niin opiskelu tai terapia.
Mulla ei ole pysyvää käsitystä omasta ulkonäöstäni. Vois olla, jos antaisin olla. Mutta en saa ajatella postiivisesti itsestäni, omakehu on rumaa. Satunnaisesti näen jotain kivaa. Meikkaan joka päivä, ja tykkään siitä. Lisäksi vuosien varrella olen oppinut taitavammaksi. Eli joskus mulla on omastakin mielestäni kivat silmät, kun meikki on onnistunut. Ja joskus muutenkin, mutta oon vaan tottunu näkemään itseni meikit päällä, joten näytän meikittömänä oudolta. Enkä mä sillai erityisen ruma tai ikävän näköinen mielestäni ole. Ja nyt kun painan vähän vähemmän, mun kasvot on mun mielestä vähän paremmat. (Olen jopa itse alkanut nähdä eroa vanhaan.)
Mutta keho, mulla on hyvin heikko käsitys siitä, miltä se oikeasti näyttää. Jalat. Kun istun, reidet näyttää isommilta kuin ne on, totta kai. Mutta enpä niitä juuri muuten näe, joten luulen että ne on samannäköiset kun mä seison. Jos istun jonkun penkin reunalla, niin ettei reidet leviä, hämmästyn niiden kokoa. Välillä mulle tulee sellaisia "oonko mä oikeesti näin pieni?"-hetkiä. Ja sitten mä "tajuan" etten voi olla, koska ahdan itseeni valtavasti ruokaa. Vatsa on tietysti sellanen, että se turpoaa syömisten mukaan. Tykkään siitä tietysti eniten kun se on pienimmillään, eli kun en ole pariin päivään syönyt ihan hirveästi.
Käsissäkin on omat ongelmansa. Enimmäkseen ne on mun mielestä liian isot. Mutta satunnaisesti, kun laitan tukkaa ponnarille, näen lihasten rajat käsissäni. Ihmettelen, että onko mun kädet todella lihastakin, eikä vaan läskiä. Ranteiden seudulla mua häiritsee se, että mun oikea käsi on hieman vasenta isompi, ainakin mun mielestä. (Olen oikeakätinen, joten näin varmaan onkin.) Eihän sitä kukaan muu huomaa, mutta ois kyllä kiva jos oikea ois vähän pienempi. Ranteiden luut näkyy ehkä vähän selvemmin kuin joskus. Ehkä. Kämmenselät näyttää aina välillä vanhan ihmisen käsiltä: kuiva iho, verisuonet ja jänteet näkyy selvästi.
Mutta kyllä munkin on pakko myöntää, että olen pienentynyt alkuvuodesta. (Seitsemän kiloa tämän aamun punnituksen mukaan.) Ja jossain asioissa sen huomaa. Takapuoli puutuu helpommin bussimatkalla, itseasiassa jopa sohvalla. Ja mä olen normaalipainoinen, en alipainoinen. Tunnen lonkkaluuni, jos laitan kädet takin taskuihin. Näen niiden ulkonevimmat osat suihkussa (ja tykkään siitä). Näen rintalastan luiden rajat (ja tykkään siitä). Kyynärpäissä tuntuu pelkkää luuta. Yksi vyö on neljä reikää kireämmällä kuin sen ostaessani. Jotkut paidat on löysempiä. En enää näytä läskille niissä vaatteissa, joissa ennen näin oli. En halua palata takaisin vanhaan painooni. Tämä on parempi.
Mun pitäis alkaa syödä enemmän, tasaisemmin. Jaksaisin liikkua paremmin, voisin saada vähän enemmän lihaksiakin. Ei sillä että haluaisin niitä mitenkään suuresti. Mutta loppujen lopuksi voisin päästä oikeasti lähemmäksi sitä jotain, mitä tavoittelen. Ja ei ehkä tulisi ahmitua. Koska nyt mä syön, syön, syön, ja sitten rajoitan. Ja molempien aikana on paha olo. Rajoittaessa verensokeri on varmaan liian matalalla, ja ahmiessa oksettaa, koska syön ruokaa niin paljon, että se loppuu tai että muhun ei mahdu enempää. Mutta se on vaikeaa, pelkään lihovani. Ja kun vaaka on tarpeeksi monena päivänä näyttänyt isompaa lukua, alan taas rajoittaa. Pelkään että noin käy silloinkin, jos yritän syödä normaalisti. Ja miksi uhrata se, että voin syödä pellillisen keksejä, jos joka tapauksessa vedän kalorit alas muutaman päivän välein? Jos voisin olla varma, ettei paino liikahtaisi mihinkään, normaali syöminen ois helpompaa. Mutta en voi, eikä ihminen toimikaan niin, joten mieluummin varmistelen niin, että paino tippuu tai pysyy samana.
Opiskelusta ja terapiasta piti vielä kirjoittaa, mutta kello on paljon ja tämä teksti alkaa olla jo näin aika pitkä. Ja halusin myös kirjoittaa Yle Femiltä tulleesta islantilaissarjasta Heimsendir (suomeksi Lopun alku, englanniksi World's End). Tavallaan tyhmää kirjoittaa siitä vasta nyt, kun puolet jaksoista on jo poistunu Areenalta. Mutta jos joskus törmäätte tähän jossakin, jos vaikka Yle uusisi, kannattaa katsoa. Yle tiivistää sarjan näin: "Tarina maaseudulla sijaitsevasta psykiatrisesta sairaalasta, jossa potilaat nousevat kapinaan. Islantilainen draamakomedia."
Ja nyt ehkä jonkinasteisia juonipaljastuksia, älä lue tätä kappaletta, jos haluat niitä välttää. Parista asiasta tykkäsin erityisesti. Ensinnäkin Einar ja sen vaaleanpunaiset norsut, jotka kai edusti sitä, miten Einar sairauteensa suhtautui. Alkuun ne norsut oli valtavia, äänekkäitä, tilaavieviä. Ja Einar teki parhaansa ettei näkisi niitä. Viimeisessä jaksossa Einar kuitenkin istuu rauhassa sängyllä, (jo huomattavasti pienempi) norsu vieressään. Einar huoka, ja norsu huokaa. Lopulta norsu pienenee ja häviää kokonaan, mutta vasta kun Einar on hyväksynyt, että se on olemassa. Hieno kuvaus siitä, mitä vaikeiden asioiden kanssa tehdään: ne kielletään, vaikka ne on yhtä vaikeaa olla huomaamatta kuin kärsällään lyövä vaaleanpunainen elefantti. Mutta ne häviää vasta, kun tunnustaa niiden olemassaolon, ja ymmärtää mistä ne on tulleet. Kaiken paskan voima on siinä, miten kovasti me kulutetaan energiaa taistelemalla sitä vastaan. Toinen mistä pidin, oli Margeirin tarina. (Samoja teemoja oli muissakin hahmoissa.) Hulluus on loppujen lopuksi täysin ymmärrettävää, se on vain reaktio niihin olosuhteisiin, joissa ihminen on joutunut elämään. Se on tapa selviytyä, säilyttää itsestään tai toisista sellainen käsitys, joka ei tuhoa elämää. Se on yritys hallita liian kaoottista ja pelottavaa todellisuutta, selviytyä traumojen kanssa. Ja se ei ole valinta, se ei ole vika, se on pakko. Se on pakko niin kauan, kun kukaan ei onnistu vakuuttamaan, etteivät traumaattiset tapahtumat ole ihmisen oma vika ja ettei maailma ole pelkkää käsittämätöntä tapahtuminen virtaa ilman mahdollisuuksia vaikuttaa.
Hieno sarja, ja hyvin tehty. Näyttelijät vaikutti hyviltä, yhdestäkään ei tullut sellaista väkisin tekemisen tunnetta. Hahmot oli ehkä paikoin hieman yliampuvia, tosin kyseinen mielisairaala oli ilmeisesti se viimeinen vaihtoehto. Ja islannin kieli kuulosti kauniilta, ja maisematkin oli tietty hienoja. Pidin siis paljon, ja suosittelen katsomaan, jos tykkää mustahkosta huumorista ja hulluista ja hyvin tehdystä draamasta. Jos joskus törmään dvd-boksiin, saatan ostaa. Riippuu rahatilanteesta.
Mutta nyt! Kello on kolme yöllä, mun pitää mennä nukkumaan.
Alice in Wonderland (kuva), Heimsendir (kuvat kollaasissa)
torstai 8. marraskuuta 2012
Väsyttää
Lievää dissosiointia ilmassa tänään. Jos en liiku, kroppa ei tunnu omalta. Ei niin voimakkaasti kuin joskus, mutta kuitenkin. Koulujuttuja pitäis tehdä. Saa nähdä miten saan aikaan.
Nyt on sellainen olo, että selviän ihan hyvin koko päivän pelkällä kahvilla. Vaikka tiedän että muutaman tunnin kuluttua kaipaan kyllä ruokaa. On mulla leipää vähän mukana, ja pari mandariinia. Ja superkevyitä sulatejuustoviipaleita, niitä yksittäispakattuja. Aamupalaksi yksi pala leipää, juustoviipale ja kahvia. Ja siinä kaikki mitä oon tähän mennessä syöny. Hereillä oon ollu kolme ja puol tuntia. Aamupalasta ja mulla mukana olevista eväistä tulee yhteensä alle 500 kaloria. En tiedä pärjäänkö niillä siihen asti, että pääsen kotiin, eli suunnilleen kuuden tunnin päähän. Tai pärjään toki jos on pakko, mutta millainen fyysinen olo tulee on sitten eri asia.
Väsyttää. Valvoin taas liian myöhään. Mutta yö tuntuu niin omalta ajalta, saan olla rauhassa eikä mikään häiritse. Tykkään olla yksin hereillä hijaisessa kämpässä. Yöllä mulla ei ole niin surta tarvetta suorittaa kuin päivällä, siksi tykkään siitä.
Näyttää siltä että toinen mun tälle päivälle suunnittelemista koulujutuista jää tekemättä. Huomenna sitten. Eikä edes ole kohtuuttoman syyllinen olo. Johtuu tosin siitä, että toinen koulujuttu tulee väkisinkin tehtyä, kun en ole sitä yksin tekemässä.
Luulin että mulla ois ollu enemmän kirjotettavaa. On vähän tyhjä olo, ei oikeen ajatukset liiku. Haluisin vaan nukkua.
Nyt on sellainen olo, että selviän ihan hyvin koko päivän pelkällä kahvilla. Vaikka tiedän että muutaman tunnin kuluttua kaipaan kyllä ruokaa. On mulla leipää vähän mukana, ja pari mandariinia. Ja superkevyitä sulatejuustoviipaleita, niitä yksittäispakattuja. Aamupalaksi yksi pala leipää, juustoviipale ja kahvia. Ja siinä kaikki mitä oon tähän mennessä syöny. Hereillä oon ollu kolme ja puol tuntia. Aamupalasta ja mulla mukana olevista eväistä tulee yhteensä alle 500 kaloria. En tiedä pärjäänkö niillä siihen asti, että pääsen kotiin, eli suunnilleen kuuden tunnin päähän. Tai pärjään toki jos on pakko, mutta millainen fyysinen olo tulee on sitten eri asia.
Väsyttää. Valvoin taas liian myöhään. Mutta yö tuntuu niin omalta ajalta, saan olla rauhassa eikä mikään häiritse. Tykkään olla yksin hereillä hijaisessa kämpässä. Yöllä mulla ei ole niin surta tarvetta suorittaa kuin päivällä, siksi tykkään siitä.
Näyttää siltä että toinen mun tälle päivälle suunnittelemista koulujutuista jää tekemättä. Huomenna sitten. Eikä edes ole kohtuuttoman syyllinen olo. Johtuu tosin siitä, että toinen koulujuttu tulee väkisinkin tehtyä, kun en ole sitä yksin tekemässä.
Luulin että mulla ois ollu enemmän kirjotettavaa. On vähän tyhjä olo, ei oikeen ajatukset liiku. Haluisin vaan nukkua.
I'll be your hate, I'll be your love
Musta tuntuu, että eilisen hyvän päivän jälkeen oon taas rymisemässä alas. Vielä ei ole erityisen paska olo, vaikka koko ajan huononee. Ruokahalu terveellisten asioiden suhteen laskee (ajatus normiruuasta etoo mua tällä hetkellä), mutta herkkuja voisin syödä vaikka kuinka. En tiedä mistä tämä taas tuli, mutta jälleen kerran tekis mieli vetää ruokaöverit. Ehtihän tässä kolme alle kahdentonnin päivää ollakin, jei. Sunnuntaina oli juuri vajaa pari tuhatta, maanantaina ja tiistaina 1500 päällä. Tänään oli 1600, kunnes sorruin syömään taas vaihteeksi vehnäjauho-rasva-sokeri-möhmää. Miksi sen pitää olla niin hyvää? Ja miksi kunnollinen ruoka ällöttää? Varsinkaan jälkimmäistä en ymmärrä. Ei mulla yleensä tollasta ole.
Ehkä mä oon vaan syöny parina viimepäivänä liian vähän rasvaa, ja nyt kroppa yrittää otta vahinko takas. En mä sitä varsinaisesti tahallani tee, rasva vaan ei pidä kylläisenä, ainakaan siinä määrin kuin sitä kaloriensa suhteen viitsii syödä. Se tuntuu turhalta, kun ei oikeastaan tee muuta kuin lisää makua - ja kaloreita. Tiedän että kroppa tarvii rasvaa. Mutta kun niissä hyvissäkin rasvoissa on kaloreita. Ja esimerkiksi pähkinöiden syöntiä en vaan osaa lopettaa ajoissa. Pitäis vaan muistaa syödä kalaöljyä joka päivä, ehkä se vähän helpottais. On siinäkin tietty kaloreita, mutta koska se on lisäravinne, en laske sitä.
Ärsyttää vaan, kun tänään tuli syötyä liikaa. Tai siis ihan pikkuisen yli 2000 kaloria. Olin just tänä aamuna saanu painon taas kivaan kilomäärään, luulen että huomenna se on taas toissapäivän arvoissa. Sen siitä saa, kun huijaa painon alas: söin puoli pussillista kuivaluumuja eilen illalla, tiedätte varmaan mitä kuivahedelmät yleensäkin tekee isommissa määrin. Taisin käydä neljä kertaa yön aikana vessassa, vatsa oli kipeä ja heräilin vähän väliä hikisenä. (Mitähän sekin sitten ois, jos vetäis oikeita laksoja, en halua edes kuvitella.) Eli surkeasti nukuttu yö takana. Mutta tänä aamuna vaaka näytti kiloa vähemmän kuin eilen, ja se tuntui hyvältä. Ja vatsakaan ei pullottanut ikävästi. Mutta nyt oon syöny liikaa.
Huomisaamu vähän stressaa, kuinka paljon painoa nyt sitten tuli lisää. Ja joo, ei siinä vaa'alla sais joka päivä käydä, mutta mun vaan tarttee tietää. Käyn yleensä illallakin, siitä voi vähän päätellä mitä aamulla on tiedossa. Ja aamulla käyn vaa'alla heti ensimmäisenä, sitten menen vessaan ja käyn uusiksi vaa'alla. Eli siinä kolme kertaa päivässä, joskus enemmän, joskus vähemmän. Mutta päivittäin.
En oikein tiedä mitä ajatella mun syömisistä. Tiedän ettei mun tarvi laihduttaa, mutta ei 1500 kaloria ole mitenkään vaarallisen liian vähän. Jostain syystä vaan tuon määrän ylläpito on vaikeeta. Ymmärtäisen ahmimishalut paremmin, jos niinä päivinä kun rajoitan syömisiäni söisin alle 1000 kaloria. Mutta ei mun kropan pitäis parista 1500 kalorin päivästä panikoitua. Tuntuu vähän siltä, että tästä on pikkuhiljaa tulossa kierre liian syömisen ja rajoittamisen välillä. Voisin ehkä elää sen kanssa, jos nää rajoittavat päivät riittäis kompensoimaan noita liikoja ruokia. Tai en tiedä, kyllä nuo isot kalorimäärät silti pahalta tuntuis. Miksi helvetissä jatkan syömistä, vaikka tiedän jo syöneeni kolme tonnia, eikä edes ole nälkä?
Jotain tärkeämpää mä varmaan taas kieltäydyn ajattelemasta, kun ruoka pyörii mielessä koko ajan. Alkaa ahdistaa, kun ajattelen muita velvollisuuksia. Masennuskin tuntuu taas lähestyvän. Eilisestä onnistumisen tunteesta ei ole juuri mitään jäljellä, ja alan olla taas sillä tasolla, etten usko pystyväni mihinkään. Hiton häiriöt, tarviiko mua tällasta tahtia viskellä? Ei ehdi edes edelliseen olotilaan tottua, niin taas pitää syöksyä johonkin muualle. Jos oisin teini, tää ois normaalia, mutta kun en ole vuosiin ollut. Tunne-elämä on päivästä riippuen jossain 3-15-vuotiaan tasolla, mutta silti pitäis aikuisen velvollisuuksista selvitä.
Kiitos muuten kommenteista joita tässä välissä on tullut. Niitä on ollut mukava lukea. Ja jee, kaksi uutta seuraajaa Blogilistalla. :) Kiitos ihanat.
Entwine: Falling Apart (otsikko), The Simpsons (kuva)
Ehkä mä oon vaan syöny parina viimepäivänä liian vähän rasvaa, ja nyt kroppa yrittää otta vahinko takas. En mä sitä varsinaisesti tahallani tee, rasva vaan ei pidä kylläisenä, ainakaan siinä määrin kuin sitä kaloriensa suhteen viitsii syödä. Se tuntuu turhalta, kun ei oikeastaan tee muuta kuin lisää makua - ja kaloreita. Tiedän että kroppa tarvii rasvaa. Mutta kun niissä hyvissäkin rasvoissa on kaloreita. Ja esimerkiksi pähkinöiden syöntiä en vaan osaa lopettaa ajoissa. Pitäis vaan muistaa syödä kalaöljyä joka päivä, ehkä se vähän helpottais. On siinäkin tietty kaloreita, mutta koska se on lisäravinne, en laske sitä.
Ärsyttää vaan, kun tänään tuli syötyä liikaa. Tai siis ihan pikkuisen yli 2000 kaloria. Olin just tänä aamuna saanu painon taas kivaan kilomäärään, luulen että huomenna se on taas toissapäivän arvoissa. Sen siitä saa, kun huijaa painon alas: söin puoli pussillista kuivaluumuja eilen illalla, tiedätte varmaan mitä kuivahedelmät yleensäkin tekee isommissa määrin. Taisin käydä neljä kertaa yön aikana vessassa, vatsa oli kipeä ja heräilin vähän väliä hikisenä. (Mitähän sekin sitten ois, jos vetäis oikeita laksoja, en halua edes kuvitella.) Eli surkeasti nukuttu yö takana. Mutta tänä aamuna vaaka näytti kiloa vähemmän kuin eilen, ja se tuntui hyvältä. Ja vatsakaan ei pullottanut ikävästi. Mutta nyt oon syöny liikaa.
Huomisaamu vähän stressaa, kuinka paljon painoa nyt sitten tuli lisää. Ja joo, ei siinä vaa'alla sais joka päivä käydä, mutta mun vaan tarttee tietää. Käyn yleensä illallakin, siitä voi vähän päätellä mitä aamulla on tiedossa. Ja aamulla käyn vaa'alla heti ensimmäisenä, sitten menen vessaan ja käyn uusiksi vaa'alla. Eli siinä kolme kertaa päivässä, joskus enemmän, joskus vähemmän. Mutta päivittäin.
En oikein tiedä mitä ajatella mun syömisistä. Tiedän ettei mun tarvi laihduttaa, mutta ei 1500 kaloria ole mitenkään vaarallisen liian vähän. Jostain syystä vaan tuon määrän ylläpito on vaikeeta. Ymmärtäisen ahmimishalut paremmin, jos niinä päivinä kun rajoitan syömisiäni söisin alle 1000 kaloria. Mutta ei mun kropan pitäis parista 1500 kalorin päivästä panikoitua. Tuntuu vähän siltä, että tästä on pikkuhiljaa tulossa kierre liian syömisen ja rajoittamisen välillä. Voisin ehkä elää sen kanssa, jos nää rajoittavat päivät riittäis kompensoimaan noita liikoja ruokia. Tai en tiedä, kyllä nuo isot kalorimäärät silti pahalta tuntuis. Miksi helvetissä jatkan syömistä, vaikka tiedän jo syöneeni kolme tonnia, eikä edes ole nälkä?
Jotain tärkeämpää mä varmaan taas kieltäydyn ajattelemasta, kun ruoka pyörii mielessä koko ajan. Alkaa ahdistaa, kun ajattelen muita velvollisuuksia. Masennuskin tuntuu taas lähestyvän. Eilisestä onnistumisen tunteesta ei ole juuri mitään jäljellä, ja alan olla taas sillä tasolla, etten usko pystyväni mihinkään. Hiton häiriöt, tarviiko mua tällasta tahtia viskellä? Ei ehdi edes edelliseen olotilaan tottua, niin taas pitää syöksyä johonkin muualle. Jos oisin teini, tää ois normaalia, mutta kun en ole vuosiin ollut. Tunne-elämä on päivästä riippuen jossain 3-15-vuotiaan tasolla, mutta silti pitäis aikuisen velvollisuuksista selvitä.Kiitos muuten kommenteista joita tässä välissä on tullut. Niitä on ollut mukava lukea. Ja jee, kaksi uutta seuraajaa Blogilistalla. :) Kiitos ihanat.
Entwine: Falling Apart (otsikko), The Simpsons (kuva)
tiistai 6. marraskuuta 2012
Rauha
On ollut hämmentävät pari päivä. Mulla on mennyt ihan hyvin, se tässä ihmetyttää. Sunnuntaina sain koulujuttuja tehtyä vähän, mikä on ihan hyvin siihen verrattuna, etten edellisenä kolmena päivänä saanut mitään aikaan. Eilen sain myös aikaiseksi, itseasiassa paremmin kuin uskoin. En enempää, mutta paremmin. Tajusin ihan itse juttuja, joita vielä pari päivää sitten en uskonut ymmärtäväni selitettynäkään. Olin aika hämmentynyt. Tänään olen tehnyt taas vähän, reilu pari tuntia. Tappelen nyt itseni kanssa, että tässä oli tarpeeksi eikä mun tarvi käyttää kaikkea mulla olevaa aikaa koulujuttuihin, saan nyt välillä kirjoittaa blogia.
Ei ole ollut edes erityisen yksinäistä. Tai en mä kenenkään kanssa ole sen enempää puhunut, yksinäisyys ei vaan ole ollut sietämätöntä. Enkä ole ollut täysin huono ihminen. Siis hyviä päiviä vaihteeksi. Ja pakotan itseni ajattelemaan, että ihan ansaittujakin.
Yritän miettiä mistä tämä muutos tuli. Ehkä siitä, että lauantaina juttelin ihmisten kanssa netissä, niin kuin mainitsin. Tai siitä että sain silloin lauantaina raahauduttua kävelylle. Sillä oli kieltämättä rauhoittava vaikutus, kävellä välillä ilman musiikkia, kuunnella hiljaisuutta ja olla ulkona ilman urheilutarkoitusta. Ja vähän pelätä toisia ihmisiä, oli kuitenkin pimeää ja sumuista ja olin yksin. Mutta se oli ihan jees. Ja sunnuntaina kävin oikealla lenkillä, kai sekin auttoi.
Ei kai tätä tartte nyt liikaa analysoida, on hyvä olla ja se riittää. Kun tätä vaan sais varastoon, tiedän että paskoja päiviä tulee vielä.
Amélie (kuva)
Ei ole ollut edes erityisen yksinäistä. Tai en mä kenenkään kanssa ole sen enempää puhunut, yksinäisyys ei vaan ole ollut sietämätöntä. Enkä ole ollut täysin huono ihminen. Siis hyviä päiviä vaihteeksi. Ja pakotan itseni ajattelemaan, että ihan ansaittujakin.Yritän miettiä mistä tämä muutos tuli. Ehkä siitä, että lauantaina juttelin ihmisten kanssa netissä, niin kuin mainitsin. Tai siitä että sain silloin lauantaina raahauduttua kävelylle. Sillä oli kieltämättä rauhoittava vaikutus, kävellä välillä ilman musiikkia, kuunnella hiljaisuutta ja olla ulkona ilman urheilutarkoitusta. Ja vähän pelätä toisia ihmisiä, oli kuitenkin pimeää ja sumuista ja olin yksin. Mutta se oli ihan jees. Ja sunnuntaina kävin oikealla lenkillä, kai sekin auttoi.
Ei kai tätä tartte nyt liikaa analysoida, on hyvä olla ja se riittää. Kun tätä vaan sais varastoon, tiedän että paskoja päiviä tulee vielä.
Amélie (kuva)
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
How you hurt yourself on the outside, to try to kill the thing on the inside.
Koko päivän olen vahdannut blogia, jos olis kommentteja. Olen pitänyt facebookin chattia auki, jos joku ois halunnu puhua. Minähän en halua olla vaivaksi, joten en keskustelua aloita. Toisaalta sit ne ihmiset haluis tavata ja en jaksa. Chatissa on paljon helpompi jutella. Ei tarvi yrittää katsoa silmiin ja on paremmin aikaa miettiä mitä sanoa. Ei tarvi ostaa aikaa sanomalla "emmä tiiä". Varsinkin mun terapeutti on varmaan ihan kyllästyny kuulemaan tota, tuntuu että hoen sitä koko ajan. Tarvin aikaa järjestellä sanomiseni, ja lisäksi toi on helppo tapa alkaa puhua. Mulle käy joskus niin, että kun en hetkeen sano mitään, on ensimmäisen sanan sanominen tosi vaikeeta.
Etsiskelin netistä masennus-chattia. Löysin yhden lupaavan, mutta jostain syystä se blokkas mut joka kerta ku yritin liittyä. Siinä etsiskellessäni törmäsin kuitenkin sivuun nimeltä Compassion Pit. Se on chatti, joka yhdistää kaksi ihmistä: toisen jolla on puhuttavaa, ja toisen joka haluaa kuunnella. Juttelin parin ihmisen kanssa. Molemmat oli sitä mieltä että vaadin itseltäni liikaa, ja ei mikään ihme että nyt on paska olla. Ja ettei tää ole mun vika. Paljon asioita, jotka kyllä tiedän, mutta jotka mun vaan pitää kuulla toisilta uudestaan ja uudestaan. Mun oli vaan vaikea mennä jopa tonne puhumaan, vaikka ihmiset siellä on ihan täysin vapaaehtoisesti kuuntelemassa. Silti tuntui ettei mulla ois oikeutta, etten sais häiritä, ja ettei mulla oikeesti ole mitään valittamista. Mutta hyvä että löysin paikan, joka on aina auki. Olen kyllä luonut itselleni myös Tukinettiin tunnukset, mutten ole siellä tehnyt vielä mitään. Saisi kai kirjoittaa vapaasti ja joku vastaisi, ja joinan päivinä ois livetukeakin. Ja oli siellä joku foorumi. En vaan uskalla olla vaivaksi. Mutta pakko mun on ollu etsiä jotain, missä voin puhua sitten kun terapia vähenee. Kun en kerta tutuille uskalla.
Tein tänään ihan pienen viillon. Tällä kertaa vähän naarmua syvempi, mutta ei kovin iso. Eikä juuri vuotanut. En edes tiedä miksi, ei ollut akuuttia paskaa olo. Luin vain jotain tekstiä, missä viiltelystä mainittiin, ja ajattelin että kun olen koko päivän kerta halunnut, niin miksei. Älytöntä. Ja tekisi mieli tehdä lisää. Mutta en jaksa piilotella. Käytän muutenkin vain paikkoja, jotka on helppo pitää poissa katseilta. Jalkaterät, aina voi käyttää sukkia. Lonkat ja lantio jää alushousujen alle, varsinkin kun on menkat ja alushousut käytännössä jatkuvasti päällä. Ei tarvi miettiä että mitä jos aamulla en olekaan peiton alla ja mies sattuu näkemään kun arvet kun on herännyt ennen mua. Säälittävää. Ois paljon helpompaa, jos mustelmat ajais mulle saman asian, niille ei kysellä selityksiä. Tai voi sanoa ettei tiedä mistä ne tuli.Kello on taas ties mitä. Vois käydä nukkumaan. Tai ainakin mennä lukemaan.
Girl, Interrupted (otsikko, kuva), American Beauty (kuva)
lauantai 3. marraskuuta 2012
There is no escape
Opiskeluahdistus on päässyt taas täyteen voimaansa. Paniikki meinaa iskeä heti kun ajattelen koulujuttuja. Tämä on kolmas päivä putkeen, kun itkeskelen ja panikoin vähän väliä. (Ja olen taas yksin.)
Olen kehitellyt sijaistoimintoja, koti on siisti, rikkinäiset vaatteet on korjattu, pyykit pesty.. Alkaa loppua kesken tekeminen. Opiskelu tuntuu vaan vaikealta, mahdottomalta.
En kuitenkaan osaa, en ymmärrä. Olen tyhmä, saamaton. En tajua mitään, asioita on liikaa. En voi pyytää apua, mun kysymykset on kuitenkin tyhmiä. Miksi edes yritän opiskella, ei mulla ole lahjoja tähän.
Olen kehitellyt sijaistoimintoja, koti on siisti, rikkinäiset vaatteet on korjattu, pyykit pesty.. Alkaa loppua kesken tekeminen. Opiskelu tuntuu vaan vaikealta, mahdottomalta.
En kuitenkaan osaa, en ymmärrä. Olen tyhmä, saamaton. En tajua mitään, asioita on liikaa. En voi pyytää apua, mun kysymykset on kuitenkin tyhmiä. Miksi edes yritän opiskella, ei mulla ole lahjoja tähän.
Tiedän etten hyvänä päivänä usko noita asioita. Mistä tämä taas tuli? Miksi olen menettänyt kaiken itseluottamuksen? Ja miten mä vieläkin jaksan tätä? Yli kymmenen vuotta olen hakannut päätäni seinään sen kanssa, että opiskelu ahdistaa. Eikä kai kukaan oikein voi ymmärtää, olenhan mä aina pärjännyt.
Pakko yrittää kai. Kaikki vaan ahdistaa liikaa. En jaksais pelätä, en jaksais yrittää olla täydellinen. En kestä epäonnistumista, joten mulla ei tunnu olevan vaihtoehtoja. Ole täydellinen tai älä tee mitään. Ja se ettei tee mitään ei ole vaihtoehto. Eikä kukaan saa nähdä miten hajoan. Olen silloinkin epäonnistunut.
perjantai 2. marraskuuta 2012
The shadows are long
Masentaa. Ei kovin pahasti, pääsin jopa sängystä ylös kymmenen aikaan. Ja se on aika hyvä, kävin nukkumaan siinä neljältä. Koko eilinen aamupäivä oli paska. Pukemisessa ja meikkaamisessa meni ikuisuus, kun romahdin itkemään vähän väliä. Pääsin yhden maissa ovesta ulos. Söin helvetisti, jotain 3500 kaloria päivän aikana. Iltaa kohden meni kyllä paremmin, tai ainakaan en enää itkenyt.
Aioin tänään tehdä niitä koulujuttuja, jotka jäi eilen tekemättä. Mutta nytkin masentaa, sattuu ja itkettää. Ihan yhtä paha ei ole kuin eilen. Eilisestä tää kuitenkin johtuu, mulla on syyllinen olo siitä, etten saanut mitään aikaan ja että valvoin myöhään ja söin liikaa.
En tiedä mitä teen tänään. En ole ihan varma jaksanko keskittyä opiskeluun. Meinasin äskenkin taas purskahtaa itkuun, ja tarve tunkea itseni täyteen ruokaa ei ole mennyt mihinkään. Aamupalaksi söin "taikinaa", eli voita, jauhoja, sokeria ja suklaamuruja sekaisin. Ja äsken kävin tunkemassa sormet kurkkuun. Ylös ei tullut kuin kahvia, en jaksanut yrittää sitten uudestaa. Mutta tunne siitä, että olen itkun partaalla väheni. Oksentaminen kai toimii samanlaisena fyysisenä purkautumisena kuin itku. No, säilynpähän toimintakykyisenä. Saan lajiteltua pyykit. Onpa taas saavutus. Miten voi ihmisellä olla näin paljon aikaa, ja saada näin vähän aikaiseksi?
Masentaa. Olen paska ihminen. Yksinäistä. Aika kuluu ja mitään en saa tehtyä. Ajatukset kiertää kehää. Tajuan, etten saa mitään tehdyksi, syyllistyn, masennun, toimintakyky laskee, en saa tehdyksi mitään, masennun lisää.. Paskaa. Ja tämä yksinäisyys, ihmiskontaktien puute, tämä ei helpota yhtään. Vaikka enhän mä edes yritä niitä etsiä. Välttelen ennemminkin, facebookissa en edes katso tapahtumakutsuja, en jaksa ihmisiä. Miten voi olla sekä yksinäinen, että epäsosiaalinen? Ihmiset vaan ärsyttää, ja silti kaipaan jotain. Ja mulle riittäis vähä, itseasiassa väsyn liiasta.
Pitäiskö mun kertoa jollekin? Kertoa että masentaa, että sekoilen ruuan kanssa, että haluan viillellä ja hakata itseni mustelmille ja poltaa ihoani?
Itkettäis taas. Pitäiskö vaan oksentaa? Keittää vaikka makaroneja, ne kai tulee ylös aika helposti. Jos ei kuitenkaan. Mies käy aina joskus kotona kesken työpäivän, en halua ottaa sitä riskiä. Haluaisin liikkua, mutten jaksa mitään raskasta. En kyllä ymmärrä miten niin en jaksa, eilen tuli tankattua hiilarivarastot kyllä niin täyteen. Sataa, menisin kävelemään jos ei satais. Tai mua itseäni toi häiritse, mutta vaikuttais vaan kummalliselta, jos menisin. Kuka kävelee vapaaehtoisesti sateessa? (Se joka haluaa mäkkiruokaa ja ahdistuu sitten niistä kaloreista.)
Ehkä mun pitää päättää tää teksti ja laittaa noi pyykit koneeseen asti. Nyt ne on lattialla kasoissa. Ja hei muuten. Tykkäisin oikeesti kommenteista. Tiedän ettei tämä teksti ole helpointa kommentoitavaa, mutta mä en haluakaan että kukaan parantais mun mielialaa. Haluan että en ole yksin tämän kanssa. Jokainen kommentti hiukan helpottaa siinä. Toisaalta mistä tiedän jaksaako kukaan lukea näitä tekstejä loppuun, Bloggerin tilastot näyttää vaan kävijämäärät, ei vierailujen kestoja. Ja puolet kävijöistä taitaa olla botteja siitä päätellen, että maina on jotain Venäjää ja Singaporea. Onneksi Blogger osaa estää roskapostikommentit.
Ajattelin tätä blogia aloittaessani, että en laita tänne lyriikoita tai musiikkia, koska haluan yrittää löytää itse sanat kaikelle. Taidan kuitenkin poiketa tästä kun siltä tuntuu. Ainakin musiikkia voisin laittaa.
Aioin tänään tehdä niitä koulujuttuja, jotka jäi eilen tekemättä. Mutta nytkin masentaa, sattuu ja itkettää. Ihan yhtä paha ei ole kuin eilen. Eilisestä tää kuitenkin johtuu, mulla on syyllinen olo siitä, etten saanut mitään aikaan ja että valvoin myöhään ja söin liikaa.
En tiedä mitä teen tänään. En ole ihan varma jaksanko keskittyä opiskeluun. Meinasin äskenkin taas purskahtaa itkuun, ja tarve tunkea itseni täyteen ruokaa ei ole mennyt mihinkään. Aamupalaksi söin "taikinaa", eli voita, jauhoja, sokeria ja suklaamuruja sekaisin. Ja äsken kävin tunkemassa sormet kurkkuun. Ylös ei tullut kuin kahvia, en jaksanut yrittää sitten uudestaa. Mutta tunne siitä, että olen itkun partaalla väheni. Oksentaminen kai toimii samanlaisena fyysisenä purkautumisena kuin itku. No, säilynpähän toimintakykyisenä. Saan lajiteltua pyykit. Onpa taas saavutus. Miten voi ihmisellä olla näin paljon aikaa, ja saada näin vähän aikaiseksi?
Masentaa. Olen paska ihminen. Yksinäistä. Aika kuluu ja mitään en saa tehtyä. Ajatukset kiertää kehää. Tajuan, etten saa mitään tehdyksi, syyllistyn, masennun, toimintakyky laskee, en saa tehdyksi mitään, masennun lisää.. Paskaa. Ja tämä yksinäisyys, ihmiskontaktien puute, tämä ei helpota yhtään. Vaikka enhän mä edes yritä niitä etsiä. Välttelen ennemminkin, facebookissa en edes katso tapahtumakutsuja, en jaksa ihmisiä. Miten voi olla sekä yksinäinen, että epäsosiaalinen? Ihmiset vaan ärsyttää, ja silti kaipaan jotain. Ja mulle riittäis vähä, itseasiassa väsyn liiasta.
Pitäiskö mun kertoa jollekin? Kertoa että masentaa, että sekoilen ruuan kanssa, että haluan viillellä ja hakata itseni mustelmille ja poltaa ihoani?
Itkettäis taas. Pitäiskö vaan oksentaa? Keittää vaikka makaroneja, ne kai tulee ylös aika helposti. Jos ei kuitenkaan. Mies käy aina joskus kotona kesken työpäivän, en halua ottaa sitä riskiä. Haluaisin liikkua, mutten jaksa mitään raskasta. En kyllä ymmärrä miten niin en jaksa, eilen tuli tankattua hiilarivarastot kyllä niin täyteen. Sataa, menisin kävelemään jos ei satais. Tai mua itseäni toi häiritse, mutta vaikuttais vaan kummalliselta, jos menisin. Kuka kävelee vapaaehtoisesti sateessa? (Se joka haluaa mäkkiruokaa ja ahdistuu sitten niistä kaloreista.)
Ehkä mun pitää päättää tää teksti ja laittaa noi pyykit koneeseen asti. Nyt ne on lattialla kasoissa. Ja hei muuten. Tykkäisin oikeesti kommenteista. Tiedän ettei tämä teksti ole helpointa kommentoitavaa, mutta mä en haluakaan että kukaan parantais mun mielialaa. Haluan että en ole yksin tämän kanssa. Jokainen kommentti hiukan helpottaa siinä. Toisaalta mistä tiedän jaksaako kukaan lukea näitä tekstejä loppuun, Bloggerin tilastot näyttää vaan kävijämäärät, ei vierailujen kestoja. Ja puolet kävijöistä taitaa olla botteja siitä päätellen, että maina on jotain Venäjää ja Singaporea. Onneksi Blogger osaa estää roskapostikommentit.
Ajattelin tätä blogia aloittaessani, että en laita tänne lyriikoita tai musiikkia, koska haluan yrittää löytää itse sanat kaikelle. Taidan kuitenkin poiketa tästä kun siltä tuntuu. Ainakin musiikkia voisin laittaa.
torstai 1. marraskuuta 2012
Aamuahdistus
Ahdistaa. Heräsin taas vaihteeksi masenukseen ja muuten on hillittömän paska olo. Liikaa asioita päässä. Opiskelujuttuja pitäis tehdä, tarkemmin sanottuna pitäis miettiä mitä mun tarvii kysyä yhden työn ohjaajalta. Pelkään että kyselen tyhmiä, pelkään etten ymmärrä vastauksia, pelkään ylipäätään koko ihmiselle puhumista, vaikka se vaikuttaakin ihan mukavalta. Oon syöny liikaa (tänään aamupalaksi 900 kaloria, ei vittu). Haluaisin viillellä, syödä lisää, paeta. Ahdistaa, kun tiedän etten tässä mielentilassa voi saada mitään aikaiseksi. Eikä mulla ole loputtomiin aikaa tälle. On helvetin yksinäistä, mutta en halua nähdä ketään. Ihmiset on ärsyttäviä, enkä edes osaa olla oma itseni niiden kanssa, tai ainakaan näyttää mitä tunnen.
Ja jostain tulee käsittämätön raivo, suuttumus heti kun pienikin asia menee pieleen. kirjoitan eri näppiksellä kuin yleensä, joten kirjotusvirheitä tulee vähän enemmän kuin normaalisti. Jokainen niistä saa mut hirveän ärtyneeksi, haluan heittää näppiksen seinään, hakata näytön palasiksi. Suututtaa. Eilen meinasin itkeä vain koska bussi ei odottanut (tuskin se ees huomas mua). Vähän aikaa sitten peruuntui kiva meno, eikä syy ollut kenenkään. Silloinkin suututti, mutta se tuntui turhalta, typerää ärsyyntyä, jos aihe ei ole kenenkään syytä, ei sitä silloin voi ärtymyksellä muuttaa.
Kelan maksamaa terapiaa ei ole enää montaa kertaa. Sitten jään yksin. Tai en ihan, jatkan mä siellä sen mitä itellä on varaa, eli kerran kuussa. Mutta jee, siinä menee ainut oikea sosiaalinen kontakti, jossa voin olla rehellinen. Toki täällä voin kirjoittaa kaikesta, mutta ei se ole sama. Oonhan mä tienny vaikka kuinka pitkään, että toi loppuu. Oon vaan tunkenu sen ajatuksen jonnekin, en ole halunnut käsitellä sitä. Eikä se näköjään enää halua pysyä poissa. Ahdistaa ajatus, että pitää odottaa aina kuukausi. Vituttaa, kun olen edelleen tällainen. Kukahan mulle joskus sanoi, lääkäri tai terapeutti tai joku, että terapia ois tarkoitus jatkaa senkin yli, kun on oireeton. Ainakin tollaisen käsityksen sain joskus. Mä en ole vaan ollut oireeton kun ehkä kuukauden kaksi kerrallaan, enkä juuri nyt varmaan yli vuoteen. Että se siitä tarpeeksi pitkään jatkuvasta terapiasta.
Tai ehkä oon vaan saanu liikaa, ehkä se että oon aina voinu ajatella, ettei terapia ole ihan heti loppumassa on vaan hidastanu mun etenemistä. Aina on voinu puhua akuuteista asioista, ei oo tarvinnu niin paljoa kaivella sitä, miksi reagoin asioihin niin kuin reagoin, miten selviäisin jatkossa paremmin. Vaikka oonhan mä noitakin asioita tajunnu. Ja yksi millä selviän on puhuminen. Kelle mä nyt puhun? Kelle mä uskallan edes myöntää, että oon ihan paskana enkä jaksa. Mulla on hiton syyllinen olo siitä, etten ole opetellut puhumaan mun miehelle, tai kellekään muulle. Toisaalta, enhän mä ole sitä kotoa koskaan oppinut, ei ihme että tämä on vaikeaa. Silti. Olen aikuinen ihminen, tiedän taustani, tiedän mikä auttaisi, tiedän ihan hirveän paljon asioita itsestäni ja sairauksistani. Ja kuitenkin jatkan piilottamista.
Tän kaiken vois ihan hyvin kestää, jos tarvis kokea syyllisyyttä. Jos voisin hyväksyä sen, että näitä paskoja päiviä tulee, enkä aina ole työ- tai opiskelukykyinen, niin tää ois paljon helpompaa. Mutta kun pitää vielä henkisesti hakata itseään tämän takia.
Opiskele, mene kirjastoon. Sun pitää nyt pystyä tähän, et voi istua koko päivää kotona itkemässä. Tajuatko millainen taakka olet kaikille, roikut vaan opiskelemassa puolipäiväisesti, nostat tukia etkä edes tee niiden eteen mitään. Ethän sä edes käy missään, sulla on ihan hyvin aikaa. Ei voi olla noin vaikeaa, otat vaan kirjan käteen ja luet. Mitä hittoa sä ylipäätään teet enää kotona yhdentoista aikaan. Suihkussakaan et ole vielä käynyt. Tässä menee kuitenkin tunti ennen kuin pääset ovesta ulos, kun jumiudut suihkuun ja valitset vaatteita ja meikkaat. Hampaatkin on pesemättä, etkä pessyt niitä eilen kertaakaan. Et muutenkaan ikinä hoida asioitas, vaikka netissä ehdit surffailla yhteen yöllä. Mikä hitto sussa on vikana, kun et osaa käyttäytyä niin kuin aikuisen pitäis?
Laatikko auki, mattoveitsi, viilto. Ajatukset ei enää pauhaa päässä, mieli ei huuda solvauksia nopeammin kuin niihin ehtii vastata. Nyt sitten olen sukat jalassa seuraavat pari viikkoa. Ei tuo edes ole kunnollinen jälki, en mä koskaan oo tehny syviä. Kai pitäis olla tyytyväinen. Mutta miksen osaa hiljentää itseäni muuten? Tekisi mieli tehdä toinen, mutta yksittäinen jälki on paljon vähemmän epäilyttävä.
Mitähän seuraavaksi? Opiskelemaan? Syönkö päivällä mitään? Jaksanko? Viiltäminen rauhoitti, mutta masennus jäi. Miksi minä? Ja kuitenkin mulla on asiat kohtuullisen hyvin. Entä jos tää kaikki on vaan mun asenteesta kiinni? Ois niin paljon helpompaa suhtautua ruummilliseen, yksiselitteisesti diagnosoitavissa olevaan sairauteen. Ja vielä jos se näkyis muille. Pyörätuolissa ei tarttis selitellä, että en osaa kävellä. Miten normaalin, jopa pärjäävän näköinen ihminen voi selittää uskottavasti, että en kestä stressiä?
Ei kai tässä yhteiskunnassa vaan ole hyväksyttävää olla hullu, vaikka mielenterveysjutut julkisuudessa paljon onkin. Ne tosin on vaan juttuja kouluampujista, narsisteista ja selviytyjistä. Entäs me, jotka eletään keskellä tätä paskaa juuri nyt? Me, jotka ei olla päästy ylös? Uskaltaisko joku kirjoittaa meistä? Uskaltaisko joku meistä puhua? Joku joskus uskaltaakin, Facebookissa on jaettu aika paljon muistiota otsikolla "Syrjäytetty - syrjäytymisvaarassa olevan nuoren näkökulma syrjäymiskeskusteluun". Hienoa, että joku uskaltaa puhua, ja vielä omalla nimellään. Minä en. Pelkään saavani vain syyttelyä, ehdotuksia lenkkeilystä ja terveellisestä ruokavaliosta. Ymmärtäkää hyvät ihmiset, että minä en halua paranemisneuvoja, haluan että kelpaan näin. Haluan että minua ei syyllistetä, ei pakoteta olemaan tuottava ja tekemään neljänkymmenen tunnin viikkoa. Sanokaa, että on ok tehdä sen mitä jaksaa, ja ehkä jonain päivänä pystyn tuohon.
Ja jostain tulee käsittämätön raivo, suuttumus heti kun pienikin asia menee pieleen. kirjoitan eri näppiksellä kuin yleensä, joten kirjotusvirheitä tulee vähän enemmän kuin normaalisti. Jokainen niistä saa mut hirveän ärtyneeksi, haluan heittää näppiksen seinään, hakata näytön palasiksi. Suututtaa. Eilen meinasin itkeä vain koska bussi ei odottanut (tuskin se ees huomas mua). Vähän aikaa sitten peruuntui kiva meno, eikä syy ollut kenenkään. Silloinkin suututti, mutta se tuntui turhalta, typerää ärsyyntyä, jos aihe ei ole kenenkään syytä, ei sitä silloin voi ärtymyksellä muuttaa.
Kelan maksamaa terapiaa ei ole enää montaa kertaa. Sitten jään yksin. Tai en ihan, jatkan mä siellä sen mitä itellä on varaa, eli kerran kuussa. Mutta jee, siinä menee ainut oikea sosiaalinen kontakti, jossa voin olla rehellinen. Toki täällä voin kirjoittaa kaikesta, mutta ei se ole sama. Oonhan mä tienny vaikka kuinka pitkään, että toi loppuu. Oon vaan tunkenu sen ajatuksen jonnekin, en ole halunnut käsitellä sitä. Eikä se näköjään enää halua pysyä poissa. Ahdistaa ajatus, että pitää odottaa aina kuukausi. Vituttaa, kun olen edelleen tällainen. Kukahan mulle joskus sanoi, lääkäri tai terapeutti tai joku, että terapia ois tarkoitus jatkaa senkin yli, kun on oireeton. Ainakin tollaisen käsityksen sain joskus. Mä en ole vaan ollut oireeton kun ehkä kuukauden kaksi kerrallaan, enkä juuri nyt varmaan yli vuoteen. Että se siitä tarpeeksi pitkään jatkuvasta terapiasta.
Tai ehkä oon vaan saanu liikaa, ehkä se että oon aina voinu ajatella, ettei terapia ole ihan heti loppumassa on vaan hidastanu mun etenemistä. Aina on voinu puhua akuuteista asioista, ei oo tarvinnu niin paljoa kaivella sitä, miksi reagoin asioihin niin kuin reagoin, miten selviäisin jatkossa paremmin. Vaikka oonhan mä noitakin asioita tajunnu. Ja yksi millä selviän on puhuminen. Kelle mä nyt puhun? Kelle mä uskallan edes myöntää, että oon ihan paskana enkä jaksa. Mulla on hiton syyllinen olo siitä, etten ole opetellut puhumaan mun miehelle, tai kellekään muulle. Toisaalta, enhän mä ole sitä kotoa koskaan oppinut, ei ihme että tämä on vaikeaa. Silti. Olen aikuinen ihminen, tiedän taustani, tiedän mikä auttaisi, tiedän ihan hirveän paljon asioita itsestäni ja sairauksistani. Ja kuitenkin jatkan piilottamista.
Tän kaiken vois ihan hyvin kestää, jos tarvis kokea syyllisyyttä. Jos voisin hyväksyä sen, että näitä paskoja päiviä tulee, enkä aina ole työ- tai opiskelukykyinen, niin tää ois paljon helpompaa. Mutta kun pitää vielä henkisesti hakata itseään tämän takia.
Opiskele, mene kirjastoon. Sun pitää nyt pystyä tähän, et voi istua koko päivää kotona itkemässä. Tajuatko millainen taakka olet kaikille, roikut vaan opiskelemassa puolipäiväisesti, nostat tukia etkä edes tee niiden eteen mitään. Ethän sä edes käy missään, sulla on ihan hyvin aikaa. Ei voi olla noin vaikeaa, otat vaan kirjan käteen ja luet. Mitä hittoa sä ylipäätään teet enää kotona yhdentoista aikaan. Suihkussakaan et ole vielä käynyt. Tässä menee kuitenkin tunti ennen kuin pääset ovesta ulos, kun jumiudut suihkuun ja valitset vaatteita ja meikkaat. Hampaatkin on pesemättä, etkä pessyt niitä eilen kertaakaan. Et muutenkaan ikinä hoida asioitas, vaikka netissä ehdit surffailla yhteen yöllä. Mikä hitto sussa on vikana, kun et osaa käyttäytyä niin kuin aikuisen pitäis?
Laatikko auki, mattoveitsi, viilto. Ajatukset ei enää pauhaa päässä, mieli ei huuda solvauksia nopeammin kuin niihin ehtii vastata. Nyt sitten olen sukat jalassa seuraavat pari viikkoa. Ei tuo edes ole kunnollinen jälki, en mä koskaan oo tehny syviä. Kai pitäis olla tyytyväinen. Mutta miksen osaa hiljentää itseäni muuten? Tekisi mieli tehdä toinen, mutta yksittäinen jälki on paljon vähemmän epäilyttävä.
Mitähän seuraavaksi? Opiskelemaan? Syönkö päivällä mitään? Jaksanko? Viiltäminen rauhoitti, mutta masennus jäi. Miksi minä? Ja kuitenkin mulla on asiat kohtuullisen hyvin. Entä jos tää kaikki on vaan mun asenteesta kiinni? Ois niin paljon helpompaa suhtautua ruummilliseen, yksiselitteisesti diagnosoitavissa olevaan sairauteen. Ja vielä jos se näkyis muille. Pyörätuolissa ei tarttis selitellä, että en osaa kävellä. Miten normaalin, jopa pärjäävän näköinen ihminen voi selittää uskottavasti, että en kestä stressiä?
Ei kai tässä yhteiskunnassa vaan ole hyväksyttävää olla hullu, vaikka mielenterveysjutut julkisuudessa paljon onkin. Ne tosin on vaan juttuja kouluampujista, narsisteista ja selviytyjistä. Entäs me, jotka eletään keskellä tätä paskaa juuri nyt? Me, jotka ei olla päästy ylös? Uskaltaisko joku kirjoittaa meistä? Uskaltaisko joku meistä puhua? Joku joskus uskaltaakin, Facebookissa on jaettu aika paljon muistiota otsikolla "Syrjäytetty - syrjäytymisvaarassa olevan nuoren näkökulma syrjäymiskeskusteluun". Hienoa, että joku uskaltaa puhua, ja vielä omalla nimellään. Minä en. Pelkään saavani vain syyttelyä, ehdotuksia lenkkeilystä ja terveellisestä ruokavaliosta. Ymmärtäkää hyvät ihmiset, että minä en halua paranemisneuvoja, haluan että kelpaan näin. Haluan että minua ei syyllistetä, ei pakoteta olemaan tuottava ja tekemään neljänkymmenen tunnin viikkoa. Sanokaa, että on ok tehdä sen mitä jaksaa, ja ehkä jonain päivänä pystyn tuohon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)