Tavoitteita

Ajattelin kirjoittaa miten loppupäivä meni aamun hajoilun jälkeen. En ole pitkään aikaan itkenyt niin paljon kuin tänään aamulla. Ja olin ihan oikeassa ennustaessani, että tuntisin sen vielä illallakin. Kahdeksan aikaan olin ihan väsy, mutta en vielä halunnu nukkumaan, halusin vielä kirjoittaa.

En viettänyt erityisen raskasta päivää, sain itseni vakuutettua, että aamuisen hajoamisen jäljiltä ei kannata tehdä mitään liian isoa. Vaikeaahan se on olla tekemättä juuri mitään tuntematta syyllisyyttä, ja nyt illalla kun voimat vähän palailee, on vaikeampi asennoitua siihen, että tuli vietettyä vähemmän tuottoisa päivä. Kuitenkin siivosin astiat ja roskat ja pesin vähän pyykkiä. Ja koulujuttuja edistin yhden sähköpostin verran. Keittiön tasoa pyyhkiessäni mietin, että mun tarttee kai oikeesti ruveta asennoitumaan erilailla. Mä en voi jatkaa isojen suorituskokonaisuuksien miettimistä, mä en voi vaan elää hakeakseni muiden hyväksyntää. Mun tarttee löytää oma hyväksyminen, ja mä tiedän jo, ettei se onnistu pyrkimällä täydellisyyteen. Mun täytyy madaltaa mun tavoitteita, seurasi siitä sitten mitä hyvänsä. Jos en tee noin, palan loppuun - en ehkä heti, mutta varmaa on, että niin käy, jos en muuta jotain.

Mun pitää löytää hyvät puolet mun joskus neuroottisista tavoista. Mä teen listoja jatkuvasti. Mielessäni, paperilla, puheessa, koko ajan. Mun pitää ruveta joka päivä tekemään lista sen päivän tavoitteista. Ja kyllä mä joskus noin teenkin, mutta niiden täytyy olla realistisia. Mun täytyy tyytyä vähempään. Mun lista ei voi olla: "opiskele kahdeksan tuntia tuottavasti, käy lenkillä, tee ruokaa, siivoa". Tuossa on liikaa. Pelkkä kahdeksan tunnin opiskelu on liikaa. Ja mun täytyy huomioida kuinka stressaavia noi asiat on. Mitä isompi stressitekijä on mukana, sen lyhyempi sen listan pitää olla. Vaikka se superstressaava asia kestäiskin vaan viis minuuttia. Siihen valmistautumiseen menee kuitenkin energiaa ja aikaa. Ja mun pitää olla tarkempi mun opiskeluvaatimuksissa. Pelkkä tuntimäärä ei ole hyvä, jään sitten kuitenkin miettimään käytinkö koko ajan oikeasti opiskeluun ja saavutinko oikeasti tavoitteet. Ei, mun tavoitteiden täytyy olla sivumääriä, tietyn artikkelimäärn etsimistä, tiettyjen asioiden kirjoittamista tai oppimista. Kun ne tavoitteet on tarkkarajaisia, mä tiedän milloin olen saavuttanut ne.

Vaikeuksiakin tässä on. Esimerkiksi deadlinet koulujutuissa. En voi vain suunnitella päivää kerrallaan, mulla täytyy olla myös kokonaissuunnitelma, muuten voi olla että jään liikaa jälkeen. Kokonaissuunnitelman tekeminen on tosi ahdistavaa, en halua edes ajatella asiaa. Silloin on pakko ajatella koko isoa työtä, ja valtava työmäärä alkaa ahdistaa. Tuollaisen kokonaissuunnitelman tekeminen on juuri niitä asioita, joiden lisäksi en voi paljoa muita tavoitteita asettaa. (Meinasin kirjoittaa "vaatimuksia", mutta yritän olla positiivinen ja vähän kiltimpi itselleni.) Tiedän myös, että päivät, joina tavoitemäärä on pieni, mutta ahdistava, tulevat olemaan vaikeita. Musta varmasti tuntuu siltä, että en ole tehnyt tarpeeksi ja että vielä pitäisi tehdä jotain. Mulle tulee vaikeuksia lopettaa tekeminen, tai ainakin sen ajattelu, että pitäisi olla tekemässä jotain. Mun täytyy opetella sanomaan itselleni, että riittää, olen tehnyt tarpeeksi. Se on hiton vaikeaa, varsinkin kun yhteiskunta ympärillä painostaa suorittamiseen kellon ympäri.

Vähemmän tekeminen vaatii enemmän voimaa ja rohkeutta kuin jatkuva puurtaminen. Omien rajojen huomaaminen, ja ennen kaikkea niiden mukaan toimiminen on tosi haastavaa tällaiselle ylisuoriutujalle. Mun täytyy kuitenkin oppia. Mun täytyy taistella sen syyllisyyden läpi, mikä seuraa kun tavoittelee vähempää. Ja tää ei ole sellainen syyllisyys-täytyy. Tämä on jos haluan pysyä jokseenkin järjissäni ja elää vielä joskus tyytyväisenä -täytyy.

Mulla on ollut tapana ajatella, että jos ei pyritä täydellisyyteen, ei koskaan voida onnistua. Jos emme pyri nollatoleranssiin ja täydellisiin parantumisiin ja muuhun utopiaan, emme voi koskaan saavuttaa todellista hyvinvointiyhteiskuntaa tai henkilökohtaisia onnistumisia. Idealismi on hyvästä, se ajaa parempaan. Mä yritän muuttaa itseäni vähän pehmeämmäksi tuon suhteen. Olen edelleenkin sitä mieltä, että idealisteja tarvitaan. Kuka muu jaksaa huolehtia toivottomasta tapauksesta? Jos ei usko omilla teoillaan olevan väliä, ei niitä jaksa tehdä, siksi tarvitaan idealisteja. Mutta perfektionismi on turhaa. Se aiheuttaa toivottomia tapauksia. Sen sijaan, että pyritään täydellisyyteen, pitäisi pyrkiä aina ensisijaisesti omaan ja toisten hyvinvointiin ja terveyteen. Ja tuo se vasta idealistiselta kuulostaakin. Ajatus katkesi, liikutuin hieman liikaa. (Tuntuu itsekkäältä ja omahyväiseltä sanoa, että oma kirjoitus saa itkemään, mutta niin nyt kävi.) En halua, että kovetun. En halua, että multa viedään pois mun naiivi toivo paremmasta maailmasta. Olen viherpiipertäjä, pasifisti, kommari. Olen haihattelija ja taivaanrannanmaalari. En jaksaisi tätä elämää muuten. Älkää viekö multa mun lapsellista uskoa parempaan. Älkää lyökö mua maahan ja käskekö olemaan realisti. Realisti harvoin muuttaa maailmaa, eikä ihme, ei kai sitä jaksa yrittää, jos näkee kaikki esteet.

Tänään yritin elää tuon päivän tavoitteet -ajatuksen mukaan. Tavoitteet oli: tee edes yksi koulujuttu, siivoa astiat ja roskat, pyyhi keittiön pöydät ja pese koneellinen pyykkiä. Ja älä laske kaloreita, jokin haaste piti olla. Tavoitteet saavutettu, joskin on vähän sellainen olo, ettei viimeinen ollut hyvä juttu. Vähän ahdistaa, että paino on taas matkalla ylös. Huomenna luultavasti lasken kaloreita. En oikein osaa suhtautua painoon ja ruokaan nyt, musta tuntuu että mua revitään siinä suhteessa kahteen ihan eri suuntaan, enkä osaa valita puolta. Huomisen tavoitteet: tee eväät kirjastoon, ole kirjastossa ennen puolta päivää, opettele uuden tietokoneohjelman käyttöä (tarkempikin suunnitelma on, mutten sitä tässä kirjoita), kirjoita yksi osa tutkielmaa, jos ohjelman opettelulta jää aikaa, tarkista sählöposti, ja vastaa, jos on tullut opiskeluun liittyvää viestiä, pakkaa keskiviikon tavarat valmiiksi.

Syyllisyys

Tiedättekö miltä tuntuu herätä masennukseen? Herätyskello soi, ja ensimmäinen ajatus mielessä on epätoivoinen "ei, mä en jaksa!" Rinnan päällä on valtava paino ja pelkkä sängystä nouseminen on mahdoton tehtävä. Herätys torkulle ja takaisin peiton alle. Kello soi uudestaan, sydän tykyttää säikähdyksestä. Taas torkkua. Ja seuraavallakin kerralla. Tunnin ajan torkutan herätystä, en tahdo nousta, en tahdo kohdata velvollisuuksia, eilisten vieraiden jäljiltä sotkuista keittiötä, vaakaa ja todistusta siitä, että olen syönyt viimeiset neljä päivää kuin sika. Eilisiä tarjoilujakin oli jäljellä, aamupalaksi melkein neljälläsadalla kalorilla niitä. Tästä piti tulla vähäkalorinen päivä. Piti syödä paljon kuituja, että saaan mahdollisimman pian pois kropasta eiliset paskaruuat. Vittu kun oisin eilen uskaltanu isosta apteekista ostaa laksoja, lähiapteekista en viitsi.

Ei tuo ruoka-ahdistus ole se isoin juttu nyt, siitä on vain helpompi kirjoittaa. En meinaa purskahtaa itkuun, niin kuin kaikkea muuta ajatellessa. Mun pitäis tehdä koulujuttuja, mutta en jaksa. On niin paska olla, mä inhoan tätä. Ärsyttää, kun en pysty avaamaan kirjoja, etsimään netistä tietoa tai katsomaan sähköpostia. Ahdistaa. Mä oon tarpeeks fiksu tehdäkseni noi koulujutut, en epäile älyäni (mikä sinänsä on kai saavutus), mutta en silti pysty. Enkä edes lietsonut itseäni tähän mielentilaan, heräsin tämän kanssa. Mä en jaksais olla ihan vaan tän armoilla, mä en jaksais että on tuurista kiinni pystynkö opiskelemaan. Mä en jaksa olla puolikuntoinen. Enkä mä jaksa nyt yrittää piristyä, mä en jaksa ajaa tätä tunnetta pois. Saan sentään itkettyä, pitkästä aikaa kunnolla. Tiedän vaan, että se väsyttää, ja tunnen varmaan vielä illallakin kropassani että olen itkenyt.

Sen lisäksi että masentaa ja ahdistaa ja itkettää, kuulen mielessäni mitä ihmiset sanoisivat musta. Tiedän että on sellaisia tyyppejä, jotka uskovat masennuksen olevan heikkoutta, jotka käskisivät vaan ottamaan itseään niskasta kiinni ja ryhtymään töihin, lähtemään ulos (aurinkokin paistaa). Ja vaikkei kukaan sano mulle noin, eikä ole sanonutkaan, kuulen nuo asiat niin kuin joku olisi tässä oikeasti niitä huutelemassa. Ja tuntuu todella pahalta, tunnen olevani surkea ihminen, täysin turha yksilö vain tuhlaamassa yhteiskunnan varoja. En ole valmistunut tavoiteajassa, en tiedä pääsenkö edes lähelle, en tee kovinkaan paljoa töitä, olen käynyt vuosikausia terapiassa, enimmäkseen yhteiskunnan varoilla. Tunnen olevani pohjalla, yhteiskunnassa minua vähemmän arvostetaan vain laitostuneita mielisairaita, päihderiippuvaisia ja rikollisia - ja edellisistä syistä työttömäksi jääneitä. Minä en ole mitään. Enkä usko, että minusta koskaan tuleekaan mitään.

Mutta minua ei katsota pahasti, jos minut näkee kadulla. Minua ei pidetä huonona opiskelijana. Osaan antaa itsestäni hyvän kuvan. Silloin kun opiskelen, teen työtä huolellisesti. En tietenkään kerro muille, jos en saanut opiskeltua ahdistukselta ja itkukohtauksilta - saatan kuitenkin mainita kun olen onnistunut lukemaan tenttialuetta ja tekemään muistiinpanoja. Vaikutan ihan hyvältä opiskelijalta. Töissä en saa juuri koskaan työkavereilta negatiivista palautetta, mulle on jopa sanottu että on kiva tulla töihin, jos tietää että mä olen siellä - tietää että asiat sujuu. En minä kerro työkavereille, kuinka vaikeaa sinne töihin on joskus raahautua. Saatan sanoa, ettei olis huvittanut, kun on niin hieno päiväkin, mutten koskaan kerro totuutta. Lisäksi vaikutan täysin tuntemattomillekin ihan asialliselta - pukeudun melkein aina siististi ja yhteensopiviin, ihan nätteihin vaatteisiin. Meikkaan, mutten omasta mielestäni liikaa tai suttuisesti. Hiukset saattaa joskus olla vähän takussa tai märät, mutta aina puhtaat. Se mitä muut näkee ei ole totta. Mä pidän yllä kaunista kulissia, hyvää valaistusta, menestyvän ihmisen rooliasua. Jos joku tajuaakin, ei se ole sitä mulle sanonut.

Tää on huono päivä. Vatsaan sattu, on kylmä, on kuuma. Lattia näyttää vinolta ja ajoittain näyttää siltä kuin se mihin katson hengittäisi mun hengityksen tahdissa. Vino lattia on uus juttu, seinien olen nähnyt hengittävän ennenkin. Dissosioin, kädet tuntuu vierailta, ja teen enemmän kirjoitusvirheitä kuin yleensä. Ja mun pitäis opiskella! Tuntuu niin pahalta, että melkein fyysisesti sattuu. Ja mä en voi tälle mitään, mä en voi mitään muuta kuin odottaa, että tää menee ohi. Ja mä en tiedä kuinka paljon mun pitäis itse yrittää. Jos en yritä yhtään, tuntuu pahalta. Entä jos voisinkin muuttaa tätä vähän? Eikö mun saamattomuus ole silloin mun syytä, kun en tee kaikkeani ollakseni taas opiskelukykyinen? Olis niin paljon helpompaa, jos voisin olla varma, etten voi tälle mitään. Saisin odottaa, että tää menee ohi. Kuin oisin vaan hetken hengästynyt, pitäisi odottaa että pystyn taas hengittämään normaalisti. Kunpa voisin varmasti tietää, että tää menee ohi, jos vaan annan itseni maata sohvalla ja en yritä väkisin. Voisin jopa oppia elämään tän kanssa. Masennus tai ahdistus ei ole se pahin juttu, vaan syyllisyys noista. Syyllisyys siitä, ettei pysty olemaan normaali, ettei kolmenkaan vapaapäivän jälkeen ole energiaa opiskeluun.

Mä en niinkään halua parantua kuin hyväksyä tämän. Se ei vaan ole sallittua, mä en olis tuottava ihminen, jos antaisin itseni olla masentunut aika ajoin. Parantumatta en pysty täysipäiväiseen työhön, ainakaan kovin pitkäaikaisesti. Mutta jos mä voisin hyväksyä tän, jos mä voisin luottaa siihen, että vaikka on päiviä jolloin en jaksa muuta kuin itkeä, ne menee ohi, voisin tehdä työtä. Voisin jaksaa ilman saikkuja, varmaan pääsisin nopeammin ohi näistä päivistä. Syyllisyys tekee tästä moninkertaisesti pahempaa. Jos julkisuudessa puhutaan mielisairauksista, sävy on se, että ihmisten tulee parantua niistä. Onko mielisairaus sellainen, josta voi parantua? Onko se sairaus, joka tulee, ja menee hoidolla pois, jokin väliaikainen niin kuin flunssa? Vai onko se niin kuin murtunut luu, se pitää paikata ja tukea kunnes se on kasvanut takaisin yhdeksi? Luusta näkee kun se on murtunut kerran, siitä ei saa ihan samanlaista kuin ennen, mutta käytännössä toimivaksi sen useimmiten saa. Tai ehkä tämä on kuin syöpä, voidaan luultavasti saada parannettua, mutta uusimisriski on olemassa. Tai niin kuin jokin parantumaton sairaus, jonka kanssa pitää vain elää, ja jota voi hyvällä tuurilla hallita. Luultavasti riippuu ihmisestä ja siitä mikä mielisairaus sattuu olemaan. Olisi vaan kiva tietää, millainen tämä mulla on, että osaisin asennoitua tähän oikein. Jatkuva yritys parantaa jotakin, jota ei voi, aiheuttaa paljon pahemman olon kuin parantumattomuuden hyväksyminen.

En enää itke, mutta en ole täysin kuivillakaan. Ei ole sietämätön olo, mutta olen rajoilla. En tiedä mitä mun pitäisi nyt tehdä. Pitäisikö mun tehdä ihan vähän opiskelujuttuja, jotain pientä? Vähän siivota, kerätä vaikka roskat pöydältä? Mitä mun pitäisi tehdä niin, etten yrittäisi liikaa, mutten myöskään alisuoriutuisi? Pelkään tekeväni liian vähän, joten useimmiten päädyn tekemään liikaa. Taas syyllisyys. Mun elämä olis parempaa ilman sitä. Jos voisin päästä siitä, suostuisin elämään masennuksen kanssa koko loppuikäni.

Lopuksi pieni vähennys syyllisyydelle, yritys hyväksyä itseni vähän vetäytyvänä ihmisenä: Youtube-video "Susan Cain: The power of introverts". Hyviä juttuja.

Yliherkkyydestä

Tänään olen taas vaihteeksi käynyt pohjalla. On ollut hetkiä, kun masennus on saanut mut vaan istumaan paikallani ja tuijottamaan ei-mihinkään. Rintaa puristi, tai oikeastaan koko yläkroppaa. Nyt pahin on ohi, mikä on oikeastaan aika hämmentävää, koska on ilta ja olen syönyt liikaa. Siis omasta mielestäni.. Oikeasti olen syönyt täysin normaalin kalorimäärän, siinä pari tonnia. Mutta tämän päivän tentin, rankan masennuspäivän ja ei ehkä niin kevyen terapian jälkeen en vaan jaksanut pysyä kuosissa. Ja ehkä halusinkin syödä. Kyllä mä tiedän että mun pitäis. Kalorivaje ei auta masennukseen. Lisäksi jos vielä laihdun, alkaa ihmiset kysellä sellaisia asioita, joihin en tahdo vastata. Silti tuntuu vaikealta, pelkään että lihon. Olen hetkittäin kohtalaisen tyytyväinen, mutta en usko että isompikokoisena olisin.

Nyt ei ollut tarkoitus pohtia painoa ja syömisiä. Oon tänään miettiny lähinnä masennusta ja omaa herkkyyttäni. Masennusta olen kerrankin yrittänyt miettiä rakentavasti. Se on vaikeaa, on paljon helpompi jäädä vaan vellomaan ja ajatella ettei asialle voi mitään. Eikä sille aina voi, pahimmalla hetkellä kun ei tosiaan jaksa edes liikkua, saati yrittää piristää itseään. Enkä tiedä tarviiko silloin - jos vaan on aikaa, niin ei paikallaan olemisessa sinänsä ole mitään pahaa. Mutta ne hetket kun on jossain korkealla, ja mielessä käväisee ajatus hyppäämisestä, ne on pelottavia. En mä halua hypätä, mutta mä en silti pääse noista mielikuvista. Ja sekään ei ole kivaa, kun tuo edellä mainitsemani käsittämätön väsymys ja halu vain istua iskee kävellessä jossain. Illalla sateisessa lähiössä ei voi istua maahan puoleksi tunniksi.

En vaan tiedä kuinka paljon mun pitäis ottaa tästä omalla vastuulleni, ja kuinka paljon saan olla uhri. Pelkkä uhriutuminen ei tietenkään johda mihinkään, se vaan on helpompaa. Masennuksen ravistaminen irti on raskasta. Vaikka masennus on saanut kansantaudin aseman, aistin silti ihmisissä sellaista "ota nyt vaan itseäs niskasta kiinni" -asennetta. Ja nyt tukahdutan valtavan määrän itsekritiikkiä ja syyllisyyttä: en voi vain päättää, että ei masenna. Luulen, että oma positiivinen asenne voi helpottaa, mutta masennuksesta on on mahdotonta parantua vain tahtomalla. Pitää ymmärtää mistä se tulee, ja vielä sen jälkeen tehdä elämästään sellainen, että se ei enää aiheuta masennusta. Varsinkin jälkimmäisen suhteen olen vielä erittäin vaiheessa, ja se johtuu paljolti syyllisyydestä ja heikosta itsetunnosta. On vaikea haluta muuttaa sellaisen ihmisen elämää, josta ei osaa ajatella kauheasti hyvää. Lisäksi osa muutoksista vaatii sitä, että puhuu omasta puolestaan, vaikka se vähän loukkaisikin toisia tai aiheuttaisi mielipahaa. Terve itsekkyys on mulle tosi vaikeaa.

Tiedän kuitenkin, että on asioita, joilla saan parannettua mielialaani - tietyissä olosuhteissa. Ihmisten seura voi auttaa, mutta yleensä se vaatii sen, että on vain yksi ihminen mun lisäksi. Porukassa tulee helposti ulkopuolinen olo. Lisäksi sen ihmisen pitäis olla mun kanssa silloin, ei puhelimen. Jos kaverin seurassa joutuu vastaamaan puhelimeen tai lähettämään tekstarin, on mun mielestä kohteliasta sanoa miksi pitää heti vastata. Toki ihmisillä on yksityisiä asioita, mutta pelkkä puhelimen näpyttäminen toisen seurassa, varsinkin sovitussa tapaamisessa, on hyvin ikävää. Yksi tuttu harrastaa tätä, ei yleensä sano edes että sori. Sama tyyppi peruu tapaamisia useammin kuin niihin ilmestyy. Silti se on se ihminen, joka eniten jaksaa olla muhun yhteydessä, vaikka mä en otakaan yhteyttä. Mutta toisen ihmisen kanssa voin myös hetkeksi unohtaa pahan olon. Mun sisko ja mun mies on tässä parhaita, eikä ne edes tiedä sitä. Joskus ei edes tarvitse tietää, mitä sanoa toiselle, tai edes että tämä kaipaa piristystä, ja voi silti olla avuksi.

Ihmisiä en silti jaksa aina nähdä, tai ainakaan järjestää asioita niin että näkisi toisia. Telkkari voi joskus auttaa, erityisesti hömppäohjelmat. Mulla ei saa olla liian paha olo, etten vajoa itsesääliin, mutta muuten toisten ihmisten iloisuuden katsominen saa mut hyvälle tuulelle. Otan helposti toisten tunteet itselleni, myös ruudun läpi. Nyt syksyllä olen katsellut Talent Suomea, ja mä oon hymyilly ja itkeny nauranu ja ollu iloinen kun ihmiset on iloinneet. Toki suru ja pettymyskin tarttuu helposti, mutta Talent on siitä hyvä ohjelma, että se korostaa niitä onnistujia. Toinen, vielä hömpempi mielialanparannusohjelma on jenkkiläinen Hurja remontti (taitaa olla alkukielellä Extreme Make Over: Home Edition). Se missä jollekin perheelle rakennetaan uusi talo, kun niiden vanhassa on jotain vikaa ja niillä on jotain vaikeuksia (sairaita lapsia, yksinhuoltajia..) eikä oikein rahaa. Ja sitten ne saa uuden ylihienon talon, suomalaiseen maku toki vähän liioittelevan, mutta kuitenkin. Ja ne on niin iloisia. Hävettää myöntää, että liikutun ja vollotan kun katson tollasia ohjelmia, mutta musta on vaan ihanaa kun ihmiset saa jotain hyvää.

Ja tuosta herkkyydestä mun piti puhua. Siinä on hyvät puolensa, kuten toi että telkkari voi parhaimmillaan nostaa mielialaa huomattavasti. Toki myös päinvastainen vaikutus tulee helposti. En haluaisi kehua itseäni, mutta omasta mielestäni aistin helposti toisten ihmisten mielialat ja tarpeet. Mukaudun muiden tarpeisiin. Olen luonnostani arka, mutta toisen ollessa arempi muutun itse rohkeammaksi. Porukassa otan sen roolin, joka näyttäisi puuttuvan. Reagoin myös vahvasti toisten negatiivisiin tunteisiin, pelästyn ärsyynnystä, itken kun mua kritisoidaan (ainakin jälkikäteen), menen lukkoon päällekäyvästä käytöksestä. Haluan sovitella, jos ihmisten välillä on jotain kränää, haluan olla kaikkien puolella. Olen parhaimmillani yhden ihmisen kanssa, koska yhden ihmisen tunteisiin on helpompi reagoida kuin monen, ja haluan kuitenkin huomioda kaikki. Paitsi ne, jotka on ollu ilkeitä mulle - siis tarkoituksella.

Mua hävettää mun herkkyys. Liikutun helposti leffoista, puheista, taiteesta, koiranpennuista, pikkulapsista.. Ihan mistä vaan oikeestaan. Itken helposti, tai itkisin jos antaisin itseni itkeä. Hävettää kun silmät kostuisi vähän joka asiasta. Tähän mennessä elämää olen oppinut, että itkeä ei oikein saa, ellei joku ole kuollut tai syntynyt. Se on noloa. Ja mä en tarkoita että ajattelen itse näin, musta on hienoa kun joku oikeasti uskaltaa näyttä liikuttumisensa. Mä olisin onnellisempi, jos uskaltaisin, jos osaisin nähdä sen vahvuutena. Ja mä tiedän että se voi olla, mä tiedän että jos osaisin ja uskaltaisin hyödyntää tätä, voisin olla jotain ihan hyvää, mun elämällä vois olla väliä. Mutta mä en uskalla näyttää herkkyyttäni, mua hävettää itkeä edes pimeässä leffateatterissa vaikka toiset olis metrien päässä.

Mua on vaan käsketty kasvattamaan paksumpi nahka, olla välittämättä siitä mitä muut sanoo, unohtaa, antaa olla, ja olla ottamatta asioita itseeni. Hyvin harva ihminen on rohkaissut mua näyttämään tunteitani. Miksi mun pitäis olla vähemmän herkkä? Miksi on mun vika kun loukkaannun, miksei sen toisen joka ei ole osannut lukea mitä mä kestän? Miksi lapsille sanotaan, ettei leikistä saa suuttua? Miksei opeta, että kaikille se leikki ei ole leikkiä, kaikki ei kestä samoja asioita? On ilmeisesti ihan ok, että toiset pyörtyy neulanpistosta ja toisille verenluovutus on pikkujuttu, mutta henkisiä asioita kaikkien pitäis kestää samalla tavoin. Miksi on heikkoutta olla herkkä? Miksi ainoa kunnollinen ihminen ei koskaan murru? Taiteilijat tosin tuntuu saavan luvan herkkyyteen, mutta niitä kuitenkin pidetään vähän kummallisina ja etäisinä. Saako ihan tavallinen aikuinen ihminen itkeä junassa koska on väsynyt? Ja saako sitä lohduttaa? Kunpa herkkyys olisi hyväksyttävämpää ja kunpa ihmiset uskaltaisivat huomata. Kunpa tunteiden näyttäminen ei olisi varuttu vain lapsille ja hulluille.

Syömisvammailua

Väsyttää ja en jaksa keskittyä ja päässä heittää (ei paljoa, ihan satunnaisesti ja vähän). Oon kirjastossa ja yritän opiskella. Viime päivinä oon syöny liian vähän ja nukkunu liian vähän. Nyt siis keskittymiskyky on kehno ja torstaina ois tentti. Jos mä välillä koitan lukea ja välillä kirjotan tätä. Kun ei pelkkä lukeminen ja muistiinpanojen tekeminen oikein suju, tuijotan vaan ulos ikkunasta. Vessassakin pitäis käydä, mutten jaksais kerätä kaikkia kamppeita mukaan sinne, enkä uskaltais jättää tähänkään. Vaikka ei tätä läppärinromua kukaan kai haluis pölliä.

Viime viikko ei mennyt kovin hyvin, en jaksanut yrittää kuunnella järkeä. Liikaa kofeiinia, töitä ja liikuntaa, liian vähän unta ja kaloreita. (Ja loppukappale kalorimääriä, skippaa jos haluat.) Koko viikolla yhteensä vähän päälle yhdeksäntuhatta kaloria. Siis melkein viisi tonnia miinuksella, jos olettaa että tarvin parituhatta päivässä – mihin en kyllä ihan usko, koska enimmän aikaa istun tai olen paikallani ja olen aika pieni ihminen. Viikonloppuna oli tosiaan töitä, siis jaloillaan olemista ja kävelyä ja tavaroiden kantoa. Enkä syönyt kauheasti. Tai siis nelinumeroisia lukuja kyllä, eli joku osa musta on sitä mieltä että liikaa. Jos en pyörry, en ole syönyt liian vähän. Lauantaina alle 1300 ja sunnuntaina alle 1100. Eli viime viikon keskiarvo jää jonnekin 1300-1400. Siihen mitä mä käyttäsin, jos en tekis muuta kuin makaisin paikallani. Mutta yhtään päivää en ollut vaan kotona, kolmena liikuin ja kahtena olin töissä. Ihmekös, että nyt väsyttää eikä jaksa keskittyä.

Torstain suhteen tenttipaniikkia mulla ei vielä ole, vaikka olenkin varma siitä, etten ole lukenut tarpeeksi. Tää on syksyn ainut tentti, ois kiva että menis hyvin. Loput jutut on esityksiä ja raportteja ja sellasta. Nyt alkuviikon käytän kuitenkin vaan tähän tenttiin, en mieti niitä muita hommia. Ärsyttää vaan tää keskittymättömyys, oon ollu nyt kohta kolme tuntia kirjastossa, ja saanut ihan liian vähän aikaan. Sujuis paremmin jos ois karkkia tai muuta sellasta, syöminen helpottaa mun keskittymistä. Karkeissa on vaan liikaa kaloreita, ja viime päivinä on ollu vaikee antaa itseni syödä tarpeeksi. En oikein uskalla, koska fiksua ois käyttää kalorit vaan määrän lisäämiseen, ei herkkujen. Se mitä syön on ihan ok ruokaa, jopa terveellistä. Syön vaan liian vähän. Herkkuja tekee mieli, ja jos antaisin itselleni lisää kaloreita, söisin ne herkkuina.

Ei hitto, jos en muusta osaa kirjoittaa kun ruuasta, on ehkä parempi olla kirjoittamatta. Tiedän että välttelen ruuan ajattelulla oikeita ongelmia. Eikä ne ratkea tällä. Enkä mä nyt oikeestaan vois tuhlata aikaa tähän, pitää opiskella vielä tunti ennen ku lähen kirjastosta pois.

Yksinäisyysahdistus

Ahdistaa. On musertavan yksinäinen olo, kaipaan ihan hirveästi huolenpitoa, huomiota, rakkautta. Tunnen olevani ihan kamala ihminen, kun mies ei riitä viemään tätä pois. Mä tiedän että se välittää musta, miksi se ei riitä? Miksi en osaa tuntea yhteyttä toisen ihmisen kanssa? En kenenkään. Ihmisten näkeminen tuntuu turhalta, kun siitä ei jää mitään käteen.

Tiedän että vasta kirjoitin yhden tekstin. Tuli kuitenkin tarve kirjoittaa lisää, kun ahdistus ja yksinäisyys tuli pintaan. Luin jonkun toisen blogia, kuinka se on osastolla. Olin kateellinen, jollakin on koko ajan ihmisiä ympärillä, joku määräämässä mitä saa tehdä. Kaikki oma valta otettu pois. Mä kaipaan sellasta, oon väsyny olemaan aikuinen ja vastuullinen. Haluaisin paikkaan, jossa voisin olla rauhassa, jossa voisin huutaa ja kapinoida ja vihata ja mua ei heitettäis pois – päinvastoin mut pidettäs vaan tiukemmin sisällä, mä en sais lähteä. Haluaisin että joku välittäis. Haluaisin äidin, joka kestäis mun tunteet.

Mä en vaan enää voi saada mitään noista. Mun pitäis olla parempi nyt, mun terapia on loppumassa, mä olen aikuinen, mä tiedän mistä mun ahdistukset johtuu, mulla on ollu kaikki välineet selvitä tästä. Ja mä en ole selvinnyt. Miten mä voin parantua? Terapiaa on jäljellä alle kaks kuukautta. Sen jälkeen kerran kuussa, varmaan niin pitkään kuin ikinä haluan ja on varaa maksaa. Tai ei välttämättä. Mutta kuitenkin, kerran kuussa. Välillä tämä viikon taukokin tuntuu aivan liian pitkältä. Ahdistaa ja on yksinäistä enkä voi puhua kellekään. Miksei mun mies kelpaa tähän? Miksen mä osaa puhua kellekään?

En voi myöntää kellekään etten ole parantunut yhtään. Kaikki luulee, että mulla menee paremmin. Mies ehkä ei, se on aina satunnaisesti kysellyt onko kaikki ok. Ei ole! Mä oon väsynyt, mua ahdistaa, mä en tunne mitään, mua masentaa, mä olen yksin, mulla ei ole elämää, mä oon turha, mua pelottaa. Enkä mä voi näyttää tätä kellekään, en mä voi tunnustaa, että olen epäonnistunut tässäkin. Mä en edes uskalla parantua. Kuka mä sitten oisin? Mä oon rakentanu mun identiteetin sairauksien ympärille, koska mistään muustakaan en ole saanut kiinni. Mä en uskalla päästää tästä. Enkä mä osaa kuvitella elämää ilman tätä.

Mua hävettää että mä kaipaan niin paljon huomiota. Mä haluaisin olla pieni lapsi, mä haluaisin että mulla olis kokoajan joku huolehtimassa. Ehkä siksi mies ei kelpaa, sen kanssa mä olen tasa-arvoisessa asemassa, en voi vaatia sitä huolehtimaan musta niin kuin haluaisin. Pahimpina hetkinä kaipaan vaan jonkun syliin, jonkun halaamaan ja sanomaan että kaikki on okei. Musta tuntuu kuin huutaisin apua, huutaisin jotakuta tulemaan ja viemään kaiken pois, ja joku kyllä kuulee muttei tule. Tosin ei kukaan kuule, kun en oikeasti huuda, mutta tunne on on sama. Kukaan ei tule auttamaan.

Mulle on moneen kertaan sanottu, että ”sun vanhemmat ei varmaan vaan oo osannu vastata sun tunteisiin kun olit pieni”. Niin kai. Ehkä se selittäis nämä tunteet. Ahdistus ehkä laukaisee sen saman yksinäisen ja hylätyn olon, joka mulla on ollut silloin. Tai sitten mulle on sanottu noin niin monta kertaa, että uskon sen, oli se totta tai ei. Mä yhdistän ahdistuksen yksinäisyyteen, koska mun oletetulla historialla niin pitäis olla. Mistä mä tiedän mikä on totta? Enhän mä edes tiedä mikä nykyhetkessä on aitoa.

Kuva täältä. 

Syömisen rajoittamista

Tällä viikolla mun syömisongelma on vetäny mua ihan mihin se on halunnu. Oon syöny liian vähän voidakseni fyysisesti hyvin ja liian paljon ollakseni tyytyväinen. Kun nyt katselen kalorimääriä, kaikki paitsi maanantai tuntuu aivan liian paljolta. Ja nyt seuraa lukuja, jos et sellaista halua lukea, skippaa seuraava kappale. (Ja luvut on liian isoja että mulla ois mitään oikeeta ongelmaa, joten tuntuu hieman tyhmältä julkaista tämä teksti.)

Maanantaina meni tosiaan alle yhdeksänsataa kaloria. Se oli helppo päivä, viikonloppuna olin syöny paljon, sillä jaksoin. Tiistai meni siedettävästi, söin kyllä enemmän, vähän päälle tuhatviissataa. Tuntuu liialta, mutta toisaalta liikuin myös. Jaksoin ihan hyvin liikunnankin. Keskiviikkona söin siinä tonnineljäsataa kaloria, silloinkin liikuin. Torstaina kyllä mietin, että pitäis syödä enemmän. Seuraavana päivänä menisin lenkille, ja kokemuksesta tiesin, että en jaksaisi, jos en olisi edellisenä päivänä syönyt tarpeeksi. Ajattelukin tuntui kärsivän, en pystynyt samanlaiseen päättelyyn ja järkeilyyn kuin yleensä. Silti en syönyt juurikaan enempää kuin keskiviikkona, vain vähän yli tuhatneljäsataa kaloria. Tänään kävin lenkillä, ja kävi niin kuin arvelin – en jaksanut juuri juosta. Hölkkäilin hitaasti, juoksin vähän intervalleja ja tein lihaskuntoa. Energiaa ei kuitenkaan ollut, vaikka puolitoista tuntia ulkona kuluikin ja siitä suunnilleen tunti ”kunnollista” liikkumista. En tiedä miten pystyin tuohon, fyysisesti tuntui etten  jaksaisi mitään. Tänään oon syöny suunnilleen tuhatkuussataa kaloria, ja se tuntu aivan liialta lenkistä huolimatta.

Järjellä ymmärrän ettei mun toiminta ole fiksua. Osasinhan mä ajatella, että eilen ois pitäny syödä enemmän. Keskiviikkona sentään sallin itselleni mäkkärin nugetteja (170 kaloria neljän paketissa), kun tuntui siltä että taju lähtee. Ei se varmaan ois lähteny, olin mä sentään jotain syöny. Mutta eilinen, en syönyt enempää vaikka ajatustoiminta ei ollut normaalia, vaikka aioin seuraavana aamuna liikkua. Ehkä oisin syöny parisataa kaloria lisää, jos mies ei ois saanu mua ajoissa nukkumaan. Mutta kun en jäänyt yksin valvomaan, ei tullut syötyäkään enempää. Enkä jaksanut nousta syömään sitten kun mies oli nukahtanut.

Ja silti teen mitä teen. Viikonloppuna paino nousi reilu pari kiloa. Tänä aamuna olin taas kaksi kiloa pienempi. Ei tuossa tietenkään ollut mitään oikeaa lihomista tai laihtumista. Syön liian vähän vaikka tuntuu pahalta. En torstaina vaan pystynyt syömään enempää. Alkuiltapäivään mennessä olin syönyt suunnilleen 500 kaloria ja käväisin Lidlissä, teki mieli ostaa leipää tai jotain. Pyörin paistopisteen lähellä, googlettelin kaloreita. Halusin ostaa jotain ja en halunnut. Vakuutin itseni olemaan ostamatta mitään ajattelemalla kuinka ihmiset käpelöi irtomyyntituotteita. Lidl ei oikein myy mitään valmiiksi pakattua pieninä määrinä, ja mä en oo kauheen hyvä syömään vaan osaa siitä mitä osta, joten en ostanut mitään sellaistakaan. Ostin light colaa, en muuta.

Iltapäivällä söin pari hedelmää ja soijavanukasta. Kun pääsin kotiin siinä puoli seitsemän jälkeen olin syönyt reilu seitsemänsataa kaloria. Leivästä ois tullu parisataa lisää. Söin kotonakin aika kevyesti, mutta sitten söin pullan. Sain syödä sen koska olin syönyt tarpeeksi vähän aiemmin päivällä ja seuraavana päivänä liikkuisin. Ja mies söi toisen pakkasessa olleen pullan, joten mulla ei ollut mahdollisuuksia syödä lisää, vaikka oiskin tehny mieli ekan jälkeen. Itsehillinnän pettämistä ei tarvinnut siis pelätä.

Parempi ois ollut, jos oisin käyttäny pullan kalorit johonkin terveelliseen, ja syönyt vähän enemmän muutenkin. Oli turhauttavaa juosta, kun ei jaksanut sitä mitä yleensä jaksaa. Ja silti mun ois pitäny syödä tänään yhtä vähän kuin eilen. Toisaalta taas enemmän. Oisin voinu syödä enemmän, paino oli kuitenki pudonnu jo takas viikonlopun mässäilystä ja olo oli fyysisesti sellainen, että tiesin tarvitsevani enemmän ruokaa. Kaupassa kului taas pitkään, kun mietin voisinko ostaa pitaleipiä tai tortillalettuja. En ostanut, kotona oli kuitenkin täysjyväpastaa ja siitä tulis vähemmän kaloreita terveellisemmin ja lisäksi pitaleivän/tortillan kanssa oisin halunnu kermaviilikastiketta, ja siitä ois tullu turhia kaloreita. Jollain tasolla oisin mielestäni ansainnu pullamössön ja kermaviilin, mutten kuitenkaan voinut ostaa niitä. Kokonaiskalorit ois vaan menny liian ylös.

Saa nähdä mitä viikonlopusta tulee. Olen töissä, pystyn siis syömään hyvinkin vähän, jos haluan. Ja jaloillaan tulee oltua. Toisaalta jaksaminen voi olla vähän huonoa, jos en syö kunnolla. En vielä tiedä mitä tapahtuu. Tänään oon syöny vähän liikaa mielestäni. Olen syönyt xylitol-karkkeja, ne toimii laksoina mulla. Ja olen googletellut varsinaisia laksoja. En kai ole ostamassa niitä. Liikaa riskejä, en halua jäädä niihin koukkuun ja pilata suolistoani. Silti ois kiva päästä liian täydestä olosta jotenkin helposti. En tiedä mihin olen menossa tämän kanssa.

Asiat vaihtelee mun päässä liikaa. Yhtenä hetkenä päätän syödä tarpeeksi, ja seuraavana ruokakaupassa ei ole mitään mitä voisin syödä. Välillä katson itseäni ja näen vaan läskiä ja kaikki on liian isoa. Joskus saatan lenkillä kävellä lasiseinän ohi ja mun jalat näyttää mun mielestä oikeesti ihan hoikan ihmisen jaloilta ja olen hetken tyytyväinen. Ja sitten katson kotona peiliin ja jalat näyttää valtavilta ja vyötärö ei erotu yhtään ja vatsa on turvoksissa. Mä en oikeestaan tiedä miltä näytän.

Oon ajatellu tällä viikolla niin paljon ruokaa, etten ole paljoa koulujuttuja stressannut. Olen toki tehnyt niitä, mutta niiden aiheuttama ahdistus on pysynyt poissa ruokaa ajattelemalla. Ensi viikolla on tentti. Vielä ei ahdista ihan kauheasti, mutta tuntuu että olen lukemisessa jäljessä. Olen kyllä käynyt kaiken materiaalin läpi ja tehnyt siitä yhdet muistiinpanot, mutta haluan tehdä vielä toiset eri tekniikalla ja ehtiä käydä vielä asioita läpi. Sitten tentin jälkeen onkin pelkkiä pitkiä projektitöitä. Saa nähdä miten niiden kanssa selviän. Ajatukset on kuitenkin pyöriny melkein pelkästään ruuassa. Hassua, että mitä vähemmän syö, sitä enemmän ruokaa miettii. En nyt saa mistään muusta kirjoitettua, joten jääkööt tämä tähän. Vähän on masennuksen oloinen tunne taustalla, mutten jaksa miettiä nyt sitä.

Syömisjuttuja

Fiksailin aiemmat tekstit ja laitoin kuvat takaisin. Niitä ei ollut edes kovin montaa. Näköjään kommentit teksteihin eivät siirtyneet kun toin vuodatuksen tekstit tänne, ei voi mitään. Nyt voin kuitenkin keskittyä uusiin teksteihin, kun ei enää häiritse että vanhoissa on liikaa rivivaihtoja kappaleiden välissä.

Viikonloppu meni tosiaan kavereista huolimatta aika paskoissa fiiliksissä. Eilinen oli vähän parempi. Viikonlopun safkojen takia paino pomppasi ylös reilu pari kiloa, mutta eilen onnistuin syömään vähän kaloreita (alle 900) ja enimmäkseen nestemäisenä, joten täksi aamuksi paino oli pudonnut jo kilon. Tänään oon syöny vähän enemmän, siinä 1500 kaloria. Edelleen aika paljon juomina, proteiinijuomaa sun muuta. Toivon että huomenna vaaka näyttää puoli kiloa vähemmän kuin tänä aamuna.

Jännä miten ajatus hyvästä painosta muuttuu. Vuosi sitten tuo 57 kiloa, joka eilen vaa’assa näkyi, ois ollu ihan mahtava juttu. Nyt se on ihan liikaa. 56 on liikaa. Miten tämä tällaiseksi meni? Miksi päästin tämän näin pitkälle? Miksi on niin hiton vaikea keksi hyviä syitä syödä? Siis muista riippumattomia.

Terapeutin mukaan kierrätän kaikki positiiviset jutut muiden kautta: en viiltele, koska muut voisivat huomata, en syö liikaa jos toinen on näkemässä ja niin edelleen. Ilmeisesti tarkoittaen tuolla sitä, että mä en oikeasti halua viillellä tai ylensyödä, mä vaan etsin syyt muista ihmisistä, kun en niitä omassa itsessäni näe. En ole viiltelemättä itseni takia, ainakaan tietoisesti. (Paitsi että piilottelu on perseestä, että siinä mielessä ajattelen itseänikin.) Terapeutti haluisi kai, että löytäisin syyt itsestäni, en viiltelisi koska en haluaisi rikkoa omaa ihoani.

En enää muista mitä terapeuttini tarkalleen sanoi, kun puhui tuosta. Jotenkin se liittyi siihen, että sanon etten syö liikaa koska mies on näkemässä, mutta terapeutti ei usko sen olevan oikea syy. Tai se ei ole hyvä syy, tai sellainen syy joka mulla pitäisi olla. En ihan muista. Kuitenkin muistan, että mua ärsytti. Ajatteleeko se, etten oikeasti pystyisi ahmimaan? Tarkoittiko se sitä, ettei mulla oikeasti ole ongelmaa asian kanssa? Totesin kyllä itsekin aikaisemmin, että syy haluun ahmia on siinä kuinka vähän syön, ei niinkään tunteissa. Silti, ärsytti.

Jotenkin vaikea saada ajatuksia kasaan nyt, ehkä oon liian väsyny, ehkä oon syöny liian vähän. (Mulla on NÄLKÄ!) Syön ihan vähän jotain pientä ja meen nukkumaan. Koetan saada joku toinen kerta vähän enemmän tekstiä, kun ajatukset toimii paremmin.

Uusi ulkoasu

Keskittyminen koulujuttuihin herpaantui, joten tein uuden ulkoasun blogille. Blogger on minulle vielä vähän outo, joten jos jokin teksti ei näy kunnolla tai asettelussa on jotain häikkää, kertokaa mulle niin saan korjattua. En halua menettää mahdollisia lukijoita liian epäselvän blogin takia. Joku päivä vielä jaksan kaivella Vuodatuksen hävittämät kuvat ja laittaa ne takaisin vanhoihin blogiteksteihin, samoin täytynee korjata joitain rivivaihtoja pienemmiksi ja muita pikkujuttuja, jotka tekstejä siirtäessä eivät menneet ihan samannäköisiksi kuin oli tarkoitus. Seuraava uusi kirjoitus onkin sitten varmaan ihan oikeaa asiaa näiden muuttojuttujen sijaan.

Muutto Bloggeriin

Olen pitänyt tätä blogia aikaisemmin Vuodatuksen puolella, mutta sen ongelmien takia siirryin tänne bloggeriin. Ulkoasun muutan miellyttävämmäksi kun jaksan. Aiemmat tekstit ovat alunperin Vuodatuksen blogistani.

Masennuksen piilottaminen

On ollut taas rankkaa. Alkuviikko oli ihan hyvä, mutta sitten keskiviikkona valvoin liian myöhään. Puoli kolmen aikaan yöllä, kun lopulta lähdin koneelta mennäkseni nukkumaan, tulin vilkaisseeksi kalenteriani ja tajusin seuraavana päivänä olevan puolipakollisen menon. Mielessäni olisin halunnut päästä liikkelle niin, että kymmenen aikaan olisin opiskelemassa, ja olisin tehnyt sitä neljään. Muistaessani menoni tuosta ajata katosi väli kahdesta neljään. Lisäksi kello oli puoli kolme, ja nukahtamiseen menee minulla noin puoli tuntia ja unen tarve on vähintään kahdeksan tuntia. Päädyin nukkumaan kymmeneen asti, siis liian vähän tunteja ja kuitenkin liian myöhään. Opiskeltua sain loppujen lopuksi puolisentoista tuntia.

Kun tajusin että nukkuisin liian pitkään ja että iltapäivän työajasta oli lähtenyt kaksi tuntia, aloin syyttää ja hakkua itseäni, eikä tuo ajatusketju ole vieläkään katkennut. Alkuviikosta kai suoriuduin ja suoritin tarpeeksi, tein tarpeeksi kelvatakseni itselleni. Yksi virhe, yksi epäonnistuminen, yksikin inhimillisyyden osoitus, ja olen pelkää pahaa, huonoa ja väärää. En ansaitse mitään hyvää, en mitään miellyttävää. Taisi olla torstai kun satutin itseäni, taas. Halusin viillellä, mutta jälkien peittelyn takia en tehnyt sitä. Löin itseäni - tällä kertaa vyöllä, joten en saanut edes mustelmia, vain pari punaista jälkeä. Nekin hävisivät alle päivässä, tuntuu etten osaa edes tätä kunnolla.

Kaipaan itkua, mutten oikein saa sitäkään esiin. Katsoin tänään Yle Areenalta pari rankempaa ohjelmaa, Hulluuden historian kolmososan ja jonkun austraalialaisen dokkarin itsetuhoisuudesta. Tiesin tuon jälkimmäisen varmasti laukaisevan halun viillellä, mutta katsoin sen silti. Itseasiassa pelkkä ohjelman otsikon näkeminen aiheutti sen, joten sama se katsoisinko. Naarmutin itseäni ihan vähän neulalla, ei mitään pahaa. Se oli ihan mielenkiintoinen dokumentti. Aloin vielä katsoa seuraavaa dokkaria mielialahäiriöisistä lapsista, mutta siinä vaiheessa en enää jaksanut, ja lisäksi mua pahemmassa tilanteessa olevien ihmisten katsomisesta tuli vain tyhmä olo - mitä mä marisen, mullahan on asiat ihan hyvin.

Hieman sain kuitenkin itkettyä, kun katselin noita. Musta tuntuu, että mun sisällä on tuntien edestä itkua, sellaista toivotanta hysteeristä itkua, ei mitään hiljaista. En vaan päästä sitä ulos. Joskus tulee yksi kyynel, joskus itken minuutin tai kaksi. En vaan saa enää ulos sitä mikä on mun sisällä. Mä olen lukinnut sen kaiken surun ja ahdistuksen ja yksinäisyyden johonkin pieneen koloon ja syöttänyt sitä omalla vaikenemisellani. Nyt se kaikki on niin isoa, ettei se enää mahdu ulos rikkomatta paikkoja. Mä saan revittyä siitä vaan pieniä paloja, mä en jaksa pitää pahoja tunteita pinnalla niin pitkään, että saisin kunnolla itkettyä. Muutaman kyyneleen jälkeen kaikki tunteet häviää, on vaan tyhjää. Millään ei ole mitään väliä. Nytkin on vaan turta olo.

Viikonloppuna en laskenut kaloreita. Oli niin paljon seuraa ja ihmisiä ja sellasia tilanteita, joissa se olis ollu vaikeaa. Sanoin itselleni, että mun pitäis syödä vaan vähän, vältellä niitä asioita missä tiedän olevan paljon kaloreita. En mä tehny niin, mä söin paljon. Mua inhotti se, lauantaina kuulin jokaisella askeleella pääni sisällä kuinka huono ihminen olen, kun en hallitse mielihalujani. "Ahne, läski, paska, ahne, läski, paska, idiootti, ahne, läski, paska..." Kymmeniä kertoja, mutisin itsekseni ääneen tuota rimpsua, että muistaisin etten todellakaan saisi elää niin kuin viikonlopun elin. Tuntui typerältä. Mä en osaa olla kunnollinen normaali ihminen, enkä näköjeen edes oikeasti sairas. Mä en ole mitään.

Olen luvannut itselleni, että kun pääsen 54 kiloon, saan ahmia. Se tuntuu nyt turhalta. Nyt mulla ei ole nälkä. Mä uskon, että mun halu syödä loputtomasti tulee enemmän siitä, että mulla on nälkä, kuin henkisestä tarpeesta. Rajoitan syömistäni liikaa, ja kropan luonnollinen vastaus on haluta syödä kaikkea. Mun pitäis osata vastustaa tota, koska tiedän mistä se johtuu. Tiedän että ruokaa on tarjolla, ja että syön tarpeeksi pysyäkseni hengissä. Tiedän paremmin kuin se vaisto minussa, joka luulee ruuasta olevan pulaa ja haluaa käyttää kaikki mahdollisuudet syödä. Mun pitää olla sitä vahvempi.

Viikonloppuna oli tosiaan ihmisiä. Mua masensi. Pieninä hetkinä nauroin tai hymyilin, mutta masennus iski aina takaisin. Yksinäisinä hetkinä halusin vain käpertyä nurkaan. Seurassakin olin hetkiä, jolloin halusin itkeä, halusin pyytää apua, halusin kertoa. Piilotin kaiken, hymyilin, olin hiljaa. Joinain hetkinä näin jonkun silmissä epäilystä, ihan kuin tämä olisi miettinyt miksi olen niin hiljainen. En kuitenkaan ole varma, ehkä se oli vain toiveajattelua. Yksi vanha tuttu sanoi mun näyttävän hyvältä, en muista tarkaan mitä sanaa se käytti. Kuitenkin kehui ja sellaisella sanalla jota en todellakaan yhdistänyt sillä hetkellä itseeni. Sama ihminen on ennen sanonut, että vaikka mä hymyilen, mun silmissä näkyy surua. Voinko mä enää oikeasti huonosti? Oonko oppinu piilottamaan tunteeni? Miksei sekään enää näe mun sisälle? Olenko mä väärässä? Teeskentelenkö mä vaan saadakseni huomiota? Jos mulla on hyviä hetkiä, saanko mä valittaa huonoista? Voinko mä oikeasti sanoa olevani masentunut, jos pystyn nauraman? Pienenä jos mökötin, joku sai mut nauramaan ja sanoi sitten "et sä voi olla vihanen, sä naurat". En muista kuka tai missä, mutta nykyisinkin tuntuu, etten voi tuntea kahta asiaa, toisen täytyy olla harhaa. En tiedä mikä mussa on todellista.

Näin taas kerran jotain painajaista, en enää muista mitä. Mä herään kerran-pari kuussa keskellä yötä paniikissa. Mun unissa on aina syyllisyys, ahdistus tai masennus. En muista milloin olen nähnyt viimeksi hyvää unta, tai edes neutraalia. Herään masentuneena. Herään ja ensimmäinen ajatukseni on usein jotain negatiivista itsestäni, yleensä haukkumista siitä kuinka en pääse sängystä ylös. Huomenna luultavasti vaa'alla käytyäni turhautumista viikonlopun syömisistä.

Mä olen hirveän yksinäinen tän kanssa. Osasyynä kertomattomuuteen on se, että muut kysyis puhunko miehelleni. Ja ne sanois että mun pitäis. Ja mä en halua kuulla sitä. Tiedän jo muutenkin olevani paska ihminen, mä en kaipaa enää arvosteluja. Mä haukun itseäni niin paljon, että pienikin negatiivinen kommentti sysää liikkeelle valtavan pahan olon mun epäonnistumisista, ja en halua sitä. En halua neuvoja, en viisaita sanoja, en ratkaisuja. Haluan vaan että joku kestää mun pahan olon mun puolesta ja antaa sen tulla yrittämättä parantaa. Jos joku haluaa parantaa mut, mulla on velvollisuus parantua, ja joudun siksi esittämään iloista. Mä en jaksa pärjätä, mä haluan romahtaa ja päästää kaiken näkyville. Muut ei vaan kestä sitä.