Ahdistuksia

Selvisin viikonlopusta, vaikka käsittämättömän huono olo olikin. Sunnuntaina jatkoin syömistä ja yleistä angstailua. Söin loput leipomisistani (mies söi peräti kaksi annosta). Oikeastaan meni enimmäkseen hiilareita silloin sunnuntaina, pelkkää pullamössöä. Enkä edes tehnyt muuta kuin istuin sohvalla. Sadepäivä niin ei muka voinut. Masensi ihan hillittömästi, mieskin vähän ihmettelin miten totinen olen. Sanoin mä sille ääneenkin, että masentaa, en tosin niin että siitä ois ymmärtäny kuinka paljon. Enemmän se oli sävyä ”tympäisee” kuin ”kaikki on turhaa”.

Illalla nukkumaan käydessä iski taas pakkoajatuksia: ”Mitä jos mä hyppään sillalta? En mä voi mennä mihinkään, mikä vaatii sillan ylitystä.” ”Mitä jos mä hyppään junan alle? Mun on pakko istua penkillä kunnes juna on menny musta ohi.” Ja niin edelleen. Välttelen asioita, joista voisin tehdä itselleni vaarallisia. En halua tappaa itseäni, mutta en pääse noista ajatuksista. Vähän helpotti silloin sunnuntai-illalla, kun sanoin itselleni, että en mene maanantaina mihinkään vaaralliseen paikkaan, ja jos tuntuu pahalta, niin saan hakata itseäni. Varsinkin tuo viimeinen lupaus helpotti mun oloa paljon. Miten ihmistä voi rauhoittaa se, että se saa seuraavana päivänä lyödä itseään?

On mulla sentään jotain normaaliakin, mistä tulee parempi olo. Seksi auttaa, ainakin yleensä, ja vie vähän ajatuksia pois kaikesta ikävästä. Ja sen jälkeen saa paremmin unta. Tosin haluan sitä nykyisin vähemmän kuin ennen, tai ainakin mut on vaikeempi saada innostumaan. Mies ei kovin nopeesti anna periks, onneks, muuten en sais juuri koskaan. Sunnuntaina olo parani sitten loppujen lopuksi seksillä, ja sain nukahdettua ilman pakkoajatuksia.

Maanantaipäivä oli ihan okei, jaksoin tehdä kotitöitä ja vähän opiskellakin. Illalla lähdin kävelylle, ja siellä koko päivän piilossa pysynyt ahdistusmasennus tuli esiin. Lenkki kulki Mäkkärin ohi, ja mieleen tuli se kuinka viikonloppuna oisin halunnu mennä sinne ja ostaa hirveän läjän ruokaa ja syödä. Halusin edelleenkin tehdä samoin, ja inhosin itseäni siitä. Haukuin itseäni käytännössä koko lenkin ajan. Vaikka olin päivällä tehnyt asioita, en löytänyt itsestäni mitään hyvää. En ollut tehnyt tarpeeksi, olin ahne, paska ihminen, paha. Toteutin sunnuntaisen lupaukseni, ja löin itseäni. Kävelin kunnes kipu loppui ja löin uudestaan. Löin niin kovaa kuin uskalsin (ei oikeesti siis hirveän kovaa, joku itsesuojeluvaisto mulla vielä on). Nyt on reidessä mustelma. Ei kovin iso, mutta sinertää kuitenkin, ei ole vain punainen.

Loppuilta kotona meni kohtuullisesti. Valvoin liian myöhään netin kanssa, mutta ei siinä mitään. Tänään oisin halunnu herätä aiemmin ja saada enempi aikaan. En päässyt lähtemään niin ajoissa kuin oisin halunnu, ja oon tän päivän sättinyt itseäni siitä. Oon opiskellu vähän, reilu tunnin verran. Keskittyminen ei oikein tuntunut riittävän.  Jonkinlainen ahdistus on taas pinnan alla. Ehkä mä viikonloppuna pakkolepäsin masennuksen takia sen verran, että jaksan taas ahdistua. En mä oikeesti jaksais, mutta kroppa jaksaa.

Eilen palasin takaisin mun ”normaaliin” syömiseen. Mäkkärimielihalun aiheuttamasta ahdistuksesta selvisin sillä, että lupasin itselleni pitäväni joku päivä sellaisen päivän, että saan syödä mitä vaan missä vaan. Eli Mäkkärissä pari hampurilaista ja ranskiksia, Arnoldisilta pari donitsia, kaupasta karkkia, ihan mitä vaan. Tosin päätin myös, etten voi tehdä tota ennen kuin olen ”turvallisessa” painossa, siis niin että ahmimisesta seuraava painonnousu ei ahdista liikaa. Tai vaihtoehtosesti mun pitää syödä viis päivää peräkkäin oikein hyvin, siinä 1200 kaloria per päivä, ei ainakaan yli 1300. Turvallinen paino ois tällä hetkellä 54, kilo vähemmän kuin nyt. Toisaalta 54-kiloisena se ei varmaan vaikuta yhtä turvalliselta kuin nyt.

Alkuvuodesta, kun aloin laskea kaloreita, asetin tavoitepainoksi muistaakseni 56 kiloa, tai 57, en ihan tarkkaan muista. Päästessäni lähellä 56 kiloa, tiputin tavoitteen 55 kiloon. Nyt kun olen 55, tavoite on 54. Kyllä mä huomaan että tässä on selkeä kaava toistumassa. Toisaalta mä oon myös nyt pariin kertaan päässy tavoitteeseeni ja sen jälkeen tullu pari kiloa ylöspäin. Enkä mä oo erityisen nopeasti laihtunu. Tosin oon kyllä kevyempi kuin koskaan himasta muutettuani, mutta silti tää ei tunnu erityiseltä. En oo tarpeeks pieni, tarpeeks läskitön. Mä näen että olen pienentynyt jostain, mutta en sieltä mistä haluisin. Mä kyllä huomaan, että ne laittamalla mittanauhan ympärilleni siinä mitassa kuin olin alkuvuodesta, se nauha ei pysy paikallaan, vaan putoaa.

Silti en kelpaa. Ja kyllähän mä tiedän, että kiinteytymiseen tarvitaan liikuntaa ja fiksua ruokaa ja aikaa, mutta silti haluan kaiken nyt, heti, nopeasti. Ahdistaa, jos en liiku tarpeeksi (neljä kertaa viikossa ois jo ihan okei, kolme yleensä käytännössä toteutuu), mutta en jaksa tehdä niin paljoa kuin haluaisin, eikä aikakaan riitä. Mun pitää kuitenkin olla myös hyvä opiskelija, huolehtia kodista, tehdä työt ja olla miehen kanssa. Ahdistaa jos syön liikaa ja liian vähän proteiinia.  Alle 1300 kaloria, silloin ei ole paha. Alle 1500 on ok, alle 1600 menettelee, yli 1700 alkaa jo vähän ahdistaa ja yli 2000 on totaalinen epäonnistuminen. Proteiini, no en mä oikeesti tiedä kuin paljon tarttisin, mutta 60 grammaa tai enemmän, ni oon tyytyväinen. Hiilareita ei tarttis tulla ihan hirveesti, mutta kuitua kuitenkin. Rasva ei sinänsä ahdista, kalorit vaan, ja rasvassa niitä on. Mutta en mä oikeesti tiedä suosituksista juuri mitään, ja vaikka tietäisinkin, mun ois varmaan vaikee toimia järjen eikä tunteen mukaan.

Mua väsyttää. Ehkä se johtuu myöhään valvomisesta. Mua tosin väsyttää melkein aina. Lähes päivittäin on hetkiä, kun vaan haluan romahtaa maahan siinä missä olen, ja itkeä ja vain maata. Joskus tuntuu etten jaksais nousta, jos kävisin makaamaan, mutta tiedän että jossain vaiheessa nousisin. En vaan jaksais tätä, kun mikään ei oikein suju. En jaksa tehdä mitään kunnolla, en tee mitään täysillä. Pitäisi, ja joissain asioissa haluaisinkin. En vaan jaksa. Ajan, paikan ja minuuden taju katoilee satunnaisesti. Se, että mulla on musiikki melkein aina korvilla, ei varmaan auta pysymään todellisuudessa, mutta en oikein jaksa ilman. Muiden puheet ahdistaa ja ärsyttää ja raivostuttaa. Bussissa kynsiään viilaava mummo raivostuttaa. Lasten jutut raivostuttaa. Jonkun jatkuva yskähtely raivostuttaa. Kaikki pienet ärsyttävät asiat on ihan järjettömän rasittavia. Ärsytyskynnys on tosi matala.

Ahdistaa, kun pyydetään tekemään jotain mitä en ole suunnitellut, tai jotain ikävää. Mies ehdottaa siivoamista ja mun tekis mieli alkaa huutaa sille. Tuntuu siltä kuin kolmevuotias minä vastais mun tunnereaktioista, ne on niin itsekkäitä ja mukavuudenhaluun perustuvia. En kestä mitään pettymyksiä enkä vaatimuksia. Raivostun, jos en saa mitä haluan. Tekee mieli vaan huutaa. Ja sitten mun järkevä puoli huomauttaa, ettei niin sovi tehdä, ei niin saa edes haluta tehdä. Olen paha ihminen, kun haluan saada tahtoni läpi, paha kun haluan mukavuutta, paha, paha, paha. Ja se kolmivuotias on yhtä aikaa raivoissaan kun sitä komennetaan, ja sitä hävettää kun sitä haukutaan. Se haluaa karata ja jäädä yksin, vaikka se tietää ettei se selviä.

Mä olen kai blokannut liikaakin pois ton puolen tunteita, mutta ne tuntuu niin pahoilta, etten voi päästää niitä näkyville. Silloin mä söisin mitä vaan, en välittäis onko rahaa, tuhlaisin vaan kaiken, en siivoais, en tekis mitään vaivalloista. Vänkäisin ihmisille vastaan, oisin hankala. Enkä mä oikein jaksais kuunnellakaan, kun yks vinkuu ”Mutku mä haluun!” ja ”Enkä!” Mä en jaksais tapella sen kanssa, aina hirvee vääntö. Ja se turhautuminen ja tuska ja ahdistuminen mikä sille tulee, kun en anna sille periksi, se on ihan kamalaa. Mutta mä tiedän olevani oikeessa, se ei vaan tajua. Ja kuitenkin, se on osa mua. Ja tää komentelijakin on osa mua. En tunne kumpaakaan omakseni, ihan kuin mun päässä ois kaksi ihan muuta ihmistä tappelemassa ja mä vaan joudun kuuntelemaan. Olen bussissa uhmaikäisen kakaran ja sen pidättäytyvän ja vaativan äidin kanssa, ja mä haluan vaan laittaa musiikin soimaan ja feidata äänet pois. Haluan kadottaa todellisuuden ympäriltäni, haluan kadottaa itseni. Välillä mä onnistunkin siinä. (Tulipa hienoja ajatuksia, ihan mun itsenikin mielestä.)

Ruokaa!

Kirjoitanpa nyt toisenkin tekstin tänään. On vähän siedettävämpi olo kuin aamupäivällä. Tai siis jaksan jo nousta sohvalta ja tehdä asioita. Masentaa mua silti. Edellisen tekstin jälkeen makasin sohvalla ja itkin, tai ainakin melkein itkin. Pääsin ylös, söin leipää ja juustoa (liikaa), siivoilin jonkin verran, istuin suihkussa 45 minuuttia. Söin vähän ruokaa, hitaasti se sujui. Laitoin astiat kaappiin ja leivoin. Ja olen syönyt leipomuksiani ihan liikaa. Ja lisää haluisin, vaikka onkin jo ällö olo.

Päivän kalorit on jo reilusti ylitetty. Haluan vaan syödä lisää, vaikkei nälkä olekaan. Inhottaa. Vatsa pullottaa, kun olen syönyt niin paljon. Jotenkin tuntuu myös että läskiä on äkkiä ilmestynyt lisää vatsaan ja kylkiin. Ei tietenkään oikeasti ole, ei se parissa tunnissa kerry. Tuntuu silti. Inhotan itseäni, haluan oksentaa, mutten uskalla kun en tiedä milloin mies tulee kotiin. Haluan myös syödä kaiken mitä leivoin, mutta mies haistaa että olen tehnyt jotain, ja en kehtaa syödä kaikkea. Toisaalta ei se tiedä paljon mä tein, joten haenpa pari annosta lisää. Viisi ei muka riitä.

Osaan lopettaa herkkujen syömisen vasta kun herkut loppuu tai tulee ällö olo. Tai tarpeeksi hyvänä päivänä osaan rajoittaa kaloreiden mukaan, mutta jos en kiinnitä niihin huomiota, en osaa jättää syömistä vain yhteen pullaan, pariin keksiin, yhteen jäätelöannokseen tai puoleen karkkipussiin. En ole koskaan osannut. Olen aina ollut ahne, possu, itsekäs, täysin vailla itsekuria. Oisin syöny vaikka kuinka paljon herkkuja, jos äiti ei ois ollu kieltämässä. Joskus pienenä kaverin prinsessasynttäreillä sain lempinimen ”Possuprinsessa”, koska söin kokoajan juustonaksuja. Teeskentelin, että se olin mun mielestä hauska juttu, ja söin vaan enemmän, mutta oikeesti se satutti mua. Tunsin etten kuulunut sinne. Taisin olla jotain yhdeksänvuotias.

Ahdistaa tää kaikki mitä oon syöny, ja haluan vaan lisää, lisää, lisää. Mutta sitten mun paino nousee, jos ei läskistä, niin siitä että mulla tuplasti enemmän ruokaa sisällä kuin yleensä. Normipäivän kalorit on 1500 paikkeilla, tänään mennyt jo 2500. Tekis mieli lopettaa jo laskeminen tältä päivältä, mutta mulla täytyy olla ylhäällä päivän kalorit ja paino. Näkee sitten myöhemmin miksi paino nousi tai laski. Haluisin ostaa laksatiiveja. Tiedän ettei ne estä kaloreita imeytymästä, mutta pääsisin ainakin nopeammin eroon kaikesta mitä on mun sisällä. Ja kuulemma on aika ikävän tuntuista kun niitä käyttää, se ois vaan hyvä. Jos mä syön liikaa, mä ansaitsenkin kipeän vatsan ja illan pöntöllä.

Juuri nyt pahimmalta tuntuu yksinäisyys, se ettei mulla ole koko päivänä ollut ketään kelle puhua. Facebookin chattia ois tietty voinu pitää auki, ehkä joku ois puhunu mulle. Oisin tosin saattanu kertoa liikaa asioita, olla huomionkipeä ja valittava ja ikävä ihminen. Mun pitää selviytyä yksin. Mä en sais tuntea näitä asioita. Mun pitäis olla täydellinen, mun pitää hymyillä, siivota, tehdä hyvää ja terveellistä ruokaa, opiskella tehokkaasti ja saada parhaat arvosanat, olla ahkera työntekijä. Mä en sais käyttää hetkeäkään mihinkään turhaan. Huomenna pitäis jaksaa lähteä kotoa, sekin tuntuu ylivoimaiselta. Haluan vaan syödä ja katsoa telkkaria. Oksentaa välillä, ja sitten taas syödä. Tuossa ei ole mitään täydellistä.

Viimeisimmän viiltelykerran jälkeen halu tehdä sitä uudestaan ei ole hävinnyt. Eilen tosiaan löin itseäni, muttei se ole sama. Tuli mustelmakin, ei kovin näkyvä, mutta kipeä jos siihen koskee. Se ei silti ole sama kuin arvet. Tämä on kamalaa. Mä en halua tuntea tarvetta satuttaa itseäni. Silti mietin, miten voisin kaatua tahallani niin, että saisin käteni tai polveni naarmuille ja vuotamaan verta niin, etteivät jäljet olisi epäilyttäviä. Ja mähän voisin vastata ihan rehellisesti, että kaaduin, jos joku kysyisi.

Musta tuntuu, että mun pitää maanantaina pitää sellainen päivä, etten syö mitään kiinteää, vain nesteitä, mieluiten laimennettuja. Ainakin enimmäkseen. Olen syönyt tänään ihan liikaa, ja syön vielä lisää. Ja huomennakin menee varmaan liikaa safkaa. Ja haluan syödä, syödä niin paljon ettei mun tee mieli mitään ruokaa moneen päivään. Haluan voittaa nälän, haluan pystyä olemaan syömättä vaikka heikottaisi. Mutta en pysty, en uskalla syödä niin vähän, että saattaisin pyörtyä. Musta tuntuu että mun pitäisi. Olen huono, kun en uskalla. Ja olen vielä pahempi, kun annan periksi tälle halulle ahmia. Enkä mä tee sitten sitäkään kunnolla, ei mun määrät ole valtavia, ja lisäksi pidän taukoja – syön jonkin verran, katson puoli tuntia telkkaria, syön lisää, katson taas telkkaria. En mä osaa edes tätä oikein.

Kukaan mun elämässä ei tiedä näistä asioista. Kukaan ei tiedä, että olen taas tänä vuonna työntänyt sormet kurkkuun. Viimeksi taisin oksentaa joskus heinäkuussa. Ostin kääretortun, söin sen kokonaan (viimeinen neljännes oli vaikea saada alas, mutten voinut olla syömättä sitä) ja oksensin suihkussa. En saanut kaikkea ylös. Mutta kuitenkin, oksensin oikeasti enkä vain yökännyt paria kertaa. Ja mä lupasin alkuvuodesta itselleni, etten oksentais. Pelkäsin elektrolyyttien menettämistä ja sitä että tapahtuisi jotain vakavaa. Kesällä se pelko ei kai enää riittänyt. Ei ois tänäänkään, miehen mahdollinen palaaminen kotiin esti tällä kertaa.

Ehkä valitus riittäis jo tältä päivältä. Jatkan varmaan syömistä. Jos jaksaisin lähteä kauppaan, ostaisin ison pussin karkkia. Mutta en jaksa, joten syön sitä mitä kotona on. Paska päivä tänään.

Lamauttava masennus

Eilisillan toiveikkuus oli turhaa. Tämä päivä on hirveä. Masennus on päällä täydellä voimallaan ja mikään ei kiinnosta. En oikein jaksaisi kirjoittaakaan, pidän tauon joka lauseen välissä ja muutenkin kirjoitan paljon hitaammin kuin normaalisti. En jaksaisi tehdä yhtään mitään. Haluan vain maata sängyssä ja itkeä. Mies ei ole kotona, joten mun ei tarvi esittää aktiivisempaa kuin olen.

Äsken makasin sohvalla ja tuijotin tyhjyyttä. Jaksoin hädin tuskin raahautua vessaan. Sieltä laahustin keittiöön, ja jäin seisomaan jääkaapin eteen. En uskaltanut syödä mitään, pelkään etten osaisi lopettaa. Haluaisin leipoa, tai oikeastaan syödä leivoksia. En jaksa lähteä kauppaan, enkä mä muutenkaan haluis tyytyä yhteen leivokseen. En jaksa tehdä itse, ja pelkään, että söisin kaiken, jos leipoisin. Keittiössä romahdin pöytää vasten ja itkin hetken väsymystäni ja mielenkiinnon puutetta. Kävelin takaisin vessaan, pesin eiliset meikit pois ja pesin hampaat. Tulin olohuoneeseen, käynnistin läppärin. Tuijotin salasanaruutua saamatta käsiä näppikselle. Nyt olen jopa saanut netin auki ja kirjoitan. En jaksaisi, mutta ihan pienesti uskallan toivoa, että kirjoittaminen helpottaisi. Että hetken itsesäälissä pyörittyäni jaksaisin taas.

Jaksaisin pestä pyykkiä, jaksaisin laittaa astiat kaappiin, jaksaisin vähän siivota. Jaksaisin ehkä maalata. Ja syödä, vaikka mulle tuleekin paha olo kun ajattelen sitä. Tässä mielentilassa haluan vain herkkuja, ja se saa mut tuntemaan itseni paskaksi ihmiseksi. Lisäksi tulee pettynyt ja vihainen olo, kun en anna itselleni mitä haluan. En saa tahtoani läpi, ja suhtaudun siihen kuin kolmevuotias, se on mulle iso pettymys. En ymmärrä miten oikeasti kolmivuotiaat jaksaa tämmösiä tunteita.

Kiukuttaa, tekisi mieli paiskoa esineitä, ärsyttää niin paljon se etten voi ahmia. Ja kuitenkaan en jaksaisi edes pitää käsiä koneella kirjoittaakseni, miten mä jaksaisin viskoa esineitäkään. Ulkona ois ihana ilma, mutten halua mennä sinne. Tai haluan, haluan juoksemaan, mutten jaksa, ajatuskin väsyttää. Kävely olisi ok, paitsi että tuntisin huonoa omaatuntoa siitä etten juokse. Ja pelkään että en jaksaisikaan kävellä, että vain putoaisin maahan istumaan. Masennus istuu mun rinnan päällä eikä anna mun nousta.

Tuntuu toivottomalta, tuntuu etten ikinä pääse tästä pois. Mikään ei voi auttaa. Enkä kai edes anna itseni tuntea oloani paremmaksi. Kaikki on mun syytä. Olen väsynyt. Tämä on kamalaa, kyvyttömyys tuntea mitään hyvää. Miten mä pääsen tästä? Enkä tarkoita yleensä, vaan juuri nyt. Miten mä voin päästä tästä, kun vessassa käyminenkin käy työstä? Ulkona pitäis jaksaa kävellä, ulos menemistä varten pitäis jaksaa pukuea, pukemista varten pitäis jaksaa nousta sohvalta. Musta tuntuu ettei mun masennus oo koskaan aikasemmin ollu näin rankaa, näin pitkäkestoista. Tää on ollu päällä ehkä heinä-elokuun vaihteesta, ehkä pidempään. Miksei mikään tunnu hyvältä?

Pahinta on, ettei edes tiedä mikä varsinaisesti tuntuu pahalta. Miksi mä oon masentunu, en osaa sanoa. En osais selitää kellekään mistä tämä olo tulee, enkä osaa sanoa mikä tähän auttaisi. Mä haluaisin apua, mä haluaisin että joku nostais mut tästä sohvalta. En jaksa nostaa itseäni. Kaipaan seuraa, muttei ole ketään ihmistä, jota jaksaisin, jolle puhuminen tuntuisi oikealta. Mä olen yksinäinen, mä en saa elämästä mitään. Mä olen sokea taidenäyttelyssä, mä olen halvaantunut liikuntatunnilla, kuuro konsertissa. Mä en jaksa juuri edes itkeä. Menis jo pois, tämä on kestänyt tarpeeksi pitkään. Mä haluan elämäni takas.

Ajatuksia ahdistuksen keskellä

Yle Teema uusii Hulluuden historia –dokumenttisarjan. Tietysti mä katon sen. Katon kaikki hulluista, ulkopuolisista, eksyneistä ja muista särkyneistä kertovat dokumentit ja elokuvat, joihin törmään. Välillä on helpompi katsoa surua ja epätoivoa kuin kokea sitä itse. Youtubessa on paljon syömishäiriödokkareita, katson niitä ehkä kerran viikossa. Ahdistuksesta ja masennuksesta katson vähemmän dokumentteja, mun oma ahdistus pääsee enemmän pintaan silloin. Helpompi on katsoa leffaa, se vetää pois todellisuudesta, dokumentti muistuttaa koko ajan siitä, että ne asiat on oikeita.

Tulipa äkkiä tuskainen olo. Mulla on masennuksesta kertova video taustalla pyörimässä. Siinä puhutaan nyt siitä kuinka vaikeaa on kertoa muille sairaudestaan. Ehkä mä tunsin syyllisyyttä siitä, etten kerro muille, työnsin sen tietoisen syyllisyyden vaan äkkiä pinnan alle, mutta tuskaisuus jäi. Mun kurkussa on epämääräinen tunne, ihan kuin joku puristaisi sitä – ei kovaa, ihan hellästi. Pelkään että siinä on jotain fyysisesti vialla, vaikka tiedän ettei tätä tunnetta ole, jos mulla on aidosti hyvä olla. Nykyisin huomaan useammin ensin tuon fyysisen oireen, ja ahdistuksen vasta sen jälkeen. Ahdistaa tuo tunne, ja sitten se tunne pahenee, ja sitten ahdistaa enemmän..

On yhtä aikaa hikoileva ja kylmä olo, korvissa soi. Haluan satuttaa itseäni, alan dissosioida ja mun ruumis ei tunnu mun omalta. Toi helpottais, jos vaikka löisin käteni pöydän reunaan. Inhottavaa katsoa käsiään ja ei kunnolla nähdä ja tuntea niitä omikseen. Totta kai mä tajua, että ne on mun, ja mähän todistettavasti hallitsen niitä, kun kirjoitan. Mutta oikeesti, tunnen olevani vain osassa kroppaani, en mä ole mun käsissä tai jaloissa, mä olen mun päässä ja rinnassa, vähän ylävatsassa. Noita alueita en kadota dissosioidessani niin usein, kädet ja jalat vaan. Lyön käsiäni toisiaan vasten, luu vasten luuta, ja saan ne hetkeksi omikseni. Mulla on kuuma, otan täkin pois. Mulla on kylmä, otan sen takaisin.

Mun kirjoitustyyli muuttuu. Mä kirjoitan siitä mitä teen juuri nyt, en saa ajateltua mitään muuta. Käsien nojaaminen läppärin reunaa vasten tuntuu ikävältä, joudun ravistelemaan niistä paineen tunteen pois. Tuntuu kuin tulisin hulluksi. (Öh, mähän olen jo, tyhmää sanoa noin.) Katson ympärilleni, ja näen epäonnistumista. Kengät keskellä lattiaa, astiat olohuoneen pöydällä, kuoleva viherkasvi. Otan pöydälle jääneen haarukan ja lyön itseäni. Ja lyön uudestaan, uudestaan. Melkein saan itkettyä. Paleltaa, kurkkua kuristaa. Mulla ehti olla hyvä hetki tänään, luennolla oli seuraa. Aloin epäillä olinko koskaan oikeasti masentunut tai ahdistunut. Kun jään yksin, joudun huomaamaan, että olin ja olen.

Haluan mustelmia, haavoja, palovammoja. Haluan olla rauhassa hajalla, en halua vain selviytyä ja selviytyä. Viikosta toiseen, mä raahaan itseni päivien läpi ja teen kaiken mitä pitää tehdä. Hymyilen ihmisille, nauran, olen kohtelias, teen työni ja opiskeluni, tervehdin bussikuskia ja jopa heilautan kättäni kun nousen kyydistä. Olen niin hyvä kuin osaan. Yksin hajoan. En kerro kenellekään, näytän vaan hyvät osat minusta. Muut pitää mua ahkerana ja hyvänä ihmisenä. Tänään onnistuin mainitsemaan toiselle ihmiselle viime kevään julkisesta paniikkikohtauksesta, siitä jonka sain kun piti pitää esitelmä. Se toinen ei halveksinut, se ilmaisi myötätuntoa, ihan kuin oisin vaan sanonu ”katkaisin jalkani” tai jotain muuta vastaavaa. Opettelen, mutta en vieläkään osaa kertoa tämänhetkisestä tilastani, vain menneistä.

Tärisytän jalkaani, pyörittelen hiuksiani käsissäni, syön sormenpäitäni, en voi istua paikallaan, en voi rentouttaa lihaksiani. Olen tänäänkin hymyillyt ja kertonut, että menee ihan hyvin, edistyn koulujutuissa, harrastan ja kaikki on ihan jees. Musta tuntuu etten oo yhtään uskottava, haluaisin että joku näkis mun läpi. Viikko sitten yksi ihminen kysyi: ”Miten sulla menee, onko kaikki ihan okei?” Ei erityisen huolestuneella äänellä, ei epäilevästi, mutta halusin kuulla sen niin, että se ehkä näki jotain. Kukaan ei kai kuitenkaan näe, eikä ainakaan yritä painostaa mua kertomaan. Enkä kai silti kertoisi, muiden kanssa mulla on parempi olo ja alan oikeasti epäillä onko mun ongelmat niin isoja kuin kuvittelen, ehkä mä olen vaan vähän maassa, en kunnolla masentunut, vähän stressaantunut, en oikeasti ahdistunut.

Olen taas vähän enemmän läsnä, pystyn taas kuuntelemaan videota taustalla, pystyn olemaan hetken paikallani. Ei ole yhtä hullu olo. Paitsi nyt, se tuntuu tulevan takaisin. Itkettää, mutten saa itkettyä kunnolla. Ärsyttää, kun en ole parantunut vaikka olen yrittänyt. Yritän liikkua, yritän syödä oikein. Okei, voisin syödä enemmän, silloin vois ehkä olla parempi olo, mutta tän pitäis riittää! Mun pitäis pystyä voimaan paremmin, mun pitäis tahtoa sitä vaan enemmän. Mä nautin liikaa tästä, itsesäälissä on turvallista. Mä pelkään menettäväni itseni. Musta on ihanaa nähdä paremmin näkyviä luita, edistyn edes jossain. Olen päässyt nyt alle 55 kiloon, ja haluan alemmas, tasan 54 kiloon. Ja varmaan senkin jälkeen alemmas.

Mä en pysy yhtään aiheessa, ei mun kappaleiden sisällöt tässä kirjoituksessa oo mitenkään järkeviä, hypin joka suuntaan. Mahtaa olla hankala lukea tätä. Mun ainakin on hankala pysyä ajatuksieni perässä, ja näin pyörii tällaisina hetkinä. Olen kamala ihminen, haluan vaan huomiota ja sääliä ja huolenpitoa. En halua tehdä itse mitään. Haluan seota oikeasti, haluan etten saa huolehtia. Haluan jonkun päättämään asiat mun puolesta. En jaksa miettiä mitä tehdä ruuaksi, en jaksa siivota, en jaksa miettiä mitä tekisin. Pakotan itseni lähtemään ulos kotoa, teen asioita. En vaan haluaisi. En jaksa ajatella.

Haluan viiltää, tämä lyöminen ja haarukan varrella hakkaaminen ei riitä. Mä olen yksin. Mä haluan olla lapsi, en jaksa olla aikuinen, en jaksa velvollisuuksia, en jaksa päätöksiä. Haluan että joku huolehtii musta. Kirjoitinko jo aikaisemmin ton lauseen? Ainakin ajattelin sitä. Haluan jonkun tarttumaan mun käteen kun otan terän ja estämään mua. Haluan jonkun sanomaan: ”Tänään ostat valmispinaattilettuja, ja syöt koko paketin. Et laske kaloreita, et yritä olla täydellinen.” Haluan jonkun mun puolelle, koska itse en ole. Mä olen ihan kamala itselleni. Mä lyön itseäni, siis pahoinpitelen. Lievästi, mutta silti. Mä vaadin mahdottomia itseltäni, mä en anna itseni syödä tarpeeksi. Jos kohtelisin lasta niin kuin kohtelen itseäni, se otettais multa pois.

Mä haluaisin nauttia asioista. Piirtäessä tunnen jotain etäisesti nautinnon tapaista, mutta siinäkin on jotain välissä. Mä olen lasikopissa, en pysty koskettamaan muuta maailmaa, ja lasikin on vähän sumuista, en näekään oikein. Mutta olen turvassa, kuka tietää mitä mun kopin ulkopuolella on. En anna raahata itseäni sinne. Olen aina hieman jäykkä, en osaa vaan olla, en jutella vapautuneesti. Olen ihan hirveän yksin. Mulla ois monia hyviä ihmisiä ympärillä, mutten anna niille edes mahdollisuutta yrittää. Mä vaan kadehdin niitä ja tunnen itseni surkeaksi ja huonoksi.

Mun terapeutti sanoo, että musta on helppo pitää. En tiedä miksi olisi. Yritän joskus olla hauska, mutta heti kun olen sanonut jotain hauskaksi tarkoitettua, kuulen sen omassa päässäni ihan tyhmänä. Yritän olla liian erityinen. Olen huomionkipeä, ja hankin huomioni väärillä tavoilla. Vatvon asioita. Olen lapsellinen. En ole tarpeeksi siisti tai asiallinen. En ymmärrä miten kukaan mun tuttu voi tykätä musta. En näe itsessäni mitään erityistä. Ajattelen liikaa. Olen loppujen lopuksi aika synkkä ihminen, en vain näytä sitä. Tai ehken synkkä, ehkä vain voimakkaasti tunteva, ja viime vuosina tunteet on vaan sattunu olemaan negatiivisia. Toisilla tunteet on pikkukiviä, jotka rapisee alas rinnettä. Mulla ne on valtavia järkäleitä, jotka vielä tönii toisiaan. Mun tunteet on maanvierimiä. Juuri tätä takoitan sillä, että yritän olla liian erityinen, yritän olla jotain ihmeellistä, poikkeuksellista, jotain mitä muut ei voi ymmärtää.

Pystyn näköjään taas kirjoittamaan kohtuullisen järkevästi ja istumaan rauhassa sohvalla. En enää tärise, en istu jäykkänä, vaan nojaan. On vähän parempi olla, on vähän toivoa. Ehkä mä huomenna en ole ahdistunut syömisestä, ehkä en ole nälkäinen koko päivää. Ehkä mä jaksan siivota ja tehdä ruokaa. Ehkä huomenna en kärsi. Epäilen kyllä, ei mun toivo ole kovin suuri. Kädessä on punainen jälki, se on vähän koholla. Saatoin hakata itselleni mustelman. Tällaista tämä on, sekavaa ajatuksen virtaa. Tämänkertainen teksti oli keskeltä ahdistusta, ei ihan pahinta mahdollista paniikkia, vaan yleistä tuskaista oloa. Tätä mun elämä on. Tätä on olla hullu.

Masennus, ahdistus ja terapian loppuminen

Kirjoitan näköjään aina silloin kun pitäis olla menossa nukkumaan. Väsyttäis, mutta en vaan halua vielä nukkua. En halua seuraavaa aamua, pitää mennä luennolle. Se on iso massaluento, pelottavaa. Pelkään, että joku tulee sinne ammuskelemaan tai jotain. En tunne oloani yhtään turvalliseksi siellä. Mutta mennä pitää, koska tentissä kysytään luennoilla käytyjä asioita. Ahdistavaa. Ja sitten pitäisi vielä yrittää sisäistää ja oppia asiat.

Viivytän siis huomisen tuloa. Ja lisäksi oli ihan oikeesti sellainen olo, että haluan kirjoittaa, ja iltaisin tai alkuyöstä saan eniten tekstiä aikaiseksi. Yleensä tähän aikaan tunteetkin on isompia, ehkä siksi tekstiä syntyy. Juuri nyt teen taas miljoonatta kertaa testejä netissä. Lähinnä teen mielenterveys- tai persoonallisuustestejä, yritän määritellä itseäni. En osaa sanoa kuinka hyvin tämä toimii, olen tehnyt testejä useita vuosia, enkä vieläkään tiedä kuka olen.

Anyhow, tässä testituloksia. Ei mee kauheen vahvasti. Ja kuten tulosten määrästä huomaa, teen näitä ihan liikaa. Mun tarvii vakuuttaa itselleni, että oikeesti voin huonosti. Enkä sittenkään ole ihan varma. Ehkä mä vaan haen huomiota. (Testitulokset kursiivilla, jos et jaksa lukea, niin skippaa. Alempana taas lisää mun tekstiä.)

***

Goldberg's depression test

You have reached level 57 on the Goldberg scale.

0 - 9     Depression unlikely       21 - 35 Minor to moderate depression
10 - 17 Possibly minor depression         36 - 53 Moderate to severe depression
18 - 21 On the verge of depression       54+      Severe depression

You have the symptoms of severe depression.  The condition seems to cause serious problems in your everyday life, and you should consult your doctor immediately.

Tässä oli kysymys “I think about HOW I could kill myself”. Vastasin ensin “harvoin”, mutta kun tuloksiin tuli lause “you have suicidal thoughts”, muutin vastaukseksi “ei koskaan”. En halunnut ajatella itsestäni noin, mä liian helposti muutenkin kiinnitän itseeni ominaisuuksia, kun kuulen jonkun sanovan niitä musta, oli ne totta tai ei. Laitoin alun perin tuon ”harvoin”, koska mulla on pakkoajatuksia siitä, että mitä jos sekoan ja yritän tappaa itseni. Silloilla mulla tulee aina mieleen niiltä hyppääminen, bussipysäkeillä bussin alle juokseminen, ja muuta tällaista. En halua tappaa itseäni, siksi nuo ajatukset on pelottavia. En voi niille mitään, ja ne ahdistaa mua aika paljon.

***

Center for Epidemiologic Studies Depression Scale Answers

Total score of: 38

(Over 21, Possibility of Major Depression)

***

Wakefield Depression Questionnaire Answers

Total score of: 22

(15 or Over, High Levels of Depressive Symptoms)

***

K10 Anxiety and Depression Test Answers

Total score of: 35

(Over 30, High Distress)

***

Quick Inventory of Depressive Symptomatology Answers

Total score of: 16

(16-20, Severe Depression)

***

Beckin masennustesti

Testipistemääräsi on 32.

Testin suorittaneet ovat saaneet keskimäärin 20 pistettä.

Jos pisteiden yhteismääräksi tulee 17 tai enemmän, lääkärin puheille menoa suositellaan. Masennus luokitellaan lieväksi, keskivaikeaksi tai vaikeaksi. Yli 30 pistettä viittaa jo vaikeaan masennustilaan, jolloin on viimeistään ehdottomasti syytä hakeutua hoitoon.

Muutama viikko sitten tästä tuli 38. Yleensä saan siinä vajaa 20 pistettä.

Mietin kyllä, että liioittelenko näissä masennustesteissä. Mä en sais vakavaa masennusta diagnoosiksi, mun ulospäin näkyvä työkyky on kuitenkin (lähes) ennallaan. Yleisestikin toimintakyky on tallella. Tai siis mieletön itseni komentelu on tallella, en vaan uskalla tai voi jättää asioita tekemättä. Kodin siisteys on kyllä vähän kärsinyt, mutta ei täällä juuri vieraita käy. En edes halua kuvitella kuinka paska olo mulla pitäis olla, ettei mun sisäinen komentelijakaan sais mua liikkeelle.

***

How good is your body image?

You have scored 48 points.

SCORE 40+

You are suffering from a condition called body dysmorphic disorder (BDD) which is translated as body hatred. This is not a reflection of how you actually look or how other people see you, because there are very many people who have physical handicap, or, who look different from the norm. But they do not feel this badly about themselves. Similarly there are people who look very normal in reality but they experience this sense of deep hostility toward the way they look. BDD and a damaged sense of self-esteem go hand in hand.

People with BDD are at high risk of developing a variety of serious emotional problems such as social phobias, depression and eating disorders. Anorexia and bulimia for example, are examples of BDD, but BDD shows itself in many ways, some people develop an obsession with weighing themselves, seeking cosmetic surgery or engaging in punishing exercise regimes.

Ihan näin kärjistetysti en itseäni kuvais, en mä oikeesti BDD-diagnoosia sais, vaikka en kauheen kivasti itsestäni ajattelekaan ja näen itseni tosi vaihtelevasti mielialan mukaan. Voi kyllä olla että näen vatsani ja reiteni suurempina kuin ne oikeasti onkaan. Mutta punnitsen itseäni jatkuvasti ja mittaan ympärysmittoja. Vaa’alla käyn suunnilleen kolme-neljä kertaa päivässä (joo, tosi hyödyllistä) ja mittailen muutamana päivänä viikossa.

***

Your eating disorder self-assessment score is 42

You scored between 39 and 50

Strong tendencies toward bulimia nervosa.

38 or less- Strong tendencies toward anorexia nervosa.

39 to 50- Strong tendencies toward bulimia nervosa.

50 to 60- Weight conscious. May or may not have tendencies toward an eating disorder. Not likely to have anorexia or bulimia nervosa. May have tendencies toward compulsive overeating, obesity, or binge-eating disorder.

Over 60- Extremely unlikely to have anorexia nervosa or bulimia nervosa, however, scoring over 60 does not rule out tendencies toward compulsive eating, binge-eating disorder, or obesity.

***

Your Anxiety severity score is:  70/100

61 - 85

High anxiety.

This level of severity is complex. We recommend you seek immediate anxiety self-help information, personal coaching, counselling, or professional mental health help in order to reduce and eliminate your anxiety condition.

This level of condition almost never goes away by itself and almost always grows worse over time, if left unattended. While self-help materials can be very beneficial and an important part of a recovery program, you may need the help of an anxiety coach or mental health professional in order to fully recover.

The on-going assistance, direction and support of an experienced anxiety coach, counsellor or mental health professional would ensure a successful and lasting recovery.

It would be to your advantage to seek the help of someone who has experienced anxiety personally, as his or her insight would be very beneficial to your recovery program.

***

Your Anxiety Personality score is:  83/100

Score Comments:

The higher the score, the more likely it is that you may develop an anxiety condition.

For example:

A score of "0" means you have no to low risk of developing an anxiety condition.

A score of "100" means you have an extremely high risk of developing an anxiety condition, if you don't already have one.

***

Ehkä mä lopetan tähän. Kaikki masennustestit menee tosi korkeisiin pisteisiin, ahdistuneisuustestit samoin, syömishäiriötestit jää noin puoliväliin. Toisaalta oon tehny noita testejä niin paljon, että oikeesti alan epäillä pystynkö edes vastaamaan niihin kunnolla. Mä oon niin tottunu valitsemaan niitä äärivaihtoehtoja vastauksista. Mutta kun mulla on fyysisiä ahdistusoireita joka päivä. Mua masentaa käytännössä aina ku oon yksin. En jaksa iloita juuri mistään. En tunne kelpaavani.

Kelan kustantama kuntoutusterapia loppuu kohta. Terapeutilla on teoria, että oon nyt iskeny ison vaihteen päälle näissä jutuissa sellaseks ”älä helvetissä jätä mua” –viestiks. Voi tossa olla jotain perääkin, mutta en haluaisi myöntää sitä. Ensinnäkin, mulla on oikeasti paha olla. (Vähemmän muuten nyt kun kirjoitan, mikä on ihan kiva.) Jos tää ois vaan takertumista ja muuta sellaista, kaikki ois vaan näyteltyä, laskelmoitua ja manipuloivaa. En mä halua olla sellainen. Lisäksi, aika lapsellista.

Mulla on kyllä paha olla myös tuon terapian loppumisen takia. Tai eihän se siihen lopu, kun Kela ei anna rahaa, mutta harventuu huomattavasti. Ei mulla oo varaa käydä kerran viikossa omilla rahoilla, kerran kuussa juuri ja juuri. Ja se on harvoin. Olen kyllä varautunut henkisesti siihen, mutta silti. Keväästä tulee opintojen osalta tosi raskas, pelottaa miten käy ku joudun selviämään itse. Miten mä pystyn tekemään mitään päätöksiä, ku ei ole ketään tukemassa? Kaikki muut väsyy mun loputtomiin pohdintoihin ja epävarmuuteen. Mun terapeutti ei ole koskaan ainakaan näyttänyt turhautuneensa muhun.

Ihmettelen miten se jaksaa olla niin kärsivällinen. Mä oon käyny sen luona vuosia, ja oon edelleenkin rikki. Hyvät jaksot ei oo kestäny muutamaa viikkoa pidempään. Mä en ole oppinut luopumaan perfektionismista, mä en ole oppinut vaatimaan itseltäni vähemmän. Miksi mulla kestää näin pitkään? Ymmärrän, että ihmiset muuttuu hitaasti, ja että aikuistumisessa menee aikaa, ja että tietyt piirteet ihmisessä on melko pysyviä. Mä vaan ehkä ajattelin, että oisin paljon tasapainoisempi kuin olen. En mä edes silloin terapian alussa ajatellut, että tässä menis näin pitkään.

Mä yhdistän pitkät hoitojaksot vakavampiin asioihin, skitsofreniaan ja sellaiseen. Masennus, siitähän selviää parin vuoden terapialla? Tai ainakin näin kai haluttais. Mä en mitenkään voi ymmärtää tosi lyhyitä terapiajaksoja, miten joku muka pystyy hyötymään paristakymmenestä käynnistä? Hienoa, jos jotkut hyötyy, mutta itse en voi käsittää. Mulla tuntuu olevan aina joku akuutti kriisi päällä, ja jos voisin niin en koskaan lopettais terapiaa, tai en ainakaan ennen hyvin pitkää tasaista jaksoa. Avun hakeminen uudestaan ois kamalan vaikeeta.

Musta tuntuu, että jään tyhjän päälle, kun terapiakerrat harvenee. Mä jaksan vaikeat päivät, koska tiedän, että viikon sisällä pääsen puhumaan niistä. Mitä sitten kun pitää odottaa kuukausi? Mitä sitten, kun sovittua seuraavaa tapaamista ei edes ole? Terapeutti kyllä sanoo, että saan aina ottaa yhteyttä, ja varmasti tarkoittaa sitä, muttei se silti ole helppoa. Ei edes nyt, kun käyn säännöllisesti. Mä en sais häiritä, en silloin kun mä en ole työtä. 45 minuuttia viikossa saan valittaa ja puhua ja vaatia kaiken huomion itselleni, mutta sen enempää en. Ja aika usein noikin kerrat menee yliajalle, ja mä kyllä huomaan sen joka kerta, en mä vahingossa puhu liian pitkään. Mä tiedän että mun terapeutti antaa mun puhua yliaikaa, ja käytän sitä hyväkseni. Mä en sais, mä oon kamala ihminen ku teen noin.

Mä en myöskään sais häiriköidä sähköpostilla, enkä muutenkaan ottamalla yhteyttä. Enkä juuri teekään niin. Joskus laitan mailia, aika harvoin kuitenkin. Yleensä asia on aika akuutti, jos mailaan. Tai sellainen, josta haluan puhua terapiassa, mutta tiedän etten saa ääneen sanottua. Silloin on helpompi, kun terapeutti aloittaa puhumisen siitä enkä minä. Mulla on joskus ollut sellaisia hetkiä, kun olisin halunnut lähettää ”soita mulle” –viestin, mutten ole tehnyt koskaan noin. Kerran olen tainnut laittaa tekstiviestin jostain asiasta perjantaina tietäen, ettei terapeutti kuitenkaan puhelintaan katso ennen maanantaita. Silloinkaan en pyytänyt soittamaan. Varmaan se jostain löytäisi viiden minuutin pätkän puhua, jos sitä tarvisin, mutta mä en saa vaatia sitä, mä en saa edes haluta sitä. Mä en voi vaatia mitään ilmaiseksi. Mua hävettää, jos olen laittanut terapeutin käyttämään ei-maksettua aikaa muhun. En mä ansaitse sitä.

Ja siis, sitten kun sovittuja aikoja ei enää ole, en voi myöskään ottaa yhteyttä muuten kuin pyytääkseni aikaa. En todellakaan voi valittaa vain sähköpostilla ja yrittää saada ilmaista apua. Enkä mä tiedä oisko ajan pyytämisessä mitään järkeä, kun yksi kerta ei kuitenkaan riittäis ja ei ole varaa kahteen lähekkäiseen kertaan. Mä jään yksin, mä en opi puhumaan muille, mä vaan suoritan koska pitää, mä hajotan itteni. Mä haluan rauhallista elämää, mä en jaksa kokopäivätyötä, mä haluan paljon vapaata ja omaa aikaa. Noi asiat ei vaan ole tässä yhteiskunnassa hyväksyttyjä, pitää olla hyvä opiskelija ja sitten hyvä veronmaksaja. Ja pitää pitää itsensä terveenä liikkumalla ja syömällä oikein, että olisi mahdollisimman vähäkuluinen terveydenhuollolle. Mutta hyvänä veronmaksajana mä vielä päädyn käyttämään enemmän verorahoja kuin olen koskaan maksanut.

Kohta mulla ei ole yhtään ihmistä, jolle uskaltaisin vastata rehellisesti kysymykseen ”miten sulla menee?”

Ulkopuolisuus

Nukkumaan pitäis mennä, aikanen herätys, mutta kirjotan kuitenki vähän. Viimeisestä on puoltoista viikkoa, mitähän tässä välissä ois tapahtunu. On ollut hyvää, on ollut huonoa. Hyvät on olleet aika pieniä hetkiä, enimmäkseen masennus on vienyt terän kaikelta mukavalta. Nyt viimeiset pari päivää on olleet masennuksen osalta vähän paremmat, mutta sitten onkin ahdistanut. Missähän viipyy kokonaan hyvä päivä?

Ruokajutskat on mennyt tavallaan ihan okei, tai siis en ole syönyt liikaa. Alle tarpeen syön koko ajan, kuitenkin päälle 1200 kaloria melkein aina. Viimesen 30 päivän aikana kerran on menny yli kahden tonnin ja kolme kertaa yli 1800, pari kertaa jääny alle 1200. Siinä 1500 kalorin paikkeilla taitaa keskiarvo pyöriä. Eikä noissa ole huomioitu urheilua, liikkunu oon keskimäärin joka toinen päivä. Osa liikunnasta on ollu ihan oikeeta, vaikka lenkkelyä, osa ihan vaan pyöräilyä. (Mun pyöräily ei oo kovin rankkaa urheilua.) Eli kai tällä pitäis laihtua. Ja on multa pari kiloa lähtenyt, tosin en vieläkään ole siinä mitä olin alimmillani ennen lomaa, joten niitä kiloja tässä otetaan edelleen takasin.

Masennus on roikkunu mukana satunnaisesti. Se on vaan semmonen paino harteilla, mikään ei oikein huvita. Välillä tuntuu, että silloin kun se kerrankin hyppää harteilta alas, se tekee sen vaan lyödäkseen nyrkillä palleaan. Tai jää roikkumaan jalkaan, kauhean seurankipeä kuitenkin. Joskus se sentään vaihtuu ahdistukseen, en osaa sanoa kumpaa sietäis paremmin. Masentuneena ahdistus tuntuu paremmalta ja päinvastoin. Masennus saa käpertymään sänkyyn, ahdistus kävelemään ympyrää.

Maanantaina kävi pieni paniikin tapainen. Piti tavata itselle ihan uusi ihminen ja vielä puhua aika isosta asiasta sen kanssa. Kotona aamulla sitten stressasin tätä, meinasin itkeä pariin kertaa, meinasin hyperventiloida, kurkkua kuristi ja rintaa pisti. Perus paniikki. Ja fiksu tapa hoitaa se on viillellä. Eiku.. En mä tehny ku ihan pieniä. Pitää pysyä piilossa. Jos ei ois ketään huomaamassa, tekisin enemmän. Vuosi noista kuitenkin verta vähän. Hitto kuin mulla on ikävä tuota. Haluaisin voida viillellä oikeasti, eikä vain mitään pientä. Tai siis en mä syviä oo koskaan tehny, mutta edes pidempiä.

Jollain sairaalla tavalla oon kateellinen ihmisille, joiden arpien syystä ei voi erehtyä (ja taas, syvyydellä ei ole väliä, vaan sillä, että niitä on sen verran että ne havaitsee). Mun arvista suurin osa ei näy muille, eikä ne vaatteiden piilottamatkaan juuri näy. En mä kai haluiskaan, että ne näkyy muille, mutta toisten näkyvät jäljet tekee mun säälittävästä viiltelystä ihan turhaa. En mä voi kovin pahasti kärsiä, jos jaksan välittää muiden mielipiteistä niin paljon, etten viiltele siten että voisin jäädä kiinni. Mun vanhoja arpia ei kukaan huomaa. Ei kukaan näe millainen tausta mulla on. Toisista näkee, ja silloin tuntuu ikävältä, ettei ne tiedä mun olevan samanlainen. Kai tääkin on vaan halua kuulua johonkin. Ja kun mitään positiivista viiteryhmää ei tunnu löytyvän, niin kaikki muukin kelpaa.

Mä haluan sopia johonkin muottiin, haluan jonkin määritelmän itselleni. Haluan nähdä itseni kokonaisena. Mä en vaan sovi, en mihinkään diagnoosiin, en mihinkään opiskelijaporukkaan, en mihinkään harrastukseen, en perheeseen, en alakulttuuriin, en yhtään mihinkään. Mikään yksittäinen ja helppo asia ei kuvaa mua täydellisesti. Ei tietenkään, ei ketään kuvaa mikään yksinkertainen juttu. Mutta haluaisin. Ehkä mä vaan näen liikaa osia. Asioiden luokittelu on vaikeaa. Haluaisin sopia johonkin määritelmään, johonkin laatikkoon. Mutta aina tuntuu, että laatikkoon päästäkseni musta puuttuu jokin pieni asia.

Ja koska mä tykkään vertauksista ja visuaalisista mielikuvista, niin tässä taas vaihteeksi yksi: Jos ihmiset olis palloja, niin musta tuntuis siltä, että haluan laittaa kaikki laatikoihin, joissa on määritelty joitain ominaisuuksia. Esimerkiksi pienet punaiset pallot, muhkuraiset vihreät pallot, isot pallot, ja niin edelleen. Ongelma on vain se, etten löydä sopivaa laatikkoa itselleni. Jos olenkin vaikka pieni ja keltainen, ja sellainen laatikko on, koen kuitenkin myös että muhkuraisuus on tärkeä ominaisuus nimenomaan mulle, ja koska ”pienet keltaiset pallot” –laatikko ei kerro tätä ominaisuutta, en halua sinne. Tai sitten on ”pienet keltaiset täplikkäät pallot” –laatikko, mutta minä en ole täplikäs. Ei ole tarpeeksi osuvaa laatikkoa, koska jos olisi sellainen, johon minä sopisin täydellisesti, ei se kuvaisi enää mitään muuta kuin minua. Ihan turha luokittelu siis, ja aika yksinäistä. Minä päädyn siis siihen miljoonalaatikkoon, johon menevät ne kaikki, jotka eivät sovi täsmällisiin kuvauksiin.

Ja tajuahan mä, että noin käy kaikille, kaikki on loppujen lopuksi erilaisia, kun mennään tarpeeksi pitkälle ominaisuuksissa. Miksi tää vaan musta tuntuu niin hiton yksinäiseltä? Miksi mun on pitänyt tajuta niin nuorena, että loppujen lopuksi me ollaan yksin, kaikki on ihan yhtä pihalla ja yksin. Musta tuntuu, että elän sokkopelin sokkona, ja kaikki muut näkee, mutta kai meillä kaikilla on se side silmillä, eikä kukaan vaan kehtaa sanoa ääneen, ettei näe, kun luulee kaikkien muiden näkevän.

Menipäs taas mielenkiintoiseksi. Mun piti puhua ahdistuksesta, mutta sitten tämä vähän lipsahti, kun aloin puhua viiltelystä. Piti kuitenkin mainita, että on mulla vähän parempikin tapa hallita ahdistusta: teen listoja. Listoja seuraavan päivän aikataulusta, siitä mitä pitää olla mukana, mitä pitää tällä viikolla hoitaa, ja niin edelleen. Pelkään unohtavani jotain, joten kirjoitan listoja. Ja kirjoitan niitä uudestaan: yleensä teen luonnoksen, ja sitten teen siitä vielä paremman version. Jos kirjoitan aikataulua seuraavalle päivälle, ja jostain rivistä tulee liian ahdas, teen luultavasti kokonaan uuden lista. Perfektionisti? Ehkä vähän.

Mutta nyt nukkumaan, koska huomisen aikataulussa lukee: ”7:00 HERÄTYS”

Masennuskausi jatkuu

Olen kotona, mulla olis koko päivä aikaa tehdä mitä haluan, mutta mikään ei kiinnosta mua. En jaksa lukea, en oikein katsoa telkkaria, en maalata tai piirtää, en siivota vaikka sotkuisuus ärsyttää. Sain kasteltua yhden kukan, ja sekin oli työlästä – mun ois pitäny kastella se jo päiviä sitten. Tänään on selvästi masennuspäivä. Joskus on ahdistuspäiviä, joskus masentaa. Harvoin on ihan okei päiviä ja vielä harvemmin loistavia. Näin kyllä puolittain hyvää unta viimeyönä, se oli ihan mukavaa. Vaikka unen alussa mulla olikin kiire. Olin menossa johonkin, olin jo valmiiksi myöhässä ja olin unohtanut ottaa mukaan mitä tarvitsin. Vastaavaa unta olen nähnyt monesti aiemminkin. Tämän unen lopussa oli tosin hyväkin pätkä ja tunsin itseni edes hetken vapaaksi ja onnelliseksi.

Heräsin siis kohtuullisen hyvällä tuulella, mutta aika nopeasti, alle kolmessa tunnissa, tämä meni takaisin masennukseen. En jaksaisi tätä. Mikään ei paranna mun mielialaa, lempiasiatkin tekee siitä vaan hetkeksi siedettävän. Tuntuu etten saa mitään aikaiseksi. Opiskelut pitäisi aloittaa ensi viikolla, ja aika itsenäistä työtä on luvassa. En tiedä miten pystyn siihen, kun en pysty mihinkään mikä ennen on kiinnostanut.

Teen silti yhä asioita, käyn töissä ja liikun ja teen ruokaa. Enpä oikeastaan muuta, surffaan netissä ja katson telkkaria, yritän unohtaa todellisuuden. Millä energialla mä sitten teen töitä, käyn suihkussa, pesen hampaat ja harrastan? Mä pelkään. Pelkään mitä ihmiset sanois, jos jäisin vaan kotiin, pelkään että lihoisin, jos en liikkuisi, pelkään että mun paha olo huomattaisiin, jos en kävisi harrastuksissa tai huolehtisi itsestäni. Toki harrastukset on hetkellinen pako kaikesta, ja tiedän että mulla ois vaan pahempi olla, jos en harrastais mitään. Mutta harrastuksetkaan ei auta kuin sen hetken. Seuraavana päivänä olen taas yhtä masentunut.

Tunnen olevani jumissa. Miten mä voin päästä masennuksesta, kun mikään ei tee mua onnelliseksi? Jotkut päivät on helpompia, mutta on näitä päiviä, kun kaikki tuntuu turhalta. Masentaa niin että oksettaa. Mä olen hirveän yksinäinen, en osaa puhua kellekään. Mulla on syyllinen olo siitä, etten puhu edes miehelleni. Eikä mulla ole ketään muuta. Mun kaverit ei kiinnosta mua, en jaksa nähdä niitä, en jaksa antaa mitään itsestäni toisille, en halua kuunnella, haluan vain puhua itsestäni. Haluan että joku muu pitäisi musta huolta, ettei mun tarvis tehdä päätöksiä eikä mitään muutakaan. En jaksa edes ajatella.

Vapaapäivien aamupäivät on pahimpia. Olen yksin kotona, ehdin tuntea, ehdin tajuta etten oikeasti halua tehdä mitään. Illat on vähän helpompia, kun mies on kotona enkä ole ihan niin yksin. Eilen illalla jopa odotin tätä päivää – saisin olla rauhassa kotona ja hengailla pyjamassa ja katsoa hömppää. Nyt en jaksa edes sitä. Tavallaan tekisi mieli syödä jotain rasvaista ja sokerista, käydä ostamassa donitseja tai muffinsseja tai jotain, ja ahtaa ne itseeni. Toisaalta mulla ei ole ollenkaan ruokahalua. Jos voisin olla varma että saisin oksentaa rauhassa, kävisin luultavasti ostamassa jotain, mutta mies saattaa käydä kesken työpäivänsä kotona, enkä mä tiedä tekeekö se niin tänään, ja tuskin se itsekään tietää. (Kas, heti kun kirjoitan syömisestä mun mieliala on vähemmän kammottava.)

Kesällä olin niin ahdistunut, että mietin pitäisikö ottaa yhteyttä lääkärin ja aloittaa lääkitys uusiksi. Nyt mietin samaa masennuksen suhteen. En vaan jaksais sitä seurantaa ja lopetusprosessia ja kaikkea muuta lääkitykseen liittyvää. Haluaisin silti jaksaa elää. Tarkoitan etten nyt oikeastaan elä, mä vaan pysyttelen hengissä. Syön, nukun, käyn töissä. Turhaa. Mikä järki on elämässä, joka ei anna mitään? Millä mä jaksan elää tällaiset päivät? En suunnittele itsemurhaa, koska tiedän, että toiset kärsis siitä. Lisäksi pelkään kuolemaa. En vaan näe ulospääsyä tästä. Luultavasti tulee parempia jaksoja, mutta pelkään että elämäni tulee aina olemaan masennus- ja ahdistusjaksoja.

Miten voikin olla näin vaikeaa jaksaa edes nousta sohvalta? Tai edes kirjoittaa tätä? Voisinpa vaan nukkua. Koko päivän nukkumisesta mulle tulis kuitenkin huono omatunto. En ois saanu mitään aikaiseksi. En kyllä ole nytkään, vaikka olen ollut kahdeksasta asti hereillä. Heräsin ihan itse tuohon aikaan, mikä on aika käsittämätöntä. Nukahdin kyllä joskus puolilta öin, eli kahdeksan tuntia sain unta – mä vaan oon ennen nukkunu kymmenen tunnin öitä, jos mä oon saanu nukkua ilman herätyskelloa. Tai ehkä oon sillon saanu unta huonommin.

Aioin siivota tänään, jostain mun on löydettävä energiaa siihen. Tiedän että siisti koti edes pikkuisen parantaa mun mielialaa, samoin se että olen tehnyt jotain mitä pitäis. Ahdistaa. Haluan syödä, haluan ahmia, haluan viilellä, haluan jotakin, millä pääsen pois, mistä saan edes vähän endorfiineja. Suklaa ja kipu. Liikunnan pitäisi autaa, ja mä liikun kyllä, yleensä vähintään kolme tuntia viikossa. Mä oon yrittäny selvitä ja pitää itsestäni huolta ja kaikkea, ja silti tää vaan palaa takaisin.

Mitä mä teen väärin? Miksi mä en voi parantua? Mä elän kroonisen kivun kanssa, mutta se kipu on mun mielessä, eikä kukaan muu näe sitä. Kukaan ei huomaa kuinka tuskallista on raahautua töihin, kuinka vaikeeta on keskittyä, kuinka kamalaa on kun ei osaa nauttia mistään, kuinka ei voi kertoa kellekään, koska samalla sanoisi ettei edes se ihminen, jolle kertoo, saa kipua pois. Mä en halua että kukaan muu tuntee itsensä yhtä avuttomaksi tämän kanssa kuin minä, mä en halua että kukaan luulee olevansa mulle turha, kun ei läsnäolollaan pysty mun mieltä parantamaan.

Mä tarvisin sitä että musta huolehdittais, tunnetta että onnistun ja olen hyvä, varmuutta että kelpaan vaikken onnistuisikaan, ja ihan vaan rakkautta niin että itsekin näen sen. Mä uskon että mun vanhemmat on välittäny musta ja rakastanu mua silloin kun olin lapsi, ihan riippumatta siitä mitä teen. Mutta ne ei oo osannu ilmaista sitä niin, kaikki mitä ne on sanonu mulle ja tahtoneet mun tekevän, on varmasti tullu siitä, että ne halus mulle hyvän elämän. Mä oon vaan saanu sen kuvan, että pitää olla hyvä koulussa, pitää olla siisti, pitää olla asiallinen, ja negatiivisia tunteita ei saa näyttää. Jotenki kaikki toi pitäis paikata, mä tarvisin vastakkaisia kokemuksia, ja saankin niitä, en vaan tiedä voinko koskaan saada riittävästi. Asuin kuitenkin porukoiden luona parikymppiseksi, eli sen aikaa ehdin saada vääränlaisia viestejä. Pitääkö mun odottaa toiset kakskymmentä vuotta, että oon saanu tarpeeks vastakkaisia kokemuksia?

Mä oon väsyny tähän. Ja silti mä jatkan, en anna itseni levätä. Suoritan, suoritan, suoritan. Mun vaatimustasoon on mahdotonta yltää, ja silti yritän. Matalampi taso ei riittäis, en voi laskea vaatimuksiani – mitä järkeä on tehdä mitään alle oman kapasiteettinsa? Mä tiedän, että palan loppuun näin. En vaan tiedä mitä se mulle käytännössä tarkottais. Romahtaisinko töissä itkuun? (Noloa.) Yrittäisinkö oikeesti itsemurhaa? (Liian pelottavaa, liian kameaa ajatella, että tekisin noin. Mulla on itsemurhasta samanlaisia pakkoajatuksia kuin ammutuksi tulemisesta, pelkään että teen niin, vaikkei se ole todennäköistä. Olen alkanut vältellä korkeita siltoja lenkeilläni, koska ne aiheuttava ”mitä jos mä en hallitsis itseäni ja hyppäisin” – ajatuksia.) Jäisinkö vaan sänkyyn? (Liikaa seliteltävää.) Marssisinko sisään sairaalaan? (En uskaltais.) En tiedä, siksi pelkään. Entä jos mun kroppa antaa ensin periks? Saan sydänkohtauksen tai jotain?

Kunpa joku muu päättäis asiat mun puolesta.

Pelkoja

Taas joku ammuttu. Mä en jaksa. Kovin itsekästä valittaa näin, kun ei ole itse ollut vaarassa, mutta valitan silti.

Mä pelkään. Pelkään että olen paikalla ku tollasta tapahtuu, pelkään että mulle sattuu jotain tai edes että näen jotain. Pystyn näkemään mielessä liian hyvin ilman kokemuksiakin, en edes halua kuvitella mitä olis jos joutuisin oikeesti näkemään.

Mua pyydettiin eilen lähtemään tänään ihan lähelle tuota paikkaa, yliopiston avajaiskarnevaaleihin. En lähteny. ”Ei oo aikaa”, väitin sekä itselleni että muille. Oli mulla vapaapäivä. Piti tehdä ruokaa ja sillai, oisin kyllä halutessani voinut mennä. Oikeesti en mennyt koska pelotti. Pelotti se iso ihmismassa, ja se että joku saattais tulla sinne ampumaan. En mennyt koska pelkäsin, että siellä tapahtuisi jotain, ja ihan vieressä sitten tapahtui. (Ok, ehkä ulkopuoliset ei ollu vaarassa, mutta silti.) Mä oon vaan vakuuttuneempi siitä, että asiat mitä pelkään on ihan realistisia, on ihan järkevää pelätä niitä ja vältellä tilaisuuksia ja paikkoja niiden takia. Mä en ollu lähellä tapahtumapaikkaa, koska pelkojeni takia jäin kotiin. Niiden mukaan toimiminen kannatti.

Haluaisin jäädä huomenna kotiin. Ja ylihuomenna, ja aina. Huomenna on töitä, mun velvollisuudentunto voittaa kyllä mun pelon, menen sinne. Mutten varmasti voi hyvin. Syksyllä on massaluentoja, pelkään niitäkin. Entä jos sinne tulee joku? Jos en vaan mee sinne? Harkitsen tätä liiankin tosissani, musta on tullu vaan pahempi tässä eristäytymisessä. En lähde baariin, en lähde keikoille, en mene leffaan, en liiku ruuhka-aikaan, jos mahdollista, en käytä metroa, jos mahdollista… Pysyn kotona, jos mahdollista.

Mulla on toistuvia painajaisia siitä, että mut ammutaan tai paikassa jossa olen aletaan ampua. Mä tarkkailen ihmisiä koko ajan, kuvittelen niiden hapuilevan asetta taskustaan, kun ne oikeasti etsii lompakkoa tai puhelinta. En saa unta koska pelkään. En pysty rentoutumaan. Jos oisin koskaan ollut uhkaavassa tilanteessa, väittäsin että mulla on traumaperäinen stressihäiriö. (Mitä väliä miksi sitä kutsuu.. Silti ois kiva tietää miksi en pääse näistä pakkoajatuksista.) Mä olen kuitenkin vaan nähnyt uutisia! Voiko ne riittää? En ole koskaan nähnyt edes kunnon lyöntiä oikeesti, saati puukotusta, ampumista, pommi-iskua, ydinräjähdystä ja mitä kaikkea pelkäänkään.

Pelkään, pelkään, pelkään. Haluaisin jäädä kotiin. Vielä mieluummin haluaisin johonkin, missä en voisi itse määrätä mistään. Mun vastuu ois pois, mun ei tarvis päättää, mun ei tarvis yrittää vaikuttaa kaikkeen, koska en voi vaikuttaa mihinkään. On raskasta yrittää olla vastuussa ihan kaikesta, myös niistä asioista joille ei voi mitään. Jos vaan oon kokoajan varuillani, pystyn välttämään pahojen asioiden tapahtumisen. Jos on yksikin asia, johon voin vaikuttaa, voin varmasti vaikuttaa muuhunkin. Kaikkeen. Kaikki on mun vastuulla, mun täytyy olla tietoinen kaikesta. En jaksa! Haluan jonnekin turvaan.

Minäkuvasta ja masennuksesta

Mun piti kirjoittaa jo reilu kuukasi sitten, mutta vuodatus oli poissa pelistä silloin. En sitten jaksanut kirjoittaa varastoonkaan myöhemmin julkaistavaksi, enkä enää oikein muista mitä asiaa oli. (Ilmeisesti tuon käyttökatkon aiheuttanut sähkökatko tuhosi myös kuvatiedostot vuodatuksesta, joten kuvat eivät taida näkyä tätä vanhemmissa kirjoituksissa. Ois mulla ne kuvat omalla koneella tallessa, en vaan jaksa laittaa niitä uudestaan.)

Tämä vuosi on ollut karmea. Raskas kevät, koko ajan ahdisti ja ois pitäny tehdä vaikka mitä. Isoja koulujuttuja. Ja silti, vaikka tuntui etten mitään muuta tehnytkään kuin töitä opiskelun eteen, mun piti perua kaksi kuukautta opintotukea, koska en saanut tarpeeksi opintopisteitä. Ja sitten piti tehdä enemmän töitä, että oli rahaa elää. Opiskelujuttujen loppumisen jälkeen olin edelleen ihan puhki, työt väsytti ja ennen lomaa en ollut töissä oma itseni, tiuskin ja stressasin enemmän.

Loma oli, eikä se ollut riittävän pitkä. Ehdin juuri ja juuri levätä tarpeeksi päästäkseni stressistä, ja sitten pitikin palata töihin. Pari viikkoa lisää lomaa olisi ollut tarpeen. Koko loma meni masentuneena, ihmiset ei kiinnostanu, olin ärtyisä. Miestä jaksan, en oikein muita. Eikä se mieskään tiedä miten voin. En mä halua että se ois huolissaan, haluan vaan olla normaali sen kanssa. Muiden kanssa joudun enempi miettimään miten oisin, miehen kanssa mun ei tarvi, vaikka masennuksen ja ahdistuksen pyrinkin peittämään. Miehen kanssa mun ei tarvi epäillä sietääkö se mua. Mä tiedän että se rakastaa mua.

Lomalla en laskenut kaloreita, ja paino pomppasi ylöspäin jotain kolme-neljä kiloa. Kahdessa viikossa lähti kaksi kiloa, kun aloin taas rajoittaa syömistäni, varmaan nesteitä kaikki. Nyt painoa on kaksi kiloa enemmän kuin alimmillaan tänä vuonna. Alle 55 kiloa, siihen yritän. Ainakin toistaiseksi. Reilu kilo siis. Jos olis joku keino mitata rasvaprosentti kotona, mun tavoitteet ois varmaan enempi sen kuin painon pienentämistä. Vaikka kai se aikalailla samalla tavalla vähenee kuin painokin, liikuntaa ja vähemmän kaloreita kuin kuluttaa. Inhottaa kaikki ylimääräinen kropassa. Vatsa ja reidet lähinnä.

Viimeiset kaksi ja puoli viikkoa on mennyt ruuan suhteen ihan hyvin, alle 1600 kaloria joka päivä, paitsi yhtenä, jona en laskenut. Tänään söin vähän enemmän, mutta olen nälkäisempi, koska se mitä söin ei ollut fiksua. Alle 1700 tänäänkin kyllä, ei sillä että oisin liikaa syöny. Terveellisellä ruualla pysyy vaan täydempänä. Yksi tuhannen kalorin päivä ja yksi alle tonnin päiväkin on ollut, enkä muista että olisin ollut erityisen nälkäinen, ainakaan tuskallisen.

Nyt tämä rajoittaminen alkaa pikkuhiljaa tuntua isompana haluna syödä kaapit tyhjäksi. Puolet päivistä on mennyt alle 1500 kalorilla. En ole ihan varma paljonko oikeasti kulutan, joten en tiedä paljonko jään vajaaksi tarpeestani. Ilmeisesti tarvisin siinä 1300-1400 jos en tekis muuta ku makais sängyssä. Viimeisen seitsemän päivä keskiarvo on vajaa 1500 per päivä. Olen liikkunut ihan kohtuullisesti sinä aikana, viitenä päivänä. Lisäksi on ollut töitä, joten siinäkin on tullut oltua ylhäällä. Lähinnä musta on vaikea arvioida kuinka aktiivinen olen, ja sitä tarvis tuohon kokonaiskulutuksen laskemiseen. Alemmalla arviolla tulee vajaa 1900 kaloria per päivä, ja isommalla siinä 2100 kaloria per päivä. Ehkä totuus on jossain siinä välissä.

Mulla on taas parempi olo, kun kirjoitan tästä syömisjutusta, enkä masennuksesta tai ahdistuksesta. Kai mä yritän päästä sitä karkuun. Tätä tekstiä aloittaessa mua masensi enkä ois oikeestaan jaksanu kirjottaa tai keskittyä mihinkään. Kummasti tekstiä tulee ja jaksaa keskittyä numeroihin ja laskureihin kuitenkin. En sitten oikein muuhun, en telkkariin, en lukemiseen, en mihinkään. Mikään ei huvita. Ihmiset ei kiinnosta. Näen vain harvoja ihmisiä, ja yleensä heidän aloitteestaan. Ei vaan jaksa, enkä oikein saa mitään niistä näkemisistä. Jää vaan tyhjä olo sitten kun jään yksin. Kukaan ei tiedä musta totuutta. En halua kertoakaan, mitä syytä mulla on olla ahdistunut tai masentunut, mitä syytä mulla on vältellä ruoka, mitä syytä mulla on mihinkään. Mä vaan rakennan lisää kulisseja.

Ehkä tämä olen minä. Ehkä mä aina kuljen pohjia myöten kaikessa, ehkä mä käyn pinnalla vaan harvoin. Mä olen vähän melankolinen, ajatteleva, vetäytyvä ja muutenkin vähemmän huoleton kuin jotkut. Osaan mä olla iloinen enkä missään nimessä sanoisi olevani pessimisti, vaikka pelkäänkin kaikkea mahdollista ja varaudun kaikkeen. Vaikea selittää mitä mä ajattelen itsestäni, kun en oikein itsekään näe kokonaisuutta. Sama juttu kuin kropan kanssa, mun on vaikea nähdä peilistä koko ihmistä, jään vaan tuijottamaan yhtä osaa. En osaa nähdä kaikkea. Se tunne mikä mulla on, on että mulla on raskas sielu. Tai ehkä herkempi, mukautuvampi, alttiimpi vaikutteille. Haluan uskoa että näen enemmän kuin moni muu, koen asiat vahvemmin. Ehkä niin ei ole, mutta miten muuten mä jaksan elää toistuvan masennuksen ja ahdistuksen kanssa, kuin uskomalla saavani siitä jotain hyvääkin?

Olisi kiva nähdä edes kerran itseni yhtenä palana. Tykkään kun ihmiset kertoo mitä ne ajattelee musta, millaisena ihmisenä ne mut näkee. Kukaan ei ole kuitenkaan kertonut sitä jotain, mitä en itsekään näe. Musta tuntuu, että mussa on jokin asia, jota en itse tajua. Pienenä ajattelin, että mulla on jokin sairaus, henkinen ongelma, joku vajavuus, minkä kaikki näkee ja tietää paitsi minä, eikä kukaan kerro mulle. Tunsin että mussa on jotain perustavalla tavalla erilaista kuin muissa, en tuntenut kuuluvani mihinkään. Mä vieläkin etsin sitä jotain, mitä en tiedä itsestäni. Ehkä se mitä en näe, on koko minä kerralla. Kaikki mitä musta on mulle sanottu, on ollut mulle itsestään selvää. Ehkä mä tunnen kaikki puoleni, en vaan hahmota niitä yhtenä ihmisenä.

Olen herkkä, haluan miellyttää, tarkkailen ihmisten reaktioita osatakseni toimia oikein ja muita miellyttäen. Ajattelen paljon, usein liikaa. Olen perfektionisti, jään jumiin pikkuseikkoihin ja esimerkiksi siivoamisessa olen hidas, koska haluan tehdä kaikki pienet osat täydellisesti. Saatan alkaa siivota lipastoa, päätyä sotkuisempaan huoneeseen ja yleistulokseen yksi laatikko täydellisessä järjestyksessä. Pidän kauniista asioista, tunnen itseni onnelliseksi kun saan katsella jotain miellyttävää maisemaa. Joskus kauniit tai muuten vain ihanat asiat saavat minut itkemään, ihan vain onnesta. En ole itkenyt onnesta mistään konkreettisesta saavutuksesta, mutta olen itkenyt auringonlaskulle. Ehkä jossain mielessä olen vähän haihattelija, maallisilla asioilla ei ole niin suurta merkitystä.

”Oman tiensä kulkija”, näin äiti sanoi joskus musta. Pidän lukemisesta, pidän elokuvista enemmän kotona kuin teatterista, musiikista enemmän soittimesta kuin keikoilla, pidän todellisuuden unohtamisesta. Joskus sekin menee yli, dissosioin, irtoan itsestäni ja maailmastani, katson jalkaani tai kättäni tuntematta sitä omakseni, ympäristö näyttää vieraalta ja tutulta yhtä aikaa. Olen opetellut tämän tietoisesti, kun muut ihmiset ovat ahdistaneet liikaa enkä ole päässyt konkreettisesti pois. Ensimmäisen kerran muistan katsoneeni omaa jalkaani hahmottamatta sitä omakseni joskus ala-asteen alkuvuosina. Oltiin jossain kerhossa, istuttiin pienessä piirissä, kaikkien jalat yhdessä kasassa. En tiennyt mitkä olivat minun jalkani, ennen kuin ohjaaja otti varpaistani kiinni. (En enää muista mikä tämän leikin tarkoitus oli, luulin silloin että oli tarkoituskin hävittää tietoisuus oman kropan rajoista. Ehkä se olikin, en ole varma.)

Muutenkin oman kehon hahmottaminen on ollut välillä hankalaa. Joskus lapsena makasin sängyssä, ja musta tuntui että joku osa mussa, käsi tai jalka yleensä, muutti kokoaan. Tuntui kuin toinen jalka olisi isompi kuin toinen. Tai että pää on suhteettoman iso tai pieni, siis niin paljon, että tiesin ettei näin oikeesti ole. Oikeestaan se oli musta aika hauskaa. Ja tein mä tota tietoisestikin, ja lisäksi tykkäsin leikkiä mielikuvitusleikkejä. Olin hevonen tai enkeli tai jotain, ja hevosena pystyin tuntemaan kuinka heilautin häntääni tai liikutin korviani, enkelinä tunsin siipeni. Kai mulla oli aika hyvä mielikuvitus. Joskus oli mielikuvitusystäväkin, sitä en tosin itse muista.

Eksyn sivuraiteille, ajatukset liikkuu nopeammin kuin pystyn kirjoittamaan. Tarkoitus oli kertoa lyhyin lausein millainen olen, yrittää nähdä se kokonaiskuva, ja päädyn jaarittelemaan. Mulle käy välillä näin, eksyn aiheesta ja unohdan mikä alkuperäinen pointti oli. Nyt en enää saa päähäni itseäni kuvailevia asioita, irtauduin todellisuudesta samalla kuin kirjoitin millaista se on.

Tällä hetkellä on aika rankkaa, viime viikolla kävin todella syvällä masennuksessa, enkä ole ihan vielä päässyt siitä. Töihin meno on rankkaa, tänä aamuna fyysisesti oksetti, kun tuntui niin pahalta lähteä. Ei se työnteko sinänsä, vaan ihmiset. Voisin ihan mieluusti tehdä jotain, missä ei olisi niin paljon muita, vaikka siivota. Mutta mun duunissa on ihmisiä. Välttelen siellä niin paljon kuin voin, keksin tekemistä jossa mun ei tarvi olla sosiaalinen. Ei se onnistu kuin korkeintaan puolet työpäivästä. En toisaalta halua antaa vaikutelmaa, että välttelisin työtä – enhän mä välttelekään sitä, vaan ihmisiä.

Kohta alkaa taas opiskelut, sitten on vähemmän töitä. Toivottavasti asiat alkaa mennä paremmin. Viime viikolla oli jo hetkiä, jolloin pelkäsin vain lysähtäväni maahan väsymyksestä. Ajattelin, että jos sama olo jatkuu vielä joitakin päiviä, päädyn sairaalaan. En mä mitään itelleni oo tehnyt tai tee, ei sillä. (Paitsi pienen naarmun veitsellä lonkkaan, ihan pienen vaan. Ja kaipaisin lisää. Viiltelyhalu on aika iso.) Uskoin vaan, että kroppa kieltäytyy toimimasta, että saan valtavan ahdistuskohtauksen tai romahdan itkemään. Ja silti jaksoin, kaikkea muuta kuin täydellä työpanoksella, mutta tein kuitenkin hommani.

Missä mun rajat on? Mä en oo ollut sairaalassa (tai edes oikeella saikulla) mielenterveysongelmien takia koskaan. Terapeutti kommentoi, että monta kertaa ollu lähellä. Monta kertaa? Kerran käytiin katsomassa osastoa, sen ainoan kerran kun se oli harkinnassa. Mun mielestä lähellä ei olla, jos sitä ei oikeasti ääneen harkita. Mä menisin todennäköisesti sisään vaan pakkohoitoon, ja se vaatii jo itsemurhayritystä. En mä halua sitä. En mä halua kuolla, ja niin vois käydä vaikka ei yrittäiskään tosissaan. Mutta sairaalaan menosta en halua tehdä itse päätöstä, sitten olis mun velvollisuus myös selittää muille miksi menin. Äidille, miehelle, kaikille. Kohdata ”miksi et kertonut mitään?” –kysymykset. En pysty siihen. Eikä mua otettais sisään, en mä ole tarpeeks sairas.