Unettomuutta ja ahdistusta

En saanut unta. Itse asiassa unettomuus on viime viikonlopusta lähtien taas pitkästä aikaa vaivannut mua. Osa unettomista öistä johtui ihan luonnollisista syistä, työvuorojen epäsäännöllisyydestä ynnä muusta, mutta osa oli jotain muuta. Pakkoajatuksia onnettomuuksista ja muista ikävistä mahdollisista tapahtumista, joita en vaan saa pois päästä. Ahdistusta siitä etten saa unta, ja pystynkö sitten heräämään aamulla ajoissa. Tämä on taas samaa kuin oli joskus vuosia sitten – päivällä olen väsynyt, mutta kun pitäisi nukahtaa, olen täysin hereillä. Unirytmi on parissa päivässä ihan vituillaan, ja sitä on vaikea korjata. Yhden tai kahden huonosti nukutun yön jälkeen seuraava nukkuu kaksitoista tuntia univelkoja pois, eli onnistuu heräämään joskus puolen päivän aikaan, eikä sitten tietenkään saa sen päivän iltana unta ajoissa, ja koska on aikainen herätys, kierros alkaa alusta.

Pläräilin nettiä puhelimella väsymyksen tuloa odotellessa, ja satuin bongaamaan Iltalehden sivuilta tekstin, joka kertoi kuinka netissä leviää Pro-Ana-liike (pah, leviää, ikuisuuksiahan se on jo ollut). Teksti viittasi tähän Ajankohtaisen kakkosen ohjelmaan. Pari juttua huvitti. Ensinnäkin tuon Iltalehden otsikon alla oli ”Viikon laihduttaja” –jutun otsikko. Jotenkin mua hämmentää nähdä vierekkäin syömishäiriöiden kauhistelua ja onnistuneen laihdutuksen hehkutusta. ”Sairasta ihannoida ylihoikkuutta” ja ”Laihana olet onnellinen”, molempia viestejä tulee joka suunnalta – yritä siinä sitten löytää keskitie. Miksi ylipäänsä pitää kertoa, kuinka monta kiloa joku on laihtunut, ja kuinka paljon helpompaa elämä on kevyempänä? Eikö riittäisi hehkuttaa terveellisempää elämää, ja sitä miten paljon parempi olo on kun syö terveellistä ruokaa ja liikkuu tarpeeksi? Tietysti terveellisyydenkin voi vetää yli, mutta ortoreksiasta parantuneilla tuskin on samalla tavoin lapsettomuutta, osteoporoosia ja muita anoreksiasta saatavia pikkujuttuja. Ja varmaan niillä on hampaatkin tallella.

Tuossa Ajankohtaisen kakkosen jutussa mua huvitti se, kun siinä haastatellut entiset syömishäiriöiset leipoi haastattelun lomassa pullaa. Ihan kuin jutun tekijä ois aatellu että ”Korostetaanpas näiden tyttöjen terveyttä, ne vois vaikka leipoa pullaa. Ei kukaan syömishäiriöinen nyt sellasta tekis. Ja kiva viestikin huolestuneille vanhemmille, kyllä siitä paranee, ja sitten ku ne on saatu syömään sitä pullaa ei tarvi enää olla huolissaan.” Jep.. Paitsi että ei. Syömishäiriöiset voi ihan hyvin syödä sitä saamarin pullaa, ne vaan ei sitten syö mitään muuta tai oksentaa sen tai liikkuu tunnin-pari (tai enemmän) tai kokee muuten mieletöntä syyllisyyttä, vaikka eivät tekisikään mitään. Pullan syönti ei tarkoita terveyttä, mutta tuossa jutussa se vaikutti tervehtymisen korostamiselta. Ja puhe syömishäiriöstä parantuneista on myös vähän hassua, se taipumus kun ei oikein lähde pois. Vähän sama kuin syöpä, syömishäiriökin voi uusiutua. (Pitäisköhän syömishäiriöisillekin kehittää samantyyppinen seurantasysteemi kuin vaikka rintasyövästä parantuneille?)

Häiriöistä puheen ollen, tänään mun ahdistusongelmat ja syömisjutut päätti liittyä yhteen. Söin karkkia, yritin arvioida tietyn määrän, mutta syötyäni tajusin, että kymmenen gramman heitto mun arviossa tarkottais melkein neljänkymmen kalorin heittoa mun laskuissa, ja mulle ei jääny ku kolmekymmentä kaloria varaa tälle päivälle. Enkä mä ees ois tarvinnu sitä karkkia, jos oisin jättäny syömättä oisin ollu melkein neljä sataa alle mun päivän tavoitteen, tai ainakin oisin voinu syödä jotain täyttävämpää. Ahdistuin siis omasta itsekontrollin puuttesta ja epätarkasta mittaamisesta. Rintaa pisti ja kurkussa tuntui olevan pala, ja muutenkin olin ärtyisä ja mieskin kyseli ”Mikä vialla, sä näytät kummalliselta?” Ja vain sen takia, että korkeimmillaankin menin päivän tavoitteesta ehkä 50 kaloria yli. Mutta karkkia! Ei!

Mun pitäis kohta oikeesti yrittää taas nukahtamista. Oon ollu kaks tuntia pois sängystä, pidempään ku aioin.. Mun piti vaan nuosta, juoda kuppi teetä ja katsoa toi Ajankohtainen kakkonen. No, ihan kohta.

"Sä oot laihtunu, etkö ookin?"

Yli kuukausi edellisestä kirjoituksesta, joten ajattelin että olisi ehkä taas aika postailla jotain. Olen saanut koulujutut (vihdoin) valmiiksi tämän kevään osalta, mutta töitä on riittänyt, ja vapaa-ajastakin aika iso osa on mennyt liikkumiseen. Ainakin sen verran etten sitten jaksa juuri muuta erityistä tehdä, katson telkkaria ja surffaan netissä ja teen tietty kotihommia. Mitään muuta aikaansaavaa, niin kuin kirjoittamista, ei olekaan oikeestaan tullut tehtyä.

Stressitaso on koulun loppumisesta huolimatta pysynyt suunnilleen samana. Vähänkin ahdistavina hetkinä mun rintaa pistää ja tuntuu kuin kurkussa olisi jotain ylimääräistä. Tuo pistävä tunne rinnassa on uusi juttu (kiitos vaan tästäkin..), useimmiten se tuntuu vasemmalla puolella, mutta saattaa olla välillä jossain muualla. Se on siitä hyvä merkki, että tajuan saman tien yrittää rauhoittua. Yritän keskittää ajatuksen johonkin muuhun, ja tehdä asioita normaalia hitaammin, esimerkiksi kaupungilla yrittäisin tietoisesti kävellä normaalia rauhallisempaa tahtia. Yritän vakuuttaa itselleni, ettei mun tarvi päästä mitään karkuun (koska sitä mun kroppa yrittää sanoa), ja että saan olla vähemmän aikaansaava (koska suorituspaineet ja perfektionismi on iso osa mun ahdistusta). Aina ei vaan onnistu, ja silloinkin kun saan ahdistuksen kuriin, mulla menee siihen aikaa jotain puolesta tunnista kahteen tuntiin, enkä tuona aikana ole todellakaan parhaimmillani.

En ole vieläkään lopettanut kaloreiden laskemista. Välillä syön normaalisti, välillä suunnilleen 1500 kaloria ja välillä ihan liikaa. Olen kirjannut syömisiäni yli viisi kuukautta. Päiviä jolloin olen antanut itseni olla kirjaamatta on ollut (uskoakseni) alle kymmenen. Olen siis kirjannut myös ne päivät, jolloin olen syönyt aivan liikaa.

En itse ihan hirveästi ole huomannut pieneneväni. Joskus huomaan vatsan olevan vähän pienempi, mutta en usko sen johtuvan läskin häviämisestä, vaan ajattelen, että mulla on vaan vähemmän ruokaa menossa suoliston läpi ja vähemmän nestettä kropassa, koska syön terveellisemmin. Toisaalta kun valo tulee sopivassa kulmassa, ja satun liikahtamaan oikein, näen peilistä rintalastaan kiinnittyvät luut, enkä muista niitä aiemmin nähneeni.

Muutama päivä sitten yksi tuttu totesi: ”Ootsä laihtunu? Sä oot laihtunu, eikö vaan?” Mä yleensä vastaan jotain tyyliin ”Ehkä vähän, en mä tiiä”, tai ”On se mahdollista.” Hah, valetta! Mä käyn vaa’alla vähintään kaks kertaa päivässä, tiedän että mun paino on tän kevään aikana pudonnut. Miksi sitten valehtelen? Musta tuntuu etten ois saanu laihduttaa. Olin alunperinkin normaalipainoinen, ei silloin saa. Tai mä en saa. Muut saa tehdä mitä haluaa. Jos myönnän etten ollut tyytyväinen, saattaa joku vielä tajuta, että mun kehonkuva ei ole ihan todenmukainen, ja sitä kautta huomata etten muutenkaan ole ihan kunnossa. Samoja syitä, joiden takia lähden kotoa, vaikka pelkään kaikkia mahdollisia onnettomuuksia ja vaaroja ja ihmisiä – en halua ihmisten huomaavan, etten aina voi hyvin ja että mun ajatusmaailma ei ole realistinen.

Miksi muut ei saa huomata? Mä niin haluisin, ettei mielenterveysongelmaisten tarvis hävetä, ja että kaikista ongelmista vois puhua avoimesti. Mulla on tuttuja, jotka puhuu, ja se on musta tosi hienoa. Mä en vaan uskalla. Mä en halua että ihmiset huolestuu, mä en halua aiheuttaa niille epämukavaa oloa, joka tulis kun ne joutuis miettimään pitäiskö niiden sanoa jotain. Lisäksi (ja musta tuntuu tyhmältä sanoa tämä) mun ongelmiin ja huonoihin ratkaisuihin selviytyä (viiltely yms.) ei oo koskaan osattu suhtautua hyvin, enemmin oon aina saanu tuntea tehneeni jotain väärin.

Pelkään, että jos ihmiset tajuaa mun laihduttavan, koska haluan onnistua jossakin ja koska olen omasta mielestäni jotenkin väärän kokoinen ja liian täynnä läskiä ja koska koska kaikki muut syyt paitsi se että mun tarvis oman terveyteni takia tehdä mun painolle jotain. Koska mun syyt laihduttaa ei ole terveydellisiä, mä oon joko pinnallinen paska tai huolestuttava syömishäiriöinen. En halua vaikuttaa kummaltakaan. Mun pitäis olla fiksu akateeminen ihminen – en saa olla pinnallinen. Syömishäiriötä taas en halua kenenkään epäilevän, koska en halua lopettaa tätä. Laihtuminen antaa tunteen onnistumisesta. Se on helppo tapa, jos paino on pudonnut (tai edes pysynyt samana), en ole epäonnistunut. Monessa muussa asiassa tunnen aina, että olisin voinut olla parempikin. Lisäksi moni muu asia, joissa onnistun, ei säily mun mukana – oma kroppa on aina läsnä, se on helppo tapa todeta onnistuneensa. Töissä työvaatteet on löysemmät, muualla voin laskea kädet lanteille ja tuntea luut selkeämmin kuin ennen, ja muutenkin koska kroppa on aina läsnä, se on helppo tapa muistuttaa itseä, että onnistun jossakin. Arvosanat, kehut tai mikään muu vastaava ei kulje jatkuvasti mukana. Painon suhteen ei oo niin paljon jossittelua, vaikka toki aina vois olla parempi, mutta silti siitä näkee tehneensä ainakin jotain oikein – ja vaaka, toisin kuin ihmiset, ei kehu mua siksi että niin pitää tehdä. Mittanauha ei kehu saadakseen itselleen hyvän olon – ihmiset sanoo positiivisia asioita, koska niin kuuluu tehdä, ja koska niille tulee parempi olo itsestään silloin. Ihmisten kehuihin ei voi luottaa. Eikä kukaan jaksa kehua mua niin paljon kuin tarvisin, joten hankin kehut muualta.

Mutta kuten totesin, en oikeasti usko laihtuneeni, vaikka numerot ja ihmiset niin sanovatkin. Reilussa viidessä kuukaudessa mun paino on pudonnu reilu kuusi kiloa, vyötäröltä on lähtenyt yhdeksän senttiä, vatsan isoimmasta kohdasta kahdeksan senttiä, lantiolta kuusi senttiä ja reidestä neljä senttiä. Eihän noi hirveä isoja numeroita ole, mutta en mikään valtava alun perin ollutkaan (kai). BMI on pudonnu 24,4:stä 21,8:aan. En tiedä mihin lopetan. En tiedä mitä haluan. En tiedä näenkö itseni oikein, ja tulenko ikinä näkemään. Yhteen asiaan olen oikeasti tyytyväinen, terveessäkin mielessä: liikun nykyisin neljästä kuteen tuntia viikossa. Se on kai oikeasti ihan kohtalaisen paljon, ja se tekee mulle hyvää, kunhan vaan saan siihen tarpeeksi energiaa. Tosin nykyisellä määrällä sellaisia päiviä, kun syön liikaa, ei ole pelkoa etten saisi tarpeeksi ruokaa. Painokaan ei ole viimeaikoina juuri laskenut, joten olen varmaan syönyt keskimäärin sellaisen määrän minkä kulutan. En tiedä täsmälleen, koska mulla ei ole tarkkoja mittoja, ja siksi varmuuden vuoksi vähän yliarvioin ruuan määrää kun lasken kaloreita. En siis oikeasti tiedä mitä täsmälleen syön, vaikka mun täytyykin kirjata kaikki.