Entä jos?

Olen miettinyt mitä mulle seuraa siitä, että olen ollut käytännössä koko nuoruuteni, ja aika ison osan lapsuuttanikin kai, melko ahdistunut. Olen nyt sen ikäinen, että mun aivojen pitäis olla ”valmiit”. Tietyt useimmiten käytetyt hermoradat on siis vahvistuneet ja vähemmän käytetyt heikentyneet ja niin edelleen, jos olen oikein ymmärtänyt. Velvollisuudet aiheuttaa mulle ahdistusta, oli ne sitten sellaisia, jotka oikeesti vaikuttaa mun ja toisten ihmisten elämään, tai ”mukavelvollisuuksia”, kuten siisti koti. Toki kaikki jossain määrin stressaa asioita ja miettii niitä, eihän kukaan muuten edes sais mitään tehtyä, mutta mulla stressi on ahdistuksen tasoista ja estää mua tekemästä niitä asioita, joista sen on tarkoitus muistuttaa. Pystynkö mä enää muuttamaan tätä? Kuinka paljon helpompaa tän muuttaminen ois, jos mä oisin alkanu ahdistua asioista noin paljon vasta muutamaa vuotta myöhemmin? (Mä muistan ensimmäisen kerran itkeneeni läksyjen takia 12-vuotiaana. Tehtävä tuntui musta aivan liian vaikealta, ja silti mä tunsin ihan mieletöntä painetta tehdä se. Mua ahdisti, ihan varmasti.)

Ja entäs sitten mun keinot käsitellä ahdistusta ja päästä siitä? Voinko mä enää edes oppia mitään parempia keinoja, jos olen tähän asti selviytynyt huonommilla? Voiko ne paremmat edes toimia, kun mun aivot ei ole oppineet niitä? Ainakaan liikunta ei lievitä stressiä niin kuin ihmiset väittää. Tai toki sen liikuntasuorituksen aikana, ja vähän sen jälkeen, olen vähemmän stressaantunut, koska energia ei yksinkertaisesti riitä. Mutta muuten en ole huomannut erityistä helpotusta, ja tänä keväänä olen liikkunut omasta mielestäni aika paljon. Kuitenkin mä oon tottunut saamaan mielihyvähormonit huonommista lähteistä: viiltely, tupakointi, syöminen, ja niin edelleen. Mikään ei toimi yhtä hyvin. Voiko koskaan toimiakaan?

Mä en juuri käytä noita keinoja nykyisin, paitsi tuota syömistä. Lähinnä siksi, että en halua jäädä kiinni. Jos asuisin yksin eikä vanhempiin tarttis olla yhteydessä, varmasti viiltelisin paljon enemmän. Tänä keväänä olen tehnyt yhden säälittävän pienen naarmun, uskoisin että mulla ois enemmän, jos ei olis ihmisiä, jotka vois nähdä. Ruokaa ja sen rajoittamista oon kyllä käyttäny, sen pitäis olla ihan selvä jos tätä blogia on lukenut. Liikuntaakin tossa mielessä. Voiko mikään lempeämpi tapaa toimia yhtä hyvin, kun on kerran käyttänyt näitä? Ei laiturin reunalta veteen hyppääminen enää tunnu niin erikoiselta, jos on kerran hypännyt useammasta metristä.

Oonko mä koko loppuikäni helposti ahdistuva? Loppuuko paniikkikohtaukset ikinä? Pääsenkö mä koskaan eroon halusta viillellä, laihduttaa, oksentaa ja polttaa tupakkaa? Oisko mulla helpompaa, jos ahdistus ei ois kulkenu mukana niin pitkään? Osaanko mä edes päästää siitä irti, vai onko se liian kiinteä osa mua?

Mikä mun elämässä olis erilaista, jos sen ajan, ku mun aivot on kehittyneet, en olis tuntenu niin paljon yksinäisyyttä, huonommuutta, suorituspakkoa, riittämättömyyttä, ahdistusta, masennusta ja kaikkea muuta paskaa?

Vielä ennen nukkumaanmenoa pikaiset yleiskuulumiset. Kuten viimeksi kerroin mun ”virallinen” kaloritavoite on parituhatta. Tällä viikolla se on mennyt kerran yli. Ei ollu mun valinta, enkä tarkkaan tiedä ees kuinka paljon meni yli, ku käytiin ravintolassa. Muuten oon syöny alle pari tonnia, siinä 1400-1700 välissä pyöriny. Huomiseksi oon suunnitellu ruokani, tällä hetkellä kalorimäärä ois 1000, vaikka siihen tulee ehkä lisää jonkin verran. Haluisin kyllä pysyä tollasessa oikeesti pienessä määrässä, just nyt tuntuu että kunnollinen kalorimäärä vaan lihottais.

Huomenna aion mennä aamusta näyttämään opiskelujuttuani sille tyypille, joka sen tarkistaa. Tuntuu että en oo saanu siihen tehtyä juuri mitään, enkä varsinkaan lähellekään oikein, ja pelkään mitä se sanoo. Yritän vaan aatella, että mitä nopeemmin saan ton hoidettua, sitä nopeemmin pääsen velvollisuuksistani eroon. Sit voin vaan viettää kesää ja käyttää vapaa-ajan niin kuin haluan. Silti, ahdistaa, stressaa, jännittää, pelottaa.

Ruokaa ja ahdistusta, yhä edelleen

On ollut viime päivinä sellainen olo, että voisi kirjoittaa, mutten ole ehtinyt. Nyt kun ehdin (siis nukkumassa mun pitäis kyllä olla), en muista enää mitä halusin kirjoittaa. Pitäisi kirjoittaa ylös kun tulee mieleen joku juttu. Viimeksi olen näemmä kirjoittanut viikko sitten, joten jos käyn viikon läpi ja katsotaan muistanko mitä kirjoittamista oli.

Maanantaina olin duunissa ja tein vielä kirjastossa sen jälkeen hommia. Viikonlopun syömisen jäljiltä päätin pitää kalorit siedettävällä tasolla, ja kyllä ne jäikin siihen, muttei fiksuista ruuista. Söin kirjastossa pakastemunkkeja, niissä ei ollu ihan mielettömästi kaloreita herkuksi – ei ne tosin ihan mielettömän hyviäkään ollu. En syöny koko rasiaa, koska niiden maku alkoi kyllästyttää. Maanantain 1500 kalorista 500 tuli noista munkeista. Tiistaina söin normaalimäärän ruokaa, parituhatta kaloria. Oli kai ihan jees päivä, ei ihmeellisiä muistikuvia siitä.

Keskiviikkona kävin juoksemassa, kaivelin opiskelupapereita kellarista ja pikaisesti selasin niitä. En jaksanut sen enempää niitä pohtia, jotenkin pelkkä papereiden kaivaminen esiin oli tarpeeksi stressaavaa ja henkisesti työlästä. Tuntuu tyhmältä, etten saa tehtyä kunnolla töitä kerralla. Ahdistaa, mun vatsaa alkoi vihloa heti kun ajattelin etten saa opiskeltua paljoa yhtenä päivänä.

Mä oon ollu muutenkin normaalia ahdistuneempi viimeaikoina, ehkä se johtuu siitä ettei enää ois paljoa juttuja tehtävänä ennen ku voin aloittaa kesän ja olla hetken ilman velvollisuuksia. Sen edellisen paniikkikohtauksen alun jälkeen mulle on käyny pari kertaa samoin – rintaa vihloo, hengitys tuntuu vaikeemmalta, ja meinaa iskeä joku kuolemanpelon tapainen, koska pelkään että mulla on sydänkohtaus tai jotain vastaavaa.

Edellisen tollasen syystä en edes saanut kiinni, en tiedä mistä se tuli, mun rintaa vaan alko vihloa. Olin töissä silloin, joten en voinu päästää sitä pahenemaan, enkä mä muuallakaan haluis. Yritin vaan keskittyä hengittämään ja kuuntelemaan ääniä ympäristöstä – se vie mun keskittymisen muualle ja tavallaan unohdan ajatella miltä mun kropassa tuntuu.

Pelkään kuitenkin että joku päivä tollanen ”ei mistään” tuleva paniikkikohtaus pääsee oikeesti iskemään täydellä voimalla, ja mä tunnen jo nyt että jos niin käy, niin se on pahin paniikkikohtaus, minkä olen saanut. Mä pelkään että saan ne pahimmat oireet, että oikeesti luulen kuolevani tai tulevani hulluksi. Mä oon tuntenu noiden ajatusten yrittävän tulla pintaan, ja mä pelkään että joskus niin käy. Jos tollaset tunteet pääsee ylimmäksi, en pysty piilottamaan paniikkikohtausta muilta, mun toimintakyky oikeesti katoais. Töissä en pystyis tekemään töitäni, kotona en opiskelemaan tai tekemään mitään muutakaan.

Olen kuitenkin saanut pidettyä ahdistuksen jotenkin kurissa. Torstaina onnistuin tekemään opiskelujuttuja. Viikonloppuna söin joka päivä ihan liikaa. Perjantaina olin liian väsynyt tehdäkseni ruokaa, ja ennen kuin ehdin järkeillä asiaa, oltiin jo tilattu pitsaa. Mua ahdisti, tiesin jo silloin perjataina, että tänä viikonloppuna tulisin syömään pakosta paljon, useampi sukulaisvierailu oli tiedossa. Ahdisti ja itketti se, että mä käytän tollasia tekosyynä syödä, ja että söisin niin paljon, paino nousee, mä oon huono ihminen, mun pitäis pystyä parempaa.

Jos mä syön paljon, mua yhtä aikaa ahdistaa ja musta tuntuu hyvälle. Pelkään lihovani, mutta on ihanaa olla laskematta kaloreita ja syödä. On kummallista tuntea yhtä aikaa hyvää oloa ja epäonnistumista. Kun vaan jotenkin voisi ottaa pois ne kalorit ja saada sen hyvä olon, minkä syömisestä saa. Oksentaminenhan on looginen ratkaisu, eikö? Perjantaina mulla oli jo hammasharja kurkussa, mutta en kuitenkaan oksentanut, koska mieskin oli kotona enkä halunnu jäädä kiinni. Mä oon viimeaikoina ollu niin montaa kertaa lähellä oksentamista, että jos mä oisin yksin kotona, ja söisin liikaa, varmaan oksentaisin.

Tänään en laskenu kaloreita, enkä eilisiltana. Huomenna aloitan kyllä taas, haluan päästä tän viikonlopun jälkeen taas kunnolliseen syömiseen. Tai siis, en oikeesti, en kunnolliseen kunnolliseen. Viime viikolla päätin, että söisin parituhatta kaloria päivässä. Alun perin aattelin 2100 kaloria, mutta vaikka se on laskennallisesti se, mitä mä käytän päivässä, se ei tuntunu hyvältä. Nyt ei tunnu se kakstuhattakaan. Alle 1400 ois ehkä sellanen, mikä nyt tuntuis siedettävältä.

Mä oon pyörtäny kaiken järkevän, mitä oon päättäny. Alkuvuodesta olin sitä mieltä, etten oksenna (no, enhän mä ole, ainakaan vielä), en kehitä ”turvaruokia” (ne tuli heti kyllä mukaan), en hanki vaakaa (tänä viikonloppuna tuli sellanenkin ostettua), en syö liian vähän ettei mulle tule halua ahmia (hah, mähän sahaan alle 1500 ja yli 3000 kalorin päivien välillä), en hanki syömishäiriötä. Nii. Ei tää nyt ihan mee niin ku pitäis.

Hiilareita! Rasvaa!

Ahmimiskohtaus tai mikä lie takana. Ei sillai mikään mielettömän iso, tai siis kun tiedän että ihmiset, ja minäkin, pystyy syömään enemmänkin kerralla. Enkä mä tiedä onko mun syöminen hallitsematonta vai ei, ja sitä sen kai pitäis olla. Mistä sen tietää? Siitä että syö ihan kummallisia asioita? (Niin kuin kuivakakkua voilla.) Että samaan aikaan ruokaa hakiessaan tuntuu hyvältä ja kamalalta? Että ahdistuu, kun ei pääse syömään valtavaa ruokamäärää?

En tiedä, söin kuitenkin turhaan, olin syönyt tänään jo 1800 kaloria, osa herkkuja, osa normiruokaa. Ihan perushyvä päivä siis, en kieltänyt itseltäni hyviä juttuja, ja söin muuten terveellisesti ja tarpeeksi. Mitään fysiologista tarvetta ahmia ei siis voinut olla. Stressi vaan, ja ahdistus.

Aloitin joskus puoli kymmenen jälkeen, söin kolme paahtoleipää juustolla, mikrotettuna. Tykkäsin syödä ranskanleipää noin pienenä, se oli hyvää. Lasi maitoa leipien kanssa. Nämä oli yhteensä n. 450 kaloria. Tässä välissä oli joku tunnin tauko, jonka aikana kyllä halusin syödä lisää, mutta mies oli vielä hereillä ja en viitsinyt. Kun mies meni nukkumaan, hain pakkasesta kolme viipaletta kuivakakkua, lämmitin mikrossa, voitelin ja söin. Ehkä 400 kaloria, en tiedä siitä kakusta.. Saattoi olla enemmänkin. Lisäksi vielä iso kulho muroja maidolla, 300 kaloria, ja kaksi riviä suklaata, 270 kaloria. Yhteensä 1400 paikkeilla. Kuulostaa paljolta kaloreissa, mutta ruoka noin lueteltuna ei ole kovin paljoa. Jos kaapissa ois vielä jotain muuta hiilarirasvaherkkua, söisin, muttei ole. On vain noita samoja, ja niistä en saa enää mitään, maistoin jo kerran.

Ehkä tää ei oo mitään oikeeta. Ehkä mä vaan haluan huomiota. Ehkä mä oon vaan ahne.

En tiedä huomisesta. Pitäis vaan jatkaa niin ku mitään ei ois käyny. Mutta mitä jos mä teen näin uudestaan, ja aina oon muuten niin kuin ei mitään? Jos syön kuutena päivänä viikosta normimäärän safkaa, ja yhtenä yli, lihon ainakin jossain vaiheessa. Mä haluisin jotenkin varmistaa, ettei noin käy. Oksentaa en uskalla, koska jos joku muu on paikalla, voin jäädä kiinni, ja jos olen yksin ja siitä aiheutuu jotain vakavaa, ei ole ketään auttamassa. En voi lähteä tähän aikaan lenkille. Huomenna saisin syödä alle 400 kaloria, jos vähentäisin mun tavoitteesta tän päivän ylimääräiset. Huomenna tuskin ehdin liikkua.

Ahdistaa kun syön liikaa, ja ahdistaa jos tuntuu että mun pitää pysyä kontrollissa ja olla ahmimatta. Mitä tää on? Tai tiedänhän mä, tää on yritys kestää ahdistusta. Yritys sietää stressitasoa, joka on mulle liikaa. Silti, tuntuu niin järjettömältä. Tuntuu typerältä. Mä en täytä oikein minkään psyykkisen sairauden kriteerejä. Ei sillä pitäisi olla väliä, vaan sillä kuinka paljon mä kärsin ja kuinka paljon erilaiset oireilut haittaa elämää. Silti, mä haluisin kuulua johonkin. Nyt mulla lukee vaan ”määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö”. Mä en keskity mihinkään oireiluun: mulla on joskus lieviä pakko-oireita, joskus häiriintynyttä syömistä, joskus viiltelen, joskus saan paniikkikohtauksia, joskus juon viinaa (tosi, tosi harvoin ahdistukseen)… Kaikkea joskus.

Miksi sen diagnoosin pitäisi edes olla tärkeä? Mitä väliä sillä on, varsinkin kun en ole enää saamassa mitään uusia tukia terapiaan tai muuta? Mun terapia on loppumassa, eikö mun pitäis ennemmin toivoa ettei mitään diagnoosia olis? Eikö mun pitäis aktiivisesti yrittää parantua, eikä vaan jatkuvasti valittaa ettei mulle ole sopivaa laatikkoa? Mä en vaan tiedä miten. Mä en osaa luopua perfektionismista. Mä en osaa olla pelkäämättä. Mä voisin lopettaa itsetuhoisen oireilun, viiltely, syömisjutut ja muun vastaavan, mutta mun olo ois pahempi niin, ei ois mitään mihin purkaa kaikki. Jotenkin mun stressinsietokyvyn pitäis nousta, tai stressaantumisherkkyyden laskea. Ehkä jälkimmäinen on se, mikä on pielessä. Ylireagoin.

Miksi mä stressaannun niin helposti? Miksi pienetkin asiat nostaa ahdistuksen mielettömän korkealle? Miksi pienikin virhe on sietämätön? Miksi tämä on taas muuttunut näin valtavaksi asiaksi? Miksi hyvä vaihe ei voi jäädä päälle? Onko mun elämä aina tällaista? Siirränkö mä tän mun lapsille, jos niitä joskus saan? En halua silloin tarkistaa laukkuani kymmentä kertaa ennen lähtöä ja kiertää asuntoa viidettä kertaa ihan vaan tarkistaakseni hellan. En halua että lapseni luulevat, että omaa kroppaa kuuluu inhota. En halua joutua valehtelemaan lapsilleni haavoista käsissäni tai jaloissani.

Halusin vaan ettei mua aina ahdistais, että voisin heittäytyä ja olla onnellinen. Haluisin ettei musta aina tuntuis vähän varautuneelle. Haluisin olla terve.

(Ja joo, olihan tää aika heti perään edellisestä, mutta tartti vaan kirjottaa.)

Ahdistus ja syöminen

Viimeiset kolme päivää mun on tehny mieli vaan ahmia ruokaa. Jäljellä oleva koulujuttu ja nettikurssin deadline stressaa, ja mä tiedän etten voi olla yhtä ahdistunut (kivuliaan) täydellä vatsalla. Lisäksi syödessä mulla on hyvä olo. En ole ainakaan vielä sortunut, ja mieskin on kotona. En halua sen ihmettelevän yhtäkkistä ruokamäärän lisäämistä, vaikkei se varmaan ihmetteliskään.

Tänään mietin ahdistustani, ja sitä mikä lisää sitä. Mieleen tuli kaikki ikävät asiat, joita ihmisille tapahtuu – lähinnä viimeaikaiset uutiset, nuorten ihmisten kuoleminen random rattijuopon tai puukottojan takia. Maailmassa on niin paljon kaikkea, mikä ei ole mun vallassa, mihin en voi varautua. Mä pelkään muita ihmisiä, varsinkin mua isompia miehiä, kaikissa on jotain uhkaavaa. Mun ei pitäis lukea uutisia ollenkaan, koska ne saa mut pelkäämään kaikkea, tarkkailemaan kaikkea ja olemaan kokoajan varuillani. Se on raskasta, ja tällä hetkellä mä ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka ei uskalla lähteä kotoaan.

Miettiessäni noi, mun rintaa alkoi vihloa, kädet hikos, suu kuivui, ja alkoi huimata. Paniikkikohtaushan se oli, tai siis ainakin sellaisen alku. Ensin piston tunne rinnassa pahensi tilannetta, koska ensimmäinen ajatus mulla on aina, että onko mun sydämessä joku vialla. Sitten sain järkeiltyä, että ahdistavien asioiden miettiminen on laukaissut paniikkikohtauksen. Koska olin just ajatellu ruokaa ja ahmimista, ja sitä miten käytän syömistä helpottamaan, päätin syödä rivin suklaata, ja keskittyä siihen hyvään oloon, jonka siitä saan. Se auttoi vähän, ja pystyin ajattelemaan sen verran, että aloin keskittää ajatuksiani ympärillä kuuluviin ääniin oman kroppani tuntemusten sijaan. Sain kohtauksen poistumaan ennen kuin se kasvoi liikaa, enkä edes syönyt kuin sen yhden rivin suklaata. Olen ihan tyytyväinen tuohon.

Kuitenkin, mun edelleen tekee mieli ahmia. Mua edelleen ahdistaa vähän, tunnen olevani stressaantunut. Mä olen kodin ulkopuolella koko ajan varuillani, ja kotonakin joskus. Mä ajattelen ruokaa tai liikkumista koko ajan. Mä oon ärtyisä. Mä yritän kontrolloida kaikkea. Mä en tykkää itsestäni tällaisena, mutta kaikki asiat joko stressaa tai pelottaa mua, ja se ei tee ihmiselle hyvää. Mun pelot on järjettömiä, mun stressitaso tehtäviin nähden on liian korkea, mutta mun järki ei saa tunteita vaimenemaan. Musta tuntuu, että annan jossain vaiheessa periksi, ja syön itseni aivan liian täyteen.

Hulluuksista

On tyhjää aikaa, joten ajattelin taas kirjotella. Tai ei tämä oikeasti ois tyhjää, mulla on pari kurssia, jotka pitää toukokuun aikana saada tehtyä. Toinen on netissä, toinen on yks kirjallinen juttu. Tänään hain ton jälkimmäisen tehtävänannon. Se ei siis ole sellainen kurssi, että siellä varsinaisesti ois yhtä aikaa muita, vaan ihmiset saa tehdä sen koska haluaa. Suositus ois ensimmäinen opiskeluvuosi, josta mulla on aikaa ihan tarpeeksi. Tää on siis se sama työ, josta aiemminkin puhuin. Se, josta vastaava ihminen ei ole ihan mun lemppareita. Se oli kyllä ihan siedettävä kuin hain työtä, en vaan oikein ymmärrä sen jutuista mitään, eli neuvon pyytäminen voi olla hankalaa.

Oon suunnitellu toukokuun aikataulua, kirjoitellu siis kalenteriin milloin teen minkäkin kurssin töitä, missä ja kuinka kauan. Verkkokurssille oon varannu 14 tuntia ja tohon toiseen työhön 35 tuntia. Lisäks mulla on 45 tuntia töitä tuona aikana. Päiviä on 23 (5.5-27.5), niistä neljänä en tee mitään työ/opiskelujuttuja, erilaisia työtunteja yhteensä 94, joten työ/opiskelupäivän keskimääräinen pituus on noin viisi tuntia. Ei kuulosta kauheen rankalle, ja silti musta tuntuu että hommia on liikaa. Noi kurssit vaan on sellasia, ettei niitä jaksa tehdä kahdeksaa tuntia päivässä. Luennoilla pystyy kyllä kyllä istumaan vaikka kymmenen tuntia päivästä, mutta itsenäisen työn tekeminen on eri juttu. Neljä vapaapäivää kolmelle viikolle on aika vähän, ja niistäkin kolme on oikeesti vapaita.

Mut opiskelu on sellasta, jos töitä yrittää tehdä samalla. Vähintäänkin ärsyttävää, kun keski-ikäiset valittaa, että ”ei meidän nuoruudessa mitään opintotukia ollut ja opiskelijalla kuuluukin olla vähän vaikeempaa”. Miten niin kuuluu? Miksi opiskelijan ”kuuluu” olla köyhä? Että osaa sitten joskus isona arvostaa kahta vapaapäivää viikossa ja yli tonnin kuukausituloja? Että vuosilomat on sitten joskus oikeesti luksusta? Mä oon siitä onnekas, että sama duuni on pysyny opiskelujen ohella vuosia, ja mulla jopa on palkallista kesälomaa. Mutta toisille vaihtoehdot on joko lomaa tai rahaa, ku pelkistä kesätöistä ei mitään palkallisia lomia tule. Kai tää kaikki terveenä menis helpommin, mutta kun samalla yrittää korjata päätään ja selvitä ahdistuneisuushäiriön kanssa suoritusyhteiskunnassa, tuntuu meno välillä liian kovalta. Onneks mulla on ihan okei duuni, töissä käyvä mies, ja äiti, joka antaa rahaa tai ostaa mulle juttuja, jos tarvin. Jos asuisin yksin ja eläisin pelkällä tuella ilman kenenkään avustusta, ois mun elämä muutenkin vielä stressaavampaa.

Viimeaikoina mua on ärsyttäny tapa, jolla mielenterveysongelmaiset on esillä mediassa. Tai lähinnä se, että me saadaan palstatilaa vaan, jos meistä on haittaa muille. Tai mt-potilas on julkkis. Hoitoon pääsyn vaikeutta ruvetaan pohtimaan vasta, kun joku liian vajaata hoitoa saanut tappaa jonkun. Suurin osa meitä ei tapa ketään, vaikka hoito oiskin vajaata. Suurin osa meistä ei myöskään parannu jollain näppärällä ”aloin lenkkeillä”-konstilla (tällaisia ne julkkistarinat yleensä on..). Meitä ei tarvitse pelätä, eikä mediassa tarvi aina korostaa kuinka joku ”on ollut vuosia avohoidossa” tai ”on persoonallisuushäiriöinen”. Itse sovin noihin molempiin, enkä ole vaaraksi kenellekään (paitsi ehkä itselleni joskus, vaikka en hengenvaarallisia asioita teekään).

Varsinkin narsisteista puhuttaessa näkökulma on yleensä ”narsistin uhreilla”. Itse en kyseistä diagnoosia ole saanut, enkä siihen sovi missään määrin, mutta ymmärrän kuitenkin millainen sellaisen ihmisen ajatusmaailma voisi olla. (Seuraavassa esitetyt jutut on mun ajatuksia, ei missään määrin koulutetun tai asiantuntevan ihmisen juttuja.)  Minä näen itsessäni vain ison kasan virheitä, ja se on vaikea kestää – ehkä narsisteille se on vielä vaikeampaa, joten heidän täytyy kääntää viat muiden kannettaviksi, ehkä he eivät vain itse kestä niitä. Narisisti valehtelee itselleen omasta suuruudestaan, koska minkäänlaisten virheiden sieto ei häneltä onnistu. Oman epätäydellisyyden kohtaaminen aiheuttaa niin suurta tuskaa, että se on pakko välttää keinolla millä hyvänsä.

Me kaikki pyrimme välttämään kärsimystä ja saavuttamaan onnellisuutta. Eri ihmiset kärsivät asioista eri tavalla ja kuvittelevat onnen löytyvän eri asioista. Omat virheet ovat varmaan aika usein kärsimystä aiheuttavia. Narsisti pyrkii peittämään virheensä kaikilta, myös itseltään. Perfektionisti tekee kaikkensa, jottei virheitä edes tulisi. Toiset sietävät virheitä, mutta heillä on tarve kontrolloida ympäristöään – maailma ei ole niin pelottava ja uhkaava paikka, jos siihen pystyy vaikuttamaan. Tästä seuraa esimerkiksi pakko-oireita ja syömishäiriöitä. Kaipaamme myös häiriötekijöitä, kun mieleemme tulee ahdistavia asioita, jotta emme joutuisi ajattelemaan pelkkää ahdistavaa asiaa. Joillekin televisio tai internet on tarpeeksi, mutta toiset juovat, käyttävät huumeita tai esimerkiksi viiltelevät. Mikä tahansa toiminto, joka estää ahdistavien ajatusten tulemisen päällimmäiseksi, kelpaa.

Suurin osa ihmisistä on onnekkaita, he eivät ahdistu kovin helposti tai vaikeasti, vaikka toki ikäviä tunteita on kaikilla. Suurimmalle osalle lievät keinot riittävät, vaikka niissä onkin samaa kuin sairaissa tavoissa. Oikeastaan kyse on aste-eroista, jokainen on varmasti joskus tarkistanut ennen kotoa lähtöä onko kahvinkeitin sammutettu, mutta toiset tekevät sen joka päivä kymmeniä kertoja. On inhimillistä syödä suruun tai stressiin, mutta toiset syövät yhden suklaalevyn sijaan vielä toisen samanlaisen, paketin leipää, litran jäätelöä ja pussillisen sipsejä, kerralla. Kaikilla on samoja tunteita ja samoja keinoja käsitellä niitä, mutta suurimmalle osalle vaaraton taso on tarpeeksi – joko siksi ettei ahdistu tunnu yhtä voimakkaana kuin toisilla tai siksi että keino toimii ”pienempänä annoksena”. Jos ahdistus on suurta, keinoa joutuu käyttämään usein ja samoin kuin oikeidenkin lääkkeiden kanssa, toleranssi kasvaa joillakin ihmisillä, ja tarvitaan enemmän samaa lääkettä.

Ei tästä pitänyt tulla näin yleisluontoista juttua, tarkoitus oli kirjoitta ihan itsestäni. Unohdin kyllä jo, mitä alun perin aioin kirjoittaa. Sen verran voisin vielä sanoa, että se kurssi, jolla mun piti pitää esitys, enkä sitten pitänyt kun sain paniikkikohtauksen, meni ihan hyvin. Sain siitä nelosen, vaikka en osallistunut keskusteluihin tai muuta (arvosanat 1-5). Oisin varmaan saanu vitosen osallistumalla ja onnistuneella esitelmällä, mutta ihanaa, ettei mun häiriö ton enempää laskenu mun arvosanaa. Uskoisin että aika moni mun arvonsana ois parempi ilman tätä ahdistusta, mutta ei kai sille mitään voi. Ja oon mä saanu ihan hyviäkin arvosanoja. Kyllä tää kuitenkin vaikuttaa mun elämään muutenkin, kuin niin että välillä tuntuu pahalle. Mun aikaansaamiset ei vaan oo sitä tasoa mitä ne vois olla, jos pelkästään älyä ja osaamista katotaan.