Kirjoitan nyt samalla kun yritän saada koulujuttua tehtyä. Sitä vähemmän ahdistavaa, mistä mainitsin. Paitsi ettei se olekaan ”vähän ahdistava”, vaan paljon ikävämpi kuin oletin. Se on yhden kirjoituksen toinen versio, ja mun pitäis siis vähän muokata sitä. Ainoo vaan että oon kritiikin suhteen ihan surkea, ja mun on vaikea lukea sitä versiota, johon kurssin vetäjä on kirjoittanut omat kommenttinsa. Mua ahdistaa se, että mun pitää vielä muuttaa sitä. Mun ois pitäny saada siitä kerralla hyvä. Mun pitäis hyväksyä ettei kerralla saa hyvää, että hyvä teksti vaatii hiomista. (Syy miksei musta tule kirjailijaa, vaikka kirjoittaminen onkin ihanaa: en halua muokata tekstejäni, tahdon kerralla valmista.) Toisaalta en ole koskaan tyytyväinen itseeni, toisaalta mun on hirveän vaikea kohdata omia virheitä ja epätäydellisyyksiä. Hukutan ne johonkin muuhun ja yritän olla ajattelematta.
Miksi pitää olla taistelua edes lukea kommentit tuosta tekstistä, saati reagoida niihin ja muokata työtä? Mulla on melkein neljä tuntia aikaa tässä, ja luulen että suurin osa siitä menee ihan vaan voimien keräämiseen.
Ruoka, puhutaan ruuasta, ku se on helpompaa. Maanantaina ja tiistaina söin alle tavoitteeni. Eilen meni yli muutamalla sadalla, mutta silti vähemmän yli kuin tiistaina oli alle, joten se on kai ok. Tänään haluan syödä vähän. Mulla menee jostain syystä tällä hetkellä niin, että jos on hyvä päivä, syön ihan hyvin, ehkä vähän liikaa, mutten kauheesti välitä siitä. Yli menee lähinnä sen takia, että syön karkkia. Eilen olin niin iloinen ja onnellinen, että annoin itseni syödä karkkia ja suklaata tuntematta itseäni paskaksi ihmiseksi. Tänään heitin menemään ne suklaat, mitä eilen itsevarmempana ostin. Tai siis laitoin suuhuni, pureskelin (jos suklaata voi pureskella) ja syljin pois. Tosi tervettä, mutta silti oksentamista parempi vaihtoehto, kun en mitään menetä kropastani. Ei vaan ole yhtä miellyttävää vaan maistaa jotain nielemättä, kyllä se verensokeripiikki ja suklaasta seuraava hyvä olokin on ihania.. Mutta kalorit, niitä ois vaan tullu liikaa. Tänään muutenkin kirjaan itselleni aika yliarvioivasti syömiseni: heitin osan leivästä pois, vaikka merkitsin koko leivän, pähkinöiden määrää laskiessani laskin puolikkaatkin kokonaisiksi, ja niin edelleen. Muutenkin ihan varmuuden vuoksi yliarvioin – jotenkin sain esimerkiksi 300 gramman maksamakkarapötköstä seitsemän 50 gramman palaa.
Yritän tässä aina välillä korjata tuota koulutyötäni. Miten voikin olla jokin asia niin vaikea. Yksinkertaisetkin muutokset tuntuvat vaikeilta. Pelkkä sanojen muuttaminen tuntuu ikävältä. Johtuisiko siitä, että muuttaessani joudun myöntämään virheeni. Vaikka näenkin itseni täynnä epäonnistumisia, niiden näyttäminen muille on vaikeaa – ja juuri niin tekisin, jos muokkaisin tekstiä kurssin vetäjän toiveiden mukaiseksi. Myöntäisin hänen olevan oikeassa, ja minun väärässä, näyttäisin olevani epätäydellinen. Itse haukun itseäni pahastikin, mutta toisten kritisoidessa minussa herää puolustusreaktio, ja yritän selitellä virheitäni. En ajattele ettei niitä olisi, ja toisten huomautukset jäävät kyllä pitkäksi aikaa pyörimään päähäni, mutta jostain syystä kukaan muu ei saa ajatella, että mä tekisin jotain väärin. Se tarkoittaa, että se toinen vihaa mua, ei halua olla mun kanssa tekemisissä, ja pitää mua kaikin puolin turhana ja ikävänä ihmisenä.
Tiedänhän mä, että täydellisiltä vaikuttavia ihmisiä vasta vihataankin, mutta mua vihataan myös, jos mulle sanotaan jotain negatiivista, enkä pysty estämään sitä kuin olemalla täydellinen. Haluan myös selitellä virheitäni, että muille näyttäisi, etten ole tehnyt niitä tyhmyyttäni, vaan jostain itsestäni riippumattomasta syystä.
Pakko yrittää vaan kestää tää fiilis, ja tehdä töitä. Kuulostan vaan ärsyttävälle, kun valitan etten kestä virheitä. Voisko ihminen typerämmästä asiasta valittaa?
torstai 26. huhtikuuta 2012
keskiviikko 25. huhtikuuta 2012
Täydellistä
Kirjoitanpa kerrankin hyvänä päivänä, koska näitäkin mulla on. Itse asiassa mulla on ollu muutama hyvä päivä putkeen. Hyvin hämmentävää, mutta erittäin mukavaa. Sunnuntaina pidin vapaapäivän. Jouduin kyllä vähän pakottamaan itseäni siihen, mun on vaikea ajatella, että saan olla tekemättä mitään ihmeellistä. Onnistuin kuitenkin, ja sunnuntai oli hyvä päivä.
Maanataina kävin lenkillä ja opiskelin. Lenkki sujui hyvin, olin jopa vähän nopeampi kuin ennen. Opiskelukin sujui, tosin kirjasto meni kiinni juuri kun olin päässyt parhaaseen vauhtiin, mutta niin mulle usein käy. Olen vähän hidas käynnistymään, mutta saan kyllä tehtyä kun pääsen vauhtiin. Eilinen, eli tiistai, oli ihan mieletön. Peruspäivä duunissa, vähän enemmän hommaa kuin normaalisti. Lisäksi yksi asiakas, jolle piti pahoitella yhtä meidän mokaa ja tarjota hyvitys, ja sain sen hoidettua ihan itse ja luulisin että tarpeeksi hyvin. Toivottavasti vaikutin aidosti siltä, että olen pahoillani, koska olin kyllä. Lisäksi myöhemmin uskalsin kysyä neuvoa vieraalta ihmiseltä (yhden paikan vahtimestari), ja se neuvoi tosi mukavasti ja oli muutenkin kiva ihminen. Ihanaa, ettei kaikki vahvista sitä, että oon idiootti, jos kyselen. Myöhemmin vielä voitin muita pelkoja (ainakin jossain määrin) ja onnistuin yhdessä mulle yleensä vaikeassa asiassa tosi hyvin. Eli ihan loistopäivä!
Tänään oon ollu tentissä, menee varmaan läpi (on sitä paskemmillakin vastauksilla päästy läpi), olen liikkunut kauniissa ympäristössä, syönyt hyvää ruokaa, ja hymyillyt kuin idiootti. Mieletön päivä tänäänkin.
Tiedän ettei tämä kestä ikuisuuksia, mulla on vielä todella stressaava koulujuttu edessä, mutta ehkä tämän viikon. :) Ois nimittäin yks vähemmän stressaava koulujuttu, joka pitäis tällä viikolla saada loppuun. Aika riittää kyllä, toivottavasti myös innostus ja energia.
Odotan aika paljon jo kesää, silloin mulla on yleensä parempi jakso, ja mikäs sen mukavampaa. Juuri nyt olen onnellinen, enkä tänään aio tehdä yhtään stressaavia juttuja, vaan nauttia siitä, että aurinko paistaa ja elämä on oikeasti kivaa.
Maanataina kävin lenkillä ja opiskelin. Lenkki sujui hyvin, olin jopa vähän nopeampi kuin ennen. Opiskelukin sujui, tosin kirjasto meni kiinni juuri kun olin päässyt parhaaseen vauhtiin, mutta niin mulle usein käy. Olen vähän hidas käynnistymään, mutta saan kyllä tehtyä kun pääsen vauhtiin. Eilinen, eli tiistai, oli ihan mieletön. Peruspäivä duunissa, vähän enemmän hommaa kuin normaalisti. Lisäksi yksi asiakas, jolle piti pahoitella yhtä meidän mokaa ja tarjota hyvitys, ja sain sen hoidettua ihan itse ja luulisin että tarpeeksi hyvin. Toivottavasti vaikutin aidosti siltä, että olen pahoillani, koska olin kyllä. Lisäksi myöhemmin uskalsin kysyä neuvoa vieraalta ihmiseltä (yhden paikan vahtimestari), ja se neuvoi tosi mukavasti ja oli muutenkin kiva ihminen. Ihanaa, ettei kaikki vahvista sitä, että oon idiootti, jos kyselen. Myöhemmin vielä voitin muita pelkoja (ainakin jossain määrin) ja onnistuin yhdessä mulle yleensä vaikeassa asiassa tosi hyvin. Eli ihan loistopäivä!
Tänään oon ollu tentissä, menee varmaan läpi (on sitä paskemmillakin vastauksilla päästy läpi), olen liikkunut kauniissa ympäristössä, syönyt hyvää ruokaa, ja hymyillyt kuin idiootti. Mieletön päivä tänäänkin.
Tiedän ettei tämä kestä ikuisuuksia, mulla on vielä todella stressaava koulujuttu edessä, mutta ehkä tämän viikon. :) Ois nimittäin yks vähemmän stressaava koulujuttu, joka pitäis tällä viikolla saada loppuun. Aika riittää kyllä, toivottavasti myös innostus ja energia.
Odotan aika paljon jo kesää, silloin mulla on yleensä parempi jakso, ja mikäs sen mukavampaa. Juuri nyt olen onnellinen, enkä tänään aio tehdä yhtään stressaavia juttuja, vaan nauttia siitä, että aurinko paistaa ja elämä on oikeasti kivaa.
keskiviikko 11. huhtikuuta 2012
Ruokaa ja hoidettuja velvollisuuksia
Yritän saada jotain kirjoitettua ennen kuin käyn nukkumaan. Väsyttäis kyllä jo, pitkä päivä takana. Kiitokset teille, jotka olitte tässä välissä kommentoineet. <3
Viimeisen kirjoituksen jälkeen on ollut kaikenlaista. Koko viime viikon olen syönyt liikaa. On ollut aika monta vierailua vanhemmilla sukulaisilla, ja mummot sun muut yleensä syöttää ruokaa enemmän kuin tarpeeksi. Yhdellä ruualla saa koko päivän kaloritarpeen varmasti täyteen. Viime viikko meni siis alkuviikon aikomuksista huolimatta reilusti yli sen mitä oisin halunnu, keskimäärin kolmetuhatta kaloria päivässä. Yh. Tällä viikolla ei pitäis olla mitään pakkosyöttöä, ja oon aika hyvin hävittäny kotoa kaikki ahmittavat ruuat, mitä nyt pakkasessa pari kuivakakkua. Nekin aion sieltä pikkuhiljaa tuhota, eli heittää vähitellen pois, sillai että oisin voinu syödä ne sitä tahtia. Ei niissä muuten siellä mitään, mutta viimeaikoina olen syönyt ihan liikaa pahaan olooni, ja haluan välttää sitä. Ei oikein onnistu muuten kuin sillä, ettei vaan pidä kotona mitään.
En mä edes tiedä oonko oikeesti ahminu, vai vaan käyttäny kyläilyjä tekosyynä syödä, ja syöny sitten lisää kotona, ku päivä on muutenki jo ”pilalla”. Kohtuutta noissa ei ole ollut, mutta oonko mä hallinnut sitä tilannetta vai en, en tiedä. Ei se nyt ihan normaalia ole, että tekee ”lisää vain vesi” -suklaakakkutaikinan ihan vaan syödäkseen sitä taikinaa. No en koko pussia, mutta ihan tarpeeksi. Ja lisäksi leipää juustolla, mikrossa. Ja kai jotain muutakin, suklaata. Ja kuivakakkua. Tämä taisi olla sunnuntaina. Ja mä halaisin niin tehdä noin vaan uudestaan ja uudestaan. Syödä niin paljon, että sattuu, että ruoka meinaa tulla itsestään ylös. (Ja ei, en edelleenkään ole oksentanut, vaikka mieli on tehnyt.) Mä söisin koko ajan jotain, jos se olis mahdollista. Mulla on parempi olla, kun syön jotain. Olen rauhallisempi, ei ahdista, pystyn keskittymään paremmin.. Käytän opiskelua tekosyynä syödä, on muka pakko mussuttaa jotain, että saa luettua.
Mä haluan liian monta eri asiaa. Haluan syödä herkkuja, paljon. Haluan haluta laihtumista enemmän, että pystyisin olemaan syömättä herkkuja. Haluan syödä normaalisti. Haluan olla vähän hoikempi ja paremmassa kunnossa. Haluan, ettei mulla olis mielitekoja ruuan suhteen. Haluan, ylläri, olla täydellinen. Haluan olla joko terve tai sairas ruuan suhteen, en halua olla tällainen välimuoto. Ruoka on välillä ongelma, välillä ei, ja tuntuu typerältä etten osaa pysyä jommassakummassa. Ei syömishäiriötä saa haluta, mutta jos mulla ei sellaista ole, en mä saa ruokaongelmistani puhuakaan. Mä en ole myöskään ylipainoinen, joten en sais oikeestaan puhua laihduttamisestakaan.
En oikeen itekään tiedä miten tähän suhtautuisin. Osin tää on kyllä sitä, että kun ajatukset on koko ajan ruuassa, en ehdi ajatella mitään muuta, enkä siis pääse ahdistumaan. Paitsi välillä ruuasta, mutta se ei aiheuta sellaista sietämätöntä olo kuin muut asiat (ei mulla mitään syömisongelmaa ole, kun pystyn syömään ahdistumatta liikaa). Osa tulee mun perfektionismista. Pitää olla täydellinen kroppa, ei turhaa läskiä missään, tarpeeksi lihaksia ja kestävyyskuntoa. Enimmäkseen varmaan oikeiden ahdistuksen aiheiden välttelyä. Ruoka on helpompi ongelma kuin koulu tai muut velvollisuudet. Ruuan voi suorittaa päivä kerrallaan, ensi viikon kalorirajoissa pysymistä ei tarvitse miettiä etukäteen. Muissa asioissa ajattelen helposti kaikkea mitä suorittamiseen liittyy, kaikki seuraavan kuukauden tehtäviä. Ruuan kanssa se on paljon yksinkertaisempaa, ei tarvitse pitää mielessä kuin päivän kaloriraja. Ei tarvitse pelätä unohtavansa jotain.
Tämä viikko on alkanut ihan hyvin, ruuan suhteen ja muutenkin. Kaloriraja on mulla nyt 1800, se tuntuu liialta, mutta tiedän että vähempi vain lisäis mun jo ennestään liian suurta halua ahmia tuhottomasti safkaa. Eilen sain opiskeltua kotona. Luin tenttikirjaa, ihan niin pitkälle en päässyt kuin halusin, mutta kuitenkin sain varmaan neljä tuntia lukuaikaa. Lisäksi tein ruokaa, siivosin muutaman roikkumaan jääneen jutun ja vietin vähän aikaa miehen kanssa. Hoidin pankkiasioita ja lähetin sähköpostin yhdelle proffalle kysyäkseni miten se on loppukeväästä paikalla. Mun pitää tehdä sille yksi opiskelujuttu, ja se on aika pelottava tyyppi. Vielä en oo uskaltanu avata sähköpostia katsoakseni onko se vastannut, mutta sain sentään laitettua viestin. Mä pelkään paria asiaa: että se tyyppi ei ole paikalla niin että saisin työn tehtyä (joutuisin palauttamaan opintotukea) ja että oli se paikalla tai ei, se vittuilee mulle siitä että kysyin, tai lähettää muuten ikävän sävyisen viestin takaisin. Kumpikin tarkottais, että mä oon tehny jotain väärin. Jos se ei ole paikalla, oon typerä ku en hoitanu tota työtä aiemmin (ja tässä asiassa oon tyhmä muutenkin, mutta jos se on paikalla, en ole hankaloittanut sillä elämääni ihan liikaa). Jos se vastaa jotain ikävää, mun viestissä sille on ollu jotain vikaa, tai koko kysymys on ollu ihan typerä. Se ei ole erityisen miellytävä tyyppi, joten mun mielessä ikävä vastaus on todennäköinen.
Oon vältelly tätä työtä ton yhden ihmisen takia muutaman vuoden. Järjetöntä. Eikä se kai oo ollu pelkästään toi tyyppi, vaan myös se, että tästä saa ihan erilailla palautetta kuin jostain tentistä. Tentistä saa arvosanan, siinä se, sitten sen voi unohtaa. Tällainen työ, jota pitää hioa ja tehdä todennäköisesti useampi versio, tarkoittaa useampaa ja tarkempaa palautetta. En halua ketään osoittamaan mun virheitä. Inhoan palautteiden lukemista, ja vielä enemmän niiden kuulemista. Kirjallisen palautteen voi laittaa syrjään, jos alkaa ahdistaa liikaa, mutta suullinen palaute on vaan pakko kuunnella ja yrittää kestää.
Eilen oli siis aika aikaansaava päivä. Tänään luin lisää, ja sain toisen tenttikirjan loppuun, eli pääsin tän päivän tavoitteeseen. Viimeiset luvut tosin tuli luettua vähän vähemmällä keskittymisellä, ku halusin vaan sen kirjan loppuun. Liikuin, ja sekin meni hyvin. Eilisen ja tän päivän aikaansaamisista huolimatta, musta ei tunnu että oisin tehny jotain oikein. Musta ei tunnu onnistuneelle, mua ennemmin masentaa, ahdistaa ja stressaa. Mun ois pitäny tehdä vielä enemmän. Tiedän kyllä ettei mikään riitä, ja sekin masentaa. En osaa olla itseeni tyytyväinen. En saa olla. Pitää olla nöyrä.
Viimeisen kirjoituksen jälkeen on ollut kaikenlaista. Koko viime viikon olen syönyt liikaa. On ollut aika monta vierailua vanhemmilla sukulaisilla, ja mummot sun muut yleensä syöttää ruokaa enemmän kuin tarpeeksi. Yhdellä ruualla saa koko päivän kaloritarpeen varmasti täyteen. Viime viikko meni siis alkuviikon aikomuksista huolimatta reilusti yli sen mitä oisin halunnu, keskimäärin kolmetuhatta kaloria päivässä. Yh. Tällä viikolla ei pitäis olla mitään pakkosyöttöä, ja oon aika hyvin hävittäny kotoa kaikki ahmittavat ruuat, mitä nyt pakkasessa pari kuivakakkua. Nekin aion sieltä pikkuhiljaa tuhota, eli heittää vähitellen pois, sillai että oisin voinu syödä ne sitä tahtia. Ei niissä muuten siellä mitään, mutta viimeaikoina olen syönyt ihan liikaa pahaan olooni, ja haluan välttää sitä. Ei oikein onnistu muuten kuin sillä, ettei vaan pidä kotona mitään.
En mä edes tiedä oonko oikeesti ahminu, vai vaan käyttäny kyläilyjä tekosyynä syödä, ja syöny sitten lisää kotona, ku päivä on muutenki jo ”pilalla”. Kohtuutta noissa ei ole ollut, mutta oonko mä hallinnut sitä tilannetta vai en, en tiedä. Ei se nyt ihan normaalia ole, että tekee ”lisää vain vesi” -suklaakakkutaikinan ihan vaan syödäkseen sitä taikinaa. No en koko pussia, mutta ihan tarpeeksi. Ja lisäksi leipää juustolla, mikrossa. Ja kai jotain muutakin, suklaata. Ja kuivakakkua. Tämä taisi olla sunnuntaina. Ja mä halaisin niin tehdä noin vaan uudestaan ja uudestaan. Syödä niin paljon, että sattuu, että ruoka meinaa tulla itsestään ylös. (Ja ei, en edelleenkään ole oksentanut, vaikka mieli on tehnyt.) Mä söisin koko ajan jotain, jos se olis mahdollista. Mulla on parempi olla, kun syön jotain. Olen rauhallisempi, ei ahdista, pystyn keskittymään paremmin.. Käytän opiskelua tekosyynä syödä, on muka pakko mussuttaa jotain, että saa luettua.
Mä haluan liian monta eri asiaa. Haluan syödä herkkuja, paljon. Haluan haluta laihtumista enemmän, että pystyisin olemaan syömättä herkkuja. Haluan syödä normaalisti. Haluan olla vähän hoikempi ja paremmassa kunnossa. Haluan, ettei mulla olis mielitekoja ruuan suhteen. Haluan, ylläri, olla täydellinen. Haluan olla joko terve tai sairas ruuan suhteen, en halua olla tällainen välimuoto. Ruoka on välillä ongelma, välillä ei, ja tuntuu typerältä etten osaa pysyä jommassakummassa. Ei syömishäiriötä saa haluta, mutta jos mulla ei sellaista ole, en mä saa ruokaongelmistani puhuakaan. Mä en ole myöskään ylipainoinen, joten en sais oikeestaan puhua laihduttamisestakaan.
En oikeen itekään tiedä miten tähän suhtautuisin. Osin tää on kyllä sitä, että kun ajatukset on koko ajan ruuassa, en ehdi ajatella mitään muuta, enkä siis pääse ahdistumaan. Paitsi välillä ruuasta, mutta se ei aiheuta sellaista sietämätöntä olo kuin muut asiat (ei mulla mitään syömisongelmaa ole, kun pystyn syömään ahdistumatta liikaa). Osa tulee mun perfektionismista. Pitää olla täydellinen kroppa, ei turhaa läskiä missään, tarpeeksi lihaksia ja kestävyyskuntoa. Enimmäkseen varmaan oikeiden ahdistuksen aiheiden välttelyä. Ruoka on helpompi ongelma kuin koulu tai muut velvollisuudet. Ruuan voi suorittaa päivä kerrallaan, ensi viikon kalorirajoissa pysymistä ei tarvitse miettiä etukäteen. Muissa asioissa ajattelen helposti kaikkea mitä suorittamiseen liittyy, kaikki seuraavan kuukauden tehtäviä. Ruuan kanssa se on paljon yksinkertaisempaa, ei tarvitse pitää mielessä kuin päivän kaloriraja. Ei tarvitse pelätä unohtavansa jotain.
Tämä viikko on alkanut ihan hyvin, ruuan suhteen ja muutenkin. Kaloriraja on mulla nyt 1800, se tuntuu liialta, mutta tiedän että vähempi vain lisäis mun jo ennestään liian suurta halua ahmia tuhottomasti safkaa. Eilen sain opiskeltua kotona. Luin tenttikirjaa, ihan niin pitkälle en päässyt kuin halusin, mutta kuitenkin sain varmaan neljä tuntia lukuaikaa. Lisäksi tein ruokaa, siivosin muutaman roikkumaan jääneen jutun ja vietin vähän aikaa miehen kanssa. Hoidin pankkiasioita ja lähetin sähköpostin yhdelle proffalle kysyäkseni miten se on loppukeväästä paikalla. Mun pitää tehdä sille yksi opiskelujuttu, ja se on aika pelottava tyyppi. Vielä en oo uskaltanu avata sähköpostia katsoakseni onko se vastannut, mutta sain sentään laitettua viestin. Mä pelkään paria asiaa: että se tyyppi ei ole paikalla niin että saisin työn tehtyä (joutuisin palauttamaan opintotukea) ja että oli se paikalla tai ei, se vittuilee mulle siitä että kysyin, tai lähettää muuten ikävän sävyisen viestin takaisin. Kumpikin tarkottais, että mä oon tehny jotain väärin. Jos se ei ole paikalla, oon typerä ku en hoitanu tota työtä aiemmin (ja tässä asiassa oon tyhmä muutenkin, mutta jos se on paikalla, en ole hankaloittanut sillä elämääni ihan liikaa). Jos se vastaa jotain ikävää, mun viestissä sille on ollu jotain vikaa, tai koko kysymys on ollu ihan typerä. Se ei ole erityisen miellytävä tyyppi, joten mun mielessä ikävä vastaus on todennäköinen.
Oon vältelly tätä työtä ton yhden ihmisen takia muutaman vuoden. Järjetöntä. Eikä se kai oo ollu pelkästään toi tyyppi, vaan myös se, että tästä saa ihan erilailla palautetta kuin jostain tentistä. Tentistä saa arvosanan, siinä se, sitten sen voi unohtaa. Tällainen työ, jota pitää hioa ja tehdä todennäköisesti useampi versio, tarkoittaa useampaa ja tarkempaa palautetta. En halua ketään osoittamaan mun virheitä. Inhoan palautteiden lukemista, ja vielä enemmän niiden kuulemista. Kirjallisen palautteen voi laittaa syrjään, jos alkaa ahdistaa liikaa, mutta suullinen palaute on vaan pakko kuunnella ja yrittää kestää.
Eilen oli siis aika aikaansaava päivä. Tänään luin lisää, ja sain toisen tenttikirjan loppuun, eli pääsin tän päivän tavoitteeseen. Viimeiset luvut tosin tuli luettua vähän vähemmällä keskittymisellä, ku halusin vaan sen kirjan loppuun. Liikuin, ja sekin meni hyvin. Eilisen ja tän päivän aikaansaamisista huolimatta, musta ei tunnu että oisin tehny jotain oikein. Musta ei tunnu onnistuneelle, mua ennemmin masentaa, ahdistaa ja stressaa. Mun ois pitäny tehdä vielä enemmän. Tiedän kyllä ettei mikään riitä, ja sekin masentaa. En osaa olla itseeni tyytyväinen. En saa olla. Pitää olla nöyrä.
keskiviikko 4. huhtikuuta 2012
Maailman surkein pieni otus
Pitkiksi venyy tauot kirjoitusten välillä. Nyt on jääny kirjottamatta, koska ei tunnu olevan aikaa, ja lisäksi oon yhdessä nettiruokapäiväkirja-paikassa, missä voi olla muita kavereina ja sinne voi kirjottaa statuksia, joten oon aukonu siellä päätäni.
On ollu ihan hyviä hetkiä, liikunta sujuu koko ajan paremmin. Mulla on mahdollisesti uusi kaveri, aika jännää. Uudet ihmiset on jotenkin hämmentäviä, ku niitä ei vielä sillai osaa tulkita, eikä ihan tiedä kuinka paljon itsestään on sopivaa kertoa ja kuinka paljon se toinen edes haluaa tietää.
Syy miksi halusin tänään kirjoittaa, on sama vanha. Paska olo, joka pitää johonkin purkaa. Tai ei nyt enää ole mitenkään sietämätön, mutta tää päivä on ollu aika ikävä.
Alkoi heti aamusta, herätessäkään ei ollut mikään erityisen lupaava olo. Nousin, kävin vaa’alla. Paino edellisestä viikosta 0,1 kiloa enemmän, eli käytännössä ei muutosta. Eilen tosin söin mäkissä, eli suolaa tuli, joten varmaan nestettä kropassa normaalia enemmän. Silti vitutti, ku ei ollu pudonnu. Tosta laihdutuksesta sen verran, että oon nyt kai nostanu kalorirajan oikeesti järkevälle tasolle, 1800 kaloriin päivässä. Tai ainaki kokeilen noin, jos pysyn tossa rajassa, ja paino nousee, palaan takas vähän alempaan.
Rajoissa pysyminen on kuitenki ollu ongelma. Tänään söin päälle 3000 kaloria, ei hyvä. Aamulla tuli mieleen yksi koulujuttu, sitten toinen, sitten yksi työjuttu, sitten se kuinka haluan liikkua, ja pitää kodin siistinä, ja olla hyvä opiskelija, ja hirveesti kaikkea mitä mun pitää tehdä eikä ajatukset katkea ja ääni päässä vaan jatkaa huutamista siitä, kuinka mun PITÄÄ HOITAA KAIKKI JA OLLA TÄYDELLINEN JA KÄYTTÄÄ KAIKKI AIKA HYÖDYKS. Ei mitään löysäilyä, nyt töihin. Ja kaikki tuli taas kerralla mieleen. Se oli liikaa, ahdisti, se tunne tuli vaan valtavana aaltona, enkä voinut estää kun en saanut tuota ajatusketjua katkeamaan. Löysin itseni lattialta itkemästä. Tuntui kuin olisin maailman surkein pieni otus, ja kaikki on ihan mahdotonta. Olin mielettömän yksin ja avuton, eikä mulla ollut mitään millä päästä pois.
Kroppa väsyi, tietenkin. Itku loppui, koska ei sitä jaksa pitkään. Siivoilin ja hajoilin vähän väliä, purskahtelin itkuun. Ei ollut nälkä, mutta silti menin keittiöön. Suklaata, sokeria. Ei varsinaisesti ollut suklaata, mutta oli maapähkinävoita ja kaakaojauhoa, niitä kun sekoittaa saa käytännössä Nutellaa. Pari leipää, päälle valtava kasa tuota möhmää (joku kolme-neljä ruokalusikallista) ja vielä yksi ruokalusikallinen voita päälle. Ällötti jo tehdessä, mutta söin sen silti. Inhotti, teki mieli oksentaa. Menin suihkuun, tunsin kuinka toi tulis ylös, jos vaan tunkisin sormet kurkkuun. Otin jopa ämpärin viereen (en mä suihkukaivoa halua tukkia), mutta vaikka jossain vaiheessa olin kumartuneena sen päälle, en loppujen lopuksi oksentanut. Piti lähteä, enkä ehtinyt enää oksentaa, koska piti laittaa itsensä valmiiksi. Harkitsin kyllä koko ajan, ja oli lähempänä kuin pitkään aikaan, etten oksentanut.
Menin yhteen ryhmätapaamiseen. Bussimatka oli karmea, oli paha olla, itketti. Inhotti mennä muiden luokse, kun olin koko ajan itkun partaalla – en mä sellasena halunnu näyttäytyä kellekään. Kaipasin vaan jonkun syliin, jotain tukea jostain. Oli ihan hemmetin yksinäinen olo, enkä välittänyt mistään. Se ryhmä on samassa paikassa kuin missä psykologini on töissä. Aulaan tullessani luulen, että näin psykologini siinä ruokala/kahvilapaikassa, ihan varma en ole, koska häivyin äkkiä nurkan taakse, iski ihan liian monta tunnetta kerralla. Mulla oli paha olla, joten kun näkee sellaisen ihmisen, jonka kanssa on puhunut paljon, ja joka tuntee mut hyvin, oli halu mennä luokse tai edes moikata. Saada jokin tunnustus siitä, että olen jollekin olemassa. Lisäksi tietysti kaipasin halausta, kaipasin apua. Muhun sattui ja mä olin yksin, totta kai mä halusin noita asioita.
Seuraava tunne oli kuitenkin syyllisyys tuosta. Syyllisyys siitä, että kaipasin huomiota ja että kehtasin edes haluta mennä häiritsemään toista. Se on ihan okei, kun on virallisesti sopinut tapaamisen, muttei toisen vapaa-aikaa (tai taukoa) saa häiritä. Mun on vaikea edes lähettää sähköpostia mun terapeutille, koska pelkään häiritseväni! En sais edes haluta mitään ylimääräistä, en saa kaivata mitään sellaista. Se on itsekästä. Ei saa olla itsekäs, se on pahimpia asioita mitä voin olla.
Seuraavaksi tuli viha, luultavasti tuota syyllisyydentuntoa helpottamaan. Miksi sen pitää olla sellainen ihminen, etten voi vaan mennä sanomaan moi? (Koska kieroutunut yksipuoleinen ihmissuhde, jossa toinen tietää toisesta kaiken ja toinen ei taas tiedä toisesta (melkein) mitään, ja joka on olemassa vain vastaanotolla, ja jonka päämäärä on sen loppuminen.) Miksi se ei ole saanut mua muuttumaan niin, ettei mulla enää olis tällasta? (Koska se olen minä, jonka pitää se työ tehdä.) Miksi se saa vaan istua rauhassa kun mulla on näin paha olo ja joudun kestämään sen yksin? Miksei se auta mua? (Eihän se edes tiennyt, eikä mulla muutenkaan vois olla 24/7-terapeuttia. Haluisin kyllä..) Mä hajoan, ja ihminen, joka osaa kuunnella mua, on ihan lähellä, enkä silti voi mennä pyytämään apua.
Kävin vessassa kokoamassa itseäni ja pyyhkimässä kyyneleet. Menin ryhmään, käytännössä en osallistunut, olin niin piilossa kuin kykenin. Itkin vähän, yritin vaan pitää itseni kasassa. Myöhemmin kävin vielä harrastuksissa, ja söin taas lisää. Kaupasta pari voisilmäpullaa ja kaakaota. Halusin taas oksentaa, mutta tilaisuutta ei ollut.
Olen alkanut syödä enemmän, mutta silti haluan vielä laihtua. Ja pelkään, että paino nousee. Ahdistaa nämä mitä olen tänään syönyt, ja tavallaan haluaisin syödä huomenna tosi vähän. Vaan jotain light-colaa ja ehkä jotain mehukeittoa tai joku ateriankorvikepirtelö. Mulla on jopa mahdollisuus tohon, pystyn järjestämään menoni niin, ettei kukaan huomaa etten syö. En vaan tiedä pystynkö siihen, varsinkin kun pitää opiskella. Joka tapauksessa haluan loppuviikon jättää kalorit sen verran vajaiks, että viikon jälkeen oon yhteensä syöny yhtä paljon kuin oisin, jos oisin syöny joka päivä sen 1800.
Taas pakenen näihin ruokajuttuihin, toi edellinen juttu oli vaikee kirjottaa. Itketti, tuli koko ajan mieleen mitä kaikkea mun pitäis tehdä ja kuinka huono ihminen olen. Mulla olis nyt kyllä keinoja hallita tota ahdistusta, mutta en vaan jaksa yrittää. Ja osittain ne tuntuu niin riittämättömiltä, ahdistus tulee kuin iso hyökyaalto, ja mulla on pelkkä viiden euron sateenvarjo, jonka avulla mun pitäis olla kastumatta.
Kunpa mä osaisin päästää perfektionismista. Ja kunpa mä en tuntis syyllisyyttä siitä, että mua ahdistaa. Kunpa joku sanois mulle ettei mun tarvi olla täydellinen. Kunpa mä riittäisin tällaisena maailman surkeimpana pienenä otuksena.
Alkuperäinen kuva täältä.
On ollu ihan hyviä hetkiä, liikunta sujuu koko ajan paremmin. Mulla on mahdollisesti uusi kaveri, aika jännää. Uudet ihmiset on jotenkin hämmentäviä, ku niitä ei vielä sillai osaa tulkita, eikä ihan tiedä kuinka paljon itsestään on sopivaa kertoa ja kuinka paljon se toinen edes haluaa tietää.
Syy miksi halusin tänään kirjoittaa, on sama vanha. Paska olo, joka pitää johonkin purkaa. Tai ei nyt enää ole mitenkään sietämätön, mutta tää päivä on ollu aika ikävä.
Alkoi heti aamusta, herätessäkään ei ollut mikään erityisen lupaava olo. Nousin, kävin vaa’alla. Paino edellisestä viikosta 0,1 kiloa enemmän, eli käytännössä ei muutosta. Eilen tosin söin mäkissä, eli suolaa tuli, joten varmaan nestettä kropassa normaalia enemmän. Silti vitutti, ku ei ollu pudonnu. Tosta laihdutuksesta sen verran, että oon nyt kai nostanu kalorirajan oikeesti järkevälle tasolle, 1800 kaloriin päivässä. Tai ainaki kokeilen noin, jos pysyn tossa rajassa, ja paino nousee, palaan takas vähän alempaan.
Rajoissa pysyminen on kuitenki ollu ongelma. Tänään söin päälle 3000 kaloria, ei hyvä. Aamulla tuli mieleen yksi koulujuttu, sitten toinen, sitten yksi työjuttu, sitten se kuinka haluan liikkua, ja pitää kodin siistinä, ja olla hyvä opiskelija, ja hirveesti kaikkea mitä mun pitää tehdä eikä ajatukset katkea ja ääni päässä vaan jatkaa huutamista siitä, kuinka mun PITÄÄ HOITAA KAIKKI JA OLLA TÄYDELLINEN JA KÄYTTÄÄ KAIKKI AIKA HYÖDYKS. Ei mitään löysäilyä, nyt töihin. Ja kaikki tuli taas kerralla mieleen. Se oli liikaa, ahdisti, se tunne tuli vaan valtavana aaltona, enkä voinut estää kun en saanut tuota ajatusketjua katkeamaan. Löysin itseni lattialta itkemästä. Tuntui kuin olisin maailman surkein pieni otus, ja kaikki on ihan mahdotonta. Olin mielettömän yksin ja avuton, eikä mulla ollut mitään millä päästä pois.
Kroppa väsyi, tietenkin. Itku loppui, koska ei sitä jaksa pitkään. Siivoilin ja hajoilin vähän väliä, purskahtelin itkuun. Ei ollut nälkä, mutta silti menin keittiöön. Suklaata, sokeria. Ei varsinaisesti ollut suklaata, mutta oli maapähkinävoita ja kaakaojauhoa, niitä kun sekoittaa saa käytännössä Nutellaa. Pari leipää, päälle valtava kasa tuota möhmää (joku kolme-neljä ruokalusikallista) ja vielä yksi ruokalusikallinen voita päälle. Ällötti jo tehdessä, mutta söin sen silti. Inhotti, teki mieli oksentaa. Menin suihkuun, tunsin kuinka toi tulis ylös, jos vaan tunkisin sormet kurkkuun. Otin jopa ämpärin viereen (en mä suihkukaivoa halua tukkia), mutta vaikka jossain vaiheessa olin kumartuneena sen päälle, en loppujen lopuksi oksentanut. Piti lähteä, enkä ehtinyt enää oksentaa, koska piti laittaa itsensä valmiiksi. Harkitsin kyllä koko ajan, ja oli lähempänä kuin pitkään aikaan, etten oksentanut.
Menin yhteen ryhmätapaamiseen. Bussimatka oli karmea, oli paha olla, itketti. Inhotti mennä muiden luokse, kun olin koko ajan itkun partaalla – en mä sellasena halunnu näyttäytyä kellekään. Kaipasin vaan jonkun syliin, jotain tukea jostain. Oli ihan hemmetin yksinäinen olo, enkä välittänyt mistään. Se ryhmä on samassa paikassa kuin missä psykologini on töissä. Aulaan tullessani luulen, että näin psykologini siinä ruokala/kahvilapaikassa, ihan varma en ole, koska häivyin äkkiä nurkan taakse, iski ihan liian monta tunnetta kerralla. Mulla oli paha olla, joten kun näkee sellaisen ihmisen, jonka kanssa on puhunut paljon, ja joka tuntee mut hyvin, oli halu mennä luokse tai edes moikata. Saada jokin tunnustus siitä, että olen jollekin olemassa. Lisäksi tietysti kaipasin halausta, kaipasin apua. Muhun sattui ja mä olin yksin, totta kai mä halusin noita asioita.
Seuraava tunne oli kuitenkin syyllisyys tuosta. Syyllisyys siitä, että kaipasin huomiota ja että kehtasin edes haluta mennä häiritsemään toista. Se on ihan okei, kun on virallisesti sopinut tapaamisen, muttei toisen vapaa-aikaa (tai taukoa) saa häiritä. Mun on vaikea edes lähettää sähköpostia mun terapeutille, koska pelkään häiritseväni! En sais edes haluta mitään ylimääräistä, en saa kaivata mitään sellaista. Se on itsekästä. Ei saa olla itsekäs, se on pahimpia asioita mitä voin olla.
Seuraavaksi tuli viha, luultavasti tuota syyllisyydentuntoa helpottamaan. Miksi sen pitää olla sellainen ihminen, etten voi vaan mennä sanomaan moi? (Koska kieroutunut yksipuoleinen ihmissuhde, jossa toinen tietää toisesta kaiken ja toinen ei taas tiedä toisesta (melkein) mitään, ja joka on olemassa vain vastaanotolla, ja jonka päämäärä on sen loppuminen.) Miksi se ei ole saanut mua muuttumaan niin, ettei mulla enää olis tällasta? (Koska se olen minä, jonka pitää se työ tehdä.) Miksi se saa vaan istua rauhassa kun mulla on näin paha olo ja joudun kestämään sen yksin? Miksei se auta mua? (Eihän se edes tiennyt, eikä mulla muutenkaan vois olla 24/7-terapeuttia. Haluisin kyllä..) Mä hajoan, ja ihminen, joka osaa kuunnella mua, on ihan lähellä, enkä silti voi mennä pyytämään apua.
Kävin vessassa kokoamassa itseäni ja pyyhkimässä kyyneleet. Menin ryhmään, käytännössä en osallistunut, olin niin piilossa kuin kykenin. Itkin vähän, yritin vaan pitää itseni kasassa. Myöhemmin kävin vielä harrastuksissa, ja söin taas lisää. Kaupasta pari voisilmäpullaa ja kaakaota. Halusin taas oksentaa, mutta tilaisuutta ei ollut.
Olen alkanut syödä enemmän, mutta silti haluan vielä laihtua. Ja pelkään, että paino nousee. Ahdistaa nämä mitä olen tänään syönyt, ja tavallaan haluaisin syödä huomenna tosi vähän. Vaan jotain light-colaa ja ehkä jotain mehukeittoa tai joku ateriankorvikepirtelö. Mulla on jopa mahdollisuus tohon, pystyn järjestämään menoni niin, ettei kukaan huomaa etten syö. En vaan tiedä pystynkö siihen, varsinkin kun pitää opiskella. Joka tapauksessa haluan loppuviikon jättää kalorit sen verran vajaiks, että viikon jälkeen oon yhteensä syöny yhtä paljon kuin oisin, jos oisin syöny joka päivä sen 1800.
Taas pakenen näihin ruokajuttuihin, toi edellinen juttu oli vaikee kirjottaa. Itketti, tuli koko ajan mieleen mitä kaikkea mun pitäis tehdä ja kuinka huono ihminen olen. Mulla olis nyt kyllä keinoja hallita tota ahdistusta, mutta en vaan jaksa yrittää. Ja osittain ne tuntuu niin riittämättömiltä, ahdistus tulee kuin iso hyökyaalto, ja mulla on pelkkä viiden euron sateenvarjo, jonka avulla mun pitäis olla kastumatta.
Kunpa mä osaisin päästää perfektionismista. Ja kunpa mä en tuntis syyllisyyttä siitä, että mua ahdistaa. Kunpa joku sanois mulle ettei mun tarvi olla täydellinen. Kunpa mä riittäisin tällaisena maailman surkeimpana pienenä otuksena.
Alkuperäinen kuva täältä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)