Liikuntaa

Olen onnistuneesti vältellyt koulujuttuja koko päivän. Olen siivonnut ja liikkunut, osa siivoamisestakin on ollut liikkumista – mattojen tamppausta, huonekalujen siirtelyä ja nostelua, lattioiden pesua.

Aamulla oli vähän pää kipee, koska käytin eilisen viimeiset kalorit kossuun. Jaksoin kuitenkin treenata, ja se kai vähän paransi oloa. Syömisten osalta muuten hyvä päivä, mutta sorruin syömään suklaata 300 kalorilla. Yh. Ärsytti, oisin voinu olla avaamatta koko levyä. Päätin liikkua ainakin osan pois, joten kaivoin Youtubesta aerobicia, ja tein sitä joku puoli tuntia. Enimmäkseen hyppimistä ja pakallaan juoksemista ja sellaista. Pohkeet on aika kipeet nyt, pystyn kävelemään vaan ihan pikkuisia askeleita. Ihan hyvä vaan, ainakin tietää tehneensä töitä.

Huomiseksikin jäi siivottavaa. Koulujuttuihinkin pitäis palata, ja mies tarjoutuikin tekemään osan siivousjutuista, että mä saisin luettua. En halua edes ajatella asiaa. Ehkä mä saan jotain pientä tehtyä.

Paniikkikohtaus

Ei oo menny taas asiat ihan putkeen. (Ja nyt tulee materiaalia, joka voi aiheuttaa halua viillellä, jos sellaiseen on taipumusta. Tosin ei tää varotus varmaan mitään auta, itse ainakin katson joka ikisen Youtube-videon, jonka otsikossa mainitaan ”triggering”.) Sunnuntaina tosiaan ”viiltelin”. Joo, oli mulla veitsi kädessä ja sen terä iholla, mutta en mä saanut aikaiseksi muuta kuin pari naarmua, joiden pahin ominaisuus on se, että ne on nyt tulehtuneet. Ei kunnolla verta, ei mitään. Oli mulla saksetkin. Ihan uusia välineitä mulle, jos sillä on mitään väliä. Askarteluveitset ja shaverin terät on ollu niitä mitä yleensä oon käyttäny. Ne on pitäny kaivaa jostain, shaverin hajottaminen vaatii jopa vähän vaivaa. Tällä kertaa vaan istuin vessassa, nappasin kynsisakset käteen ja aloin leikellä. Ei siis edelleenkään pahasti, koska oon nössö. Seuraavaksi keittiössä otin veitsen ja aloin naarmuttaa samaa kohtaa lisää. Myöhemmin raavin vielä kynsillä. Välineenä siis se, mikä lähellä sattui olemaan. Etsin vaan pakokeinoa, helpotusta, mitä tahansa muuta kuin ahdistusta ja paniikkia.

Oon kokeillu vähän kaikkea tähän ahdistukseen, hyviä ja huonoja keinoja. Hyviä: (määrätyt) lääkkeet, terapia, piirtäminen, kirjoittaminen, puhuminen. Mutta ei noi kai riitä, kun pitää muutakin tehdä. Lääkkeitä ei enää ole mulla, eikä ne tainnu koskaan tätä kokonaan viedä pois (ja lopettaminen oli aika karseeta, paniikkioireita, pahoinvointia ja muuta ihanaa). Terapia on auttanu siinä mielessä, että erotan mistä paniikki ja ahdistus tulee, tiedän mitkä asiat on tähän johtanu ja sillai. Ja tietysti siinä hetkessä on kiva, kun on toinen kuuntelemassa. Mutta ei se akuuttiin paniikki/ahdistuskohtaukseen auta, ellei kohtaus satu tulemaan terapiassa tai just sitä ennen. Piirtäminen ja kirjoittaminen ei onnistu joka tilanteessa, ja kaikkein pahimman olon hetkellä en edes pystyisi kumpaankaan. Puhuminen ja kavereille soittaminen tai tekstaaminen vois auttaa, mutta kun on paska olo, tunnen olevani niin alhainen ja huono ihminen, etten ansaitse sellaista. En ole varmaan vuosiin nähnyt kavereitani omasta aloitteestani, en mä voi soittaa niille vain tarvitessani apua, jos en muuten ole yhteydessä.

Huonoja keinoja: Viiltely, palovammojen tuottaminen, syömisjutut, lääkkeet, pilven poltto, käsienvarsien hakkaaminen johonkin mustelmien tuottamiseksi, hiusten repiminen, ihon raapiminen, poskien sisäpintojen pureminen, alkoholi, tupakka. Kropan suora fyysinen vahingoittaminen on paras helpotus akuuttiin ahdistukseen mulla. En ole löytänyt parempaa. Se ei tietenkään auta pitkään, mutta mulla ei ole muutakaan. Tunne pääsee niin pahaksi, etten pysty keskittymään mihinkään itseni rauhoittamiseksi. Yritän sanoa, ”kaikki on hyvin”, mutta se ei toimi. Yritän hengittää, mutta ahdistus tulee aaltoina. Se häipyy vasta, kun on liian väsynyt tuntemaan sitä, tai kun ahdistavasta tilanteesta on kulunut tarpeeksi aikaa. Saan keskittymisen siirrettyä pois ahdistuksesta satuttamalla itseäni.

Noi muut jutut on sitten kroonisempaa, vähemmän päällekäyvään ahdistukseen. Sellaiseen taustalla pyörivään epämääräiseen oloon, josta pahimpina hetkinä tulee sitten noita paniikkikohtauksia ja muita. Noi muut on yritystä pitää paniikki poissa. Täytyy tosin sanoa, että pilven polttoa ja lääkkeiden väärinkäyttöä en ole tehnyt kuin ihan pari kertaa, joten ei mulla päihdeongelmaa ole. Alkoholikin on aika harvinainen tapa mulla, ja tupakasta olen päässyt käytännössä eroon. On kuitenkin pitänyt kokeilla. Pilven poltto loppui pelottaviin sivuvaikutuksiin (sydän tuntui hakkaavan kuulemani musiikin tahdissa ynnä muuta mukavaa), lääkkeitä olen ottanut lähinnä nähdäkseni tapahtuuko mitään. Kerran söin kolme-neljä tuhatta milligrammaa jotain särkylääkettä, buranaa tai panadolia, koska olin kuullut että joillekin tulee siitä sekava olo. Ei tuntunut missään. Alkoholia juon tosiaan aika harvoin, ja sosiaalinen juominen on eri kuin ahdistukseen juominen. Ahdistukseen juon yleensä kirkkaita viinoja, koska niitä saa suhteessa nopeammin alas ja humala tulee nopeammin. Näitä ahdistusjuomisia on kuitenkin harvemmin kuin kerran kahdessa kuussa, enkä koskaan juo ihan hirveästi, pari kolme shottia riittää (mulla on huono viinapää). Tupakkaa poltin sosiaalisesti ja ahdistavina hetkinä. Perus riippuvuus, ja kyllä mulla vieläkin herää tupakanhimo kun oikein ahdistaa. Joskus saatan rankan terapiakerran jälkeen käydä ostamassa tupakkaa, polttaa yhden ja antaa sitten myöhemmin loput röökit jollekin tutulle, joka polttaa.

Syöminen on mulla näistä epäsuorasti vahingoittavista yleisin. Herkut parantaa oloa, nopeat hiilihydraatit ja rasva tuo turvallisen olon. Mun kehonkuva on ollu kai aika pitkään vääristynyt, nyt se ehkä on suht kohallaan, ainakin hyvinä hetkinä. Kuitenkin oon saanut kuulla niin paljon huomauttelua siitä, että syömistä pitäis vahtia ettei liho ja muuta vastaavaa, että mä koen aina syyllisyyttä syödessäni jotain herkkuja. Opettelin kolmisen vuotta sitten oksentamaan. Sormet kurkkuun ja paska ruoka ulos. Tai niin ainakin halusin, en mä koskaan saanut paljoa oksennettua. Vesi tosin tuli hyvin ylös, sillä alun perin opettelin. En enää uskalla oksentaa. Ainakin uskon etten uskalla, voi olla että joku päivä ahdistus syödystä ruuasta on liian paha. Tiedän kuitenkin liikaa siitä, mitä oksentaminen voi tehdä. Tiedän, että siihen voi kuolla. Ei pidä ottaa sitä enää tavaksi. Siksi en syökään täysiä kaloreita, jos ei ole pakko. Laihdutan, koska siten saan jotain aikaiseksi. Onnistun. Syön tarpeeksi ettei iske halu ahmia. Tai muistutan itseäni kaloreista, ja siitä kuinka epäonnistun, jos syön liikaa. Mä olen pääasiassa onnistunut tässä viimeiset reilu viisi viikkoa. Paino on pudonnut kolme ja puoli kiloa, eli puoli kiloa viikossa. Siis ihan suositeltua vauhtia, jos on tarve laihduttaa. Mulla vaan ei ole, ainakaan fyysistä tarvetta.

Tän ei kuitenkaan pitäny olla mun pääasia tässä kirjoituksessa, mutta mä joskus eksyn sivuraiteille. Mun oli tarkoitus kertoa eilisestä.

Heräsin aamulla, vähän jännitti päivän esitys. Sosiaalinen toiminta oli vähän tavallista kankeampaa kaupan kassojen ynnä muiden kanssa. Koetin katsoa esitystäni läpi, mutta aivot ei oikein pelannu, koska alkoi jännittää enemmän. Yritin miettiä mitä missäkin kohtaa sanoisin, mutta ajatus jäätyi vähän väliä. Ennen esitystä istuin luokan ulkopuolella. Paniikki kävi aaltoina. Yritin hengittää tasaisesti, yritin ajatella, että selviän. Paniikki tuli välillä, vihlaisi vatsassa, pysäytti hengityksen tai teki siitä hyvin pinnallisen. En tärissyt, mutta tunsin ettei se ole kaukana. Yritin vaan hengittää, yritin ajatella että kaikki on hyvin.

Kurssin vetäjä tuli, mentiin luokkaan. Aloin täristä. Kun mun piti aloittaa, en pystynyt puhumaan. Paniikki vaan kasvoi, koska mua lisäksi hävetti. Päässä ei liikkunut mitään, paitsi ehkä ”Pakoon!”, mutta en voinut mennä mihinkään. Katsoin papereitani, en ymmärtänyt sanaakaan. Näin tekstin, mutta pää ei vaan ottanu sitä vastaan. En tuntenu muiden katsetta tai mitään sellasta. En edes ollut paikalla. Tunsin vaan paniikin ja tyhjyyden. Itketti. Kurssin vetäjä yritti auttaa alkuun, oikein mukavasti vielä, ei sen paremmin ois voinu suhtautua. Silti en saanut sanottua kuin pari lausetta. Muutaman sain vielä ulos tunnin aikana, mutta enimmäkseen istuin ja katsoin eteeni, en ketään muuta, koska en halunnut nähdä muiden ilmeitä. Tunnin ajan jännitin jalkojani niin, että pelkäsin (ja toivoin) pyörtyväni kun veri ei pääsis jaloista aivoihin. En kuitenkaan pystynyt rentouttamaan jalkoja kuin ihan pieniksi hetkiksi. Raavin vanhoja haavoja auki ja purin poskeani niin että maistoin veren.

Tunti kesti ikuisuuden, mutta loppui kuitenkin. En noussut ylös ennen kuin suurin osa muista oli ulkona, hävetti. Kurssin vetäjä sanoi jotain, että en ehkä tiennyt kuinka pitää valmistautua, mutta ei se mitään. Sain sanottua, ettei ollut siitä kiinni, että sain paniikkikohtauksen, ja että se johtui niistä muista ihmisistä. En ole ihan varma oliko tuo totta. Olisin voinut valmistautua paremmin, tavallaan. Ahdistuneisuus kyllä esti sen tehokkaasti, joten en ehkä olisi oikeasti pystynyt parempaan. Pelkään lietsoneeni tuon paniikin tahallani, ettei mun tarttis puhua. Pelkään tehneeni sitä koko tuon esityksen suunnittelun ajan, pelkään avittaneeni ahdistusta että mulla ois tekosyy laiskotella.

Tärinä alkoi jo kun nousin ylös paikaltani, enkä oikein ymmärtänyt kaikkea mitä kurssin vetäjä sanoi. Olin itkun partaalla, halusin vaan kadota. Lopulta pääsin vessaan, romahdin lattialle ja itkin. Onneksi se oli hiljainen vessa, ei käynyt kuin pari muuta siellä sen puolen tunnin aika kun kokoilin itseäni ja näpyttelin mailia terapeutille (älypuhelin, se kyllä pelastaa asioita). Oisin mä voinu oottaa seuraavaa terapiakertaa, mutta tiesin että ton kertominen ääneen vois olla liian vaikeaa. Lisäksi halusin puhua jollekin, heti. Halusin jonkun, halusin vaan syliin ja lohdutusta. Ei noita tietenkään heti millään maililla saa, mutta mulla ei ollut muutakaan.

Loppuilta meni palautuessa, olin fyysisesti aivan puhki. Yritin tehdä vielä jotain liikuntaa, mutta kroppa kieltäytyi jaksamasta. Olin hirveän vihainen itselleni, tunsin olevani maailman surkein ja huonoin ihminen. Tänään olen pitänyt mieleni erossa jäljellä olevista koulujutuista. Mun ahdistus niiden suhteen on vaan pahempi, jos päästän sen tulemaan. En tiedä miten saan enää mitään tehtyä. Onneks kämppä kaipaa siivoamista, joten voin hyvin tehdä sitä huomenna. Ylihuomisesta en tiedä, enkä perjantaista. Mun pitää päästä saada jossain vaiheessa itteni opiskelemaan. Se tuntuu nyt vaan liian ylivoimaiselta.

En ole aikaisemmin saanut paniikkikohtausta niin, että se olisi ollut noin julkinen. Mun paniikkikohtaukset ei välttämättä näy ulospäin. Mä en hyperventiloi, enkä muutenkaan ole näkyvästi hysteerinen. Sydän kyllä hakkaa ja kädet hikoaa enkä pysty juuri puhumaan, mutta noi ei yleensä näy muille. Nyt mun piti puhua, joten muut näki. En tiedä osasko ne kuitenkan tulkita oikein. Ei toi ollu pelkkä jäätyminen, niistä yleensä pääsee yli, mä en saanu itteäni kasattua. Toisaalta toi oli helpottavaakin. En kuollut, vaikka sainkin ”näkyvän” paniikkikohtauksen. Olen pelännyt sellaisen tulemista pitkään. Kukaan ei ainakaan nauranut, mutta en tiedä miten muut muuten reagoi, kun en niitä kattonu.

Yks mun pahimmista peloista on nyt tapahtunut. Se oli ihan hirveää, ja jos voisin mennä takaisin ja jotenkin estää sen, niin menisin. Oon kuitenki edelleen tässä. Pääsin pois, selvisin, vaikkakaan en kunnialla. Ens viikolla hävettää varmasti, mutta en jätä menemättä. Silti, olen huomannut että on ihmisiä, jotka ei vaan voi ymmärtää miten toisia voi ahdistaa näin paljon. Tai miten isohkon kirjallisen työn tekeminen voi olla ihan hirveän työlästä muutenkin kuin sen kirjoittamisen osalta. Elämä, jossa suuri osa energiasta menee ahdistuksen hallintaan, on aika ikävää ja raskasta. Varsinkin kun ne hallintayritykset ei aina toimi.

Kunpa osaisin vaan olla ja jättää murehtimisen. ”Älä stressaa.” Tämä ei ole valinta. Musta tuntuu ettei mulla ole ollenkaan valintoja.

Ahdistus!

Koulujuttuja pitäis. Ahdistaa. On nälkä, kaikki päivän kalorit jo käytetty. Etsin lupaa syödä enemmän, en löydä. Ahdistaa, olen huono, epäonnistunut, laiska, turha, tyhmä, pelkuri. Viillän, hädin tuskin saan edes verta näkyviin. En saa tätäkään tehtyä kunnolla. Kynnet ihoon, nykäisy sivulle. Uudestaan. Uudestaan. Mä en ansaitse muutakaan. Olen typerä kun ahdistun, mulla ei ole syytä siihen. Ei siis miellyttävää helpotustakaan ahdistukselle. Eikä tää edes helpota. Paitsi hetkeksi, pariksi sekunniksi.

En jaksa edes koota ajatuksia kirjoittaakseni selkeästi. Haluan huutaa. Rintaa painaa ja puristaa, vatsaa vihloo. Avattuja haavoja kirvelee. Revin ja hakkaan itseäni, haukun, kiroan ja vihaan. Eikä tätä voi muuttaa kukaan muu kuin minä. Mä oon yrittäny, yrittäny vuosia. Eikä mitään. Mä oon edelleen se, joka ei saa sivun mittaista koulutehtävää tehtyä koska ahdistaa. Se joka vaikeassa paikassa pakenee. Mä en enää osaa muutakaan.

Haluan syödä, mutta ei. Tällä viikolla oon yhtenä päivänä syöny yhden kalorin yli mun tavoitteen, muuten on jääny alle. Tosi hyvä viikko siis siinä mielessä, nyt en saa pilata sitä!

Haluan nukkua, mutta toi koulujuttu pitää katsoa. Pelkään sitä, kun joudun huomenna esittämään sen. Pelkään että meen lukkoon. Että oon paska, että oon valinnu täysin väärät asiat puhuttavaks, että oon ymmärtäny koko jutun väärin. Ehdin huomennakin katsoa tota, mutta jotenkin tuntuu, että pitäis kuitenkin tehdä nyt. Entä jos tulee joku yllättävä tilanne, ja en ehdikään huomenna?

Haluan tietää paljonko painan. Kahteen päivään en ole punninnut, haluan nähdä pienemmän luvun. Haluan tietää, että olen onnistunut jossain. Nyt ois tyhmää punnita, ku yleensä käyn vaa'alla aamulla, ei ois vertailukelpoista. Masentais turhaan, jos ois isompi luku.

Nukkumaan kai, ei tästä tule mitään. Kurkkua kuristaa. Onneksi on kolmiolääkkeitä kaapissa, saan ehkä jopa unta.

Syömistä ja ahdistusta

Enpä ole hetkeen kirjoittanut. Ei oo joko ollut asiaa tai aikaa. Eilen illalla oli sellainen olo, että oisin voinuki kirjottaa, mutta kotiin päästessäni kello oli niin paljon ja olin niin väsynyt, että menin suoraan nukkumaan.

Tämä viikko on mennyt lähinnä syömisen ja liikkumisen mukaan. Lähinnä kai koska oli yksi koulujuttu tehtävänä, ja se ahdisti. Maanantaina paikkasin viikonlopun syömisiä ja söin vaan vähän. Tiistai taisi mennä töissä. Keskiviikkona oli tarkoitus tehdä koulujuttua, mutta olin vielä liian paniikissa, ahdisti, en saanut kuin muutaman sanan ylös. Siivosin, tein ruokaa, tein mitä tahansa muuta. En kuitenkaan liikkunut, koska en ollut sitä suunnitellut – luulin että saisin koulujuttuja tehtyä.

Torstaina kaivoin youtubesta parinkymmenen minuutin treeniohjelman circuit trainingia. En sitä oo nyt viikonloppuna tehny, koska mies on kotona, ja vaikka se on huomannuki, että liikun taas enemmän ja varmaan myös että vahdin syömisiäni, ei sen kuitenkaan tarvi mua ihan sekopäänä pitää. Enkä tykkää tehdä juuri mitään liikuntaa niin että muut näkee, pelkään näyttäväni naurettavalta. Aattelin kuitenki tehdä ton ohjelman joka arkipäivä. Saan sillä vähän lisäkaloreitakin syötäväksi.

Eilen perjantaina näin yhtä kaveria. Kerroin sille mun syömisjutuista. Ei se sille mikään uus juttu ollu, se kyllä tietää että oon tehny tällasta aikasemminkin. Ennen kuin ihan sanoin suoraan mitä teen, sanoin laihtuneeni kolme kiloa alkuvuoden aikana. Kaveri sanoi että se olikin kattonut että oon hoikistunu. Edellisestä kerrasta ku tota kaveria oon nähny ei ole ku kolme viikkoa. Oikeestiko näkyy niin selvästi? Oonko mä kolmessa viikossa oikeesti onnistunu tekemään jotain? Näkyykö se liikaa? Voiko joku huolestua? Pitäiskö mun hidastaa tahtia? Lisätä kaloreita? En halua että kukaan alkaa ihmetellä. Hitaasti voi tulla parempaan kuntoon liikkumalla, se on ihan okei, mutta jos laihdun liian nopeesti? Mulla on ihmisiä, jotka tietää ettei pelkästään lisäämällä vähän liikuntaa laihdu, ainakaan nopeesti. Eikä se nyt oo paha, jos sanoo vihdoinkin tulleensa vastuulliseksi aikuiseksi ja syövänsä karkkien sijaan hedelmiä, sekin vois mennä läpi. Mutta silti, pelkään että liian nopea painonpudotus aiheuttaisi epäilyjä. Mä oon kuitenkin ollu itsetuhoinen muuten, ois ihan ymmärrettävää, jos joku huolestuis.

Päällimmäisenä tunteena on kuitenkin ilo. Mä oon onnistunu! Mä oikeesti oon saanu jotain toimimaan. Kerrankin oon jaksanu laskea kaloreita pitkään, repsahtelematta. (Tai siis oon syöny paskasti, jos tilanne on sitä vaatinu. Sitten vaan seuravaana päivänä ottanu takasin ku ei oo ollu ketään näkemässä miten vähän syön.) Mä en malttais odottaa, että pääsisin tavoitepainooni. Siihen on kolmisen kiloa, sama mitä oon nyt pudottanu. Tai vähän vajaa kolme, yhteensä painonpudotusta kai alle kuus kiloa alkupainosta, jos tuohon tavoitteeseen pääsen. Pari kiloa siitä alas ois kyllä houkuttelevaa.. Silloin ois kymmenen kiloa alle ylipainon rajan. Mukava tasaluku välissä. En mä voi jatkaa tätä loputtomasti. Mä en halua että kukaan ottaa tätä multa pois vielä nyt kun tarvin tätä. Ja ettei niin kävis, en saa laihtua liian nopeesti. Enkä liikaa. Mutta haluan sen tavoitepainon. Tällä tahdilla se tulee vastaan ennen kuin stressi loppuu. Mitä sitten? En tiedä vielä. Ehkä keskityn sitten lihaskuntoon. Sitä on vaan vaikeempi mitata. Ja kaloreita voi laskea ihan vaan tietyssä painossa pysymisenkin takia.

Mutta. Mä näen kyllä että tää vois lähteä käsistä. Mä oon jo nyt laskenu tavoitepainon pari kiloa alemmaks kuin se aloittaessa oli. Ja mä tiedän, että jos mulla ei ois mun miestä ja jos ei olis vanhempia, joita pitää nähdä (lähinnä äitiä, sitä joka saattais kysellä, iskästä ei varmaan ois niin väliä ku ei se kyselis), antasin tän mennä niin pitkälle ku on mennäkseen. Ei mulla ees ois tavoitepainoa, haluisin vaan pienemmäks. Jotenki se, että onnistuu jossain, jokin asia menee niin kuin sen yritän tehdä, on vaan liian ihanaa. Onnistun laihtumisessa. Jos sillä ois raja, onnistuminenkin loppuis kun se raja tulis vastaan. Pitäis keksiä jotain muuta. Tai voishan sitä sitten tietosesti lihottaa, että pääsis taas laihduttamaan. Oi, se oliski ihanaa, söisin vaan suklaata ja karkkia ja leivoksia, ja.. Hallinta, asioiden meneminen just niin ku haluan. Painon putoaminen kun vähennän kaloreita, miksei siis sen nouseminen ku lisään niitä? Kunhan vaan päättäisin itse mihin suuntaan painon haluan. Onnistuminen siinä, mihin ryhdyn. Ei paniikkia, ei pelkoa estämässä mun yritystä onnistua. Koulujuttuja en aina pysty tekemään, mutta kaloreita voin laskea, se on helppoa, sitä ei paniikki estä. Siinä mä voin onnistua, ei tarvi tulla yhtään huonoa päivää, jos päätän niin.

Tai siis ei tarvis, jos mun elämässä ei ois muita ihmisiä. Jos olisin yksin tää ois paljon helpompaa. Mä ymmärrän miksi syömishäiriöiset eristäytyy, toiset ihmisen on vaan esteenä häiriölle. Ja se häiriintynyt käyttäytyminen on ainoa asia, mistä saa jotain onnistumista. Se missä tuntuu, että tää maailma sittenkin pysyy käsissä. Kaikki ei menisi palasiksi, kun jokin menee pieleen, olis jotakin, joka pysyy. Jotakin omaa, mitä ei kukaan saa pois. Mutta en mä sais toivoa yksinäistä elämää sen takia, että halusin laihduttaa rauhassa. Enkä mä halua tietenkään vaihtaa mun miestä syömishäiriöön. Vaikka haluaisin kyllä viikon niin, että mies olis matkoilla. Voisin vaan liikkua, liikkua, liikkua. Ja syödä vaan jotain ateriankorvikkeita, kalorimäärät ois selvät ja varmat. Voisin mitata kaiken, varmasti ja oikein. Voisin olla rauhallinen, rauhoittaa itseni sillä, että ainakin syön tarpeeksi vähän.

Haluan pysyä alle kalorirajani. Ei paljoa, yksikin kalori alle riittää. Alle rajan tarkoittaa, että onnistun. Mä haluan onnistua jossain. Mä olen tuntenut liian monta kertaa epäonnistuvani. Mikään ei oo riittäny, aina on ollu parannettavaa.

Mies toi tänään kotiin laskiaispullia, ja olin tyytyväinen, että mulla oli vielä tarpeeksi kaloreita jäljellä. Tietenkin oon nyt nälkäinen, koska mitä on laskiaispulla verrattuna pariin-kolmeen hedelmään ja pariin leipäpalaan, jotka oisin voinu samoilla kaloreilla syödä.

Huomenna pitäis kattoa koulujuttu loppuun. Tai oon mä sen tehny, pitää vaan vielä katsoa sitä, koska mun pitää esitellä se maanantaina. Ahdistaa. Ahdistaa se, että maanantaina pitää puhua, ja se, että jäljellä olevat työt on tätä isompia. Tähän asti oon voinu pakoilla niitä myös tällä pienemmällä koulutyöllä. Nyt en voi. En tiedä mihin seuraavaksi tartun. Seuraava deadline on kuukauden päässä, ainakin näillä näkymin. Muita ei oikeastaan ole, koska ne riippuu musta. Mä en halua vastuuta! Mä en pysty kantamaan sitä, musta ei ole huolehtimaan näin itsenäisistä asioista. Mun tarvii olla selkeämmin tilivelvollinen, että saisin työt tehtyä. Se ei lievitä ahdistusta, mutta saa mut silti tekemään asiat. Vaikka ahdistaa. Vaikka on paniikki. Vaikka haluan juosta karkuun, heittää tavarat seinään ja jättää kaiken vaan tekemättä. Mä en oo antanu täysin periksi näiden opintojen aikana kuin yhden kurssin. Silloin se oli mahdollista, silloin Kelalle riitti vähemmätkin opintopisteet, mutta nyt mun suunnitelmallinenkin määrä on niin pieni, etten voi pudottaa mitään. Ja mä haluan saada nää asiat kasaan.

Mutta mua ahdistaa! Tää on niin paljon! Nää asiat on vaikeita, näissä on hirveästi työtä. Ehkä mä oon vaan päässy tähän asti ihan liian helpolla, mä oon ollu hyvä oppilas peruskoulussa ja lukiossa, mä oon selvinny niistä vähällä työllä. Ehkä mä vaan en osaa suhtautua siihen, että pitäiskin oikeesti tehdä jotain. Ehkä mä oon vaan laiska paska, joka haluaa kaiken ilmaseks. Mä oon vaan typerä ku toivon helpompaa elämää, ei sitä ole. Mä olin tarpeeksi fiksu peruskouluun ja lukioon, mutten tarpeeksi fiksu tähän. Mä en tarvinnu ahkeruutta, joten mulla ei sitä ole. Olen paska ku en edes yritä. Tää ei sais hajottaa mua näin. Mä en saa ahdistua. Mun pitää opiskella. Pitää, pitää, pitää, PITÄÄ! Pitää onnistua, pitää jaksaa, pitää pärjätä, pitää..

Miten voi pystyä mihinkään, kun ei itse usko itsestään mitään hyvää? Miten voi opiskella, kun pelkää kirjoja, ahdistusta, paniikkikohtausta? Miten voi selvitä mistään, kun kaikki on muistutusta siitä, kuinka pieni, huono ja riittämätön olen?

Miten mä päädyin tähän? Miksi mä itken yksin sohvalla keskellä yötä ja pelkään huomista? Mihin mun itseluottamus hävisi? Kiusattiinko se pois? Painettiin kotona matalaksi, ettei vain tulisi tytöstä ylpeää? Nöyryys on kai hyve, mutta mä en jaksa olla syyllinen kaikkeen ja ansiokas ei-mihinkään.

Hyvää ja huonoa selviytymistä

Mulla on nyt ristiriitainen olo vähän kaikesta. Opiskelut, ruoka ja oma olo, en oikein osaa sanoa mitä ajattelen mistään noista juuri nyt. Sekavaa.

Opiskelut. Oon lukenu tänään sen mitä huomiseksi piti. Koko tää viikko ois ollu aikaa, mutta jätin tähän viimeiseen iltaan. En mä siitä nyt ole itseäni soimaamassa, sain kuitenkin luettua, jotenkuten ainakin. Toinen noista mun täytyy kyllä lukea uudestaan, koska en pystyny kunnolla keskittymään siihen. Sain kuitenkin luettua sen, mitä en alun perin uskonut. Se oli toisen opiskelijan kirjoittama juttu. Mun pitää itsekin kirjoittaa vastaava pidempi juttu tänä keväänä. Mua ahdistaa se, ja toisen tekemä juttu tuo mieleen oman velvollisuuteni tehdä tuo työ.

Sain kuitenkin yllättävästä asiasta voimia lukea. Alun perin lukemista vaikeutti se, että tunsin olevani paska ja epäonnistunut ihminen – tiesin ettei mun työstä tulis yhtä hyvää kuin se, jota pidin käsissäni. Tiesin, että mun oman työn tekeminen tulee olemaan mulle vaikeeta, ja hyvälle ja onnistuneelle ihmiselle asiat ei oo vaikeita. (Ainakin näin mun ajattelussa, oikeasti hyvä ja onnistunut on kai sellainen, joka saa asiat tehtyä vaikeuksista huolimatta.) Mun ajattelu keskittyi siis siihen kuinka huono olen itse, ja sen tekstin lukeminen vaan pahensi sitä tunnetta. Ei tuollaisessa olossa voi kukaan keskittyä kunnolla.

Tulin käymään blogini hallintasivulla, vilkaisin jos kommentteja olisi tullut. Ei ollut uusia, mutta blogiini viittaavien verkkosivujen listassa oli niiden tavallisten (vuodatus, blogilista, google) joukossa sivu, jota en tunnistanut. Ajattelin, että ehkä tuolla sivulla on mainoksena syöte blogilistalle ilmestyvistä uusista kirjoituksista, tai muu vastaava mainos. Siellä oli kuitenkin ihan aito linkki sivulleni. Tässä on tuo blogini linkannut teksti. Ilmeisesti sivu on jokin oppimisympäristö jollekin kurssille – en jaksanut ihan hirveästi kaivella, joten tarkemmin en osaa sanoa.

Mikäli tulkitsen oikein, kyseinen kirjoittaja on valinnut blogini tehtävään "Etsi verkosta blogi, joka on mielestäsi kiinnostava ja hyvin toteutettu." Muutakin ohjeistusta tehtävässä oli, mutten sitä tähän kopioi. Olin aika otettu, että joku haluaa kommentoida blogiani opiskelutehtävässään. Lisäksi tekstissä luki "Kirjoittaja ilmaisee hyvin tunteensa blogissaan jolloin blogin lukija saa oikean käsityksen minkälaista elämää ahdistushäiriöisellä on." Oon toki kuullut aikaisemminkin osaavani ilmaista itseäni kirjoittamalla hyvin, mutten tällä tavalla epäsuorasti. Kun kommenttia ei ole tarkoitettu suoraan minulle, se on jotenkin rehellisempi, siinä ei voi miellyttämisen halua tai yritystä saada mut tuntemaan oloni paremmaksi vain osittain todella kehulla. Tuo teksti ei ollut tarkoitettu minulle, joten en epäile sen kirjoittajan motiivia kehua mua.

Luettuani ton, mulla ei ollut enää yhtä paska olo itsestäni. Tunsin että osaan jotain, etten ole totaalisen huono. Sain luettua, vaikkakin hätäisesti.

Ruoka. Olen syönyt tänä viikonloppuna paljon enemmän kuin mun raja ois. Enemmän kuin edes tarvitsisin, sellaisia määriä, että jatkuvasti syömällä samoin lihoisin. Huomenna palaan takaisin ruotuun, yritän varmaan syödä vähän allekin sen ”normaalin”. Tänä iltana söin suklaata, koska ajattelin että ”ihan sama, tää päivä on jo pilalla”. Tänä viikonloppuna tunsin monta kertaa halua oksentaa syömäni, mutta en oksentanut, lähinnä olosuhteista johtuen.

Nyt musta tuntuu, että voisin uuden viikon alkaessa lähteä moneen suuntaan, kaikki olisi lähes yhtä helppoja. Voin palata takaisin laihduttavaan, mutta semiterveelliseen määrään ruokaa, niin kuin luultavasti teen. Tuohon ei sisälly syyllisyyttä, se vie huomiota stressiltä, ja laihduttaa. Voin lopettaa syömishäröilyn. En tosin halua, haluan olla pienempi. Haluan ettei mun tarvi inhota valokuvia itestäni. Haluan myös kestää stressin, ja muut keinoni siihen tuntuvat vielä huonommilta kuin kaloreiden laskeminen. Voin myös alkaa satunnaisesti oksentaa, tiedän tämän viikonlopun tuntemusten perusteella, ettei se olisi vaikeaa – ruoka meinaa tulla ylös kun vain ajattelen oksentamista. Oksentaminen on kuitenkin paljon vaarallisempaa kuin vähäkalorinen ruokavalio. (Ainakin mun kalorimäärän huomioiden.) Lisäksi se ei tee hyvää mun hampaille, ja ne on jo kärsineet mun masennusjaksoista ja lääkityksistä ihan tarpeeks.

Kuitenkin riski siihen, että oksennan, on olemassa. Varsinkin jos syön niin vähän, että jonkinasteinen ahmiminen seuraa siitä. Täytyy kuitenkin ensin yrittää syödä jotain vähäkalorista, jos tulee halu syödä paljon – hedelmiä tai vihanneksia siis. Niistä ei vaan tule samaa hyvää oloa kuin hiilareista tai rasvasta. Mulle tulee hyvä olo, kun syön jotain sellaista. Suklaa ja pulla on pahimmat tai parhaimmat, riippuu mistä asiaa katsoo. Toisaalta tulee hyvä olo, tunnen oloni turvalliseksi ja ehkä myös rakastetuksi. Suklaan osalta mikä tahansa suklaanmakuinen kelpaa: olin aloittamassa työvuoroa ja olin aika nälkäinen, koska en juuri ollut syönyt. Olin varannut itselleni suklaanmakuisen ateriankorvikepirtelön. Olin suorastaan hämmästynyt miten hyvä olo tuli kun join sitä, ihan kuin olisin imenyt onnellisuutta itseeni. Kyse ei ollut siitä, että kroppani sai kaipaamaansa energiaa, sillä hyvä olo tuli heti, kun sain ensimmäisen suullisen pirtelöä, en ollut ehtinyt edes niellä.

Rajakin tulee vastaan, sillä kun olen oikeasti täynnä, ei enempi ruoka tuo enää hyvää oloa. Lisäksi mulla on syömisen jälkeen paska olo siitä, että oon taas syöny jotain, mitä mun kroppa ei tarvi. Turhaa syödä saadakseen onnen, ku ei se kestä. Vai kestäisikö pidempään, jos oksentaisi ja taas söisi?

Mä ymmärrän ihan liian hyvin syömishäiriöisiä, niitä oikeita. Mä tiedän millaisen hyvän olon ruoka voi antaa. Mä tiedän millaisen pahan olon se voi antaa. Mä tiedän miten ihanan leijuvan olon syömättömyys voi antaa. Mä tiedän miten saamarin kiukkuinen voi matalassa verensokerissa olla. Mä ehkä tiedän miltä tuntuu syödä vielä yksi suklaapala tai pulla, vaikka kroppa ja pää on sitä mieltä, ettei enempää tarvi. (Kyllä mä pystyn hallitsemaan mun ruokamäärät, jos haluan.) Mä tiedän miten ihanaa on kun on koko päivän syönyt vaan tosi terveellisesti, lipsumatta, ja kun on mitannut kaiken ja voi olla varma että on tehnyt kaikkensa voidakseen hyvin. Mä tiedän millaista on juosta vaikkei haluais – muutenkin kuin kiireessä bussiin. Ja kuitenkin, mä en sais edes määrittelemättömän syömishäiriön diagnoosia. Mun häröilyjaksot ei oo tarpeeks pitkiä. (Ei kukaan oo näin mulle sanonu, mutta taitaa nää vaatia vähintään kolmen kuukauden oireilua.) Eihän tuolla diagnoosilla pitäis ees olla väliä, samanlaista mun hoito olis (tai ehkä huonompaa, koska Kela ois saattanu sanoa etten saa kuntoutuspsykoterapiaa, jos oisin liian sairas ja sitten asiat ois ihan erilailla ku nyt, en jaksa tarkemmin selittää). Silti sillä on väliä. Mä oon epäonnistunu.

Ärsyttää olla aina rajalla – oon työkykyinen, mutten täysin kunnossa kuitenkaan. Mä oon itsetuhoinen, mutten vakavasti, eli kenenkään ei tarvi puuttua siihen. Haluaisin ehkä että joku puuttuisi. En kyllä oo ihan varma. Toisaalta halusin että musta huolehdittais, toisaalta se ois noloa ku oon kuitenki jo ”aikuinen” ja mun pitäis selvitä ite. Mä niin halusin, että mun olis vielä sosiaalisesti hyväksyttävää vaatia jotakuta kantamaan mua! Henkisesti toki, ei fyysisesti, vaikka on mulla pahimpina aikoina ollut hetkiä, jolloin olen halunnut vaan istua maahan ja jäädä siihen. Mä kaipaan tukea, haluan että joku vielä varottelis mua ku teen jotain tyhmää. Lapset kokeilee onko jonkun jutun tekeminen ok sillai, että ne antaa ymmärtää tekevänsä jotain ja tarkkailee aikuisten reaktioita. Ne katsoo onko se teko ok, ja ne myös näkee välitetäänkö niistä. Mä en voi enää tehdä niin, vaikka haluaisin. Mulla on kaikki saamarin juridiset oikeudet tehdä mitä mä haluan niin kauan kuin se ei riko lakia eikä vaaranna mun tai jonkun muun henkeä – eikä kukaan voi estää. Haluan olla lapsi! Jotain jäi kesken silloin. Haluan elää sen ajan loppuun. Miksen näe mikä jäi vaiheeseen?

Olokin oli ristiriitainen kun aloin kirjoittaa tätä. Opiskeluista olin tyytyväinen, kun sain tehtyä mitä piti, mutta harmitti kun en tehnyt niin huolella kuin olisi tarvinnut. Fyysisesti olin tyytyväinen, kun olin saanut tarpeeksi ruokaa, ja liikaakin, mutta henkisesti olin epävarma miten jatkaa. Toisaalta olin siis tyytyväinen, toisaalta ahdisti ja oli epävarma olo. Nyt tunnen lievää dissosiointia, huoneen mittasuhteet ja etäisyydet hahmottuu erilailla ku normaalista. Kroppa ”häviää” hetkittäin. Ajantaju puuttuu tavallaan, en selkeästi hahmota, että on yhä sama päivä kuin se, jolloin tapahtui niitä juttuja, joita tiedän tänään tapahtuneen. Huimaa tavallaan, sillai kaatumistunne-huimaa, vaan huimaa kun yritän hahmottaa ympäristöäni normaalisti. Haluan olla tässä ja tuntea tämän tilan normaalina, mutten pysty. Yritän puhdistaa likaista ikkunaa, mutta se lika on toisella puolella, mitään ei tapahdu vaikka pyyhin.

En oo aikasemmin tuntenu erityistä pelkoa tai ahdistusta dissosioidessani, mutta viimeaikoina on ollut sellaista vähän. Johtuu ehkä siitä, etten ole aiemmin yrittänyt tietoisesti lopettaa dissosiointia, ja nyt kun yritän enkä onnistu, se on pelottavaa. Enkö mä ihan oikeasti hallitse tätä?

Mä muistan tän tapasia oloja aika pitkältä. Muistan jotain 12-vuotiaana  katsoneeni jalkaani, ja huomannut, että se näyttää kuuluvan jollekin toiselle, ihan sama tunne kuin katsoessa toisen jalkaa. Tunne säilyi kunnes liikautin jalkaa, se että hallitsin sitä, palautti tuntemuksen siitä, että se oli omani. Vähän kuin sen puutuessa ja tunnon sitten palatessa. Ihan ensimmäisen kerran huomasin tuollaisen tunteen alle kymmenenvuotiaana, kun jossain ryhmässä istuttiin ringissä niin, että kaikkien jalat oli sekaisin keskellä. En hahmottanut mitkä olivat minun jalkani ennen kuin joku ohjaajaihminen otti minun jalastani kiinni ja tunsin sen. Luulin että kaikille kävi samanlainen ”harha”, että se oli tuon jalkojen sotkemisen tarkoitus. Oliko sittenkään noin? Olisinko ollut niin pieni, etten oikeasti voinut vielä hahmottaa omaa kroppaani? Kai se kyky kehittyy joskus 2-vuotiaana, en mä niin pieni ollut.

Muistan myös tietoisesti opetelleeni ”dissosioimaan”, menemään muualle ahdistavasta tilanteesta. Musta oli tosi inhottavaa kun äiti huusi mulle jostain. Joku kerta keksin, että jos muutan silmieni tarkennusta niin, etten näe äitiä selvästi ja alan oikein kunnolla ajatella jotain muuta, mun on helpompi olla kun äiti huutaa. Toki tästä seuras epämääräinen lasittunut katse, joten mun piti vielä lisäks opetella käyttäytymään niin kuin oisin normaalisti. Hallitsin siis dissosioinnin joskus, tavallaan. Nykyisin en oikein voi sille mitään, se menee pois jos tulee jokin ”häiriötekijä”, tarpeeksi vahva muistutus todellisesta maailmasta. Positiivinen muistutus niin kuin mies, tai ystävällinen kosketus tai sana, ei negatiivinen. Tai sitten vaan ajan kuluessa palaan takaisin, kun stressitaso pienenee.

Järki vai tunne?

Haluan kirjoittaa, tuntuu että ois sanottavaa. Ajatukset ei vaan oikein pysy kasassa. Ehkä pitää vaan kirjottaa, ja katsoa mitä tulee mieleen. En dissosioi, mutta en vaan saa kiinni siitä, mikä mun päästä yrittää nyt tulla ulos. On vähän ahdistunut ja levoton olo. Johtuu varmaan osittain siitä, että mun suunnitelmat lähitulevaisuudelle on muuttunu vähän epämukavampaan suuntaan. Tai epämukavampi on ehkä väärä sana, mua vaan häiritsee kun omassa päässä olleet suunnitelmat ei pääse täsmälleen toteutumaan.

En tykkää suunnitelmanmuutoksista. Mua rauhottaa, kun voin ajatella, että huomenna teen asian 1 aamulla, sitten asian 2, sitten on meno a ja illalla vielä asia 3. Kunhan olen vaan laskenut kuinka kauan aikaa menee asioihin 1-3, huomioinut siirtymiset, henkisen valmistautumisen juttuihin ja kaiken muun mahdollisen, ja olen varma että pystyn ajallisesti ja fyysisesti kaikkeen mitä oon suunnitellu (henkinen puoli on sitten eri juttu), voin rauhottua. Itse asiassa musta on vähän hämmentävää tajuta tällainen asia itsestäni. En oo koskaan pitäny itseäni suunnitelmallisena, vastuullisena tai muutenkaan sellaisena ihmisenä, jolla on tarkka päiväohjelma. Mähän olen vastuuton, aikaansaamaton, tuuliviiri. Ei mulla ole aikuisen ominaisuuksia, mun toiminta ois ok jos oisin nuorempi, tän ikäisenä pitäis osata paremmin. Ja silti mulla täytyy olla mielessä tunnin tarkkuudella mitä aion samana päivänä tehdä, ja jos se muuttuu, ahdistaa. Ihan sama onko muutos hyvä vai huono. Vaikka kaipaisin seuraa, mua ahdistaa jos suunnitellun opiskelun sijaan tarjoutuukin mahdollisuus olla jonkun kaverin kanssa. Milloin mä ehdin tehdä sen opiskelujutun? Koko loppuviikko menee uusiksi. Henkinen valmistautuminen (jota tarvitsen nykyisin ihan liikaa) on mennyt hukkaan. En voikaan syödä niin kuin aioin. En olekaan miehen seurana, täytyy sitten joku toinen ilta olla, ja se on sen illan suunnitelmien muuttamista. Ehkä tämänkin takia olen haluton suunnittelemaan opiskeluani paria päivää pidemmälle, koska muutoksia tulisi ihan varmasti, ja sitten koko iso suunnitelma menisi uusiksi.

Nyt on vähän inhottava olo, koska söin suklaata ja sipsejä. En paljoa (viisi konvehtia ja ehkä parikymmentä sipsiä), mutta kaloreita tuli yhteensä niistä yli 400. Se on ihan liian iso osa mun rajasta, eli olen nyt nälkäinen. Kaapissa on puoli pussia sipsejä ja suklaatakin aika paljon. Tekee mieli, tietenkin kun on nälkä. Hirvittää silti ne kalorit, enkä ole syömässä nyt enempää. Ja lisäksi niissä on sokeria, suolaa, rasvaa, lisäaineita, kaikkea paskaa ja turhaa ja lihottavaa. Jos asuisin yksin, ei mulla ois nyt kaapeissa mitään tollasta. Oisin heittäny pois kaiken epäterveellisen, mulla ois vaan kasviksia, täysjyvää, luomu-lähi-maailmanparannusruokaa, eikä mitään teollista paskaa. Ja söisin kevyesti, ehkä vähän jotain öljyä pitäis olla, koska rasvoja tarttee, muttei kuitenkaan mitään voita tai muuta. Mä niin halusin laskea kaikki vitamiinit mun ruuasta, ja syödä purkista lisää jos ei riittäis. Mä halusin syödä Oikein, etten vaan vahingossakaan pilais terveyttäni omasta syystäni. Hitto.

Mulla on paska olo kun syön jotakin huonoa. Joskus on pakko, mutta silti. Valkoinen vehnä – tyhjiä kaloreita, ei ravintoarvoa, en tarvi sitä. Sokeri, sama juttu. Kovat rasvat – energiaa taas liikaa, muttei hyviä ominaisuuksia. Lisäaineet, erityisesti makeutusaineet, keinotekoiset makuaineet, ja täyteaineet – karkki, sokerittomat limut ja muu vastaava on täynnä pelkkää turhaa ja on vaan omaa nautinnonhalua syödä niitä, ei mitään tarvetta. Liha – epäeettistä, lisää syövän riskiä ja ilmankin pärjäisi, jos ei olisi niin itsekäs ettei jaksa ottaa selvää kasvisruokavaliosta. Ulkomaiset kasvikset (kuljetusmatkat), kotimaiset kasvihuonekasvikset (päästöt), kananmunat (eettisyys), soija (kuljetusmatka taas), kaikki aiheuttaa huonoa omaatuntoa. Voisin nyt syödä hyvällä omallatunnolla itse poimittuja marjoja, sieniä ja muuta. Ja jos joku tuttu sattuis metsästämään, niin riistaliha ois ok. Lisäksi kaupasta voi ostaa kotimaisia luomujuureksia ja kotimaisia pakastevihanneksia. Luomuliha kerran viikossa ois ok, lisäksi vielä pyydetty kala, mieluiten yksityiseltä kalastajalta.

En mä elä tollasten periaatteiden mukaan, mutta tuntuu että pitäis. Kaikki on nykyisiin niin epäterveellistä, epäeettistä tai ympäristöä tuhoavaa. Kaikesta pitää kantaa syyllisyyttä. Mulle tulee hyvä olo, kun voin ostaa jotain luomuna tai kotimaisena. Mutta en aina jaksais murehtia tollasesta. En jaksa tuntea kaiken olevan mun vastuulla. Ihan kuin ilmastonmuutoksen pysäyttäminen ja eläinten kunnollinen kohtelu ois kokonaan musta kiinni. Ihan kuin mä voisin tietää mikä on oikeasti parasta ruokaa kaikilta kannoilta. Joka paikasta vaan tulee tietoa näistä – hehkutetaan karppausta, kasvissyöntiä, lähiruokaa, luomua, kierrätystä, ateriankorvikelaihdutusta, ekoa, luonnonkosmetiikkaa, osuuskuntaviljelyä, vegaaniutta, lajittelua, autottomuutta, ympärivuotista pyöräilyä.. Mikä on tarpeeksi? Kuinka paljon mun pitää tehdä?

Saarnaajan kirja 1:17-18, kuva minun

Jostain syystä mä en kelpaa, jos en aina toimi parhaan tietoni mukaan. Mulla saa olla haluja vaan sellasesta mitä tarvin. Mun saa tehdä mieli pinaattia, muttei karkkia. Saan syödä 200 grammaa herkkusieniä, mutten suklaata. Saan lukea koulukirjoja, mutten muuta. Ei tunteella, vaan järjellä. Ja mä oon uskonu olevani tunneihminen. Ehkä oonkin, mutta joku on antanut sille järjen äänelle megafonin, ja lukinnut tunteella puhuvan kellariin. Musta on aina yhtä aikaa ihanaa ja hämmentävää, kun kaupassa katsellessani jotain juttua, mies kysyy: ”Haluutsä tommosen?” ja mä vastaan ”En mä tarvi”, ja mies sanoo siihen: ”En mä kysyny tarvitsä, mä kysyin haluutsä.” Tollasia asioita mä rakastan siinä eniten. Se tarkottaa mitä sanoo, haluaa että mulla on hyvä olla ja haluaa antaa muutakin kuin välttämättömän. Se on ihan erilainen kuin mä – järkevä hyvällä tavalla, maanläheinen, epäitsekäs, säästäväinen. Ja se on hyvä. Oon mä joskus haaveillu jostain taiteilijarentusta, mutta oikeesti tollanen tavallinen normaalia työtä tekevä perusvastuullinen ihminen on parasta mitä mulle voi olla. Pitää mut edes jotenkin tasapainossa. Jos toinenkin huitelisi ties missä häiriöissä, mä voisin heittäytyä vaan sairastamaan, mun ei tarvis yrittää. Nyt mä haluan pärjätä, tiedän että elämä eri ihmisen kanssa ois paskaa. Miehellä on tunne ja järki tasapainossa. Se on paras mies jonka voin saada.

Jotain mun piti sanoa noista kommenteista. Tai lähinnä siitä, että en tahallani ärsyynny neuvoista tai vastusta niitä. Ne saa mut vaan tuntemaan kuin olisin pieni ja typerä. Tiedän ettei se ole kenenkään tarkoitus. Älkää olko antamatta neuvoja tämän takia, en mä tästä yli pääse sillä, ettei kukaan koskaan yritä neuvoa. Se neuvojen kuuleminen ja noudattaminen on mulle vaan hirveän vaikeeta. Neuvoon sisältyy oletus, että tarvin neuvoa, koska en itse osaa. Sen noudattaminen taas tarkoittaa, että olen toisista riippuvainen, tahdoton ja lapsellinen. Syitä näihin tunteisiin löytyy aiemmista postauksista. Haluan parantaa elämääni, mutta koska neuvot on niin vaikeita ottaa vastaan, mun pitäis löytää itse tie. Ja se on vaikeeta. Vähän kuin kieltäytyisin kartasta lähtiessäni uuteen maastoon – kyllä sen auringon kulman ja maaston tarkkailun pitäis riittää, oon epäonnistunu ja surkea suunnistaja, jos tarvin jo paikalla käyneen piirroksen alueesta. Ehkä mulla on pari hätärakettia, eksymisen varalle, mutta kun joku huomaa ne, ja tulee tarjoamaan sitä karttaa ja kompassia, kieltäydyn, juoksen karkuun ja eksyn taas. Ja taas on sen hätäraketin vuoro, ja aina poltan sormeni siinä. (Joo, mä viljelen vertauksia ihan liikaa. Ehkä seurakuntatausta on tuonut tällaisen tavan.)

Taas tuli Wordilla pari sivua. Miten mulla riittääkin näin paljon asiaa. Kaksi tuntia oon kirjottanu putkeen. Enkä yhtään arvannu aloittaessa, että teksti menis tähän suuntaan.

Mulla on vakaa aikomus kommentoida jokaista blogia, jonka olen seurantaani laittanut, toivottavasti lähipäivinä saan aikaiseksi! 

Viikonlopun menoja

Muutamakin asia ois kirjotettavana. Edellisen postauksen kommentteihin ois sanottavaa, enkä viitsis mitään pitkää juttua laittaa kommenttina. Sitten ois asiaa viikonlopusta, siitä aiemminkin puhumastani tytöstä, koulujutuista ja liikkumisesta. Enkä mä nyt halusi kirjotella ku joku tunnin verran, kotiin pitäis mennä tekemään ruokaa. Kirjoittelen nämä postaukset kyllä ensin Wordilla, joten voin vaan tallentaa ja jättää kesken.

Siitä tytöstä vaikka ensin, se ei oo hirveen pitkä juttu. Meillä on toi yks sama luento, joten en siihen viime viikolla enää törmännyt. Se vaikutti tänään paremmalta ku viimeks, ja arvet sen käsissä näytti sille, että se ois ehkä antanu niiden olla rauhassa tässä välissä. (Hitto mikä stalkkeri mäki oon, ei kai ihmisiä sais tollai katella ja arvuutella niiden elämäntarinaa. ”Älä tuijota”, sanoi äiti mulle aika usein ku olin nuorempi.) Se mitä halusin tästä kertoa, on se, että säilytin sen kirjoittamani kirjeen ja annoin sen tolle tytölle. Tai siis tyrkkäsin käteen ku se oli lähössä luokasta, en kattonu millanen ilme sillä oli tai seurannu perässä, lähdin ite hitaasti ettei mun tarttis kohdata sitä. Jännitti niin paljon, ja hävetti se että tollai ala-astemaisesti jotain lappuja annan ihmisille. Enkö mä ois vaan voinu sanoa ääneen jotain? No, en oikeesta, hädintuskin uskalsin ton kirjotetun lapun antaa. Toivon vaan ettei se aiheuta mitään ikävää tuolle tytölle. Itse oon vähän sellainen, että jos jokin asia muistuttaa viiltelystä, ajattelen että ”ai niin, sekin. Pitäisköhän taas kokeilla?” Ja toivottavasti sille ei tule ikävä olo ku oon vahdannu sitä. Ei se kyllä erityisesti piilotellu tekemisiään. Ehkä se aatteli ettei kukaan välitä. Ja toivottavasti sitä ei ton takia ahdista ens viikolla liikaa tulla luennolle. En halua aiheuttaa mitään ikävää toisille.

Sitten, viikonloppu. Perjantaina tein aika rankan lenkin, vieläkin vähän tuntuu. Lauantaina en saanut juuri siitä palauduttua, ja kun sunnuntaina lähdin taas ulos (ja äänestämään), en kovinkaan pitkälle jaksanut mennä. Sunnuntaina oli myös illanviettoa kaverin luona, katottiin vaaleja ja sellasta. Illanviettohan tietää luonnollisesti ruokaa ja juomaa, eli paljon sokeria ja rasvaa. Yritin aatella, että ku jotkut suosittelee laihduttajille yhtä päivää viikossa/kahdessa niin että saa syödä mitä vaan, ni toi vois mennä sellasesta. Silti, tuntu paskalta, ja argh. Ja mä söinki enemmän ku mun kaveri. Ahne olen. Ja tietty oli vielä Runebergin päivä, joten yksi torttukin piti syödä. Sellasessa on yli 300 kaloria, huh. Onneks ei ollu enempää ku se yks, helposti ois menny. Mutta vaikka noi ruuat ahdisti, ni en tehny asialle mitään. Oisin ehkä voinu, ku kaveri meni tupakalle ja mä vessaan, mut en mä oksenna niin nopeesti. Enkä mä aikonu alottaa sitä taas, joten pakko vaan pitää safkat sisällä. Kotiin päästyäni söin kyllä sitten cayannepippuria pelkältään, koska se kuulemma nopeuttaa aineenvaihduntaa. (Joku puoli teelusikkaa, ei varmaan vaikutusta kuitenkaan.) Tänään on sitten normaalia vähäkalorisempi päivä, toivottavasti ainakin.

Kävelin tänään koululle, matkaan ois menny julkisilla puolet vähemmän aikaa, mutta koska eilen söin niin kuin söin, niin oli pakko. Ja sitten mun ei huomenna aamulla tarvi tehdä mitään, vaan voin suoraan mennä kirjastoon tekemään koulujuttuja. Yritän henkisesti valmistautua nyt siihen, että huomenna teen oikeesti kunnolla hommia.

Ei tässä näköjään ollutkaan niin paljon asiaa kuin kuvittelin. Vaaleista ehkä pitäis jotain kommentoida, kyllähän mun elämässä on muutakin kuin mun sairaudet ja ongelmat. Äänestin Haavistoa, molemmilla kierroksilla. Niinistö on varmasti hyvä kans, molemmilla on kokemusta ja molemmat osaa käyttäytyä niin kuin kuuluu. Haavisto ois ollu lähempänä mun arvomaailma, plus komeempi. :) Näinkin on varmaan hyvä, ja olihan toi ihan ennustettavissa, Suomi on aika konservatiivinen maa kuitenki, joten jos on homo vastaan hetero tollasessa asiassa, ni kyllä se on melkein satavarma, että hetero voittaa, vaikka homo oiski muuten parempi. Enkä nyt tarkoita että Niinistö ois Haavistoa huonompi. (Tai siis joo, on mun mielestä, mutta vaan arvojen takia, ei pätevyyden puolesta.) Tästä on kuitenki syntyny keskustelua, joten ehkä jossain vaiheessa ollaan suvaitsevaisempia kuin nyt.

Jäi näköjään noi edellisen postauksen kommentit käsittelemättä. Koitan ens kerralla muistaa, oon kyllä miettyni niitä!

Kysymyksiä pelosta, syyllisyydestä ja ahdistuksesta

Ahdistaa. Ylläri. En ole tehnyt tarpeeksi koulujuttuja, tietenkään, enhän mä koskaan ole. Ens viikolla pitää oikeesti tehdä jotain. Mulla kuluu enemmän aikaa liikkumiseen ja kaloreiden laskemiseen kuin koulujuttuihin. Eniten aikaa kuluu yleiseen olemiseen, lähtöihin, tuloihin, viivyttelyyn. Miksi koulujutut on niin ahdistavia? Miksi mä en osaa ajatella pientä osaa kerralla? Miksi joka asia maailmassa ahdistaa? Miksi pelkään kaikkea?

Pelkään etten saa tehtyä opiskelujuttuja. Pelkään että en tänä keväänä tee puoliakaan siitä, mitä haluan. Pelkään ettei ahdistus mene pois – se on ollut mun kanssa kohta kolme viikkoa ilman helpotusta, pisin työskentelyaika mihin oon pystyny on ollu kai pari tuntia. Miksen vaan pakota itseäni töihin? Onko mulla valinnanvaraa? Voinko vaikuttaa tähän? Pystyisinkö parempaan, jos haluaisin?

Mä en jaksa pelätä kaikkea. Mä en jaksa aina varautua pahimpaan. Mä en halua maata hereillä koska pelkään nukkuvani pommiin. Mä en halua vältellä ruuhkaisia paikkoja pommi-iskun pelossa. Mä en halua tuijottaa maahan, ettei kukaan vahingossakaan puhuis mulle. Mä en halua kuunnella musiikkia niin kovalla, että se varmasti peittää muiden ihmisten äänet bussissa. Mä en halua pelästyä jokaista ulkoa kuuluvaa pamausta ja tuntea, että mun pitäis pysyä poissa ikkunoista ettei kukaan voi ampua mua. Mä en halua hukuttaa ahdistusta kalorien laskentaan, viiltelyyn, telkkariin tai nettiin. Mä en halua lähteä kotoa aina viime tingassa, tarkistettuani hellan, valot, tietokoneen ja telkkarin useampaan kertaan. Mä en halua keskellä yötä tarkistaa että herätyskello on varmasti herättämässä oikeeseen aikaan. Mä en halua lähteä ovesta ulos vasta kun olen avannut laukun kymmeneen kertaan tarkistaakseni onko avaimet mukana.

Mä en jaksa syyllisyyttä Mä en halua tuntea itseäni maailman surkeimmaksi ihmiseksi, kun en onnistu pitämään jotakin viherkasvia hengissä. Mä en halua haukkua itseäni jatkuvasti siitä, etten tee mitään hyödyllistä. Mä en jaksa vältellä syyllisyyttä kaikin keinoin ja sitten vielä tuntea syyllisyyttä siitä, etten välttelyiltäni ole saanut mitään muuta tehtyä. Mä en jaksa tuntea tarvetta selitellä miksen tee yhtä paljon kuin muut. Mä en jaksa tuntea olevani taakka, jos kerron jutuistani jollekin. Mä en halua ahdistua siitä, etten paranna maailmaa tarpeeksi: en ole kasvissyöjä, ostan uusia vaatteita, käytän liikaa sähköä ja vettä ja vielä kaikkea muutakin – että mä voisin olla omaan toimintaani tyytyväinen, mun pitäis muuttaa jonnekin pusikkoon, kasvattaa itse kaikki ruoka ja muukin mitä tartten, ja muutenkin elää käytännössä täysin omavaraisesti.

Mä haluan kelvata itelleni, mutta en tiedä miten voin siinä koskaan onnistua. Miten mä voisinkaan saavuttaa kaikki ne mahdottomuudet, joita iteltäni vaadin? Miten mä voisin oppia olemaan yhtä armollinen itselleni kuin olen muille? Miksi mulla riittää rakkautta, ymmärrystä ja anteeksiantoa kaikille muille paitsi itselleni? Miksi muut saa tehdä vaikka millaisia virheitä, ja mä en edes yhtä pientä? Miksi mun pitää olla täydellinen? Olen luvannut itselleni satoja kertoja, että tästä päivästä lähtien olen täydellinen: teen koulujuttuja kahdeksan tuntia päivässä, liikun, syön terveellisesti, en tuhlaa rahojani, näen ystäviä, pidän kämpän siistinä, teen työt aina loistavasti, en valita, en ahdistu, nukun tarpeeksi, pesen joka päivä hampaat kahdesti, harjaan hiukset, ei enää tekosyitä. Ja satoja kertoja olen epäonnistunut.

Miksi mä olen niin hirveän ahdistunut? No joo, koska äiti ja koska kiltin tytön syndrooma. Kliseistä. Olen aina ollut ahkera ja kiltti ja onnistunut. Kirjoitin ylioppilaaksikin hyvillä arvosanoilla, vaikka se vuosi oli helvettiä. Äiti on aina ollut vaativa, ja siitä riittäisi paljon juttua, mutta en nyt jaksa aloittaa.

Mä tiedän miksi mua ahdistaa, musta on tullu hyvä tulkitsemaan itseäni, jopa liian hyvä, analysoin kaiken ja en jaksais sitäkään. Silti mä en osaa päästä ahdistuksesta eroon. En osaa poistaa sitä, osaan vain vältellä. Teen mitä vaan, osa tietoisempia valintoja kuin toiset, mutta syy on aina se, etten jaksa olla ahdistunut. Syömishäröilyn aloitan aina tietoisesti, mutta se ei aina ole mun kontrollissa. En ole kolmeen viikkoon syönyt yhtenäkään päivänä omaa peruskulutustani. En voi, tai en tiedä voinko, en vaan halua kokeilla. Kerrankin laihdun kun sitä yritän. Paino oikeasti putoaa ja senttejä häviää. Viimeisin viiltely ei tainnut olla valinta, mä vaan tein niin. Aika pitkään istuin ja tuijotin teriä enkä tehnyt mitään. Dissosiaatio ei ole valinta, ainakaan se ei hävinnyt kun viimeksi yritin. Onko se valinta, että jään valvomaan niin myöhään, että varmasti saan heti unta kun menen sänkyyn? Valitsenko surffailla netissä tuntikaupalla (osan ajasta sivuilla, jotka vaan pahentaa mun muuta välttelykäytöstä)? Jos nyt söisin herkkuja, ja sitten oksentaisin, olisiko se valinta? Onko mulla oikeesti mitään kontrollia? Voinko mä sille mitään, että mua ahdistaa? Enkö mä ihan oikeesti pysty tän enempään? Vaadinko mä itseäni juoksemaan maratonin katkenneella jalalla?

Miksi mulla on vain loputtomasti kysymyksiä, eikä yhtään vastausta?

Alkuperäinen kuva täältä.

Tästä päivästä, paranemisen pelosta ja menneisyydestä

Huh mikä päivä. Nyt on ehkä parempi olla, mutta aika rankkaa oli. Liikkumisesta ei tullut sittenkään mitään. Menin lähikirjastoon lukemaan, sain yhden artikkelin loppuun, eli ihan ok.

Paino oli tänään alempana kuin aikoihin. Alkaakin eri luvulla kuin pariin vuoteen. Voi tosin olla että paino on pudonnut liiankin nopeasti, suunnilleen kilo viikossa. Se saattaa siis pompata nopeasti takaisin, jos hetkessä palaan vanhoihin syömisiin. En kuitenkaan aio, ainakaan ihan heti. Enkä ihan vanhoihin muutenkaan, jossain vaiheessa siirryn sellaiseen määrään, että painon pitäis pysyä samana, ja silloinkin pidän jonkin aikaa ruokapäiväkirjaa, että oikeasti opin hahmottamaan minkä verran ruokaa tarvin. Saa nähdä, on tämä syömishäröily ennenkin ollu vaan kausiluontaista.

Mutta lisää tästä päivästä. Kuten mun edellistä kirjoituksesta varmaan huomaa, en ollut ihan täysin läsnä. Tuossa tekstissä mun lauseet on normaalia lyhempiä, hypin asiasta toiseen enemmän kuin muuten, eikä tuo teksti ylipäätään ole samanlaista kuin normaalisti kirjoittamani. Ainakin itse huomaan näissä eron. Huomaako joku muukin? Tuo tyyli johtuu siitä, että dissosioin oikeestaan koko päivän. En oikeastaan haluaisi kirjoittaa siitä, koska kun alan muistella, tuntuu dissosiointi tulevan takaisin. Yritän kuitenkin, lähdetään siitä kun kävelen kirjastoon.

***

Kävelen. Tuntuu epätodelliselta, paikka on tuttu, mutta en tunne todella olevani siellä. Mielessä häivähtää, että joskus olen ajatellut saattavani tahallani vain pahentaa tuota tunnetta saadakseni hyvän syyn olla tekemättä mitään. Yritän saada itseni takaisin maan pinnalle. Katselen ympärilleni, en paina katsetta maahan. Koetan olla läsnä, lopettaa dissosioinnin. En onnistu, ehkä en siis oikeasti voi tuolle tunteelle mitään. Olen joka tapauksessa menossa lukemaan, en yritä käyttää tuota tekosyynä laiskotteluun, joten annan asian olla.

Selailen pari hyllyä kirjastossa, ja istun lukemaan. Pariin kertaan ajatukset karkaavat, ja osa lukemastani menee varmasti ohi. Alkupuoli ja viimeiset sivut, eli koko jutun tiivistelmä, sujuvat kuitenkin keskittyen. Katson ympärilleni, ympäristö ei edelleenkään tunnu todelliselta. Kuin katselisin maalausta, se on siinä, mutta minä en ole samassa maailmassa sen kanssa. Syvyysnäkö vaikuttaa kummalliselle, ihan kuin näkisin lähelle ja kauas yhtä tarkasti – tai yhtä huonosti. Ehkä juuri tuon takia tuntuu kuin katselisin maalausta. Luettuani opiskelujuttuni menen selaamaan psykologian kirjoja, etsin lisää luettavaa. Katson paria kirjaa, joissa luvataan auttaa selviämään ahdistuksen tai syömishäiriön kanssa, ”paranemisoppaitta”. Jätin hyllyyn, mutta sen syistä lisää kohta.

Puen ja lähden ulos. En tunne omaa kroppaani enkä ympäristöäni todelliseksi. Vain käsiin käyvä kylmä tuuli pitää mut edes vähän maailmassa kiinni. Kaadun liukkaalla, mutta sekään ei riitä lopettamaan dissosiointia. Suojatien valojen vaihtumista odotellessa joku lähtee punaisilla yli. Auto menee ylittäjän näkökulmasta taaempaa kaistaa kun ylittäjä on ensimmäisen kaistan alussa. Silmissäni vilahtaa kuva auton konepellistä kimpoavasta ihmisestä, näen jalat ilmassa, ikään kuin tuo ihminen tekisi kärrynpyörän. Todellisuudessa ylittäjä pääsee turvallisesti yli, eikä kuva välähdä silmissäni kuin sekunnin murto-osan. Näinkö sen todella? Pelkäsinkö vain toisen puolesta? Näenkö harhoja? Osaanko vain kuvitella liian elävästi? Pelko tuollaisen onnettomuuden näkemisestä ei ole uusi, en vain ole ennen nähnyt sitä noin. Pääsen lopulta kotiin, palaudun itseeni ja maailmaan jutellessani miehen kanssa.

***

Olin kotimatkalla suunnitellut mitä syön ja laskenut kaloreiden riittämisen. Mies kuitenkin oli sitä mieltä, että mun pitäisi syödä loput lämpimät ruuat, eikä ne ollu mun suunnitelmissa. Halusin sanoa ei, sanoin ettei tee mieli. Oikeesti mua huolestutti riittääkö kalorit, siinä ruuassa oli aika kaloripitoisia juttuja. Laskeskelin kaloreita, totesin niiden riittävän, ja söin. En ollut tyytyväinen, mutta vaikutin ehkä normaalihkolta. Söin vähän suklaatakin, koska kalorit riitti. Riitti leipäänkin (ilman rasvaa). Tuo mun reaktio miehen ehdotukseen tuntui liian rajulta. Tai siis se mitä mielessäni pyöri. Kyllä mä muutenkin oon sellanen, ettei joku päivä vaan tee mieli jotain ruokaa, ja sitten ärsyttää kun juuri sellaista ois valmiina. Silti se ahdistus, kun mun pitikin syödä muuta kuin mihin olin varautunut, ei ollut normaalia mua. Yleensä vaan ärsyynnyn. Mun pitäis kai huolestua, mutta oikeestaan tuntuu hyvältä – kerrankin teen jotain niin kuin ”pitäis”. Jos en voi tehdä koulujuttuja hyvin, ainakin syömisongelmissa olen parempi.

En tunne olevani missään oikeasti hyvä. Koulujutuissa olen keskinkertainen (se ei riitä). Ahdistuneisuushäiriökin on epämääräinen eikä täytä minkään tietyn häiriön kriteereitä, on vaan piirteitä. Masennusta ei enää edes oikein ole, itsetuhoisuudessa olen kaukana mistään ”kunnollisesta”. Harrastusjutuissanikaan en oikeastaan ole erityisen hyvä, kun vertaa muihin samoja juttuja tekeviin (ja mitä järkeä oliskaan verrata sellaiseen, joka ei ole samoja asioita harjoitellut). Ei ole mitään, minkä kautta voisin kunnolla määritellä itseni.

Tämä liittyy siihen miksi en lainannut niitä ”parantumisoppaita”. Ainoat asiat, joita koen edes jotenkin osaavani, ovat häiriöni. Osaan olla ahdistunut, olen sitä usein. Määrittelen itseni enimmäkseen ongelmieni kautta. En tulevan ammattini, en elämänkatsomukseni enkä minkä muunkaan positiivisen kautta. Joskus kyllä, mutta useimmiten ajattelen olevani ”se ahdistunut, yksinäinen ja velvollisuuksiaan pakeneva tyttö”. En halua poistaa ahdistustani, koska se on osa mun identiteettiä. Tai haluan, mutta en osaa kuvitella millaista olisi ilman sitä, ja se on pelottavaa. Mä joutuisin tekemään enemmän koulujuttuja, koska pystyisin siihen jos ne ei ahdistais. Tuo ajatus ahdistaa, en halua tehdä enempää. Toisaalta tiedän, että en halua tehdä enempää, koska koulujutut  ahdistaa mua nyt – jos ne ei kuitenkaan ilman häiriötä ahdistais, niin työmäärän lisääntyminen ei mua silloin häiritsis. Kuvittelen vaan nykyisen itseni isomman urakan kanssa, koska en osaa kuvitella itseäni ilman ahdistusta. Tätä on hirveän vaikea selittää.

Mulla on ihan kamala olla, mutta silti, tää on tuttua. Uusi pelottaa. Pelkään joutuvani tekemään enemmän, ja koska en jaksais enempää nyt, mun on vaikea kuvitella miten jaksaisin sittenkään. Kuka mä olen ilman ahdistusta? Muuttuuko mun elämä tylsäks? Katoaako inspiraatio tehdä mitään luovaa? Toisaalta, haluan saada joskus lapsia. Haluan että mun lapsilla on hyvä elämä. Tiedän, että jos vanhempien kyky käsitellä omia tunteita on jotenkin puutteellinen, se vaikuttaa lapsiin. En halua, että mun lapset kärsii. Tiedän että sekä äidin että iskän suvuissa on ongelmansa. En tiedä kuinka monta sukupolvea on kärsinyt, mutta uskoisin että monta. Äidillä ja isällä on omat ongelmansa – iskä ei näytä mitään tunteita, äiti naamioi omansa toisiksi. Mä en halua viedä ongelmia enää eteenpäin.

Lisäksi loppukesäksi oon suunnitellu sellaisen jutun, jota varten mun pitää olla fyysisesti kunnossa. En siis voi laihduttaa loputtomasti, koska muuten tuo juttu peruuntuu. Vielä en ole liian lähellä sitä, joten jatkan ruuan rajoittamista, koska siten ahdistus pysyy lähes hallinnassa. En uskalla muuttua. Enkä tiedä osaanko, en tiedä miten pääsisin ahdistuksesta. En vaan keksi yhtään tapaa. Voishan niistä ”paranemisoppaista” olla apua, mutta pelkään liikaa muutosta tarttuakseni niihin. Ahdistus on jollain kummallisella tavalla turvallinen tila mulle. Miksi näin on, sitä en ihan osaa sanoa. Varmaan sillä on jotain tekemistä mun isoimpien traumatekijöiden kanssa: koulukiusaaminen, jatkuva yksinäisyys ja äidin arvosteleva tapa puhua mulle.

Kiusaaminen ei koskaan ollut erityisen pahaa, lähinnä sanallista. Käytettiin sellaisia lempinimiä, joita en halunnut käytettävän, harrastuksien annettiin ymmärtää olevan tyhmiä, ja annettiin se käsitys, että mun menestyminen koulussa teki musta vaan huonomman ihmisen.

Yksinäisyyttä olen tuntenut aina. Muistan ulkopuolisuuden tunteita jo tarhaiästä. Kiusattiin mua vähän sielläkin, tai ainakin kerran muistan juosseeni karkuun. Jouduin seinää vasten. Kotona rukoiltiin aina iltarukous ja muutenkin sellainen peruskristillisyys oli turvallinen asia mun elämässä. Siispä kun siinä seinää vasten pelotti, aloin rukoilla. En ääneen, mutta laitoin kädet ristiin, koska olin oppinut, että rukoilu tapahtuu kädet ristissä (eihän se oikeasti sitä vaadi, mutta pienet lapset ottaa asiat aika kirjaimellisesti). Mua jahdanneista pojista joku tietty huomas tän, ja sanoi ilkkuvasti ”Ha, haa, kattokaa, se rukoilee!” Ensimmäinen oppitunti siitä, että uskontoaan pitää hävetä. Tai vaikutteiden ottamista ylipäänsä.

Joskus kuudennella luokalla muistan saaneeni uuden opetuksen siitä, ettei aikuisten neuvoja saa kuunnella. Koulun päivänavauksien ja muiden vastaavien ideoita ei missään nimessä saanut toteuttaa. Luokassa luettiin jotain kirjaa meille, en enää muista mitä. Jotakuta kiusattiin siinä, ja se reagoi siihen jotenkin, en enää muista miten. Jonkinlainen sulkeutumisreaktio se taisi olla. Seuraavan kerran kun mua kiusattiin, kokeilin samaa. Muut tietty tajus, ja nauro mulle: ”Se tekee niin kuin se poika siinä kirjassa!” Tuon jälkeen pidin huolen siitä, etten varmasti muuttanut käytöstäni vastaavia neuvon tapaisia kuultuani. Mulle vaan naurettais.

Tarhassa mulla ei ollut hyviä ystäviä. Ekalla luokalla oli yks kaveri, joka tosin käytti mun kiltteyttä aina hyväks ja sai kaiken mitä halus. En tykänny siitä, mutta muuta seuraa ei ollu. Kolmos-nelos-luokilla mulla oli paras kaveri, mä vaan en ollu sen paras kaveri. Iso juttu kymmenvuotiaalle. Vitosella olin aikalailla yksin, hengasin muiden luokan outojen lintujen kanssa. Pari uskoi olevansa noitia ja yksi oli maahanmuuttaja, mikä oli siihen aikaan vielä harvinaista. Viidennellä menetin itsetuntoni. Kutosella oli yksi ystävä, mutta myös pahimmat kiusaajat, koska ne oli samalla olevinaan kavereita. Poikien juttuja oli aina helpompi sietää kuin kavereiksi tekeytyvien tyttöjen. Yläasteella olin taas pakotettu yhden ihmisen seuraan, eikä me ihan samanlaisia oltu. Lukiossa oli alkuun yksi kaveri, joka muutti kuitenkin pois. Löysin netistä muita ahdistuneita nuoria, ja yhdessä velloimme olossamme. Ei ne silti olleet sitä mitä kaipasin, ja lisäksi äiti ei hyväksynyt niitä. Nykyisissä opiskeluissa on ollut satunnaisia kavereita, mutta en mä niitä juuri näe jos ei ole yhteisiä kursseja.

Äidistä voisin puhua vaikka kuinka, mutta kello on jo niin paljon että mun pitäis nukkua. Lyhyesti: äiti aina löysi mun tekemisistä vikaa, en koskaan riittänyt. Kehotuksissa oli aina negatiivinen sävy: ”Kuinka monta kertaa mun pitää sanoa - - ?” ”Ymmärtäisin jos olisit nuorempi.” ”Sun pitäis vähän katsoa mitä syöt, muuten susta tulee lihava.” ”Tarviiko sun näyttää noin [negatiivinen adjektiivi tähän]?” Pahinta mitä ihminen voi tehdä (äitini kommenteista päätellen) on näyttää kummalliselle tai epäsiistille, olla epäsiisti, tehdä liikaa ihan mitä vaan (liikaa = useampi tunti putkeen) tai olla lihava. Ja mä oon tuntenu olevani noita kaikkia. Uskon että äiti häpeää mua, saan äidin näyttämään epäonnistuneelta vanhemmalta, ainakin äidin näkökulmasta.

Tässä on ihan hurjasti asiaa, paljon tärkeitä juttuja. Olen itsekin yllättynyt miten paljon asiaa saan kaivettua itsestäni. Kai mulla on vuosien terapiasta huolimatta edelleen paljon sanottavaa. En oo vaan saanu puhua tarpeeks, kukaan ei oo kuunnellu. Nykyisin äiti valittaa etten kerro sille mitään. Se ei ole yli kahteenkymmeneen vuoteen jaksanut kuunnella mun arkipäiväisiä pikkujuttuja, eikä jaksa vieläkään. Se keskeyttelee, lähtee pois, vaihtaa aihetta. En voi puhua äidin kanssa kunnolla pikkujutuista ja arjesta. Miksi mä siis puhuisin mistään isommasta?