Toivotonta

Tänään oli politapaaminen. Seuraava kolmen viikon päähän. Hip hei, oon hiton väsynyt ja hyvä että jaksan hoitaa ne asiat mitä pitää. Ei noi polikäynnit riitä. Niitä on niin harvoin että en jaksa yrittää käydä hyödyllisiä keskusteluja, vaan kaikki aika menee akuuttien juttujen puhumiseen. Hoitaja ehdottelee nyt jotain ryhmää, joka keskittyisi tarvittavien taitojen opetteluun. Se ois kerran viikossa ja lisäksi ois omat käynnit päälle kerran viikossa. Ja kokonaan menis siihen, että opetellaan käsittelemään omia tunteita ja jaada jaada. Just nyt se ei ainakaan sovi mun työtunteihin. Ja se pitäis kuitenkin "pitää mielessä".


Pää heittää vaan epäilyksiä: Se hoitaja ihan tahallaan antaa vaan harvoja aikoja, yrittää pakottaa mut siihen ryhmään, ku sillä saisin enemmän aikoja. Ketään ei kiinnosta enää mun asiat, ne haluaa vaan tolla "tehokkaalla" ryhmällä mut siihen kuntoon, että voidaan potkia ulos. Mitään muuta ei kuitenkaan tipu ennen kuin saan ton ryhmän sopimaan aikatauluuni. Mä oon vaan itsekäs kakara ja tahallani vedän itteni aina alas tähän paskaan, että saisin huomiota. Oikeesti, en usko että voin parantua. Tuntuu että ainut tapa selvitä on se, että on jatkuvia tapaamisia ja niiden avulla pitää itsensä jotenkin kasassa.


Ihmiset puhuu kuinka mä olen vahva. Kuinka on hienoa että olen pystynyt opiskelemaan ja käymään töissä. Mä en jaksa, en jaksa. Haluun hajota. Mutta en voi. Töissä ei voi tunnustaa mitään. En mä saa enää mistään töitä, jos annan tämän näkyä. Mun täytyy tehdä töitä siihen pisteeseen, että haluan tappaa itseni. Tai sen yli.


Mä en jaksa herätä aamuisin, mä en jaksa käydä suihkussa kuin pari kertaa viikossa, en jaksa harjata hampaita. Just nyt haluaisin vaan murtua ja itkeä. Haluan nukkua, haluan törkätä tupakan käsivarteen, viillellä, raivota hoitajalle, hypätä sillalta, jäädä kotiin, saada jollain pään sekaisin, ottaa ketipinoreja levyllisen, ihan mitä vaan että ei tarttis koko ajan jaksaa kaikkea. Ei aina tarttis olla se samperin kuori. "Joo, kolmen viikon päästä on ok." Vittu ei ole ja näet sen kyllä, kun en voi olla itkemättä.


Mä en jaksa yrittää. En jaksa väittää vastaan, kun mieli sanoo mun olevan turha ja paska jos en suorita ja tee kaikkea täydellisesti ja vittu ole joku yli-ihminen. En vaan jaksa. Olen sitten paskin ja epäonnistunein ja se surkea ali-ihminen, joka vaan tuhlaa toisten aikaa. Pitäis vaan kuolla pois viemästä kaikkea. En mä anna tälle maailmalle mitään.


Ja vaikka mä nyt puhun, että pitäis kuolla, niin en mä tapa itseäni. Kunhan kerjään huomiota ja olen ylidramaattinen.

Pimeys puhuu

Suoritan elämääni. Täytyy olla hyödyllinen, saada asioita valmiiksi. Mielestäni ihmisen arvo ei riipu hänen tekemisistään, mutta silti oma arvoni on täysin riippuvainen siitä, mitä teen.


Täytyy vaan tehdä, tehdä, tehdä. Kaikesta saa suorittamista. Mitään turhaa ei saa olla. Kaikesta pitää olla hyötyä.


Entä sitten, kun en osaa tai jaksa? Mitä silloin, kun suorituksia ei kerrykään, ja aika kuluu hukkaan? Silloin arvoni ei ole vain nolla, vaan jossain miinuksen puolella. Silloin olen niin turha, että olisin parempi kuolleena.


Minä tunnen pimeyteni.
Sen kertomat valheet
ovat muuttuneet todeksi.
Sen syli on ainut,
johon uskallan pudota.


Minun pimeyteni
on solmittu sieluuni
niin tiukasti,
että se täytyy repiä irti.
Jääkö sieluuni pimeyden riekale
vai irtoaako pimeyden mukana
osa sieluani?


Tämän tiedän:
Yksin en jaksa
kiskoa pimeyttäni irti.
Ja pimeyteni sanoo:
Kukaan ei voi auttaa.

Ajatusten piirileikki

Tämä teksti sisältää satunnaisia päässäni pyöriviä ajatuksia. Nämä eivät ole missään erityisessä järjestyksessä, eikä tarkoitukseni ole kirjoittaa mitään yhtenäistä tekstiä. Tervetuloa pääni sisään. Tätä se on melkein koko ajan.




Mitä sä taas oikeen yrität? Saada huomiota? Voisitko välillä pitää turpas kiinni ja hymyillä nätisti. Ei aina tarvi avautua.


Ei hitto. Pitäis siivota. Ei kiinnosta, en jaksa. Paska ihminen, ei kukaan ole näin saamaton.


Nyt nouset sängystä. Lakanatkin pitäis vaihtaa. Sä oot ällöttävä. Kuka oikeesti antaa samojen lakanoiden olla viikkotolkulla ja pitää villakoirafarmia sängyn alla?


Ei susta ole täällä mitään hyötyä. Jää vaan makaamaan sänkyyn, mutta älä viitsi kitistä muille sun "vaikeasta" elämästä, kun et ees yritä.


Paljas käsivarsi. Terät ois lähellä. Mutta sitten pitää taas piilotella. Mihin mä voisin viillellä niin, ettei sitä huomata?


Oispa kiva jutella jonkun kanssa. Huomiohuora! Etkö muka tajua, että nyt on ihan väärä aika sille. Sovitut tapaamiset pitää riittää. Sä muutenkin puhut ihan liikaa. Ei kenenkään tarvis tietää. Nyt turpa kiinni.


Pitäis tehdä ruokaa. Hirvee homma. En jaksais yhtään. Ja keittiökin pitäis ensin siivota. Miten on muka niin vaikeaa pitää koti siistinä. Eihän tässä oo ollut muuta kuin aikaa.


Väsyttää. Miksen mä ikinä ole virkeä?


Tapa ittes.


Sä teet tän tahallas. Mukasairas. Nytkin hoet näitä itselles, että voisit vaan olla masentunut. Laiska sä vaan oot.


Mä haluun nukkua. Mutta on iltapäivä. Ja mä oon nukkunu jo yli kymmenen tuntia.


Mä oon turha. Ei mua tarvita. Kuka tahansa vois olla mun tilalla ja sillä ei ois mitään väliä.


Nyt oikeesti. Sun elämässä ei ole mitään vikaa. Jos ei kelpaa, ni voit yhtä hyvin kuolla.


Mä haluisin vaan itkeä jonkun sylissä, mutta taidan olla jo liian iso.

Tappiomieliala

Näin unta, että äiti näki viiltelyarpeni. Onnistuin unessa selittämään (huutamaan), miltä minusta on tuntunut kaikki nämä vuodet ja miksi olen viillellyt. Äiti tajusi, ettei mikään hänen neuvonsa auttaisi tai kelpaisi, joten hän jätti minut yksin pahan oloni kanssa.


Onneksi on ihmisiä, jotka tajuavat, etten kaipaa neuvoja. Minä tiedän kyllä, missä ajatteluni menee vikaan. Tiedän kaikki mahdolliset keinot, joita voisi kokeilla. Ongelma on, etten jaksa. Nytkin tuntuu siltä, että energia valuu minusta pikkuhiljaa pois. Ei ole mikään ratkaisu silloin tällöin antaa minulle energiapiikkiä ect:llä. Ainakaan tähän aikaan vuodesta, kun terapia on tauolla, ja minun pitäisi itsenäisesti kyetä ottamaan hyöty irti ja muuttaa ajatusmallejani.


Nyt makaan sohvalla enkä tee edes mitään kivaa. Työ ennen huvia. En ole tehnyt tarpeeksi kotitöitä, joten en voi tehdä mitään muutakaan. Koko olemiseni ja elämiseni keskittyy syyllisyyden välttelyyn. Viiltelyllä pääsen eroon tuosta tunteesta, perfektionismilla yritän estää sitä edes syntymästä.


Olisi helpompi hyväksyä loppuiän kestävä masennus kuin yrittää taistella itsensä terveeksi.

Ahdistusta ja unia

Minua on ahdistanut jonkun verran viimepäivinä. En jaksa nyt eritellä syitä tarkemmin, mutta siihen että voin paremmin, mutten kuitenkaan ole täydellisen jaksava tai täydellisen onnellinen, on vaikea suhtautua. Yritän vakuuttaa itseäni siitä, että näin saa olla, mutta on vaikeaa. Lisäksi ahdistaa, että seuraavaan kuukauteen ei ole terapiaa tai oikeen mitään muutakaan apua. En jaksa yksin jatkuvasti vakuuttaa itseäni siitä, ettei tarvitse olla täydellinen kaikessa.


Kun ahdistaa, tekee mieli viillellä. Tiedän nyt, että haluan viillellä silloin, kun tunnen jotain mitä en halua tuntea. Haluan haudata tunteen, jättää sen kokematta. Tunteita ei ole hyvä paeta, mutta aina en jaksaisi kantaa niitä. En ole viillellyt. Haluan ja en halua. Minun on vaikea löytää syytä olla viiltelemättä itseni takia. Arvetkin ovat syy vain koska muut voivat arvostella niitä. Kaikki syyt itsestäni huolehtimiseen (liikkuminen, viiltelemättömyys, terveellinen syöminen jne) liittyvät siihen, että täydellinen ihminen tekee niin. En halua tehdä hyviä asioita itseni takia, vaan siksi että silloin näytän ulospäin hyvältä eikä muilla ole valittamista. Haluaisin välittää itsestäni vain siksi, että niin hyvät ihmiset tekevät.


Luoja, miksi en osaa ajatella muuta? Yritän silti, yritän niin helvetisti. Tarvitsisin apua. En vaan tiedä keneltä pyytää. Kaikki ovat lomalla tai muuten poissa. Miehen kanssa olen jutellut vähän, mutta tarvitsisin jonkun, joka ei ole kanssani tasa-arvoisessa asemassa, jonkun ulkopuolisen. Tämän takia terapia on hyvä, vaikka kuinka olisi ystäviä ja perhe tukemassa. Mutta kuten sanottu, kaikki on lomalla ja psyk.polikin on kiinni ja vaan hätätapauksille löytyy apua. Heinäkuu on perseestä.


Olen kahtena yönä nähnyt samantyyppistä unta. Unessa minua ahdistaa/on paha olo ja minulle tuttu ihminen, johon luotan ja jota pidän itseäni kokeneempana ja sellaisena, jolta voisin kysyä neuvoa, lohduttaa minua. Tähän mennessä ok, mutta sitten tämä tuttu (eri tyyppi eri unissa) alkaa suudella ja hyväillä minua. Minua ahdistaa ja tuntuu väärältä, mutta en kieltäydy tai pistä vastaan. Ajattelen, että tämä ihminen yrittää edelleen lohduttaa minua ja jään yksin, jos kieltäydyn. Lopulta herään ja olo tuntuu siltä kuin olisin tehnyt jotain väärää. Olenko jakanut asioitani liian monelle? Pelkäänkö ihmisten jättävän minut, jos en miellytä heitä tai päästä tarpeeksi lähelle? Pelkäänkö, että kertomalla asioitani annan ihmisille keinon vahingoittaa minua? Haluanko välillä vain olla tilanteessa, jossa en edes voi olla kontrollissa, ettei minulta voisi vaatia mitään? Mistä nuo unet tulivat? Unissa olleet ihmiset eivät todellisuudessa ole koskaan tehneet minulle mitään pahaa.

Opeteltavaa

Ainakin näihin minä haluan keskittyä nyt, kun masennus ei huuda täysillä vastaan:


- Saan olla tyytyväinen siihen, mikä on tarpeeksi hyvää. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä. Korjaan, minkään ei tarvitse olla täydellistä.
- Saan väsyä. Kaikkea ei tarvitse tehdä heti. Asiat saa jäädä kesken.
- Saan kulkea arvet esillä. Niitä ei pidä esitellä, mutta minulla on oikeus olla vaatteissa, joissa ei ole liian kuuma.
- Saan tuntea pettymystä, surua, turhautumista, mitä vaan. Vaikka maailma on täynnä huono-osaisempia, minun tunteeni ovat myös oikeutettuja. Toimimalla tunteideni mukaan suojelen itseäni. Jos en pidä itsestäni huolta, en jaksa auttaa ketään muuta.
- Saan epäonnistua. Olen aina antanut tämän kuvan muille, miksi en siis itselleni. Epäonnistumalla oppii. Epäonnistuminen ei ole merkki huonosta ihmisestä.
- Saan ajatella hyvää itsestäni. Saan olla ylpeä. Saan nauttia onnesta ja onnistumisista. Saan myös näyttää onnen ja ylpeyden. Itsekäs ja itserakas ei ole se, joka iloitsee omasta onnestaan, vaan se joka ei anna toisille mahdollisuutta onneen.
- Saan olla epätäydellinen ja kokea kaiken sen, mitä elämä tuo eteeni. Saan masentua, iloita, surra, ahdistua, nauttia, tylsistyä, kaivata seuraa, kaivata omaa rauhaa, olla väärässä, olla epävarma, rakastaa, turhautua, vihastua, pettyä, loukkaantua, elää.


Minä kuulun tänne. Minua rakastetaan. Minä haluan muistaa ja oppia nämä asiat. Tämä ei ole helppoa. Tulee päiviä, jolloin en usko näihin asioihin. Niitä päiviä varten minun pitää oppia tärkein:


Saan pyytää apua.

Ect:n myötä opittua

Sähköhoitoni päättymisestä on nyt melkein kaksi viikkoa aikaa. Olen ajatellut ja ymmärtänyt uusia asioita nyt, kun vointini on ollut parempi. Tässä ainakin pari niistä.


Mieliala ja omat mahdollisuudet vaikuttaa siihen


Masentuneena tunsin jatkuvaa syyllisyyttä omasta mielialastani. Pelkäsin ja ajattelin ylläpitäväni masennusta tahallani huomion tai minkä lie syyn takia. Nyt olen huomannut, että positiivinen mieli ei suurimmalta osin riipu omasta päätöksestäni. Parhaat päiväni ovat olleet sellaisia sattumalta. On toki ollut mahtavaa nauraa niin, että nauru tulee vatsasta asti sen sijaan, että vain naurahtaisin. En muista milloin viimeksi nauruni on ollut tällaista, siitä on vuosia. Pääasiassa päivät ovat vain olleet hyviä, en ole erityisesti yrittänyt tehdä niistä sellaisia. Toki ulkoiset tapahtumat vaikuttavat mieleen sekä hyvässä että pahassa, ja niin elämässä kuuluukin olla.


Se, mitä tästä voin yrittää hyötyä on ymmärrys siitä, että jos minulla voi olla hyviä päiviä ilman, että pyrin tuottamaan niitä, eivät huonotkaan päivät ole minun syyni. Lisäksi olen konkreettisesti nähny kuinka paljon enemmän huomiota hyväntuulisena saa, joten kuvitelma että pyrkisin masennuksella saamaan huomiota, ei voi olla todenmukainen, jos niin vielä joskus ajattelen.


Mitä masennus on


Masennuksen luonne on selvinnyt minulle tarkemmin, kun olen päässyt kokemaan elämää ilman sitä. Olenkin äkkiä halunnut asioita, halunnut nähdä ihmisiä ja ennen kaikkea myös jaksanut toteuttaa halujani. Masennus on minulle paitsi surullista mielialaa, myös haluamisen, motivaation ja energian puutetta. Ei siis ihme, että elämä tuntuu vaikealta, kun ei tunnu olevan mitään, minkä vuoksi tehdä jotain.